Part 10

Tällä välin olivat naiset päivä päivältä odottaneet munkkia takaisin -- mutta häntä ei kuulunut. Ne elintarpeet, jotka hän oli heille hankkinut, olivat jo lopussa, ja he kärsivät kovaa nälkää. Neuvottomina ja lohduttomina he kuljeksivat Mincion rannalla. Silloin he näkivät kalastajan, joka laski veneensä rannalle. Kaikki ihmiskasvot heitä pelästyttivät; aina he luulivat kohtaavansa vihollisen. Kuitenkin he nyt uskalsivat tätä lähestyä, sillä nälkä pakotti heitä. He pyysivät nöyrästi häntä antamaan heille palan leipää. Ihmetellen katseli kalastaja noita molempia vieraita naisia.

"Keitä olette ja mistä olette tänne autiolle seudulle tulleet?" hän kysyi.

Vastauksen sijasta kurkotti Adelheid kätensä kalastajaa kohti, rukoillen kyynelsilmin: "Armahda meitä, me kuolemme nälkään"; ja Waltrud sanoi samoin.

Syvästi liikutettuna tuollaisesta pyynnöstä ei mies enää kysellyt mitään, vaan otti veneestään suuren kalan, ainoan jonka hän oli saanut, teki sitten valkean, paistoi kalan ja antoi sen noille nälkäisille. Sillä välin kuin he söivät, hän hiipi hiljaa pois, ja Adelheid ja Waltrud kiittivät Jumalaa sydämmestään tästä suuresta lahjasta.

He palasivat taas korkean kahiliston suojaan ja piilottelivat siinä vielä päivän. Tuskin jaksoi nääntymäisillään oleva kuningatar laahata itseään eteenpäin. Hän oli niin surun vallassa, että hän ääneen itkien nojasi päätään tytön helmaan.

"Anna minun kuolla tähän, en jaksa enää. Onko Vapahtaja kokonaan meidät unohtanut? Elämä ei ole minulle paljon arvoinen, ennemmin tahtoisin hiljaa nukkua ja herätä ylhäällä taivaassa kuten Lotharinikin", nyyhkytti hän.

Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja uskollinen Waltrud pelästyi.

"Vapahtaja ei ole meitä unohtanut", kuiskasi hän hellästi. "Hänpä virvoitti meitä ruoalla viimeistään eilen, ja hän on pelastanut meidät kaikista vaaroista ja hädistä. Miten hän antaisi meidän täällä menehtyä? Ei, sitä ei hän tee!"

"Martti ei tule takaisin. Mitä hänelle lienee tapahtunut?" valitti Adelheid. "Entä jos Berengarin etsijät olisivat löytäneet hänet! Entä jos jokin muu paha on häntä kohdannut! Katso Waltrud, tällaiset ajatukset minua lakkaamatta vaivaavat, sillä te, minun uskolliseni, kärsitte hätää minun tähteni. Miten onnellisia te voisitte olla ilman minua. Sinulle ei kukaan ihminen tekisi mitään pahaa, ellei minua olisi. Anna minun siis kuolla täällä levossa!"

Tyttö itki. "Luuletko, hallitsijatar, että minä voisin olla onnellinen ilman sinua, vaikka olisinkin vapaudessa ja minulla olisi kylliksi kaikkea, mutta samalla tietäisin sinun olevan hädässä? Tahi jos sinä kurjuudessa eroaisit tästä maailmasta? Minä tiedän, että et sitä usko. Jos toisin olisi, niin sanasi minua loukkaisivat. Mutta sinä olet väsynyt, heikko ja sairas; siksi on sielusi pimeydessä. Mitä tulleekaan, minä en sinua milloinkaan jätä."

"Sinä olet uskollisempi kuin kukaan muu", sanoi Adelheid liikutettuna.

"Löytyy yksi, joka on vielä uskollisempi, oi valtijatar: meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus. Jos luotat minun uskollisuuteeni, kuinka voitkaan sitte häntä epäillä? Hän rakastaa meitä paljon enemmän kuin kukaan ihminen voi rakastaa. Sen sinä tiedät. Kärsimyksiesi tähden silmäsi nyt vain ovat himmentyneet. Hän ei meitä ole unhottanut, ja minua aavistuttaa, että apu on lähellä."

"Minä tiedän, että hän meitä rakastaa, en tahdo hänen uskollisuuttaan epäillä. Mutta ehkä hän tahtoo ottaa minut taivaaseensa. Katso, minua se ajatus ilahuttaa. -- Kuule, -- mitä se oli?"

He kuulivat monien hevosten kavioitten kopsetta, ja Adelheid rukoili: "Ah Herra, älä anna meidän jälleen joutua jumalattomien käsiin! Ota minut ennen taivaaseesi!" Sitten hän vaipui Waltrudin helmaan, ja voimattomuudesta hän meni tainnoksiin.

Kavioitten kopina tuli lähemmäksi, -- tyttö ei siitä huolinut, hän näki vain tainnoksissa olevan hallitsijattarensa. Polttavat kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Oliko tämä alku kuoleman uneen? "Oi Herra, pelasta hänet, pelasta hänet!" huusi hän.

Silloin kohtasi hyvin tuttu ääni hänen korviansa. Hän katsahti ylös, -- kahiliston läpi tunkeusi hevonen esiin -- mies istui sen selässä -- kyyneleittenkin läpi katsellen tyttö tunsi hänet.

"Martti!" huudahti hän pidätetyllä äänellä, joka kuitenkin kuului riemastuneelta. "Ennen kaikkea, auttakaa kuningatarta eloon!" jatkoi hän.

Kaikesta huolenpitävä munkki veti satulataskusta ulos viinipullon, laskeutui polvilleen ja juotti uupuneelle kuningattarelle muutamia pisaroita. Pian saapuivat myöskin toiset ratsastajat. Eräs komea ratsumies hyppäsi alas hevosen selästä, astui kuningattaren luokse ja katseli säälivin silmin noita kalpeita, kärsimystä ilmaisevia kasvoja. Se oli rajakreivi Azzo Canossasta.

"Hän on tainnoksissa, nälkä ja kaikenlaiset puutteet ovat tehneet aivan lopun hänen voimistaan", sanoi Martti kyynelsilmin. "Taivaan Herra antakoon hänelle jälleen hänen terveytensä."

Taaskin vuodatti munkki hänen suuhunsa vahvistavaa viiniä. Silloin hänen huulensa liikkuivat ja hän aukaisi silmänsä. Hänen ensimmäinen katseensa sattui asestettuihin miehiin, ja kauhistus kuvastui hänen kasvoihinsa. Silloin syvä, miehuullinen ääni lausui:

"Älä pelkää, kuningatar, sillä nyt on tullut luoksesi ystäviä, jotka vievät sinut varmaan turvalliseen paikkaan." Rajakreivi lausui nämä sanat.

Silloin Adelheid näki munkin tutun muodon, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kiitos sinulle, Martti! Tämä on sinun tointasi", kuiskasi hän, vaipuen jälleen voimattomana tytön helmaan.

Nyt päätettiin, että joukko viipymättä lähtisi matkaan. Ensiksi kuitenkin täytyi nälkiintyneitten naisten vahvistaa voimiansa ruoalla ja juomalla; sitten Azzo kääri viitan kuningattaren ympärille ja asetti hänet eteensä istumaan hevosen selkään. Yksi hänen aseenkantajistaan otti samoin Waltrudin ratsullensa, ja niin he lähtivät nopeata vauhtia ratsastamaan eteenpäin.

Pian he tulivat vuorensolaan, joka kulkee vuolaan Enzavirran rantaa pitkin. Hyvältä ja virkistävältä tuntui naisille viileys tässä jylhässä seudussa. Nyt ratsastus kävi vähän hitaammin ylös vuorta pitkin, mutta jopa huipulla näkyi pelastava linna. Vielä vähäinen ponnistus, niin ollaan perillä. Linnanhaltijan käskystä lasketaan silta alas, vartioväki järjestyy saattueeksi, ja etupäässä ratsastaa rajakreivi Adelheidin kera. Kuningatar on nyt päässyt linnaan, varmaan turvaan vihollisilta, jotka kokonaan ovat kadottaneet hänen jälkensä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Pelastaja

Germanilaisessa hovissa Magdeburgissa vallitsi voitonriemu. Kuningas Oton vävy, Lothringenin herttua Konrad, oli pitkällisen taistelun jälkeen voittanut mahtavan Francian kreivin Hugon ja siten pelastanut frankkien oikeutetun kuninkaan Ludvigin hänen vaarallisimmasta vastustajastaan. Voittorikas Lothringenin herttua oli komean seurueen saattamana juhlallisesti saapunut Magdeburgiin. Joukossa olivat myöskin Ranskan kuninkaan lähettiläät, jotka olivat tulleet lausumaan kuningas Otolle herransa kiitokset siitä tehokkaasta avusta, jota tämä mahtava valtias oli antanut langollensa Ludvigille. Myöskin korkea-arvoisia hengellisiä miehiä oleskeli aika ajoin Otto kuninkaan hovissa: Bruno Kölniläinen, kuningas Oton korkeasti oppinut veli, sekä Luitprand, kaunokielinen historiankirjoittaja.

Mutta eivät kaikki kuninkaan seuralaiset olleet iloisia. Kasvot vakavina kulki siellä nuori kuningas Konrad, Berthan vanhin poika. Muutamia päiviä sitten oli äidiltä tullut tietoja, jotka eivät suinkaan olleet ilahuttavia. Aina oli nuori Konrad ollut lämpimällä rakkaudella kiintynyt Adelheidiin ja iloinnut jokaisesta hyvästä sanomasta, jonka hän oli sisareltaan saanut. Vaeltavan kauppiaan ja hevostenohjaajan tuomat tiedot painoivat nyt raskaasti hänen sydäntänsä. Vielä ei hän ollut voinut puhua kuningas Otolle asiasta.

Eräässä ikkunakomerossa hän nyt seisoi Luitprandin kanssa, jolle hän oli huolensa uskonut. Tämäkin näytti vakavalta, sillä hän tunsi Berengarin kavaluuden.

"Meidän täytyy vielä tänään saada tilaisuutta puhua kuninkaan kanssa", sanoi tiedemies. "Sinä, ruhtinas, olet kuninkaan suuressa suosiossa; minua ihmetyttää, että et jo ennen ole hänen kanssaan keskustellut sisaresi asiasta."

"Se olisi ollut mahdotonta, sillä Ranskan lähettiläiden ja muiden ylhäisten herrojen kunnianosotukset ovat vieneet hänen kaiken aikansa. Olen kyllä mahtavan kuninkaan suosiossa, mutta tiedäthän, että hän tällaisissa juhlallisuuksissa ei mielellään suvaitse häiriötä."

Luitprand nyökäytti päätänsä. "Kuitenkin hänen täytyy saada siitä tieto jo tänään", sanoi hän vakavasti. "Sinä et tunne Berengaria, mutta minä tunnen hänet, ja pelkäänpä, että vaara uhkaa nuorta kuningatarta -- hengenvaara."

Konrad kalpeni. "Minä toivon, että näet asiat liian synkkinä. Kauppias vain luulotteli hänen olevan Gardalinnassa, Berengar ei milloinkaan uskaltaisi sellaista tehdä. Mutta kyllä minä puhun kuningas Oton kanssa."

Uljaana hän oikaisi nuoren sorean vartalonsa, nyökkäsi ystävällisesti oppineelle herralle ja läksi huoneesta. Luitprand katsoi hänen jälkeensä, sanoen itsekseen: "Monta kiitettävää avua sinulla on, nuorukainen. Mutta hidastelija olet, ja liian keveästi hoidat vakavia asioita. Se on tuottava sinulle vahinkoa elämässäsi."

Kuningas Otto oli sallinut Konradin päästä puheillensa ja kuunteli hänen kerrottaviansa. Aina vakavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Vihdoin hän sanoi: "Luitprand tulkoon tänne, hän tietää aina parhaat neuvot. Sitäpaitsi hän tuntee Italian kuningattaren ja myöskin Berengarin."

Niin he neuvottelivat kolmisin. Luitprand oli usein kuningas Otolle kuvaillut kaunopuheisin sanoin nuoren kuningattaren ihanuutta, lahjakkaisuutta ja ylevää mielenlaatua. Nyt hän vilkkaasti esitti, miten suuri oli hänen vaaransa, niin kauan kuin hän suojatta oli Berengarin vallassa. "Se mies ei kammoksu minkäänlaista ilkityötä", vakuutti Luitprand.

"Siksi meidän täytyy rientää pelastamaan onnetonta kuningatarta", sanoi Otto päättävästi. "Mutta kuninkaallisen sisareni lähettiläitten täytyy päästä puheilleni. Heidän omasta suustaan tahdon kuulla, mitä hänellä on ilmoitettavaa. Ei Bertha rouva saa pettyä luottaessansa minuun."

Lähettiläät tulivat, ja kun kuningas oli kuullut heidän viestinsä, päätti hän asestetun joukon kanssa lähteä Italiaan Berengaria kurittamaan.

Mutta ennenkuin varustukset olivat valmiit, saapui lähettiläitä siltä italialaiselta puolueelta, joka oli Berengarille vihamielinen, ja niitten etupäässä oli itse rajakreivi Azzo Canossalainen. Italian ylimysten ja Canossaan piiloutuneen kuningatar Adelheidin nimessä he rukoilivat hartaasti kuninkaalta apua.

"Sitä on teille annettava", huudahti kuningas harmistuneena. "Tosiaankin tuo kunnoton saa raskaana tuntea valtikkani voiman! Vai on hän juljennut noin konnamaisesti kohdella kuninkaantytärtä, jonka äiti on minun mahtavassa suojeluksessani! Siitä hänen täytyy saada kärsiä, niin totta kuin löytyy oikeutta rakastava Jumala!"

Harvoin kuningas nähtiin vihastuneena, mutta milloin se tapahtui, silloin iskivät hänen silmänsä salamoita, jotka panivat monen vapisemaan. Nyt kaikki havaitsivat, että täysi tosi oli käsissä.

Ei enää tullut kysymykseen lähettää vain joukkuetta, vaan kokonainen sotaväki varustettiin marssimaan Italiaan. Otto oli päättänyt kerrassaan tehdä lopun hirmuvaltiaan hallituksesta. Siinä päätöksessä häntä myöskin italialaiset lähettiläät vahvistivat, pyytäen, että hän antaisi huonosti hallitulle kansa raukalle toisen hallitsijan. Mutta jaloluonteinen kuningas ajatteli nyt kuitenkin etupäässä nuoren kuningattaren pelastamista ja häntä kohdanneen häväistyksen kostamista.

Komea oli se joukko, joka Oton johtamana lähti Italiaan. Yläburgundin tuleva kuningas Konrad ei ollut mukana; häntä varten oli kuninkaalla muita tehtäviä. Mutta useat ylhäiset ruhtinaat seurasivat häntä. Hänen oma poikansa Ludolf johti etuosastoa, hänen veljensä Henrik Baijerilainen oli mukana seurueessa ja samoin oppinut Luitprand. He kulkivat Brennersolan kautta ja Eisackin ja Etschin laakson läpi suoraan Veronaan. Mutta Berengar oli sitä ennen lähtenyt pois kaupungista linnoitettuun Paviaan, jossa hän luuli olevansa varmemmassa suojassa.

Veronassa tervehdittiin Saksan kuningasta suurella riemulla, sillä kaikki olivat jo väsyneet hirmuvaltiaan ikeeseen ja tunsivat Oton oikeutta rakastavan, lempeän luonteen. Mielellään he tahtoivat taipua hänen valtikkansa alle.

Sillä aikaa Adelheid asui rauhassa Canossassa, niiden molempien parissa, jotka hänen kärsimyksissään olivat olleet hänen tovereinaan. Kauan hän oli maannut vuoteen omana sairaana, mutta oli nyt jälleen Waltrudin ja ystävällisen rajakreivittären huolenpidosta ja hoidosta tervehtynyt, ja hänen voimansa ja nuoruudenkukoistuksensa oli palannut entiselleen. Hän viihtyi hyvin noissa hauskoissa, kodikkaissa huoneissa, jotka kreivitär oli hänen käytettäväkseen jättänyt. Hän tunsi, että hänen ympärillään oli rakastavia ja vieraanvaraisia ihmisiä. Kaukaiselta tuntui se aika, jolloin hän vankilassa kitui tai kuten takaa-ajettu otus sydän täynnä pelkoa pakeni pitkin metsiä ja maita, jopa oli lähellä nälkäkuolemaa. Usein se kaikki oli hänestä kuin pahaa unta.

"Waltrud", sanoi hän, "minusta tuntuu ikäänkuin olisin ihan toinen ihminen. Sinäkin olet mielestäni toinen. Paljonhan olemmekin lyhyessä ajassa saaneet kokea. Jos olisin ennakolta voinut nähdä kaikki kärsimykseni, olisin joutunut epätoivoon, mutta viisaudessaan Herra meiltä tulevat asiat peittää, sillä muuten emme kestäisi. Meillä on kyllin jokapäiväisistä huolistamme."

"Olet oikeassa, hallitsijatar", sanoi tyttö. "Ja miten rasittava olikin jokaisen päivän hätä ja tuska! Mutta olemmehan myöskin joka päivä saaneet kokea Herran apua."

Adelheid nyökkäsi kyynelsilmin, osotteeksi että hän sen kyllä käsitti. "Liian helposti minä unhotin, että hän on armollinen ja laupias; usein oli katseeni epäilysten ja heikon uskon sumentama, sitä nyt häpeän. Katso, sydämmeni on täynnä kiitollisuutta siitä, että hän auttoi minua, että hän antoi sinut minulle seuraksi ja ystäväksi, lähetti uskollisen Martin luokseni, niin monta kertaa ihmeellisesti pelasti meidät kuoleman hädästä ja antoi meidän täällä saada hyvän suojapaikan. Mutta vieläkään en näe selvästi, vaan yhäti pyrkii mieleeni kysymys: Miksikä minun täytyi noin kovaa kärsiä? Etenkin kysyn, miksi Lothar minulta otettiin."

Hänen äänensä vapisi, kun hän Lotharista puhui, ja Waltrud syleili häntä lämpimästi. "Tiedäthän, hallitsijatar, että hän on onnellinen."

"Tiedän kyllä", jatkoi kuningatar, "enkä toivo rakastettuani takaisin maailmaan. Nyt voin jo myöskin katkeroittumatta ajatella niitä, jotka minulle ovat tuottaneet niin suuria kärsimyksiä. Herra älköön heille sitä synniksi lukeko. Mutta minä nyt kuitenkin asustan täällä vieraitten keskellä, toimetonta elämää viettäen. Olen erossa lapsestani ja kansastani ja kysyn itseltäni: Miksi?"

Munkki oli huomaamatta tullut sisään ja kuullut Adelheidin sanat. Kuningattaren viittauksesta hän istuutui, ja lempeällä äänellään hän puhui näin:

"Emme aina, oi kuningatar, täällä alhaalla ymmärrä Jumalan johdatuksen tarkoitusta ja päämäärää. On paljon asioita, jotka vasta iäisyydessä meille selvenevät. Ja kuitenkin luulen, että me jo täälläkin voimme oman elämämme vaiheissa huomata jotakin Jumalan tarkoituksista. Minä olen vähäpätöinen mies, minusta ei paljon riipu; kuitenkin tahdon alkaa itsestäni. Miksi jouduin vankilaan? Tullakseni Jumalan avulla pelastamaan sinua, kuningatar. Mikä ennen näytti minusta onnettomuudelta, siitä nyt suuresti iloitsen."

"Niin, te minun uskolliseni olette minun tähteni saaneet kärsiä tuskia", sanoi hän liikutettuna, "ja se saattaa minut häpeämään, sillä enhän minä sellaista alttiutta ole ansainnut."

"Näe siis Herran armo siinä, että hän uskollisten ihmisten kautta on antanut sinulle apuansa", vastasi Martti. "Eikö jo tämä ole onnettomuuden tuottama siunaus? Ja sano, eikö meidän tuottamuksemme ainoaan auttajaamme ole tällä ajalla vahvistunut? Eikö meidän uskomme häneen ole tullut lujemmaksi, meidän rakkautemme häneen suuremmaksi? Ainakin pitäisi niin olla", lisäsi hän. "Se on meidän jumalallisen kasvattajamme tarkoitus -- mutta me olemme hitaita oppilaita."

Hetken perästä hän jatkoi: "Mikä Jumalan tarkoitus on ollut sinun ulkonaisen elämäsi suhteen, oi kuningatar, sitä emme vielä käsitä, mutta minusta näyttää, kuin piankin ilmenisi, että hän saattaa kaikki ihanaan päätökseen."

Vielä ei ollut mitään sanaa tullut rajakreiviltä Canossaan. Linnassa oli yksinäistä. Rajakreivitär ei ottanut keitään vieraita vastaan puolisonsa poissa ollessa; ainoastaan Reggion piispa oli oleskellut siellä muutamia päiviä lausuaksensa kuningattarelle kunnioittavat tervetuliaisensa ja vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestaan.

Mutta eräänä päivänä tuli hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä loppu, kun joukko valioritareita ratsasti ylös linnan vuorta. Silloin odottavien sydämmet sykkivät kovemmin. Hetken perästä kuului linnanportilta tuttu merkki: rajakreivi itse tuli kotiin.

Suurella riemulla otettiin hänet vastaan. Onnesta säteilevänä riensi rajakreivitär häntä tervehtimään. Kreivi hyppäsi alas hevosen selästä ja sulki puolisonsa syliinsä.

"Minä tuon hyviä uutisia", huudahti hän iloisena. "Me tulemme Veronasta korkeata käskyä toimittamaan, mutta väsyneitä ja nälkäisiä olemme pitkän ratsastuksemme jälkeen. Anna meidän nyt nähdä, Griseldis, mitä kyökissäsi ja kellarissasi säilytetään ja saadaan toimeen. Sinun on myös toimitettava yösija meidän vieraillemme. Huomenna matkustamme eteenpäin. Missä on kuningatar?"

Rajakreivitär kiirehti edellä ilmoittamaan kuningattarelle vieraitten tulosta, ja pian häntä seurasi rajakreivi, jonka mukana oli komeavartaloinen, tiedemiehen pukuun puettu herra. Tämä oli Luitprand. Säteilevin silmin vastaanotti kuningatar nämä molemmat ylimykset, jotka kunnioittavasti hänelle kumarsivat.

Sen jälkeen he toivat esiin sanottavansa. Heidät oli lähettänyt kuningas Otto, joka tahtoi Adeiheidille vakuuttaa ystävällisiä tunteitaan ja pyysi saada lahjoittaa hänelle kallisarvoisen koristeen. Myöskin tahtoi hän ilmoittaa, että hän oli halukas ottamaan Adeiheidin asian omaksensa, sillä hän piti suurena kunniana päästä hänen vapauttajaksensa, ja ennen kaikkea hän tahtoi rangaista konnaa. Mutta hänen toivomuksensa eivät tyytyneet vielä tähänkään kunniaan; hän pyysi kuningattarelta enemmän.

Luitprand oli esittänyt kuninkaan viestin, ja Adelheid vastasi ystävällisesti ja kyseli kaikkea, mikä lähinnä herätti hänen mielenkiintoansa.

Silloin Martti tuli sisään. Ilohuudolla hän riensi Luitprandia vastaan, ja ystävät syleilivät toisiaan.

Tämä oli iloinen päivä, sellainen, jommoista ei vuosikausiin ollut linnassa vietetty. Pelkkiä onnellisia kasvoja näkyi siellä tänään. Paljon oli kysyttävää ja paljon kerrottavaa.

Luitprand kertoi, että kuningas Otto jo oli matkalla Paviaan, ja heidänkin oli seuraavana päivänä jälleen liityttävä sotajoukkoon. Sillä Paviassa Otto tahtoi kruunauttaa itsensä Italian kuninkaaksi.

Ihastuksella puhui tiedemies kuninkaallisesta herrastaan, hänen ankarasta oikeudenmukaisesta menettelystään rikollisia rangaistessa, mutta myöskin hänen lempeydestään ja jalomielisyydestään katuvaisia kohtaan. Edelleen hän kertoi kuninkaan uskollisuudesta ja hänen vilpittömästä hurskaudestaan, joka varsinkin Edithan kuoleman jälkeen hänessä oli herännyt.

"On suuri onni saada palvella semmoista herraa elämänsä loppuun asti, enkä minä mitään muuta pyydä", sanoi hän lopuksi. [Historiankirjoittaja Luitprand oli kuolemaansa asti Otolle uskollinen. Otto käytti usein hänen kykyänsä lähetystöissä. Hän kuoli Otto II:n palveluksessa.]

Keskinäisessä juttelussa ystävänsä Martin kanssa ilmaisi hän vielä avonaisemmin ajatuksensa. "Enemmän kuin neljä vuotta on kuningatar Editha jo ollut kuolleena, ja kuningas on tuntenut olonsa yksinäiseksi. Kauan hän katkerasti suri kuningatarta, mutta nyt hän on hiljattain ruvennut käsittämään, että paras on seurata uskollisten ystävien neuvoa ja mennä uusiin naimisiin. Ja sanoppas itse, Martti, kukapa olisi arvollisempi ja sopivampi astumaan autuaan vainajan Edithan paikalle, kuin jalo, ylevämielinen ja nerokas..."

"... Ja _hurskas_ kuningatar Adelheid", jatkoi Martti syvällä vakavuudella. "Luitprand, tämä on arvoituksen selitys -- noitten ihmeellisten teitten päämäärä, joita taivaan Herra on antanut hänen kulkea. Ja usko minua, kuninkaankin onni tulee tämän kautta varmemmaksi ja turvatummaksi. Ei ainoastaan hänen kotoinen onnensa; vaan kuningatar on viisaudella ja lempeydellä neuvoissa ja töissä oleva hänen apunansa vaikeissa hallitustoimissa, jumala siunatkoon heitä molempia!" lausui hän liikutetuin mielin.

Kuningattaren huoneessakin istui kaksi ystävystä tuttavallisesti keskustellen tärkeistä sydämmen asioista.

"Ah Waltrud, sydämmeni on surullinen", sanoi Adelheid. "Jos olen oikein ymmärtänyt lähetin puhetta, niin kuningas pyytää minua puolisokseen. Tämä on suuri, ansaitsematon kunnia minulle; en ole siihen mahdollinen. Mutta lisäksi ei ole vielä enempää kuin kaksi vuotta kulunut Lotharin kuolemasta. Unhottaa häntä en voi milloinkaan. Onko se uskollisuutta kuollutta kohtaan, jos minä niin pian menen naimisiin toisen kanssa?"

"Hallitsijatar", sanoi tyttö, "jos autuaat taivaassa tietävät, miten heidän rakkaillensa käy täällä maan päällä -- niin etkö luule, että Lothar enemmän kuin kukaan muu iloitsee onnestasi? Etkö luule, että hän siunaisi sitä, joka on pelastanut hänen yksinäisen leskensä suuresta hädästä ja tahtoo korottaa hänet sydämmensä valituksi ja valtaistuimellensa? Tuhatkertaisesi hän siunaisi ja kiittäisi häntä."

Hetken perästä hän jatkoi: "Kuten ystävätärtä olet minua aina kohdellut etkä kuten palvelijatarta; suo minun sen vuoksi sinua ystävänä puhutella. Unohtumattomina ovat äitisi sanat painuneet mieleeni, ne sanat, että me ihmiset olemme täällä maailmassa palvellaksemme, ja sinä ja minä olemme aina pyrkineet olemaan Herran palvelijattaria. Sinua Herra nyt kutsuu korkeaan tehtävään, ja minun mielestäni sinun ei tule kieltäytyä. Elämäsi ei milloinkaan joudu tarkoituksettomaksi. Vaikea ja vastuunalainen on oleva tehtäväsi, joka sinua odottaa, sen kyllä tiedän, mutta suuri taivaan Herra on sen sinulle osottanut. Veli Martti on sanova: 'Hän on saattanut sen ihanaan päätökseen'."

Seuraavana päivänä vieraat lähtivät pois. Mielellään Adelheid ja Martti olisivat tahtoneet pitää Luitprandin luonaan, mutta hän sanoi: "Älkää pidättäkö minua. Minun täytyy kiirehtiä kuninkaani luo. Suuria asioita tapahtuu lähimmässä tulevaisuudessa, ja minun täytyy kynälläni ilmoittaa jälkimaailman tiedoksi, mitä kristikunnan suurin hallitsija panee toimeen. Katsoppas, Martti, se on minun kutsumukseni. Hyvästi! Paviassa tapaamme toisemme jälleen."

VIIDESTOISTA LUKU

Kunnian kukkulalla

Suuri ilo ja riemu vallitsi Paviassa. Kaupunki komeili juhlavarustuksissa. Iloitsevia ihmisjoukkoja kulki kaduilla; vilkkaalla, innostuneella tavallaan he ilmaisivat iloansa kirkuen korvia vihlovasti ja hypellen kuin vallattomat varsat. Olihan heillä syytä iloon! Ilman miekan iskua oli Saksan kuningas valloittanut kaupungin, ja valtaistuimen anastaja oli paennut mahtavan tulijan tieltä yhteen linnoistansa. Sitten oli Otto juhlallisesti kruunattu Italian kuninkaaksi, ja tänään piti Adelheidin palaaman kotiinsa ja kihlajaiskemut vietettämän.

Reggiosta Paviaan vievällä tiellä liikkui loistava matkue. Kuninkaallisessa puvussa istui Adelheid ratsulla ja hänen rinnallaan ratsasti ruhtinaallinen henkilö, Oton veli, Baijerin herttua Henrik. Hänet oli kuningas valioritarien kanssa lähettänyt Canossaan noutamaan kuningatarta kotiin hänen pääkaupunkiinsa. Monta uskollista seuralaista oli hänen mukanaan, piispa Adelhard ja rajakreivi Azzo, Martti ja Waltrud, ja vielä muitakin Reggiosta ja Veronasta.