Part 11

Henrik herttua oli ihastunut nuoren lesken miellyttävään olentoon eikä poistunut hänen rinnaltaan. Olihan hänestä suuri kunnia, että hän sai saattaa veljensä luo hänen morsiamensa. Paljon oli hänellä kerrottavaa kuningattarelle omasta kodistaan, lahjakkaista tyttäristään Garborgasta ja Hadwigistä [Garborga tuli sittemmin abbedissaksi Gandersheimiin ja Hadwig Schwabenin herttuattareksi], ja mieltymyksellä Adelheid kuunteli häntä. Mutta etenkin hän puhui Oton hyvyydestä ja jalomielisyydestä. Rehellisesti ja peittelemättä hän kertoi erehdyksistään, miten hän kerran toisensa perästä oli noussut vastustamaan kuninkaallisen veljensä valtiutta, joka hänestä oli liian ankara, mutta miten Otto aina oli antanut hänelle anteeksi, kun hän katui. Nyt hän vihdoinkin oli oppinut tuntemaan hänen uskollisen sydämmensä eikä enää koskaan tahtonut kapinoida häntä vastaan, sen hän vakuutti Adelheidille. Iloksensa ja tyydytykseksensä Adelheid kuuli kuningasta näin ylistettävän.

Kun he lähenivät Paviaa, virtaili heitä vastaan yhä suuremmat joukot iloisia ihmisiä. Jokainen tahtoi olla ensimmäisenä näkemässä kuningatarta ja sanomassa hänet tervetulleeksi hänen italialaiseen kotiinsa. He tunkeilivat aivan lähelle, jopa hänen ratsulleen asti, suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä ja tervehtivät häntä riemullisesti. Myöskin kuningatar iloitsi nähdessään jälleen kansaansa, jonka joukossa hän havaitsi monet tutut kasvot.

Syvä liikutus valtasi hänen mielensä, kun hän näki kaupungin tornit ja huiput, ja hänen sydämmensä sykähteli lämpimästä kiitollisuudesta. Yön pimeydessä hän oli paennut kaupungista, ja nyt hän palasi juhlasaatossa!

Matkue seisahtui portin luoksi. Loistavassa varustuksessa ratsasti Otto itse, hänen vapauttajansa ja pelastajansa, häntä vastaan, lausui hänet tervetulleeksi valtakuntansa pääkaupunkiin ja saattoi hänet kuninkaalliseen palatsiin.

Hän auttoi kuningatarta alas ratsulta, ja hänen rinnallaan Adelheid astui linnanportista sisään. Ihastuksella kaikkien silmät katselivat ylhäistä paria. Oton olento oli ruhtinaallisen ylevä täydessä miehuudenvoimassaan ja Adelheid nöyrä ja ihastuttava suloisessa nuoruudenkukoistuksessaan.

Hän koetti liikutettuna tuoda ilmi kiitollisuuttansa, mutta kuningas torjui kaiken kiitoksen luotansa.

"Sehän oli vain minun ruhtinaallinen velvollisuuteni Vaudinmaan kuninkaantytärtä kohtaan", sanoi hän. "En tosiaan olisi tuntenut sinua, sillä aika on sinua muuttanut paljon. Ainoastaan silmät katselevat minua yhtä lapsellisesti ja ihmetellen kuin ennenkin, silloin kun näin sinut pienenä tyttönä äitisi linnassa. Paljon on tapahtunut niiden aikojen jälkeen", lisäsi hän vakavasti.

Sitten hän vei Adelheidin valtaistuinsaliin, jossa maan suurmiehet ilolla tervehtivät kuningatartansa.

Luitprandin innostuneiden ja viehättävien kuvausten nojalla Otto oli paljon odottanut Adelheidistä, mutta nyt hän huomasi korkeimpienkin toiveittensa ylenmäärin täyttyneen. Hän katsoi Adelheidin kaikin puolin arvolliseksi astumaan Editha vainajan sijalle.

Jo samana päivänä tapahtui kihlaus. Otto itse pani Edithan sormuksen morsiamen sormeen. Hän sanoi hiljaa: "Hänen henkensä levätköön sinun ylläsi!"

Kiitollisena katsoi Adelheid häneen, sanoen: "Jumalan avulla tahdon koettaa olla sinulle mitä hän on ollut, mutta sinulla täytyy olla kärsivällisyyttä minun suhteeni, sillä olenhan vielä nuori ja kokematon, ja sinun korkea hyvyytesi ja kuninkaallinen luottamuksesi melkein painaa minut tomuun. Vielä en voi käsittää, että olet valinnut minut ennen monia muita. Sinä näytät minusta pelastavalta enkeliltä, jonka taivaan suuri Herra on lähettänyt."

"Nuori olet, se on tosi", sanoi Otto hymyillen, "minähän olen melkein toista vertaa vanhempi; mutta kokematon et ole. Joka muutamassa vuodessa on käynyt niin kovan kärsimyskoulun kuin sinä, on kokemuksista rikkaampi kuin moni vuosien vanhentama. Mutta sinä nyt varmaankin haluat entisiin rakkaisiin huoneisiisi."

Hän saattoi Adelheidin ovelle ja erosi hänestä siinä. Siellä sisällä kulki Waltrud järjestellen ja toimien. Hän tunsi hallitsijattarensa maun ja asetti kaikki hänen mielensä mukaisesti. Iloisin sydämmin tervehti Adelheid rakasta kotiaan. Kaikki siellä oli samassa kunnossa, mihin hän sen oli jättänyt, ei mitään puuttunut. Onnellisena hän kulki Waltrudin kanssa käsikädessä huoneitten läpi. Silloin hänen katseensa sattui erääseen kirjaan, ja hän pysähtyi hämmästyksestä. "Se on lahja kuninkaalta", selitti Waltrud.

Adelheid avasi kirjan ja luki sen nimilehdellä: "Vapahtajan elämä, runomittaisesti kertonut eräs munkki Corveyn luostarissa Weserin rannalla."

"Oi Waltrud, Edithan kirja!" huudahti Adelheid. "Miten herttaisesti hän on tehnyt! Tahdon heti mennä häntä kiittämään!"

Ja niin hän riensi ulos etsiäksensä kuningasta. Hän löysi hänet pian; Otto seisoi valtaistuinsalissa Luitprandin parissa. Ystävällisesti katseli kuningas häntä, mutta Adelheid riensi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, loi häneen säteilevät silmänsä ja sanoi liikutettuna: "Kiitos sinulle, tuhannet kiitokset! Sinä olet niin hyvä. Et mitenkään olisi voinut tuottaa minulle suurempaa iloa!"

Kuningas sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Edithani kirja", sanoi hän. "Minä tiesin, että tulisit iloiseksi siitä. Se oli hänen kallis aarteensa. Hän oppi siitä kulkemaan Vapahtajan jäljissä."

"Herra antakoon minulle armoa myöskin sitä oppimaan!" sanoi Adelheid kyyneltynein silmin.

"Ja minulle myöskin", lisäsi Otto hiljaa.

Ääneti Luitprand katseli korkeaa paria, ja kuulumattomasti kuiskasivat hänen huulensa: "Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!" Sitten hän hiljaa, huomaamatta poistui.

* * * * *

Toisena joulupäivänä 951 vietti Otto, joka jo eläessään sai nimityksen "suuri", vihkiäisensä Paviassa Lotharin nuoren, tuskin kaksikymmenvuotiaan lesken kanssa, "Vaudinmaan kuninkaantyttären", joksi Otto mielellään häntä nimitti. Suuri komeus ja loisto vallitsi näissä juhlissa. Kansallekin oli juhlallisuuksia pantu toimeen, sillä kaikkien, sekä rikkaiden että köyhäin, piti saaman osaa ilosta, se oli sekä kuninkaan että kuningattaren tahto.

Adelheid oli jo sitä ennen Waltrudin seurassa jälleen käynyt köyhien kaupunginosassa ja tuottanut monelle kodille iloa ja lohdutusta. Kun Waltrud kävi vanhan Rebekan luona, meni kuningatar hänen mukanansa sinnekin. Aamos juutalaisen rahat olivat tulleet hyvään käytäntöön. Waltrud oli jättänyt ne erään koulunjohtajan haltuun, sillä hän oli kuullut, että tämä oli rehellinen ja luotettava mies. Johtaja oli pitänyt huolta hautauksesta, ja jäljellä olevilla rahoilla hän oli ymmärtäväisesti auttanut seurakunnan köyhiä. Kaiken tämän sai Waltrud tietää vanhalta Rebekalta.

Mutta ennen kaikkea oli kuningatar onnessaan muistanut niitä ystäviä, jotka olivat olleet hänelle hädässä avuliaita, ja mielellään oli Otto suostunut hänen toivomukseensa saada heidät vihkiäisjuhlallisuuksiin Paviaan. Siellä nähtiin, paitsi rajakreivitär Griseldistä ja muita uskollisia ylimyshenkilöitä, myöskin ne molemmat kalastajat, jotka olivat auttaneet pakolaisia. Martti oli heidät etsinyt ja heille vienyt kuninkaan kutsumuksen. Äärettömän onnellisia he olivat semmoisesta kunniasta, ja vielä enemmän kuningattaren ystävällisyydestä, kun hän uudelleen herttaisin sanoin kiitti heitä pelastuksestaan. Runsailla lahjoilla varustettuina he palasivat kotiinsa kemujen loputtua.

Mutta kuningatar tuumieli, miten hän parahiten voisi palkita niitä molempia uskollisia, jotka suurella alttiudella ja monin kieltäymyksin, jopa uhraten oman henkensä vaaraan, olivat häntä palvelleet; kuningaskin katsoi luonnolliseksi, että heitä erityisellä tavalla oli kunnioitettava.

Niinpä tapahtui vihkiäisten jälkeisenä päivänä, kun suuri joukko kuningasparin uskollisia ystäviä ja kannattajia, ylhäisiä ja alhaisia, oli koossa, saadaksensa yksityisesti ottaa vastaan kuninkaallisia suosionosotuksia, että viimeiseksi kaikista kutsuttiin myöskin Martti ja Waltrud mahtavan kuninkaan valtaistuimen eteen. Hämmästyneinä ja ujoina he lähestyivät, sillä heidän vaatimaton mielensä ei ajatellut palkkiota.

Silloin kuningas puhui heille molemmille: "Suurella uskollisuudella ja kovassa hengenvaarassa olette palvelleet kuningatarta. Lähinnä Jumalaa, kaikkein korkeinta, saan teitä kiittää siitä, että hän tänään istuu rinnallani puolisonani, tehden minut sanomattoman onnelliseksi. En koskaan voi kyllin teitä palkita kaikesta, mitä olette tehneet. Jos teillä on joku toivomus, niin lausukaa se julki! Sinä, Martti, puhu ensiksi! Tie korkeisiin asemiin on sinulle avoinna, sillä sinä olet oppinut mies. Moni luostari olisi paremmassa kunnossa, jos sinä abbottina olisit sitä johtamassa."

Munkki kumarsi syvästi kuninkaalle: "Suuren suosion sinä osotat minulle, oi kuningas. Mutta minun mieleni ei halaja korkeita arvopaikkoja. Olen saanut kyllin suuren palkkion, nähdessäni sinut ja kuningattaren noin onnellisina. Anna minun siis jäädä siksi mikä olen, halvaksi munkiksi. Mutta jos saan lausua pyynnön, niin olkoon se tämä: Anna minun elämäni loppuun asti pysyä sinun ja kuningattaren läheisyydessä ja palvella teitä sillä lahjalla, jonka taivaan Herra minulle on suonut. En ole niin oppinut kuin ystäväni Luitprand, mutta minä osaan pergamentille kirjoittaa käsikirjoituksia. Suo minun, oi kuningas, nöyryydessä palvella sinua vähäpätöisellä lahjallani."

Silloin Adelheidin silmät loistivat ja hän kuiskasi jotakin kuninkaalle.

"Sinun pyyntöösi on suostuttu", sanoi kuningas. "Kaiken elinaikasi on sinulla oleva koti luonamme. Mutta kuninkaan elämä on, kuten tiedät, liikkuvaa ja levotonta. Siksi saat olla vapaa asumaan, missä kulloinkin itse tahdot. Mitä kirjoitustaitoosi tulee, olen iloinen siitä lahjastasi, ja minulle olisi hyvin mieluista, jos tahtoisit jäljentää Corveyn munkin kirjan ja myöskin pyhän raamatun latinaksi."

Tämä tarjous teki munkin hyvin iloiseksi.

Sitten kuningas sanoi: "Ja nyt, Waltrud, sinä uskollinen tyttö, mitä sinä pyydät?"

Hehkuvan punaisin poskin seisoi Waltrud, katsoen rukoilevin silmin kuningattareen, mutta ei hän kuitenkaan mitään puhunut.

"Puhu vain", jatkoi Otto kehoittaen. "Minä tahdon korottaa sinut vapaaseen aatelissäätyyn. Jokainen aatelismies minun valtakunnassani on pitävä suurena kunniana saada sinut puolisokseen, sillä nyt minä julistan sinut tasa-arvoiseksi jaloimpien kanssa. Laskeudu polvillesi!"

Hämmästyneenä ja pelästyneenä tyttö lankesi polvilleen. Silloin hän tunsi keveän kosketuksen kuninkaan miekasta.

"Nouse ylös aatelisnaisena", sanoi hän.

Waltrud tuskin tiesi, mitä hänelle oli tapahtunut. Ei näkynyt ilon välkettä hänen kasvoissaan, kun Adelheid katsoi häneen, ja ennenkuin kuningatar oli ehtinyt sanaakaan sanoa selitykseksi, oli tyttö vaipunut polvilleen hänen eteensä ja kiihkeästi tarttunut hänen käsiinsä.

"Ah hallitsijatar, älä työnnä minua luotasi!" huudahti hän tuskasta väräjävällä äänellä. "En minä pyydä tulla aatelisneideksi enkä mennä naimisiin aatelismiehen kanssa. Anna minun jäädä luoksesi palvelijattarena, oi kuningatar! Ainoastaan se voi antaa sisällystä ja iloa elämälleni. En ole kiittämätön kuninkaan suuresta suosionosotuksesta, en suinkaan, mutta minä en halaja ulkonaista kunniaa. Oi kuningas, älä lähetä minua pois hänen luotaan!"

Sydäntä koskevilta soivat nuo rukoilevat sanat, ja kuningas ja kuningatar tunsivat mielensä syvästi liikutetuksi. Ystävällisesti Adelheid tarttui tytön käteen, koettaen häntä rauhoittaa, mutta Otto sanoi: "Jumala varjelkoon, että minä sinua, uskollinen tyttö, lähettäisin pois puolisoni luota! Aatelisneitosenakin sinä voit häntä palvella. Onnellinen se ruhtinatar, jolla on sellaisia palvelijattaria! Oletko nyt minuun tyytyväinen?" kysyi hän hymyillen.

Waltrud oli nyt rauhoittunut. "Suo anteeksi, oi kuningas, minun hermostunut käytökseni", sanoi hän. "Minä kiitän sinua suosiostasi, minä kiitän siitäkin, että saan tänne jäädä!"

Vielä enemmän kuin hänen sanansa, osottivat hänen katseensa hänen kiitollisuuttaan. Adelheid veti hänet luokseen, suuteli häntä ja sanoi hymyillen:

"Luuletko, että olen sinuun kyltynyt, sinä tyttö hupakko? Vielä en voi tulla toimeen ilman sinua, en ennen kuin sinä itse tahdot vaihettaa minun kotini omaan kotiisi."

Ja kuninkaaseen kääntyen hän jatkoi: "Mutta minä tiedän hänellä vielä olevan yhden toiveen, joka vuosikausia on asunut hänen sydämmessään. Entäpä jos sinä, puolisoni, voisit tutkistella ja saada selkoa, mihin on joutunut hänen veljensä Bertram, joka taisteli unkarilaisia vastaan Merseburgin tappelussa?"

"Se on tapahtuva heti kun jälleen olemme kotona", vastasi Otto.

Kun juhlallisuudet olivat päättyneet, matkusteli Otto useissa Lombardian osissa, joissa hän ei vielä ollut ennen käynyt, ja kaikkialla hänen onnistui viihdyttää mielet ja sovittaa riitaisuudet. Adelheid seurasi häntä, ja hänen läsnäolonsa tuotti kaikille alamaisille iloa. Lähelle Canossaa kuningas antoi rakentaa upeasti sisustetun kirkon, kiitollisuudesta Herralle Jumalalle, joka oli sallinut Adelheidin saada turvan ja levon linnan suojassa. Kun hän voimalla ja viisaudella oli kaikki järjestänyt, jätti hän Lombardian kuningaskunnan lopullisen valtauksen ja jatkuvan hoidon vävyllensä, Lothringenin herttualle Konradille, ja lähti nuoren puolisonsa ja suuren joukon seuraamana kotimatkalle Saksaan.

Mailandissa he viivähtivät. Otto ja Adelheid kävivät kirkossa katsomassa sitä paikkaa, jossa Lotharin luut lepäsivät. Kauan he seisoivat siinä syviin ajatuksiin vaipuneina, ja Adelheidin kyyneleet vierivät kuumina kylmälle kivelle. Sitte hän nojautui kuninkaaseen, kuiskaten:

"Älä pahastu, vaikka kyyneleeni vuotavat. Minä itken sen kovaa kohtaloa, joka tässä lepää. Raskas oli hänen osansa hänen viimeisenä elinvuotenaan. Minä olen niin onnellinen sinun rinnallasi, etten sanoin kykene sitä kuvaamaan; mutta en koskaan voi häntä unhottaa, sillä hän oli sydämmelleni kallis kuten sinä."

"Eikä sinun tulekaan häntä unhottaa", sanoi hänen puolisonsa lempeästi. "Minäkin kunnioitan hänen muistoansa, samoin kuin sinä kunnioitat minun Edithani muistoa. Kun tulemme Magdeburgiin, vien sinut hänen haudalleen. Muistakaamme kuolleita rakkaudella, mutta älkäämme milloinkaan toivoko heitä takaisin tähän maailmaan, jota moni syystä kyllä nimittää surunlaaksoksi."

"Ja jossa Jumala hyvyydessään kuitenkin antaa meidän nauttia niin suurta onnea", jatkoi Adelheid, katsoen häneen kostein silmin.

"Sitä tulee meidän kiitollisina muistaa, jos kärsimykset vielä meitä kohtaavat", sanoi Otto. "Sillä muuttumaton onni asuu ainoastaan tuolla ylhäällä, jossa Lothar ja Editha odottavat meitä."

Sitte he hitaasti kulkivat läpi kirkon uloskäytävää kohti.

KUUDESTOISTA LUKU

Jälleennäkeminen

Vielä oli alppimaa lumen ja jään peitossa, kun kuninkaallinen matkue liikkui eteenpäin pitkin sen ajan kulkukuntoisinta vuoritietä, joka johti Brennersolan yli Italiasta Saksaan. Maaliskuussa Adelheid ensi kerran tuli uuteen kotimaahansa. Churin kautta kulki tie Zürichin järvelle, ja Uffnaun saaresta näkyivät sen linnan huiput, missä hän lapsena oli oleskellut isoäitinsä luona. Rakkaat muistot siitä ajasta heräsivät hänen mielessään. Hänen sydämmensä kaipasi äidinkotiin Genèvejärven rannalle, mutta Otto ei voinut enää viivyttää paluutansa. Tärkeät asiat odottivat häntä kotona. Hän kyllä havaitsi Adelheidin kaipauksen, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, joista hän ei mitään kertonut. Myöskin oli päätetty, että kuningas hovinensa viettäisi lähestyvää pääsiäistä Quedlinburgissa.

Zürichinjärveltä matka vei Rheinvirtaa kohti, sitten pohjoiseen päin, Allemannian ja monen muun germanilaisen maakunnan kautta Harziin. Ihastuneena Adelheid katseli erilaisia kauniita maisemia, jotka vaihtelivat hänen silmiensä edessä.

Kevät oli aivan varhainen, sillä Maaliskuu ei vielä ollut lopussa, mutta kuitenkin olivat puut ja pensaat vesirikkaitten virtojen rannoilla jo puhjenneet lehtiin, ja metsäisiä kumpuja peitti nuori vihreys. Kaikki oli toisenlaista kuin Italiassa, mutta Adelheidistä tämä luonto näytti paljon ihanammalta alkuperäisessä koskemattomuudessaan.

Ei ollut kuitenkaan kukaan onnellisempi kuin Waltrud. Hengittihän hän kotimaansa ilmaa, kun saavuttiin Weserjoen tienoille. Vuoret ja kukkulat, virrat ja purot, joitten ohitse heidän matkansa johti, näyttivät hänestä vanhoilta tutuilta. Entistä asuntopaikkaansa hän ei tarkoin tietänyt, sillä hän oli matkustanut monen maan läpi unkarilaisten ja juutalaisen kanssa. Usein hän ajatteli, kun joku laakso levisi hänen silmiensä eteen, että tässä varmaankin hänen vanhempansa olivat asuneet. Mutta kun eteenpäin kuljettaessa taas tultiin toiseen laaksoon, niin tuntui hänestä, ikäänkuin siinä olisikin ollut hänen lapsuutensa koti. "Jospa Bertram olisi täällä", huokasi hän usein, "niin hän osaisi sanoa minulle, missä vanhempieni koti on ollut. Mutta kuka sen tietää, onko hän elossa vai kuollut?"

Matka jatkui edelleen, ja Harzvuoristo siinsi etäältä.

"Nyt olemme jo pian kotona!" sanoi Otto säteilevin silmin nuorelle puolisolleen.

Hänkin iloitsi, varsinkin kuninkaan vuoksi, niistä hiljaisista päivistä, joita he toivoivat saavansa viettää Quedlinburgissa. Sillä kuningas oli usein huolestuneella mielellä, varsinkin kun hänen oma poikansa uhkasi nousta häntä vastustamaan. Kuningas oli uskonut Adelheidille huolensa, ja hän koetti rakkaalla kohtelullaan ja viisailla neuvoillaan auttaa Ottoa niitä kantamaan. Mutta nyt piti kaikkien hallitushuolten levätä, kunnes pääsiäinen oli ohitse.

He olivat nyt määrän päässä.

Henrik, Baijerin herttua, ratsasti veljeänsä vastaan, seurassansa joukko loistavia ritareita. Bruno otti hänet vastaan kaupungissa. Veljien ystävällinen käytös teki hänelle hyvää. Bruno oli jo varhaisesta asti ollut hänelle enemmänkin kuin pelkkä veli, -- myöskin ystävä ja neuvonantaja. Nykyään hän tiesi voivansa täysin luottaa myös Henrikin uskollisuuteen.

Kaikki huolestuttavat ajatukset katosivat linnalle ratsastettaessa. Oton silmät loistivat onnesta, kun hän tervetuliaishuutojen kaikuessa talutti nuoren uuden kuningattarensa ylös portaita, ja liikutettuna hän sanoi: "Nyt siis tervehdin sinua, Adelheid, uudessa kodissasi!"

Hänet ohjattiin sitten Waltrudin kanssa omiin huoneisiinsa. Yksinkertaisilta, mutta kodikkailta ne näyttivät hänestä. Tuntui kuin Edithan hengen tuulahdus olisi niissä väreillyt, sillä hän oli asunut samoissa huoneissa.

Kun he väsyneinä matkan jälkeen olivat kyllin levänneet ja nauttineet virvokkeita, kutsutti kuningas puolisonsa luokseen suureen perhehuoneeseen. Pitkävartaloinen, ylimyksellinen naishenkilö astui Oton taluttamana häntä vastaan, ja kuningas sanoi: "Tässä on minun äitini." Nämä molemmat naiset olivat kuulleet paljon kiitettävää toisistaan; he jo tunsivat toisensa, vaikka nyt kohtasivat ensi kerran, ja heidän tervehdyksensä oli mitä sydämmellisin. Mutta Otto kävi malttamattomaksi ja sanoi naurahtaen:

"Arvoisa äitini, sinä tiedät, että on vielä muitakin, jotka odottavat saavansa tervehtiä Vaudinmaan kuninkaantytärtä."

Luoden kuninkaaseen katseen, joka osotti yhteisymmärtämystä, siirtyi Mathilda rouva syrjään, ja toinen naishenkilö astui Adelheidin eteen.

Nuori kuningatar seisoi kuin pilvistä pudonneena -- sitten hän äkkiä huudahti: "Oi, äiti, äiti!" ja syöksyi Bertha rouvan syliin. Kauan he syleilivät toisiansa, ja ympärillä olevien silmät kyyneltyivät. Paljonhan olivatkin äiti ja tytär saaneet kokea, sitten kuin viimeksi näkivät toisensa!

Silloin Otto astui esiin. "Tässä on vielä yksi, joka pyytää tervehtiä!"

Hoitajansa taluttamana tulla sipsutti sisään pieni tyttönen. Vähän ujostellen, kun näki noin monta vierasta, hän suoraapäätä juoksi Berthan luo ja tarttui hänen hameeseensa sanoen: "Isoäiti!"

Bertha otti lapsen syliinsä ja näytti häntä tyttärelleen. "Tunnetko hänet vielä, Adelheid?"

Lapsi katsoi suurin silmin Adelheidiin. Sitten hän Bertha rouvan kehoituksesta sanoi: "Äiti!" ja kurotti kätensä häntä kohti.

"Lotharin silmät!" sanoi Adelheid, otti lapsen syliinsä ja suuteli häntä äidillisellä hellyydellä. [Emma tuli 18 vuotiaana Ranskan kuninkaan Lotharin puolisoksi.] Myöskin veljeänsä Konradia sai Adelheid tervehtiä. Hän oli Oton käskystä noutanut äitinsä ja pikku Emman Vaudinmaasta ja saattanut heidät Quedlinburgiin, jotta Adelheid heti uudessa kodissaan saisi nähdä kaikki entiset rakkaimpansa.

"Vielä yksi jälleennäkeminen!" sanoi keisarinna Mathilda pojallensa Otolle. "Ellen erehdy, ratsastaa tuossa ystäväsi linnanpihaan, ja hänen mukanaan on paljo jaloja ritareita."

Kuninkaalle oli odottamaton ilo saada tänä ilopäivänä luokseen läheinen ystävänsä, jalo kreivi Hermann Billung. Uskollisesti ja väsymättömästi oli hän taistellut herransa puolesta ja pitänyt viholliset loitolla pohjoiselta ja itäiseltä rajalta. Nyt oli halu tavata Ottoa saanut hänet tulemaan Quedlinburgiin.

Suurella ilolla tervehti häntä myöskin nuori kuningatar, sillä hänen puolisonsa oli paljon kertonut hänelle Hermannin ystävyydestä ja kiintymyksestä. Hän tunsi hänet siis ja kunnioitti häntä.

Hermannilla oli paljo kertomista kuninkaalle, ja Adelheid istui vieressä, kuunnellen mielellään hänen ymmärtäväistä ja luotettavaa puhettansa. Otto oli aivan tuttavallinen seurustellessaan hänen kanssaan ja kertoi avoimesti onnestansa. Myöskin Bertha rouva istui tyttärensä luona, ja kaikki he tunsivat itsensä onnellisiksi tässä kotoisessa perhepiirissä.

"Missä on Waltrud?" kysyi Adelheid. Hän oli hienotunteisesti vetäytynyt pois, mutta tuli kuningattaren pyynnöstä sisälle, ja kreivi Hermann tervehti häntä myöskin ystävällisesti.

"Sinä olet sachsenilaisen tytön näköinen", sanoi hän hymyillen.

"Sachsenista hän onkin", sanoi Adelheid. "Kylä, josta hän on kotoisin, sijaitsee Weserjoen rannalla."

"Me olemme siis samanmaalaisia", jatkoi Hermann, irroittamatta katsettansa tytöstä. "Minä näin sen heti, ja sinun kasvosi muistuttavat minua eräästä miehestä, jonka tunsin."

Hehkuva puna kohosi tytön poskille, ja hän kysyi: "Kuka se oli? Oi herra, sano se minulle, lausu hänen nimensä!"

"Hän etsii kadonnutta veljeänsä", selitti kuningatar. "Onko hän elossa vai ei, se on hänelle tietämätöntä."

"Mikä on veljesi nimi? Kuinka pitkä aika on siitä kuin hänet näit?" kysyi kreivi vilkkaasti.

"Hänen nimensä on Bertram, enkä ole nähnyt häntä vuosikausiin. Kuulin eräältä vanhalta juutalaiselta, että hän Merseburgin taistelussa soti Henrik keisarin joukossa. Siihen aikaan hän vasta oli nuori poika, seitsemän- tai kahdeksantoista ikäinen. Hän jäi haavoittuneena makaamaan taistelukentälle. Herra, tiedätkö hänestä jotakin?"

"Erään Bertramin minä tunsin", sanoi kreivi, "ja hän kyliä otti osaa taisteluun unkarilaisia vastaan. Mutta monta sen nimellistä oli mukana siinä taistelussa ja monta sen nimellistä nuo hurjat joukot karkoittivat kodeistaan. Hänkin, jota tarkoitan, haavoittui Merseburgissa. Hänen haavansa parantuivat."

Kovassa jännityksessä kuunteli Waltrud, "Ja sitten?" kysyi hän,

"Sitten hän jäi Mersehurgiin ja teki työtä asesepän pajassa. Seppä piti hänestä, sillä hän oli harvinaisen väkevä ja uskollinen. Mutta muutaman vuoden kuluttua hän lähti sieltä. Hänestä kaupungin muurit tuntuivat liian ahtailta. Weserjoen varrella minä hänet näin ensi kerran; silloin oli talvisaika. Seudussa oli kovin paljo susia. Tottuneitten ratsumiesten kera lähdin metsään petoja kaatamaan. Muuan nuori poika joutui vaaraan suuren väkevän suden ahdistaessa. Silloin ryntäsi pensastosta esiin outo mies, joka ainoalla iskulla löi pedon kuoliaaksi. Tämä minua miellytti. Otin hänet mukaani, ja hän tuli asemiehekseni."

Kaikkien katseet olivat jännityksellä kiintyneet puhujaan.

"Ja sitten?" kysyi Waltrud jälleen.

"Hän jäi sitten edelleen minun palvelukseeni ja seurasi minua sekä metsästysmatkoilleni että taisteluihin. Aina hän oli urhoollisimpien joukossa. Hänellä oli jättiläisvoimat. Kerran, kun viholliset olivat minut saartaneet, hän raivasi tien heidän rivinsä lävitse ja pelasti henkeni."

"Ja hän elää?" kysyi tyttö kiihtynein mielin.