Part 12

"Elää kyllä", vastasi Hermann hymyillen. "Mutta onko hän sinun veljesi, kukapa sen tietää? Sinun olisi vaikea häntä tuntea, sillä monta vuotta on kulunut siitä kuin hänet näit. Luonnollisesti olit silloin lapsi vielä."

Waltrud irroitti käsivarrestaan rannerenkaan ja ojensi sen vapisevin käsin kreiville, sanoen rukoilevasti: "Näytä tämä hänelle, oi herra! Se on ollut äitini oma. Jos hän on veljeni, niin hän sen tuntee."

Sitten hän kääntyi Adelheidin puoleen, joka piti liikutetun tytön kättä omassaan, ja kuiskasi: "Hallitsijatar, en epäile ensinkään. Hän se on!"

"Rauhoitu, Waltrud; jos pettyisit, niin se tuntuisi katkeralta."

He eivät kumpikaan huomanneet, miten Otto ja Hermann vaihettelivat merkitseviä silmäyksiä, ja miten kuningas kuiskasi eräälle palvelijalle jotakin, jonka jälkeen tämä kohta katosi.

Hetken perästä astui sisälle pitkävartaloinen, voimakkaan näköinen mies, jolla oli vaalea, kullankeltainen tukka ja parta sekä kreivi Hermannin miehille kuuluva asevarustus. Kreivi meni hänen luokseen ja ojensi hänelle Waltrudin rannerenkaan sanoen: "Tunnetko tämän, Bertram?"

Mies tarttui siihen, ja kreivi huomasi, kuinka hänen kätensä värisi. Tutkistellen hän katseli sitä ulko- ja sisäpuolelta ja sanoi sitten:

"Tunnen sen hyvinkin. Äidilläni oli sellainen, ja minun käsittääkseni tämä on sama. Sisäreunaan oli piirretty risti, -- kas tässä se onkin."

Hän näytti sen kreiville. Tämä nyökäytti päätänsä ja jatkoi: "Sinä olet kertonut minulle nuoremmasta siskostasi, jonka unkarilaiset tappoivat tai ryöstivät. Mikä hänen nimensä oli?"

"Waltrud!" kuului miehen suusta.

Silloin kajahti läpi huoneen väräjävä huudahdus, puoleksi riemuitseva, puoleksi tuskainen. Tyttö oli hypännyt pystyyn. Hermann tarttui hänen käteensä ja vei hänet hämmästyneen nuorukaisen luo. "Katsoppas tässä, Bertram", sanoi hän, "on rannerenkaan oikea omistaja. Tässä on sisaresi Waltrud!"

Seuraavassa hetkessä lepäsi Waltrud kadonneen ja löydetyn veljensä sylissä. Kaikki läsnäolijat tunsivat syvää liikutusta; ei yksikään silmä ollut kostumatta.

Hermann oli astunut syrjemmälle kuningas Oton viereen. Molempien kasvot loistivat ilosta.

"Että kadonnut oli sinua näin lähellä, sitä en aavistanut", sanoi kuningas.

Ja Adelheid, joka oli tarkannut puolisonsa kasvojen ilmettä, meni hänen luokseen ja sanoi lämpimimmällä kiitollisuudella: "Tämä on sinun tointasi, Otto! Minä näen sen kasvoistasi."

Hän hymyili. "Olinhan sen sinulle luvannut. Minä lähetin Italiasta sanan Hermann ystävälleni, että hän rupeaisi asiata kuulustelemaan ja tutkimaan. En olisi voinut keksiä sopivampaa miestä tähän tarkoitukseen."

"Tämä on ihanin jälleennäkeminen, jonka minä eläessäni olen nähnyt!" sanoi Luitprand merkitsevästi, ja Martti lisäsi hiljaa: "Ihanaan päätökseen on Herra saattanut kaikki myöskin tuolle uskolliselle tytölle. Hän ansaitsee tosiaan sellaisen onnen!"

Sitten puhui kuningas: "Samoin kuin olen korottanut sisaresi jalosukuisten joukkoon, korotan minä nyt sinut, Bertram, jalosukuiseksi ja ritariksi. Siihen paikkaan, jossa vanhempaisi koti on ollut, saat rakentaa itsellesi asunnon. Varoja saat nostaa kuninkaallisesta rahastostani, ja Hermann", nyt hän kääntyi ystävänsä puoleen -- "kun sinä tulet herttuaksi, lähtee hän sinun lippuasi seuraten ulos maailmaan, taistellaksensa sinun kanssasi kuninkaansa puolesta. Sillä vaikeita taisteluita on edessämme vielä!" [Ystävällensä Hermann Billungille antoi Otto sittemmin oman herttuakuntansa Sachsenin.]

"Niin", myönsi Hermann, "mutta älkäämme tänä onnellisena hetkenä sitä ajatelko!" Ja Adelheid lisäsi: "Sanokaamme ennemmin veli Martin kanssa: 'Ihmeelliset ovat Herran tiet, mutta hän vie ne ihanaan päätökseen!'"

* * * * *

Meidän kertomuksemme on loppunut. Kuninkaantyttären seuraavista kohtaloista kertoo maailmanhistoria. Pitkät vuodet, aina vanhuutensa päiviin saakka, eli Adelheid Saksan ja Italian kuningaskunnissa, toimien lempeydellä ja viisaudella, siunaukseksi sekä hallitsijalle että maalle ja kansalle. Hänen aikalaisensa pitivät häntä suuressa arvossa. Vielä suurempi kunnia tuli hänen osakseen, kun hän ja hänen puolisonsa Roomassa keisarinkruunulla kruunattiin. Hänen ihanimpana kunnianaan oli kuitenkin se, että hän elämänsä loppuun asti vaelsi nöyränä Jeesuksen Kristuksen palvelijattarena.