Part 9

»Tahdon puhua selvemmin», sanoi Crispin järkkymättä. »Nuorukainen oli kihloissa kanssanne. Hän on sydämeltään hyvä poika, kunniallinen ja kunnioitettava nuori mies — toisin ajoin ehkä hieman liian kunniallinen ja kunnioitettava — mutta olkoon. Tyydyttääksenne hetken mielijohdetta, oikkua, alatte te häntä pilkata, kuten teidän sukupuolenne tapa on, kun olette saaneet miehen suorastaan orjaksenne. Tästä tekee poikaparka, joka on kokonaan tietämätön naisten oikuista, sen päätelmän, ettei hän enää ole teidän suosiossanne, ja voittaakseen sen takaisin, ainoan mikä hänelle maailmassa on jonkin arvoinen, hän käyttäytyy hölmömäisesti. Te pilkkaatte häntä uudelleen — juuri tämän vuoksi. Hän on teistä mustasukkainen kuin kana poikasistaan.»

»Mustasukkainen?» kertasi Cynthia.

»Niin juuri, mustasukkainen, ja niin pitkälle hän menee siinä, että on mustasukkainen minullekin», huudahti Crispin äärimmäisen pilkallisella äänellä. »Ajatelkaa — hän on mustasukkainen _minulle_ — miehelle, jota sanotaan krouviritariksi!»

Tyttö ajatteli kuten häntä oli kehoitettu.

Ja ajatellessaan hän kompastui löytöön, joka sai hänet pidättämään henkeään.

Kummallista, kuinka me usein kannamme sydämessämme tunnetta aavistamattakaan sen olemassaoloa, ennen kuin sattumalta lausuttu sana herättää sen niin eläväksi, että sen selvyydestä ei saata erehtyä. Cynthiassa tuo herääminen alkoi epämääräisellä ihmetyksellä sen ivan johdosta, jolla Crispin oli höystänyt sanojaan puhuessaan Kennethin mustasukkaisuudesta häntä kohtaan. Oliko se, kysyi hän itseltään, niin hirvittävän luonnotonta? Sitten tuli vastaus kuin salama. Ja se sisälsi sen, että asia ei ollut vähääkään pilkan arvoinen, sillä Kennethiltä ei suinkaan puuttunut aihetta mustasukkaisuuteensa.

Sillä hetkellä Cynthia tiesi, että Kenneth juuri Crispinin, tuon miehen vuoksi, joka puhui niin ivallisesti itsestään, oli tullut hänen silmissään niin mitättömäksi ja arvottomaksi. Cynthia oli tuskin koskaan rakastanut häntä, hän oli korkeintaan sietänyt häntä — ehkäpä Kennethin kosinta oli ollut mairittelevaakin hänelle. Verratessaan häntä nyt Crispiniin Cynthia oli ruvennut häntä halveksimaan. Hänen heikkoutensa, arkuutensa ja miehuuden puutteensa näkyivät niin selvästi Crispinin voimakasta, ylpeää olemusta vastaan.

Niin helposti saattavat mielipiteemme muuttua, että yksinpä kasvojen ja vartalon kauneus, joka Kennethissä oli aikaisemmin miellyttänyt häntä, näytti nyt naiselliselta — ja epävakaiselle ja päämäärää vailla olevalle mielelle kuuluvalta. Paljon enemmän kauneutta hän näki tuossa karkeakasvoisessa palkkasoturissa, joka oli yhtä tietoinen päämäärästään kuin hän oli suoraryhtinenkin, synkkä, ylpeä ja uhkarohkea, nuori vielä, vaikka olikin sivuuttanut parrattoman nuorukaisiän.

Aina hänen saapumispäivästään saakka Marleigh'iin oli Cynthia nähnyt hänessä sankarin, joka oli noussut niistä kertomuksista, joita hän salaa oli lukenut. Häntä ympäröivä salaperäisyys, viittaukset entisyydestä, joka ei ollut kaunis mutta jonka pahuuden mittoja hän puhtaassa viattomuudessaan ei osannut arvata, hänen surumielisyytensä, hänen onnettomuutensa ja ne teot, joita hänen kerrottiin suorittaneen, kaikki ne olivat olleet omiaan herättämään hänen mielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan — ja vielä enemmänkin, vaikka hän ei siitä ollut tiennyt mitään ennen kuin vasta nyt.

Alitajunnassa oli tämä kaikki jo kauan ollut hänen mielessään. Ja nyt oli Crispinin itseään ivaava puhe tehnyt hänet täysin tietoiseksi sen olemassaolosta ja merkityksestä.

Cynthia rakasti häntä. Se seikka, että ihmiset sanoivat, että hänen elämänsä ei ollut ollut puhdas, että hän oli palkkasoturi, siis hieman parempi kuin seikkailija, ja ettei hänellä ollut mitään huomattavaa asemaa maailmassa, ei merkinnyt mitään Cynthialle. Hän rakasti Crispiniä. Hän tiesi sen nyt, kun Crispin oli pilkallisesti käskenyt häntä ajattelemaan, oliko Kennethillä syytä mustasukkaisuuteen hänen vuokseen. Ja kun hän nyt ajatteli sitä, niin hän huomasi, että Kenneth tiesi, mitä hänen sydämessään liikkui ja että hänellä siis oli enemmänkin syytä siihen.

Cynthia rakasti Crispiniä sillä harvinaisella rakkaudella, joka pakottaa naisen mihin uhraukseen hyvänsä, jota mies häneltä pyytää. Se oli rakkautta, joka vain antaa ja aina vain antaa eikä pyydä mitään vastineeksi; joka panee naisen seuraamaan miestä, vaikka hänen tiensä maailmassa kulkisi ohdakkeisimpia polkuja, riippumaan hänessä kiinni, vaikka kaikki muut hänet hylkäisivät ja vaikka hänen osansa olisi kuinkakin vaikea, eikä se pyydä Jumalalta muuta kuin saada jakaa se hänen kanssaan.

Ja sellaiselle rakkaudelle oli Crispin sokea — sokea suorastaan sen olemassaololle, niin sokea, että nauroi ajatukselle, että tuollainen hento piimäsuu mieheksi saattoi olla hänelle mustasukkainen. Ja niinpä hän, jolle sellainen rikkaus oli tarjolla, jatkoi ikävää tehtäväänsä kosiessaan toisen puolesta tyttöä, sillä aikaa kun tämä istui havaintonsa herpaisemana, kasvot kalpeina ja hiljaa pelkästä tuon ajatuksen pelosta.

»Te olette huomannut — teidän on täytynyt huomata tuo mieletön mustasukkaisuus», jatkoi Crispin, »mutta kuinka olette koettanut lieventää sitä? Ette ensinkään. Päinvastoin olette sitä kiihottanut joka tavalla. Te kiihotatte sitä nytkin houkuttelemalla minut — uskallan vannoa, ettei teillä ollut muuta tarkoitusta — kävelemään, istumaan täällä kanssanne ja saarnaamaan teille velvollisuuksistanne. Ja kun hän mustasukkaisuudesta taas ryhtyy uusiin hullutuksiin, kadutteko silloin käytöstänne ja sen aikaansaannoksia? Säälittekö silloin poikaa ja koetatteko ystävällisesti saattaa häntä järkiinsä? Ette. Te pilkkaatte häntä ja ivallanne johdatte hänet yhä pahempiin kommelluksiin. Ja noiden kommellusten vuoksi, jotka itse olette aiheuttanut — vaikka ette ehkä ole tullut sitä ajatelleeksi — te päätätte, että hän ei ole sopiva puoliso teille, ja siitä on tuleva sydämen tuskaa ja vuosien kuluttua toinen krouviritari, jonka nimi ei ole Crispin Galliard.»

Tyttö oli kuunnellut pää rinnalle vaipuneena. Hän oli niin havaintonsa lumoissa, että oli kuullut vain puolet siitä mitä Crispin oli sanonut. Äkkiä hän katsahti ylös.

»Vai senkö vuoksi olette se, mikä olette?» hän kysyi.

»Ei, en ole; mitä sillä on tekemistä Kennethin asian kanssa?»

»Ei mitään. Olin vain utelias. En ajatellut Kennethiä.»

Crispin katsoi häneen ällistyneenä. Hän oli puhunut Kennethistä sellaisella innolla ja niin kaunopuheisesti — ja tyttö saattoi tyynesti sanoa hänelle, ettei ollut Kennethiä ajatellutkaan.

»Teidän täytyy ajatella häntä, Cynthia», sanoi hän. »Ja teidän täytyy ajatella sitä, mitä olen teille puhunut, ja olemalla häntä kohtaan ystävällinen ja suvaitsevaisempi teette hänestä miehen, josta vielä voitte olla ylpeä. Kohdelkaa häntä oikein, lapsi, ja jos vielä kerran huomaatte, että ette voi häntä rakastaa, niin sanokaa se hänelle ystävällisesti ja suoraan, älkääkä kohdelko häntä siten kuin tähän saakka olette tehnyt.»

Tyttö oli ääneti hetken ja hän oli vähällä vihastua.

»Tahtoisinpa, sir Crispin, että kuulisitte hänen puhuvan teistä», hän sanoi.

»Epäilemättä hän puhuu minusta pahaa ja siihen hänellä on kyllä syytä.»

»Mutta tehän pelastitte hänen henkensä.»

Sanat herättivät Crispinin, rakkausfilosofin, taas todellisuuteen.

Hän muistutteli mielessään Kennethin pelastumista ja sitä hintaa, jonka nuori mies saisi maksaa siitä, ja hän huomasi äkkiä, että oli hukkaan mennyttä vaivaa puhua Kennethin puolesta Cynthialle, koska hän vastaisilla toimenpiteillään jotenkin varmasti oli tuhoava nuoren miehen viimeisenkin toivon naida Cynthia. Ironia asiassa oli hämmästyttävä ja hän nousi äkkiä. Aurinko oli jo pyöreänä, punaisena pallona miltei taivaan rannassa.

»Tämän jälkeen hänellä on sangen vähän syytä kiitollisuuteen», mutisi hän. »Tulkaa, mistress Cynthia, alkaa jo tulla myöhä.»

Tyttö nousi koneellisesti totellen ja he palasivat yhdessä äänettöminä. Silloin tällöin he vaihtoivat jonkin merkityksettömän sanan.

Mutta Galliard ei ollut turhaan puhunut Kennethin puolesta, vaikka ei ollutkaan välittänyt siitä, mikä hänen todellinen syynsä siihen oli ollut ja mitä vaikuttimia hän oli käyttänyt saattaakseen tytön tekemään sovinnon nuoren miehen kanssa. Cynthian valtasi nyt surumielinen haluttomuus kaikkeen. Crispin ei tiennyt eikä koskaan saisikaan tietää, mitä hänen sydämessään liikkui. Cynthia ei saisi elää elämää, jolla oli jotakin arvoa, ja sen vuoksi ei hänen mielestään ollut väliä sillä mitä tapahtui.

Niinpä, kun hänen isänsä seuraavana aamuna palasi asiaan, hän oli välinpitämättömän nöyrä ja alistuvainen ja Gregoryn mielestä hän näytti mielellään kuuntelevan, mitä tällä oli puhumista pojan eduksi. Samoin kohtasivat Kennethin nöyrät rukoukset ja hänen kasvojensa masentunut ja surullinen ilme samaa välinpitämätöntä alistuvaisuutta, ja Cynthia salli hänen myöhemmin suudella kättään ja uskotella itselleen, että oli uudelleen hänen suosiossaan.

Mutta mistress Cynthian poski kävi kalpeaksi ja sydän surulliseksi. Hän oli miettiväinen ja huokaili joka askelellaan, kunnes hänestä, kuten niin monesta nuoresta naisesta, näytti siltä kuin hänen täytyisi koko elämänsä turhaan huokailla miehen tähden, jolla ei ajatuksissaan ollut vähintäkään sijaa hänelle.

Viidestoista luku

Omasta puolestaan koetti Kenneth seuraavina päivinä hartaasti korjata asiaansa Cynthian silmissä. Mutta koska hän lähti vääristä perusteista, olivat hänen yrityksensä niin mielettömiä, että hän heti ampui yli maalin lausuessaan alentavan sanan Crispinistä ja koettaessaan vierittää kaiken syyn muuttumisestaan hänen syykseen ja hänen vaikutuksensa aiheuttamaksi.

Cynthian katse muuttui kovaksi hänen puhuessaan, ja Kenneth olisi tehnyt viisaammin jos olisi puhunut jostakin muusta asiasta. Mutta rakkaus ja mustasukkaisuus olivat siinä määrin sotkeneet hänen heikot aivonsa, jotka Herra oli hänelle antanut, että hän ummessa silmin jatkoi samaan henkeen eikä huomannut varoittavaa merkkiä. Vihdoin Cynthia pani häpäisylle sulun.

»Enkö ole sinulle jo sanonut, Kenneth, että gentlemannin ei sovi häpäistä sitä, joka on pelastanut hänen henkensä? Kuinka voikaan gentlemanni tehdä pilkkaa sellaisesta teosta?»

Samoin kuin ennenkin Kenneth vastasi, että hän ei puhunut pahaa Crispinistä. Ja nöyryytettynä ja raivoissaan siitä, millä tavalla Cynthia häntä kohteli ja mistä hän katkerasti häntä nyt moitti, hän oli itkemäisillään aivan kuin pieni koulupoika.

»Ja mitä velkaan tulee, madam», huusi hän lyöden nyrkillään tammiseen pöytään, »niin se on velka, joka maksetaan aikanaan, velka, josta se _gentlemanni_, jota sinä puolustat, ei sallinut tehdä sopimusta, ennen kuin minä olin luvannut korvauksen siitä. Niin, Pyhän Yrjön kautta ja koron kanssa, sillä siinä voin menettää henkenikin.»

»Minä en näe siinä mitään korkoja, koska sinä et pane alttiiksi enempää kuin itse olet velkaa hänelle», vastasi tyttö ylenkatseella, joka nosti kyynelet nuorukaisen silmiin. Mutta vaikka häneltä puuttuikin miehuutta pidättää niitä, oli hänellä kuitenkin sen verran häpyä, että kääntyi poispäin estääkseen niitä näkymästä. »Mutta kerro minulle, sir», lisäsi Cynthia uteliaisuuden ahdistamana, »minkä luonteinen tuo sopimus oli.»

Kenneth oli vaiti hetkisen ja astui pari kertaa edestakaisin hallissa koettaen saada puhekykynsä jälleen. Hänellä oli kädet selän takana ja silmät luotuina kiihkeästi lattiaan, johon ilta-aurinko maalattujen ikkunoiden läpi valoi punaisia läiskiä sinne tänne. Tyttö istui suuressa nahkatuolissa pöydän päässä ja odotti seuraten hänen liikkeitään.

Kenneth mietti sitä, oliko hän velvollinen pitämään asian salassa, mutta tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei niin ollut laita. Sitten hän pysähtyi Cynthian eteen ja kertoi lyhyesti Crispinin Worcesterissa kertoman tarinan, tarinan suuresta vääryydestä, jota ei kukaan muu kuin kurja raukka voisi jättää kostamatta. Hän ei lisännyt siihen mitään eikä ottanut pois mitään, vaan kertoi sen semmoisena kuin se hänelle kerrottiin tuona hirvittävänä yönä, jonka muisto sai hänet vieläkin värisemään.

Cynthia istui suu puoleksi avoinna ja silmät intoa loistaen kuunnellen liikuttavaa kertomusta kärsimyksistä, jotka tuntuivat pikemminkin jonkun romaanin tekijän tuotteelta kuin tositapaukselta, jonka ihmislapsi on saanut kestää. Milloin suru ja sääli, milloin taas viha ja inho sydämessään ja kasvoillaan hän kuunteli kunnes Kenneth lopetti, ja kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksen ja istahti lähimpään tuoliin, Cynthia istui vielä kauan äänettömänä.

Sitten hän äkkiä käänsi leimuavat silmänsä nuorukaiseen ja puhui äänellä, joka oli täynnä sanomatonta halveksuntaa.

»Kuinka sinä uskallat», huusi hän, »puhua tästä miehestä niinkuin olet puhunut, vaikka tiedät kaiken tämän? Vaikka tiedät, mitä hän on kärsinyt, rohkenet _hänen poissaollessaan_ moittia häntä synneistä, joihin hänen onnettomuutensa on hänet johtanut! Miten luulet, että sinun olisi käynyt, jos olisit ollut tuon onnettoman miehen kengissä? Olisitko sinä langennut kurjille polvillesi ja kiittänyt Jumalaa siitä, että sait pitää mitättömän henkesi? Olisitko sinä alistunut kohtalon iskuun raamatunlause huulillasi? Kuka sinä olet», jatkoi hän nousten seisomaan ja hengittäen raskaasti vihassaan, joka sai nuorukaisen hätkähtämään, »kuka sinä olet ja mikä sinä olet, joka tuntien tämän miehen elämäntarinan rohkenet käydä arvostelemaan hänen tekojaan ja tuomitsemaan niitä? Vastaa minulle, mieletön!»

Mutta sanaakaan ei Kenneth keksinyt vastaukseksi sellaiseen ryöppyyn vihaisia, halveksivia kysymyksiä. Sitä vastausta, joka oli niin valmiina hänen huulillaan sinä yönä, jona kapakkaritari teki hänelle saman kysymyksen, hän ei nyt uskaltanut antaa. Vastausta, että sir Crispinillä ei niiden pahantekojen vuoksi, jotka olivat turmelleet hänen elämänsä, ollut kyllin syytä panna itseään alttiiksi ikuiselle tuomiolle, ei hän enää uskaltanut lausua.

Hyvinkin liukkaasti hän oli sanonut sen tuolle totiselle miehelle, mutta vielä totisemmalle kaunottarelle hän ei sitä rohjennut sanoa. Mahdollisesti oli pelko tehnyt hänet mykäksi, mutta ehkäpä hän vihdoinkin oivalsi, kuinka mitätön hän oli sen miehen rinnalla, jonka vikoja hän niin sydämensä pohjasta oli halveksinut.

Peräytyen Cynthian vihan edessä hän turhaan kiusasi tyhjiä aivojaan löytääkseen sopivan vastauksen. Mutta ennen kuin hän sen löysi, kuului halliin johtavasta käytävästä raskaita askeleita ja hetkistä myöhemmin astui Gregory Ashburn halliin. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat ja hänen otsallaan oli syvät ryypyt.

Cynthia loi isäänsä nopean silmäyksen, mutta ei huomannut hänen mielenliikutustaan. Kennethillä taas oli liian paljon tekemistä omien asioittensa kanssa.

Gregoryn sisääntulo sai heissä aikaan omituisen painostuksen tunteen, eikä Gregorykaan puhunut mitään tullessaan halliin.

Hän pysähtyi pitkän pöydän alapäähän ja nojaten kättään siihen näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa jotakin, kun äkkiä ulkoapäin kuuluva ääni veti hänen huomionsa puoleensa. Se oli pyörien ratina ja piiskan sivallus.

»Se on Josef!» huudahti hän keventyneellä äänellä, joka oli niin ilmeinen, että Cynthiakin sen huomasi. Huudahtaen hän kiiruhti heidän ohitseen vastaanottamaan veljeään, joka oli palannut niin sopivaan aikaan.

Hän pääsi juuri pengermälle, kun ajopelit tulivat siihen ja Josef Ashburnin hoikka olemus astui niistä alas.

»Kas, Gregory», mutisi hän tervehdykseksi. »Kyllä sinä lähetit minut yhtäkaikki hullulle asialle. Lähettisi, senkin veijari, tapasi minut vasta Lontoossa, kun olin jo saanut kestää Whitehallin vastaanoton. Mutta jumaliste, mies», huudahti hän huomatessaan veljensä kalpeuden, »mikä sinua vaivaa?»

»Minulla on sinulle uutisia, Josef», vastasi Gregory vapisevalla äänellä.

»Koskeeko se Cynthiaa?» kysyi Josef. »Ei, sillä tuollahan hän seisoo — ja sievä sulhasensa rinnallaan. Perhana, millainen keikari pojasta on tullut!»

Niin sanoen hän kiiruhti suutelemaan veljensä tytärtä ja onnittelemaan Kennethiä sen johdosta, että hänen morsiamensa oli saanut hänet takaisin.

»Kuulin siitä Lontoossa, poika», puhui hän ivallinen ilme harmahtaneilla kasvoillaan. »Kuulin, että joku tappelupukari nimeltä Galliard auttoi sinua, pani suukapulan eräälle papille ja sotamiehelle ja vei sinut vankilasta juuri vähän ennen hirttämisaikaa.»

Kenneth punastui. Hän tunsi Josefin sanojen pilkan kuin lyönnin vasten kasvojaan. Hänen sanansa sisälsivät sen, että toinen oli hänen puolestaan tehnyt sen, jota hän ei itse olisi uskaltanut tehdä, ja Kenneth tunsi, että se oli sanottu pahassa tarkoituksessa juuri Cynthian läsnäollessa.

Hän oli oikeassa. Osaksi se johtui siitä, että Josefin tapana oli olla pilkallinen ja myrkyllinen missä suinkin tilaisuutta sattui, osaksi siitä, että hän oli erityisen huonolla tuulella vaivalloisen matkansa vuoksi, jonka aihe häntä ei vähääkään miellyttänyt, nimittäin liitto, jonka Gregory tahtoi solmittavaksi Cynthian ja Kennethin välillä.

Hänen ohuilla huulillaan oli häijy hymy ja hänen ovelat silmänsä tähyilivät kiusoittavasti Kennethiä. Hänen myrkyllisellä kielellään oli valmiina uusi letkaus, kun Gregory veti häntä hihasta ja vei hänet sivuun. He menivät samaan huoneeseen, missä olivat viimeksi keskustelleet ennen Josefin lähtöä Kennethiä tiedustelemaan. Salaperäisen näköisenä Gregory sulki oven ja kääntyi sitten veljensä puoleen. Hän esti toisen aikeet irrottaa miekka vyöltään.

»Odota, Josef!» huudahti hän kuin näyttämöllä. »Nyt ei ole aika riisua aseita. Pidä miekka vyölläsi, sillä nyt tarvitset sitä kipeämmin kuin koskaan ennen!»

Hän pysähtyi, vetäisi syvään henkeä ja kertoi uutisensa.

»Roland Marleigh on täällä.» Ja sitten hän istahti kuoleman väsyneenä.

Josef ei hätkähtänyt. Hän ei huudahtanut eikä edes muuttanut kasvojen ilmettään. Pieni vavahdus silmäluomissa oli ainoa ulkonainen merkki hämmästyksestä, jonka veljen ilmoitus aiheutti. Käsi, joka oli ollut miekan kantimella, laskeutui rauhallisesti hänen sivulleen ja hän astui levollisesti aivan Gregoryn luo, katse tutkivasti kohdistuneena hänen kalpeisiin, velttoihin kasvoihinsa. Äkillisen epäluulon valtaamana hän otti veljeään hartioista ja pudisti häntä lujasti.

»Gregory, senkin hullu, sinähän olet juonut liikaa minun poissa ollessani.»

»Niin olen, niin olen», vaikeroi Gregory, »ja hän oli minun pöytäkumppaninani ja minulle hyvänä esikuvana.»

»Riittää jo», vastasi Josef nauraen halveksivasti. »Gregory-parka, viini on vihdoinkin sekoittanut sinun heikot aivosi niin, että ne manaavat peikkoja oman pöytäsi ääreen. Kuule, mies, mitä akkaväen juttuja sinä oikein kerrot? Ole mies, hupsu.»

Gregory huomasi Josefin ajatuksen juoksun.

»Itse olet hullu», vastasi hän vihaisesti ja nousi jaloilleen uhkaavan näköisenä. »Se ei ollut mikään peikko, joka istui kanssani, vaan Roland Marleigh, omassa lihassaan ja suuresti muuttuneena. Niin muuttuneena, että en tuntenut häntä enkä tuntisi nytkään, ellen kymmenen minuuttia sitten olisi saanut kuulla sitä.»

Hänen vakavuutensa oli niin vakuuttava ja hänen täysjärkisyytensä niin ilmeinen, että Josefilta katosi kaikki epäilys.

Hän otti Gregorya ranteesta niin kovasti, että tämä kiemurteli tuskasta, ja pakotti hänet takaisin tuolilleen.

»Jumaliste, mies, mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän hammasta purren. »Kerro!»

Ja Gregory kertoi, miten Kenneth oli tullut Sheringhamiin ja Marleigh'n linnaan erään Crispin Galliardin seurassa, saman, jota mielettömien tekojensa vuoksi viime sodassa oli sanottu Hurjapää-Galliardiksi ja nyt kuningasmielisten keskuudessa krouviritariksi elostelevan elämänsä vuoksi. Crispinin puhe Roland Marleigh'stä tulonsa iltana muistui nyt elävästi Gregoryn mieleen ja hän kertoi sen lopettaen kertomuksensa siihen, mitä juuri samana iltana oli kuullut Kennethin kertovan Cynthialle.

»Ja tämä Galliard on siis sama hävytön penikka, Roland Marleigh, josta on tullut tappelupukari?» kysyi Josef.

Hän oli tyyni, kummastuttavan tyyni, vaikka kuuli sellaisen uutisen.

»Sitä ei saata epäillä.»

»Ja sinä näit hänet ilta illalta ja päivät päästään kirotun viinisi ääressä etkä tuntenut häntä. Saakelin mies, missä sinun silmäsi olivat?»

»Ehkäpä olin sokea. Mutta hän on suuresti muuttunut. Ja uskallanpa väittää, ettet sinäkään olisi tuntenut häntä.»

Josef teki pilkallisen eleen, ja hänen silmänsä välähdyksestä saattoi nähdä, kuinka halpana ja ala-arvoisena hän piti veljensä arvostelukykyä.

»Älä luule, Gregory. Minulla on kyllä aihetta muistaa hänet», sanoi Josef naurahtaen epämiellyttävästi. Mutta sitten hänen äänensä muuttui levottoman jännittyneeksi.

»Mutta poika, aavistaako hän, luuletko?»

»Ei vähääkään. Siinä onkin miehen pirullinen viekkaus. Saatuaan tietää Kennethin suhteesta meihin hän käytti hyväkseen kohtalon suomaa tilaisuutta Worcesterissa ja sai pojan valan velvoituksella auttamaan itseään silloin kun hän sitä vaatisi, ilmaisematta niiden nimiä, joita vastaan hänen tuli toimia. Poika odottaa joka hetki määräystä lähteä hänen kanssaan kostoretkelle vähääkään aavistamatta, että tuo murhenäytelmä on suoritettava täällä.»

»Tämä johtuu sinun hienosta naimasuunnitelmastasi», mutisi Josef myrkyllisesti. Hän nauroi taas vastenmielistä nauruaan ja hetken vallitsi äänettömyys.

»Ajattelehan, Gregory», sanoi hän vihdoin, »että mies on ollut kaksi viikkoa tämän katon alla ja että sinä et koko tänä aikana ole keksinyt mitään keinoa toimittaa tehokkaammin sitä, mikä tehtiin niin huolimattomasti kahdeksantoista vuotta sitten.»

Hän puhui niin kylmästi kuin asia olisi koskenut jokapäiväisintä asiaa. Gregorya puistatti ja hän katsoi veljeensä hätääntyneenä.

»Mitä nyt, hullu?» huusi Josef pilkallisesti. »Oletko sinä yhtä raukkamainen kuin sokeakin? Piru vie, onpa hyvä, että tulin kotiin. Minä en tahdo, että kukaan Marleigh vaivaa minua vanhoilla päivilläni.» Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten tyynemmin, mutta äänellä, joka oli sanomattoman uhkaava.

»Huomenna olen keksivä keinon, jolla lähetän tuon tappelupukarin varmempaan talteen. Minulla on hieman taitoa», hän jatkoi koskettaen kädellään päälakeaan, »sitä paitsi täytyy sinun auttaa.» Ja hän hymyili synkästi.

»Eikö ole mitään muuta keinoa?» kysyi Gregory tuskissaan.

»_Olisi ollut_», vastasi Josef. »Parlamentissa. Whitehallissa tapasin erään miehen, erään eversti Priden, verenhimoisen vanhan puritaanin, joka antaisi oikean kätensä, jos saisi nähdä Galliardin hirtettynä. Galliard kuuluu tappaneen hänen poikansa Worcesterin taistelussa. Jos vain olisin tiennyt», lisäsi hän valittaen, »jos sinun järkesi olisi ollut terävämpi ja jos olisit tuntenut hänet ja lähettänyt minulle sanan — niin olisi minulla ollut keino auttaa eversti Pridea. Asian ollessa nykyisellään» — hän nosteli hartioitaan — »ei siihen enää ole aikaa.»

»Mutta ehkä...» alkoi Gregory, mutta pysähtyi äkkiä huudahtaen, niin että Josef kääntyi koroillaan ympäri. Ovi oli avautunut ja kynnyksellä seisoi sir Crispin Galliard kunnioittavasti hattu kädessään.

Josef katsoi häneen hetken hämmästyneenä.

»Kuka piru te olette?» tokaisi hän sitten.

Huolimatta levottomuudestaan Gregory nauroi hiljaa kysymykselle.

Krouviritari astui eteenpäin.

»Olen sir Crispin Galliard, palvelijanne», sanoi hän kumartaen. »Minulle kerrottiin, että Marleigh'n isäntä oli tullut kotiin ja että tapaisin hänet täällä, ja kiiruhdan, sir, kiittämään vieraanvaraisuudesta, jota olen nauttinut tämän katon alla viimeiset kaksi viikkoa.»

Puhuessaan hän katsoi Josefia, ja hänen katseensa oli yhtä vihamielinen kuin hänen sanansa olivat kohteliaat. Josef oli suunniltaan hämmästyksestä. Siitä Roland Marleigh'sta, jonka hän oli tuntenut, ei ollut paljoa jäljellä. Sitä paitsi oli hän odottanut näkevänsä vanhemman miehen unohtaen, että Rolandin ikä ei saattanut nousta yli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden. Lisäksi lievensi lisääntyvä hämärä hänen kasvojensa kuihtuneisuutta ja lisäsi hänen suoran vartalonsa soreutta tehden hänet siten paljon nuoremman näköiseksi kuin hän olisi ollut päivän valossa.