Part 10

Josef toipui heti hämmästyksestään ja huolimatta pahoista aavistuksistaan — häntä kiusasi epätietoisuus siitä, tiesikö Crispin, että he olivat tunteneet hänet — hänen hymynsä oli kirkas ja äänensä tyyni ja ystävällinen, kun hän vastasi.

»Sir, olette hyvin tervetullut. Te olette urhealla teollanne antanut meille takaisin rakkaan olennon, ja meidän vaatimattoman talomme antimet ovat heikko vastalahja teille, niin kauan kuin teitä vain miellyttää kunnioittaa sitä täälläolollanne.»

Kuudestoista luku

Sir Crispin ei ollut kuullut mitään siitä, mitä veljekset olivat puhuneet suunnitellessaan toimenpiteitään, ja hän ei aavistanutkaan, että hänet oli tunnettu. Hän oli vain kiiruhtanut suorittamaan sen, mikä tavallisissa oloissa on varsin luonnollinen velvollisuus talon isäntää kohtaan. Häntä kannusti myös kärsimätön halu saada nähdä Josef Ashburn, mies, joka oli hänelle kahdeksantoista vuotta sitten antanut murhanhimoisen piston. Hän silmäili häntä tarkkaavasti ja arvellen tutkimuksensa tuloksena, että tässä oli vaarallinen, ovela mies, perin toisenlainen kuin hänen tylsäjärkinen veljensä, hän päätti toimia heti.

Kun hän sitten ilmestyi halliin illallisaikaan, tuli hän täysin aseistettuna ja saappaissa, varustettuna kuin matkalle lähtöön.

Josef seisoi yksin valtavan takan edessä, kasvot loimuaviin halkoihin päin ja nojaten toisella jalallaan takan ristikkoon. Gregory ja hänen tyttärensä keskustelivat erään ikkunan aukeamassa. Toisen ikkunan ääressä, hallin toisella puolella seisoi Kenneth, yksin ja lohduttomana katsellen tihkusateeseen, joka vastikään oli alkanut.

Galliardin astuessa sisään käänsi Josef päätään ja hänen kulmakarvansa kohosivat ja otsa rypistyi hänen nähdessään ritarin asun.

»Mitä nyt, sir Crispin?» sanoi hän. »Oletteko lähdössä matkalle?»

»Olen jo liiankin kauan nauttinut Marleigh'n linnan kestiystävyyttä», vastasi Crispin kohteliaasti astuessaan loimuavan takan luo. »Tänä iltana, herra Ashburn, lähden täältä.»

Utelias ilme välähti Josefin kasvoilla. Seuraavassa hetkessä, otsa vieläkin rypyssä koettaessaan selvittää syytä niin äkilliseen lähtöön, hän mutisi kohteliaisuuden vaatimia muodollisia valituksiaan. Mutta vaikka tuo omituinen ilme oli vain hetken viipynyt Josefin kasvoilla, oli Crispin kuitenkin huomannut sen ja hänen mieleensä juolahti ajatus, että Josef tunsi hänet. Ja astuessaan Cynthian ja hänen isänsä luo hän kiitti taivasta siitä, että oli ryhtynyt niihin toimenpiteisiin, jotka oli katsonut viisaiksi ja tarpeellisiksi viedäkseen päätöksensä perille.

Seuratessaan katseellaan Crispiniä Josef kysyi itseltään, oliko Crispin jo huomannut, että hänet tunnettiin, ja oliko hän sen vuoksi päättänyt lähteä siirtäen kostonsa sopivampaan aikaan. Vastaukseksi hän sanoi itselleen, että niin oli, sillä hän ei tuntenut sen miehen menettelytapoja, jonka kanssa oli tekemisissä. Tultuaan tähän johtopäätökseen hän päätti, ettei Crispin pääsisi lähtemään vapaasti palatakseen toisen kerran heitä vaivaamaan. Koska Galliard ei tahtonut saattaa asiaa päätökseen, tekisi hän sen itse tänä iltana ja ratkaisisi sen samalla ainaiseksi. Ennen istuutumistaan illallispöytään hän piti sen vuoksi huolta siitä, että hänen miekkansa oli hänen tuolinsa takana pöydän päässä.

Ateria kului rauhallisesti. Kenneth istui jörönä Cynthian puolelta saamansa huonon kohtelun vuoksi, Cynthia puolestaan oli totinen ja ääneti. Sir Crispinin kärsimystarina antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta, samoin kuin hänen lähtönsäkin, ja monta kertaa Galliard huomasi, että tytön silmät olivat kohdistuneet häneen puoleksi säälin ilmein ja puoleksi kätkien jotakin muuta, jota hän ei pystynyt selittämään.

Gregoryn ääntä ei paljon kuulunut. Synkkä katse hänen veljensä silmissä teki hänet pelokkaaksi ja levottomaksi. Hänenkin mielestään aika oli kuin synnytystuskissaan ja ilmeisesti oli tapahtumassa merkillisiä asioita, mutta ei puoleksikaan siinä määrin kuin Crispinistä ja Josefista, jotka kumpikin olivat päättäneet viedä asiat ratkaisuun ennen kuin olivat nousseet pöydästä. Ja kuitenkin olisi ateria kulunut ikävässä äänettömyydessä, ellei heitä olisi ollut. Josef teki parastaan karkottaakseen vieraastaan kaiken epäluulon ja siinä tarkoituksessa puheli iloisesti yhtä ja toista ja kertoi pikku juttuja äskeisen matkansa varrelta tai tapauksia, joiden näkijäksi oli Lontoossa joutunut, höystäen kaikki pikku asiatkin sellaisilla sukkeluuksilla, että niitä mielellään kuunteli.

Ja Galliard, saman kannustimen ajamana, muisteli muinaisia, ja joka kerta kun Josef vaikeni, huvitti hän läsnäolijoita lystikkäillä jutuilla.

Hän joi vankasti, ja sen huomasi Josef tyydytyksekseen. Mutta siinä hän taas laski väärin. Kennethillä, joka söi vähän, näytti myös olevan suunnaton jano, ja Crispin tuli vihdoin levottomaksi, kun pojan malja aina oli tyhjä. Hänhän tarvitsi nuorta miestä aivan lähihetkinä ja suorastaan pelkäsi, että jos tämä tällä tavalla jatkaisi, niin hänestä ei olisi mitään apua. Jos Kenneth olisi istunut pojan vieressä, hän olisi voinut kuiskata tälle varoittavan sanan, mutta nuorukainen istui toisella puolen pöytää. Kerran luuli Crispin huomanneensa, että Josef loi Gregoryyn merkitsevän katseen, ja kun Gregory heti sen jälkeen kaatoi sekä hänelle että Kennethille viiniä, hän huomasi epäluulonsa aiheelliseksi ja tuli valppaaksi ja varovaiseksi.

Pian nousi Cynthia pöydästä. Samalla nousi Galliard. Hän saattoi tytön porraskäytävän luo ja sanoi:

»Sallikaa, mistress Cynthia, minun sanoa teille jäähyväiset. Tunnin kuluttua tai niillä vaiheilla ratsastan Marleigh'n linnasta.»

Tyttö katsoi maahan, ja jos Crispin olisi tarkannut häntä paremmin, niin hän olisi nähnyt, että tyttö kalpeni hieman.

»Jääkää hyvästi, sir», sanoi hän matalalla äänellä. »Olkoon onni matkassanne.»

»Madam, kiitän teitä. Jääkää hyvästi.»

Hän kumarsi syvään. Tyttö niiasi hieman ja nousi portaita ylös. Tultuaan perille hän kääntyi vielä ympäri. Galliard oli palannut paikalleen pöydän ääreen ja täytti juuri maljaansa.

Palvelijat olivat poistuneet ja puoli tuntia istuivat pöytäkumppanit vielä juoden viiniä ja keskustellen. Crispin joi maljan toisensa perästä ja tuli joka hetki meluavammaksi, kunnes hänen puheensa menetti kaiken yhtenäisyyden. Hänen silmäluomensa kävivät raskaiksi ja leukansa valahti silloin tällöin rintaa vasten.

Kenneth, punaisena viinistä, mutta kuitenkin järjissään katsoi häntä halveksien. Tuollaista miestäkö Cynthia piti parempana kuin häntä! Halveksuntaa loistivat myös Josefin silmät, tyydytyksen ohella. Hän ei ollut osannut arvata, että hänen tehtävänsä olisi niin helppo. Vihdoin hän katsoi ajan tulleen.

»Kuulin veljeltäni, että te olitte kerran tuntenut Roland Marleigh'n», sanoi hän.

»Kyllä», vastasi Crispin sopertaen. »Minä tunsin sen koiran. Iloinen, häikäilemätön sielu, piru vieköön. Häikäilemättömyytensä vuoksi hän kuolikin, miesparka, ja teidän kätenne kautta, herra Ashburn, niin kerrotaan.»

»Mitä kerrotaan?»

»Mitäkö kerrotaan?» huusi Crispin. »Sitä, mitä kuulin. Sanotteko minua valehtelijaksi?» ja heiluen tuolillaan hän koetti olla vihaisen näköinen.

Josef nauroi tavalla, joka sai Kennethin veren jähmettymään.

»No niin, en kiellä sitä. Se tapahtui rehellisessä kaksintaistelussa. Sitä paitsi hän aiheutti itse kaksintaistelun.»

Crispin ei vastannut sanaakaan, vaan nousi horjuen, niin epävarmasti, että tuoli kaatui kolisten hänen takanaan. Hetken hän katsoi sitä humalaisen tavoin naurahtaen, sitten hän meni huojuen hallin poikki sille ovelle, joka johti palveluskunnan puolelle. Muut kolme miestä istuivat paikoillaan katsellen hänen hoippumistaan uteliain, halveksivin ja nauravin silmin. He näkivät hänen pääsevän raskaan tammioven luo ja sulkevan sen. He kuulivat salvan solahtavan reikäänsä ja näkivät Crispinin vetävän avaimen lukosta ja panevan sen taskuunsa.

Kylmä hymy karehti vielä Josefin huulilla, kun Crispin kääntyi heihin päin, mutta samainen hymy pakeni hänen huuliltaan hänen nähdessään Crispinin seisovan edessään suorana ja solakkana, humala kuin poispyyhittynä, silmät terävinä ja raivoisina ja ääni kirkkaana kuin metalli.

»Sinä valehtelet, Josef Ashburn. Se ei ollut rehellinen ottelu. Se ei ollut mikään kaksintaistelu. Se oli katala murhaisku, jolla sinä aioit teurastaa hänet, samoin kuin teurastit hänen vaimonsa ja poikansakin. Mutta on olemassa Jumala», jatkoi hän yhä yltyvällä äänellä, »ja minä jäin eloon. Kuten salamanteri pääsin liekkien läpi, joilla sinä koetit hävittää kurjan tekosi kaikki jäljet. Minä jäin elämään ja minä — Crispin Galliard, tuo juoppo krouviritari, joka kerran oli Roland Marleigh — olen täällä vaatimassa tiliä.»

Hän oli kuin itse ruumiillistunut kosto seisoessaan uhkaavana heidän edessään, kasvot kalmankalpeina raivosta, johon hän puhuessaan oli joutunut, leimuavat silmät katsellen heitä puoleksi suljettuina, jollainen hänen tapansa oli hänen ollessaan vaarallinen. Ja kuitenkin oli Kenneth ainoa, joka oli vaipua maahan kauhusta, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt totuus kauhistuttavassa alastomuudessaan.

Josef tointui pian hämmästyksestään Crispinin äkillisen selvenemisen johdosta. Hän ymmärsi ovelan kepposen, jolla Galliard oli sulkenut heiltä pakotien ainoalta suunnalta, jolta he saattoivat odottaa apua, ja hän kirosi ajattelemattomuuttaan. Mutta silti hän ei hätääntynyt. Hänen miekkansa oli käden ulottuvilla, ja Gregory oli aseistettu. Jos hätä tulisi, olisi heitä kaksi tyyntä ja taitavaa miestä puolihumalaista poikaa ja miestä vastaan, jonka raivo hänen arvelunsa mukaan alentaisi hänen vaarallisuutensa ainakin puoleen. Mahdollisesti myös nuorukainen asettuisi valastaan huolimatta heidän puolelleen. Sitä paitsi ei hänen tarvinnut muuta kuin korottaa äänensä, niin palvelijat rientäisivät apuun, sillä hän ei epäillytkään, ettei hänen äänensä kuuluisi paksun oven läpi, jonka Crispin oli sulkenut.

Pilkallinen huolettomuuden hymy palasi hänen huulilleen, ja hän vastasi kylmästi ja nasevasti.

»Tilin, jota olette tullut vaatimaan, olette varmasti saava, sir. Huimapää-Galliard on kyllä monen rohkean tarinan sankari, mutta ellei arvostelukykyni petä minua, niin on tämä oleva hänen viimeisensä. Jumaliste, sir, oletteko niin mieletön, että tulette yksin uhmaamaan leijonaa sen luolassa?»

»Pikemminkin roistoa kopissaan», ivasi Crispin. »Tulta ja tulikiveä, master Josef, luuletteko pelottavanne minua sanoilla?»

Yhä hymyili Josef luullen olevansa tilanteen herra.

»Jos tarvitsen apua, niin ei minun tarvitse muuta kuin korottaa ääntäni. Mutta se on turhaa. Meitä on kolme yhtä vastaan.»

»Te laskette väärin. Master Stewart kuuluu tänä iltana minulle. — Valansa velvoituksella, jonka rikkominen saattaisi hänen sielunsa turmioon, on hänen autettava minua, missä ja milloin sitä vaadin. Ja minä vaadin sitä nyt, Kenneth. Miekka esille!»

Kenneth voihki seistessään siinä sulkien ja aukoen käsiään.

»Jumala teidät kirotkoon», puhkesi hän sanomaan. »Te olette saattanut minut ansaan, olette pettänyt minua.»

»Muistakaa valanne», vastasi Crispin kylmästi. »Jos katsotte, että olen tehnyt teille vääryyttä, niin on teillä tämän jälkeen oikeus vaatia minulta mitä hyvitystä tahansa. Mutta tehkää ensin se, minkä olette vannonut tekevänne. Miekka ulos, mies!»

Yhä Kenneth epäröi. Ja ellei Gregory tällä kohtalokkaalla hetkellä olisi ratkaissut asiaa, on mahdollista, että hän olisi rikkonut valansa. Sillä Gregory pelkäsi, että nuorukaisen epäröinti olisi voinut päättyä toisin, ja sen vuoksi hän päätti heti tehdä sen mahdottomaksi. Vetäen miekkansa tupesta hän hyökkäsi rajusti nuorukaisen kimppuun koettaen pistää häntä rintaan. Kenneth väisti hyppäämällä syrjään, mutta Gregory juoksi heti hänen jälkeensä, ja ollessaan toisen ahdistamana Kennethin täytyi vetää miekkansa suojellakseen itseään.

He seisoivat pöydän ja hallin pengermän puoleisen osan välillä, ja vastapäätä heitä, sulkemansa oven luona, seisoi Crispin. Josef istui yhä pöydän päässä tyynenä, itseensä luottavana, vieläpä huvittuneenakin.

Hän oivalsi, että Gregory oli liian aikaisin ryhtynyt ahdistelemaan miestä, joka mahdollisesti olisi saatu taipumaan heidän puolelleen, mutta hän oli myös varma siitä, että muutama pisto tekisi lopun pojan vastustuskyvystä, ja sen vuoksi hän ei käynyt välittämään. Sitten hän näki Crispinin lähestyvän hitaasti miekka kädessä, joten hänen täytyi pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Hän sieppasi takanaan olevan miekan ja hypähtäen jaloilleen astui eteenpäin kohdatakseen tuiman vastustajansa. Galliardin silmät välähtivät ilosta, hän kohotti aseensa ja heidän miekkansa kalahtivat vastakkain.

Heidän miekkojensa kalskahteluun vastasi samanlainen kalahdus pöydän takaa.

»Seis, sir», oli Kenneth huudahtanut, kun Gregory hyökkäsi hänen kimppuunsa. Mutta Gregoryn vastaus oli ollut pisto, jota pojan täytyi väistää. Ottaen tämän vastarinnaksi pisti Gregory uudelleen vielä rajummin. Kenneth väisti läheltä, miekan kärki aivan ahdistajaansa kohti. Hän huomasi tilaisuuden, ja sekä vaisto että halu vastata Gregoryn hyökkäykseen sai hänet koettamaan pistoa, joka pakotti Gregoryn taaksepäin, kunnes hänen hartiansa koskettivat seinälaudoitusta. Samalla nuorukaisen jalka sotkeutui siihen tuoliin, jonka Crispin oli kaatanut, ja hän kompastui. Hän tiesi tuskin itsekään, miten kaikki tapahtui, mutta hänen kaatuessaan liukui hänen miekkansa toisen miekkaa myöten ja meni Gregoryn oikean hartian läpi naulaten hänet seinään.

Josef kuuli putoavan miekan kilahduksen ja luuli, että se oli Kennethin. Hänellä oli myös sillä kertaa niin paljon tekemistä, ettei hän uskaltanut hetkeksikään kääntää katsettaan Crispinistä. Näihin saakka oli Josef Ashburn pitänyt itseään mestarillisena miekanmittelijänä sekä kelvollisena kenen kilpailijaksi hyvänsä muissa aselajeissa. Mutta Crispinissä hän tapasi sellaisen meikkailijan, ettei ollut koskaan moista nähnyt. Joka valehyökkäykseen ja lyöntiin, mitä hänen tiedossaan vain oli, oli Crispin vastannut silmänräpäyksessä ja aina samalla tuloksella. Hänen miekkansa kärki oli aina työntynyt syrjään ja syöksy väistetty.

Vimmatusti hän nyt otteli pistäen miekallaan puoleen ja toiseen, ylös ja alas, milloin vähäisinkin tilaisuus tarjoutui, mutta hän tapasi aina Crispinin miekan pehmeän väistön. Hän jatkoi taistelua ja ihmetteli minuuttien kuluessa hitaasti, miksi Gregory ei tullut hänen avukseen. Sitten kauhistuttava ajatus, että Gregory ehkä oli voitettu, välähti hänen mieleensä. Siinä tapauksessa hänen täytyi luottaa vain itseensä. Hän kirosi liiallista itseluottamustaan, joka oli johtanut hänet tähän vaaralliseen erehdykseen, nimittäin vastustajansa aliarviointiin. Hänen olisi pitänyt tietää se. Se, jolla oli sir Crispinin maine, ei ollut mikään tavallinen mies, vaan mies, joka oli tottunut vaaroihin ja niistä suoriutumaan. Hänpä huutaisi apua. Hän ihmetteli ajatellessaan, ettei aseiden kalina ollut herättänyt hänen palvelijainsa huomiota. Yhä taistellen hän korotti äänensä ja huusi...

»Hei siellä! John, Stephen!»

»Säästäkää keuhkojanne», mutisi ritari. »Vannon, että niitä vielä tarvitsette. Huutakaa niin paljon kuin haluatte, mutta kukaan ei teitä kuule. Minä annoin teidän neljälle palvelijallenne ruukun viiniä, jotta he saisivat juoda lähtömaljani. He ovat tyhjentäneet sen jo, sitä tuskin epäilen, ja yksikin lasi sitä kellistäisi vankimmankin juopon nukkumaan kellon ympäri.»

Kirous oli Josefin ainoa vastaus — kirous, joka kohdistui hänen omaan tyhmyyteensä ja liikavarmuuteensa. Vähän aikaa sitten hän oli luullut vetäneensä tiukan verkon tuon roiston ympärille, ja tässä oli hän nyt omassa ansassaan, miltei lopen väsyneenä ja vastustajansa vallassa.

Hänen mieleensä juolahti, että Crispin pidätti kättään, että hän ainoastaan puolusti itseään, ja hän ihmetteli, mitä mies sillä tarkoitti. Hän tunsi olevansa huonompi miekkailija ja että Galliard milloin tahansa saattaisi pistää miekkansa hänen lävitseen. Hän oli päästä kantapäihin hiessä, joka johtui sekä ponnistuksesta että epätoivosta. Hänet valtasi mieletön kiihko. Ehkäpä hän vielä saattaisi kääntää hyväkseen Crispinin epätietoisuuden ja antaa lopullisen piston!

Hän kokosi voimansa viimeistä ponnistusta varten ja kääntäen rannetta valepistosta ensi asemassa hän vei miekkansa toisen alitse ja ojentaen käsivartensa hyökkäsi tulisesti päin. Ojentaessaan käsivartensa hän tunsi äkkiä tärähdyksen ranteessaan. Miekka oli lennähtänyt hänen kädestään ja hän seisoi aseettomana Crispinin armoilla.

Koriseva huudahdus pääsi häneltä vastoin tahtoaankin ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun hän näki ritarin tuhoa ennustavan katseen. Seinä ei ollut kuin kolmen askelen päässä hänestä ja siinä riippui monta voittoisaa asetta aivan käden ulottuvilla. Mutta pelko valtasi hänet siinä määrin, että se tylsytti hänen ajatusvoimansa ja lamaannutti hänen jäsenensä hänen ajatellessaan, että hänen pamppaileva sydämensä saattoi seuraavassa hetkessä lyödä viimeisen kerran. Tyyni, vääjäämätön rohkeus, joka oli ollut Josefin ainoa hyve, oli paennut, ja hänen rautainen tahtonsa, joka tähän saakka oli pitänyt hänen omantuntonsakin aisoissa, suli pehmeäksi kuin vesi hänen katsoessaan kuolemaa silmiin.

Aikakausia näytti hänen mielestään kuluneen siitä hetkestä, kun hänen miekkansa oli pudonnut hänen kädestään, ja sittenkään ei hänen odottamaansa iskua kuulunut. Crispin seisoi yhä uhkaavana ja äänettömänä hänen edessään katsellen magneettisella lumousvoimalla häntä — samoin kuin käärme lintua. Josef ei voinut kääntää katsettaan toisen silmistä, joiden edessä hän tunsi vapisevansa ja kutistuvansa olemattomiin.

Kynttilät paloivat jo matalina jaloissaan ja salaperäiset varjot täyttivät suuren, synkän hallin nurkan. Ne muodostivat sopivan kehyksen sille julmalle kuvalle, jota nuo kaksi miestä esittivät — toinen ankaran uhkaavana ja kostavana, toinen kyyristyneenä, pelon lamauttamana ja kuolonkalpeana.

Pöydän takana, haavoitettu Gregory tiedottomana ja verta vuotavana edessään seisoi Kenneth katsoen tapahtumain kulkua äänettömänä, ihmettelevänä ja kauhuissaan.

Hänestäkin siinä seistessään tuntuivat sekunnit minuuteilta siitä hetkestä, kun Josef oli joutunut aseettomaksi, siihen hetkeen, jolloin Crispin nauraen — lyhyesti ja äkkiä kuin laukaus — heitti miekkansa lattiaan ja tarttui uhrinsa kurkkuun.

Niin suunnaton kuin Crispinin viha olikin, oli hän sen tähän saakka pitänyt aisoissa. Mutta nyt se vihdoin puhkesi äkkiä raivoksi, joka valtasi hänet kokonaan sysäten syrjään järjen, ja hän leiskui hillitönnä pelkästä raivoamisen halusta. Aivan kuin hiilloksesta leimahtava lieska nousi hänen mieletön raivonsa muuttaen hänen kasvonsa ja koko hänen olemuksensa toiseksi. Uusi, lannistumaton voima valtasi hänet, hänen suonensa sykkivät nopeasti, mielettömästi hänen verensä tulisen kierron mukaan ja hänen sielunsa täyttyi julmalla hekumalla — hekumalla, jota peto tuntee alkaessaan repiä saalistaan.

Hänet valtasi halu musertaa hitaasti ja omin käsin häviölle joutunut vihollisensa. Miekan pisto tämän lävitse olisi ollut liian nopea teko. Mies olisi kuollut, eikä Crispin olisi tiennyt mitään hänen kärsimyksistään. Mutta ottaa häntä näin kurkusta, saada hitaasti puristaa hänestä viimeinen elonkipinä, tuntea hänen toivoton, kiemurteleva sätkytyksensä, tuntea joka tuskan värähdys hänen jäsenissään, katsella hänen yhä punehtuvia kasvojaan ja paisuvia verisuoniaan, katsella kuinka hänen pullistuvat silmänsä täyttyivät mykällä kuoleman kauhulla, pitää häntä sillä tavalla, käsissään, kunkin sekunnin muuttuessa selväksi, tuntuvaksi ajankohdaksi ja siten tekemällä tili menneistä, menetetyistä vuosista selväksi hänen kanssaan, sen Crispin tunsi olevan jotakin koston tapaista.

Sillä välin oli hämmästys niin odottamattomasta liikkeestä taas herättänyt Josefissa eloon miehen mielen. Hetkeksi kolkutti toivokin hänen sydämessään. Hän oli jäntevä ja sukkela, ehkäpä Galliard vielä saisi katua sitä, että heitti miekkansa. Hän luuli syyn siihen olevan niissä halveksivissa sanoissa, jotka Crispin silloin oli lausunut...

»Jalo teräs olisi liian suuri kunnia teille, herra Ashburn.»

Ja Crispinin puhuessa tiukkeni hänen hoikkien, jäntevien sormiensa ote, niin että se pusersi Josefista sekä hengityskyvyn että vastanousseen toivon voittaa toinen uudessa kamppailussa. Josef ei ollut ottanut lukuun Crispinin kaleeriorjuudessa saavuttamaa voimaa, ja hänestä tuntui ilmiömäiseltä, kun hän huomasi miltei kohoavansa maasta ja heilahtelevansa puoleen ja toiseen kuin pieni lapsi aikamiehen käsissä. Turhaa oli hänen ponnistelunsa. Hänen voimansa vähenivät nopeasti. Veri, joka liian kauan oli viipynyt hänen päässään, alkoi jo himmentää hänen näköään, kunnes vihdoin luja ote heltisi ja hän hengitti taas vapaasti. Saatuaan näkönsä jälleen hän huomasi istuvansa tuolissaan pöydän päässä ja hänen vieressään seisoi sir Crispin nojaten vasenta kättään pöytään ja pitäen taas miekkaa kädessään sekä silmäillen pilkallisesti ja häijysti uhriaan.

Kenneth ei voinut pidättää vavistusta. Hän oli tuntenut Crispinin rajuksi mieheksi, joka helposti vihastui, ja hän oli usein nähnyt vihan tekevän hänen muotonsa pelottavaksi. Mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään tähän verrattavaa. Hänen tuhoa ennustava katseensa oli saatanallinen ja hänen hirvittävä hymynsä täynnä vihaa ja pilkkaa hänen seisoessaan siinä voimattoman saaliinsa edessä, jota oli kahdeksantoista vuotta odottanut saadakseen musertaa hänet maahan.

»Toivoisin», sanoi Crispin karkeasti ja tyynesti, »että teillä olisi kymmenen elämää, master Josef. Siitä huolimatta olen tehnyt parhaani. Kaksi kuolemantuskaa olette jo kokenut, ja minä tahdon olla armollinen. Loppunne on käsissä. Jos haluatte rukoilla, niin tehkää se, master Ashburn, vaikka luulenkin, että se on hukkaan mennyttä ilmaa — olette liiankin kypsä helvettiin.»

»Te aiotte tappaa minut?» ähki Josef tullen vieläkin kalpeammaksi.

»Oletteko voinut epäillä sitä?» nauroi Crispin. »Ja kuitenkin olen jo kaksi kertaa antanut teidän tuntea kuoleman esimakua. Luulitteko minun vain laskevan leikkiä?»,

Josefin hampaat kalahtivat yhteen päättävästi. Crispinin pilkka vaikutti häneen kuin lyönti — mutta lyönti, joka nostatti kostonhalun eikä masentumista. Hän kokosi taas voimansa uuteen rynnistykseen, ei ruumiilliseen, jonka hän huomasi turhaksi, vaan henkiseen viisasteluun.

»Te teette murhan», hän huudahti.

»Ei, minä teen oikeutta. Se on tosin kauan viipynyt matkallaan, mutta se on vihdoinkin tullut.»

»Miettikää tekoanne, herra Marleigh...»

»Älkää kutsuko minua sillä nimellä», huusi Crispin käheästi. »En ole käyttänyt sitä näinä kahdeksanatoista vuotena, ja koska te olette tehnyt minut siksi mikä nyt olen, ei sitä nimeä voi nytkään käyttää.»

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten puhui Josef taas hyvin tyynesti ja vakavasti.

»Ajatelkaa, sir Crispin, mitä olette tekemäisillänne. Se ei voi hyödyttää teitä millään tavalla.»

»Jumaliste, niinkö luulette? Ettekö luule, että merkitsee mitään se, kun saan nähdä teidän maksavan viimeisetkin velkanne rippeet?»

»Te voitte saada kalliisti maksaa siitä, mikä teille tuottaa vain hetkellisen tyydytyksen.»

»Se ei ole hetkellinen, Josef», nauroi Crispin. »Pelkkä muistokin siitä tarjoaa minulle iloa ne vuodet tai päivät, mitä minulla vielä on jäljellä. Se on tyydytys, jota olen odottanut kahdeksantoista vuotta, vaikka heti sen perästä makaisin kylmänä ja jäykkänä.»

»Sir Crispin, te olette parlamentin vihollinen, miltei henkipatto. Minulla on jonkin verran vaikutusvaltaa, paljonkin. Käyttämällä sitä...»

»Vaiti, sir», huusi Crispin vihaisesti. »Te puhutte turhaan. Mitä merkitsee minulle elämä tai kaikki mitä elämä voi minulle antaa? Kun olen näin kauan kestänyt sen kuorman, niin se on tapahtunut vain sen vuoksi, että saisin nähdä tämän hetken. Luuletteko, että mitkään lahjukset, joita te voisitte minulle tarjota, saattaisivat järkyttää minua päätöksessäni?»

Gregoryn valitus hänen alkaessaan tulla tuntoihinsa veti Crispinin huomion puoleensa.