Part 11

»Sitokaa hänet, Kenneth», käski hän viitaten pitkällään olevaan mieheen. »Mitä? Epäröittekö? Nyt, niin totta kuin Jumala elää, minä tahdon, että tottelette, tai muuten tulee vannomanne vala olemaan teille ikävänä muistona.»

Halveksiva ilme kasvoillaan laskeutui nuorukainen polvilleen. Sitten hän sanoi äkkiä: »Minulla ei ole mitään välineitä.»

»Pöllöpää, eikö hänellä ole miekan hihna ja kaulahuivi? Käyttäkää niitä.»

»Miksi pakotatte minut tekemään tämän?» vastusteli poika yhä kiihkeästi. »Te olette pettänyt minua ja sittenkin olen pitänyt valani ja antanut teille sen avun, jota tarvitsitte. He ovat nyt teidän vallassanne, ettekö itse voi suorittaa loppua?»

»Sieluni kautta, master Stewart, minä olen liian kärsivällinen teitä kohtaan. Täytyykö meidän väitellä joka askelesta, minkä otatte. Minä haluan teidän apuanne, kunnes tämä asia on suoritettu loppuun. Sitokaa heti tuo mies ja lopettakaa lörpöttely.»

Hänen tuimuutensa voitti pojan vastustuksen... Kennethillä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, ettei Crispinin mielentila sietänyt enempää vastustamista, ja niin hän kiroten ja huokaillen kävi sitomaan Gregoryn käsiä.

Sitten Josef puhui taas.

»Punnitkaa tarkoin tekoanne, sir Crispin», hän sanoi. »Te olette vielä nuori, teillä on vielä pitkälti elonaikaa. Älkää turhan vuoksi hävittäkö sitä teolla, joka ei voi korjata mennyttä.»

»Mutta se voi kostaa sen, Josef. Mitä elämääni tulee, niin te turmelitte sen vuosia sitten. Tulevaisuudella ei ole minulle mitään tarjottavana. Nykyisyydellä on tämä.» Ja hän vetäisi takaisin miekkansa pistääkseen.

Seitsemästoista luku

Pelko kuvastui taas Josefin silmissä Crispinin liikkeen johdosta, ja kolmannen kerran sinä iltana hän sai maistaa, miltä kuoleman tulo tuntui. Mutta vieläkin Galliard pidätti iskuaan. Hän piti miekan kärkeä Josefin rinnan kohdalla ja tarkkasi jokaista pelon aiheuttamaa värähdystä hänen kuolonkalpeilla kasvoillaan. Hän ei tahtonut iskeä, sillä se olisi lopettanut sen erinomaisen kidutuksen, jonka alaiseksi hän Josefin pakotti.

Josef oli ollut murtunut ja toivoton. Nyt hän äkkiä taas virkosi, mutta toisella tavalla. Hän heittäytyi polvilleen Crispinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen kurjan henkensä.

Crispin katseli häntä pilkan ja kylmän vihan sekaisin silmäyksin. Tällaisena oli hän tahtonut nähdä Josefin, murtuneena ja hätääntyneenä, kärsien edes jonkin osan siitä, mitä hän itse oli toivottomina vuosinaan kärsinyt. Tyydytyksellä hän näki uhrinsa tuskan. Hän katseli sitä myös ivan ja inhon katsein, sillä raukka oli hänen silmissään ruma nähtävyys, ja Josefista oli todella sinä hetkenä tullut niin inhottava raukka, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt. Hänen pergamentinkarvaiset kasvonsa olivat harmaat ja pilkalliset ja otsa hikihelmiä täynnä. Hänen huulensa olivat siniset ja vapisevat, hänen silmänsä veristivät, ja kyynelet olivat tulemaisillaan esille.

Crispin seisoi hiljaa kuin odottaen, kuunnellen tyynenä ja kovana, aivan kuin hän ei olisi tajunnut mitään, kunnes Josefin valittavat rukoukset päättyivät korvauksen tarjoamiseen.

»Mitä korvausta te voitte tarjota, murhaaja? Voitteko antaa minulle takaisin vaimoni ja lapseni, jotka teurastitte kahdeksantoista vuotta sitten?»

»Voin antaa teille ainakin lapsenne takaisin», vastasi toinen. »Minä voin ja tahdon palauttaa teille lapsenne, jos vain pidätätte kätenne. Sen ja paljon muuta tahdon tehdä korjatakseni menneet.»

Tietämättään laski Crispin kätensä ja kokonaisen minuutin hän tuijotti Josefiin. Hänen leukansa painui alas, tuimuus katosi hänen kasvoiltaan ja sen sijaan astui hämmästys, sitten se muuttui kysymykseksi ja epäuskoksi vaihdellen uudelleen ja uudelleen. Hänen kasvojensa kalpeus näytti lisääntyvän ja vihdoin hän purskahti kovaan nauruun.

»Mitä valheita te minulle syötätte? Jumaliste, mies, ettekö te pelkää?»

»Se ei ole valhe», huudahti Josef niin vakavana, että osa Crispinin epäuskoa katosi hänen kasvoiltaan. »Se on totta, Jumalan totuus. Teidän poikanne elää.»

»Helvetin koira, se _on_ valhe. Tuona julmana iltana, jolloin menin teidän iskustanne tainnoksiin, kuulin teidän huutavan veljellenne käskien häntä katkaisemaan vikisevän sekasikiön kaulan. Juuri ne olivat teidän sananne, master Josef.»

»Myönnän, että käskin häntä tekemään sen, mutta hän ei totellut. Hän vannoi antavansa pojan elää. Poika ei koskaan saisi tietää kenen hän oli, sanoi veljeni ja minä suostuin. Me veimme pojan mennessämme. Hän on elänyt ja vaurastunut.»

Ritari vaipui tuolille kuin voimansa menettäneenä. Hän koetti ajatella, mutta ei voinut tehdä sitä yhtenäisesti.

»Kuinka voin tietää, ettette valehtele? Mitä todistuksia voitte näyttää minulle?» hän kysyi vihdoin käheällä äänellä.

»Vannon puhuneeni totta. Vannon sen Vapahtajamme ristin kautta!» vakuutti Josef niin juhlallisesti, että se ei voinut olla vaikuttamatta Crispiniin. Sitten Galliard nauroi pilkallisesti.

»Minä tahdon todistuksia enkä valoja, mies. Mitä todistuksia teillä on?»

»Mies ja nainen, jotka ovat kasvattaneet pojan.»

»Ja mistä saan heidät käsiini?»

Josef avasi jo suunsa vastatakseen, mutta sulki sen uudelleen. Innoissaan hän oli vähällä ilmaista tiedon, jolla aikoi ostaa elämänsä. Hän sai Crispinin äänensävystä ja kysymyksistä uudelleen rohkeutta ja niistä hän myös päätteli, että mies olisi taipuvainen uskomaankin, jos hänelle vain esitettäisiin pätevä todistus. Hän nousi seisomaan, ja kun hän taas alkoi puhua, hänen äänensä oli saanut takaisin paljon entistä harkitsevaa tyyneyttä.

»Sen», sanoi hän, »ilmoitan teille sitten, kun ensin olette luvannut lähteä täältä ja jättää Gregoryn ja minut koskematta. Varaan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette ja annan teille kirjeen noille henkilöille vietäväksi, niin kokoon pantuna, että se, mitä he sen johdosta teille kertovat, on vahvistava minun puheeni todeksi.»

Kyynärpäihinsä nojaten ja käsi otsalla, niin että se varjosti hänen silmiään, Crispin istui pöydän ääressä ja mietti, vuoroin liikuttuneena epäillen, mielentilassa, jota hän ei kirjavassa elämässään vielä koskaan ollut kokenut. Valehteliko Josef hänelle? Siinä kysymys, joka alinomaa nousi hänen eteensä, ja omituista kyllä — vaikka hän niin vähän luotti Josefiin, hän oli kuitenkin taipuvainen uskomaan hänen äänensävynsä todeksi. Josef katseli häntä mielessään suuri levottomuus ja hieman toivoa.

Vihdoin otti Crispin kätensä silmiltään, jotka näyttivät raukeilta, ja nousi.

»Tahdon nähdä, millainen kirjeenne on. Tuossa on kynä, mustetta ja paperia. Kirjoittakaa.»

»Lupaatteko?» kysyi Josef.

»Sanon sen sitten, kun olette kirjoittanut.»

Vapisevalla kädellä Josef kirjoitti muutaman rivin. Sitten hän antoi sen Crispinille luettavaksi.

»Tämän tuoja on Sir Crispin Galliard ja hän on läheisissä suhteissa siihen asiaan, josta meidän kesken on sovittu. Minä pyydän, että vastaatte totuudenmukaisesti ja niinkuin asia on niihin kysymyksiin, joita hän asian yhteydessä teille tekee.»

»Ymmärrän», sanoi Crispin hitaasti. »Niin, se kelpaa. Nyt allekirjoitus.» Ja hän palautti Josefille paperin.

Ashburn oli taas oma itsensä. Hän tajusi olevansa voiton puolella eikä aikonut enää antautua.

»Panen nimikirjoitukseni siihen, jos vannotte lähtevänne uhkaamatta meitä enää.»

Crispin mietti hetken punniten tarkoin asemaansa. Jos Josef nyt valehteli hänelle, hän oli keksivä keinon palata uudelleen, tuumi hän ja vannoi valansa.

Josef kastoi kynänsä ja pysähtyi miettiväisenä katsomaan mustepisaraa, joka liian täydestä kynästä venyi pulloon. Se oli lyhyt hetki, mutta se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jolta se näytti.

Tähän saakka Josef oli ollut aikeissaan yhtä rehellinen kuin vakavakin ajatellen ainoastaan pelastustaan hinnalla millä hyvänsä ja unohtaen hetken pelossa sen vaaran, millä tulevaisuus saattaisi uhata häntä, jos Crispin Galliard saisi olla vapaalla jalalla. Mutta sinä hetkenä, jolloin hän kastoi sulkansa varmana siitä, että vaara oli tällä kertaa vältetty, piru kuiskasi hänen korvaansa viekkaan ja ruman ajatuksen. Katsoessaan kynästään valuvaa pisaraa hän muisti äkkiä, että _Ankkurin_ majatalossa Lontoossa, Thames-kadun varrella, asui eräs eversti Pride, jonka pojan Galliard oli tappanut ja joka ei hevin laskisi häntä käsistään, jos vain saisi hänet kiinni. Sekunnissa oli ajatus noussut ja päätös tehty, ja sulkiessaan kirjeen ja kirjoittaessaan päällekirjoituksen Josef tunsi, että hän mielellään olisi huutanut ihastuksesta voittaessaan vihamiehensä niin ovelalla tavalla.

Crispin otti kirjeen ja luki siitä:

»Herra Henry Lane. Majatalo Ankkuri. Thames-katu. Lontoo.»

Se oli tehty nimi, jonka Josef hetken mielijohteesta oli kirjoittanut aikoen lähettää jonkun lähetin, joka joutuisi perille ennen Crispiniä ja ilmoittaisi eversti Pridelle hänen tulostaan.

»Hyvä on», oli Crispinin ainoa huomautus. Hänkin oli tyyntynyt ja hillitsi itsensä täydellisesti. Hän pani kirjeen huolellisesti takkinsa sisäpuolelle.

»Jos olette valehdellet minulle, jos tämä on vain keino pelastaa kurja elämänne, niin olkaa varma siitä, master Ashburn, että kosto ei siirry monta päivää tuonnemmaksi.»

Josef oli jo vastaamaisillaan, että ei meistä kukaan ole kuolematon, mutta hän ajatteli, ettei aika ollut oikein sopiva pilanteolle, ja kumarsi vain ääneti.

Galliard otti lakkinsa ja viittansa tuolilta, johon hän oli ne pannut halliin tullessaan. Sitten hän taas kääntyi Josefin puoleen.

»Puhuitte rahoista hetki sitten», sanoi hän äänellä, joka vaati omaansa, äänellä, jolla herrasmies puhuttelee palvelijaansa. »Otan kaksisataa karolusia. Enempää en mukavasti voi kantaa.»

Josef hätkähti summaa. Juolahtipa hänen mieleensä panna vastaankin niin suurta vaatimusta. Sitten hän muisti, että hänen lukuhuoneessaan oli pari pistoolia. Jos hän saisi ne käsiinsä, hän selvittäisi asian paikalla, ilman eversti Priden apua.

»Käyn hakemassa rahat», sanoi hän koettaen peittää aikeitaan ripeydellä.

»Luvallanne, master Ashburn, tulen mukaanne.»

Josefin silmissä leimahti vihan tuli.

»Kuten tahdotte», sanoi hän sangen vähän kohteliaasti.

Heidän mennessään ulos kääntyi Crispin Kennethin puoleen.

»Muistakaa, sir, että olette vielä minun palveluksessani. Pitäkää huolellisesti vahtia.»

Kenneth taivutti päätään vastaamatta. Mutta master Gregory ei tarvinnut paljoakaan vahtimista. Hän makasi avuttomana lattialla, joka oli tahraantunut hänen haavastaan vuotavalla verellä. Hän olisi ollut täysin vaaraton sitomattakin.

Sen lyhyen ajan kuluessa, minkä he olivat kahden, ei Kenneth edes yrittänytkään puhutella Gregorya. Hän istuutui lähimmälle tuolille ja käsi poskella ja kyynärpää polvea vasten mietti sitä surkeaa asemaa, johon Crispin oli hänet saattanut. Sinä hetkenä oli hänen vihamielisyytensä ritaria kohtaan entistä katkerampi. Se seikka, että Crispin oli saamaisillaan takaisin poikansa ja elävässä elämässä jatkoa Worcesterissa kertomaansa tarinaan, ei häntä liikuttanut vähääkään. Galliard oli särkenyt hänen välinsä Ashburnien kanssa. Hän ei enää koskaan voinut toivoa saavansa Cynthian kättä, jonka vuoksi oli ollut valmis näyttelemään sekä konnan että narrin osaa, niin, hän oli nyt kumpaakin. Hänellä ei ollut enää muuta jäljellä kuin palata isänsä köyhään majaan saadakseen siellä osakseen niiden ivan, jotka epäilemättä olivat kuulleet hänen lähteneen etelään naimaan rikasta englantilaista perijätärtä. Että hän sellaisella hetkellä saattoi ajatella tällaista, osoittaa vain hänen mielensä mataluutta. Hänen rakkautensa pohjautui yksinomaan ansaitsemiseen ja turhamaisuuteen, se ei todella ollut rakkautta ensinkään. Se, mitä hän luuli rakkaudeksi Cynthiaa kohtaan, ei ollut muuta kuin itserakkautta, jota hän Cynthian kautta koetti tyydyttää.

Hän kirosi huonoa onneaan, joka oli johtanut Crispinin hänen elämäänsä. Hän kirosi Crispinin sen pahan vuoksi, mitä oli hänen puoleltaan saanut kärsiä, unohtaen, että hän ilman Crispiniä olisi ollut ruumiina jo kuukausi sitten.

Katkerat olivat hänen mietteensä, kun ovi taas avautui ja Josef Crispinin seuraamana astui sisään. Ritari tuli hallin poikki ja kumartui katsomaan Gregorya.

»Voitte vapauttaa hänet siteistä, Kenneth, kun olen mennyt», hän sanoi. »Ja neljännestunnin kuluttua tästä olette vapaa valastanne. Jääkää hyvästi», lisäsi hän tavattoman ystävällisesti ja katsoi nuorukaiseen miltei pahoilla mielin.

»Ei ole luultavaa, että tapaamme jälleen, mutta jos niin kävisi, niin toivon, että se tapahtuisi onnellisemmissa olosuhteissa. Jos olen vahingoittanut teitä tässä asiassa, niin muistakaa, että minun täytyi se tehdä. Jääkää hyvästi.» Ja hän ojensi kätensä.

»Menkää helvettiin, sir», vastasi Kenneth kääntäen selkänsä hänelle.

Hieman häijy hymy karehti Josefin huulilla hänen katsellessaan heitä.

Kahdeksastoista luku

Heti kun Crispin oli lähtenyt ja kun hänen hevosensa kavion kapse vielä kuului ulkona raivoavan myrskyn ja sateen läpi, kiiruhti Josef hallin poikki palvelijain puolelle. Siellä hän tapasi neljä palvelijaansa syvässä unessa, kasvot kalpeina ja tahmeina ja jäsenet velttoina oudoissa asennoissa.

Turhaan satoi heidän päälleen potkuja ja kirouksia, heitä oli mahdoton saada hereille horrostilastaan.

Vihdoin hän otti lyhdyn ja meni talliin, mistä Crispin juuri oli ottanut hänen parhaan ratsuhevosensa, ja satuloi omin käsin toisen. Hänen huulensa olivat omituisessa hymyssä, kun hän palasi siihen huoneeseen, jossa hänen veljensä oli Kennethin kanssa.

Hänen poissaollessaan oli Kenneth sitonut Gregoryn haavan. Hän oli saanut haavoittuneen ottamaan hieman viiniä ja oli asettanut tämän tuoliin, jossa hän nyt istui puoleksi makaavassa asennossa, kalpeana ja uupuneena.

»Neljännestunti on kulunut, sir», sanoi Josef kylmästi astuessaan sisään.

Kenneth ei näyttänyt kuulevan. Hän istui kuin unessa. Hänen silmänsä, jotka eivät nähneet mitään, olivat suunnatut Gregoryn kalpeisiin, velttoihin kasvoihin.

»Neljännestunti on kulunut, sir», kertasi Josef kovemmalla äänellä.

Kenneth nosti päätään, nousi ja huokasi vieden kättään väsyneesti otsansa yli.

»Ymmärrän, sir», vastasi hän hiljaisella äänellä. »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä?»

Josef odotti hetkisen, ennen kuin vastasi.

»On jo yli puolenyön», sanoi hän hitaasti,» ja ulkona on paha ilma. Te voitte olla täällä huomiseen, jos tahdotte. Mutta sitten teidän on lähdettävä», hän lisäsi ankarasti, »minun tarvinnee tuskin sanoa, että mistress Cynthian kanssa ette enää saa puhua, ettekä enää Marleigh'n linnaan jalallanne astua.» —

»Ymmärrän, sir, ymmärrän. Mutta te kohtelette minua liian ankarasti.»

Josef nosti kysyvästi silmäkulmiaan.

»Olin valan sitoma, jonka olin tehnyt tietämättä, ketä vastaan olin käteni nostava. Oh, sir, täytyykö minun kärsiä koko elämäni erehdyksestä, joka ei ollut oma aiheuttamani? Te, master Gregory», huudahti hän kääntyen innokkaasti Cynthian isän puoleen, »te olette armollisempi. Te käsitätte asemani — minut pakotettiin siihen.»

Gregory avasi väsyneet silmänsä.

»Piru teidät vieköön, master Stewart», ähki hän. »Minä käsitän, että te olette antanut minulle haavan, jonka parantamiseen menee ainakin kuukausi.»

»Se oli tapaturma, sir. Vannon, että se oli tapaturma.»

»Vannominen sinne ja vannominen tänne näkyy olevankin teidän pääasiallisin tehtävänne elämässä», murahti Gregory vastaukseksi. »Parasta, kun lähdette. Me emme aio ruveta kuuntelemaan teidän selityksiänne.»

»Jos te todella voitte tarjota jotakin korvausta, niin me ehkä saatamme kuunnella teitä», sanoi Josef tyynesti.

Kenneth kääntyi ympäri ja katsoi häneen toivon välähdys silmissään.

»Onko olemassa mitään korvausta? Miten voin tehdä tekoni tekemättömäksi? Osoittakaa minulle keino, olen valmis vaikka mihin.»

Sellaista vastausta Josef odotti ja hän oli vähällä paljastaa tyytyväisyytensä. Hän oli vähän aikaa ääneti, miettivinään.

»Kenneth», sanoi hän vihdoin, »te voitte jossakin määrin korjata pahan tekonne, ja jos olette valmis kestämään hieman rasitusta, niin minä puolestani tahdon unohtaa tämän illan.»

»Sanokaa minulle millä tavalla, sir, ja maksoi mitä maksoi, minä teen sen.»

Hän ei tullut ajatelleeksikaan sitä tosiasiaa, että Crispinin nurjamielisyys Ashburneja kohtaan oli täysin oikeutettua, että he olivat hävittäneet Crispinin elämän sekä koettaneet tappaa hänet, samoin kuin he tappoivat hänen vaimonsakin kahdeksantoista vuotta sitten. Kenneth ajatteli ainoastaan Cynthiaa. Hänen ainoa toivonsa oli omistaa hänet. Hänen rinnallaan ei kunnia eikä oikeus merkinnyt mitään.

»Se on vallan helppo tehtävä», vastasi Josef. »Tehtävä, jonka voisin antaa jollekin palvelijoistanikin.»

Josef ei puhunut mitään siitä, että koska hänen kaikki palvelijansa makasivat unijuoman nukuttamina, asia oli niin tärkeä, että hänen sananviejänsä täytyi lähteä samana yönä matkaan.

»Toivoisin, sir», vastasi nuorukainen, »että tehtävä olisi suuri ja vaikea.»

»Aivan niin», vastasi Josef purevan ivallisesti, »mehän tunnemme sekä teidän urhoollisuutenne että neuvokkuutenne.» Hän istui vähän aikaa vaiti ja miettiväisenä ja sanoi sitten katsahtaen äkkiä nuorukaiseen kiinteästi:

»Saatte nyt koettaa sovittaa välinne kanssamme.» Sitten hän lisäsi: »Menkää panemaan itsenne kuntoon matkaa varten. Teidän täytyy tunnin kuluessa lähteä Lontooseen. Ottakaa mitä tarvitsette ja aseistakaa itsenne ja tulkaa sitten takaisin luokseni.»

Gregory aavisti tylsyydestään huolimatta ainakin puoleksi mitä oli tekeillä, ja hän aikoi sanoa jotakin. Mutta veljen silmäys sai hänet vaikenemaan.

»Menkää», sanoi Josef nuorukaiselle, ja sanaakaan sanomatta Kenneth nousi ja meni.

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Gregory, kun ovi oli sulkeutunut.

»Tehdä tuon roiston kaksin verroin vaarattomaksi», vastasi Josef kylmästi. »Eversti Pride saattaa olla poissa, kun hän saapuu perille, ja hän voi päästä selville siitä, että ei ketään Lane-nimistä asukaan _Ankkurissa_ Thames-kadun varrella. Voisi olla kohtalokasta herättää hänessä epäluuloja ja saada hänet tänne takaisin.»

»Mutta voisihan Richard tai Stephen toimittaa asiasi.»

»He voisivatkin, elleivät olisi siinä määrin unijuoman uuvuttamia, etteivät voi nousta ylös. Saattaisin lähteä itsekin, mutta näin on paras.» Hän nauroi hiljaa. »Siinä on myös hieman komediaa. Kenneth ratsastaa verenhimoisen ritarimme ohi varoittamaan Pridea hänen tulostaan, ja kun Crispin saapuu, niin hän joutuu suoraan pyövelin käsiin. Siitä tulee hänelle pieni yllätys. Lupaukseni, joka koski hänen poikaansa, aion myös pitää. Hän saa kuulla hänestä Pridelta, mutta liian myöhään, että tieto olisi enää minkään arvoinen.»

Gregorya puistatti.

»Jumaliste, Josef, se on ruma teko», huudahti hän. »Mieluummin en näkisi poikaa enää koskaan. Anna hänen mennä matkoihinsa kuten aioit.»

»Sellaista aikomusta minulla ei koskaan ole ollut. Voisinko saada luotettavampaa sanan viejää kuin hän, nyt kun olen hänen intoaan lisännyt pelolla. Voimme luottaa siihen, että hän Cynthian voittaakseen tekee sen, missä toinen ehkä ei onnistuisi.»

»Josef, sinä joudut vielä korvennettavaksi helvetissä.»

Josef nauroi pilkallisesti.

»Mene sänkyyn, senkin uikuttava tekopyhä. Haavasi tekee sinut heikkopäiseksi.»

Meni puoli tuntia ennen kuin Kenneth palasi saappaat jalassa, vaippa harteilla ja valmiina matkaan. Hän tapasi Josefin yksinään ahkerassa kirjoitustouhussa ja noudattaen viittausta istuutui odottamaan.

Muutama minuutti kului, kunnes Josef mutisten itsekseen ja vetäistyään viimeisen vetonsa laski kynän kädestään. Hiekkarasia koholla, ikään kuin noppaa heittääkseen, hän katsoi nuorukaiseen.

»Et saa säästää kannuksia etkä piiskaa, kunnes tulet Lontooseen, master Kenneth. Sinun täytyy ratsastaa yötä päivää, sillä asia on erittäin tärkeä.»

Kenneth nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi, ja Josef ripotteli hiekkaa paperille.

»En osaa sanoa, milloin joudut Lontooseen ennättääksesi ajoissa», jatkoi hän ja taivuttaen paperia kaatoi liian hiekan takaisin rasiaan, »mutta noin puolen yön aikaan huomenna pitäisi kirjeen olla perillä. Niin», hän jatkoi vastaukseksi pojan hämmästyneeseen ilmeeseen, »se on tiukka ratsastus, tiedän sen, mutta jos tahdot saada Cynthian, niin täytyy sinun siitä suoriutua. Älä säästä rahaa äläkä hevosta ja pysyttele satulassa, kunnes olet Thames-kadulla.» Hän sulki kirjeen, sinetöi sen ja kirjoitti osoitteen: »Eversti Pride, Ankkuri. Thames-katu.» Hän nousi ja antoi kirjeen Kennethille, jolle osoite ei merkinnyt mitään, koska hän ei ollut nähnyt sitä kirjettä, jonka Crispin oli saanut viedäkseen.

»Sinun täytyy antaa tämä avaamattomana ja omin käsin eversti Pridelle eikä kenellekään muulle. Jos hän sattuisi olemaan poissa tullessasi, niin etsi hänet käsiisi viipymättä, olipa hän missä tahansa. Muista, että sinun tulevaisuutesi riippuu siitä, miten uskollisesti noudatat näitä määräyksiä. Jos tulet ajoissa perille, kuten luulen ja uskon voivasi tehdä, niin voit pitää itseäsi Cynthian tulevana miehenä. Jos epäonnistut, niin — niin sinun ei tarvitse palata tänne.»

»En tule epäonnistumaan, sir», huudahti Kenneth.»Sen mitä ihminen saattaa tehdä suorittaakseen matkan neljässäkolmatta tunnissa, sen aion tehdä.»

Hän olisi tahtonut kiittää Josefia tästä erinomaisesta tilaisuudesta korjata rikkomuksensa, mutta Josef keskeytti hänet.

»Ota tämä kukkaro», huudahti hän kärsimättömästi. »Hevonen on valmiiksi satuloituna tallissa. Se vie sinut ainakin Nortoniin saakka. Siellä saat toisen hevosen ja kun se on lopussa, niin tulee kolmannen vuoro. Mene nyt.»

Yhdeksästoista luku

Kun krouviritari jätti Marleigh'n linnan portit taakseen lokakuisena myrsky-yönä, painoi hän kannuksensa syvälle hevosen kylkiin ja pakotti sen vaaralliseen neliin Norwichiin johtavaa tietä. Hän toimi pikemminkin vaistomaisesti kuin harkinnan mukaan. Myllertävissä aivoissaan oli hänellä ainoastaan yksi ajatus selvänä — tieto siitä, että hänen poikansa eli ja että hänen tuli mennä Lontooseen saadakseen hänestä tietoja. Hän ei edes ruvennut ajattelemaan, millainen mies hänen lapsestaan oli kasvanut eikä mihin elämäntehtävään hänet oli kasvatettu. Hän eli, hän oli jossakin tässä maailmassa ja se riitti hänelle sillä kertaa. Ashburnit eivät näköjään olleet hävittäneet aivan kaikkea, mikä saattoi tehdä elämän hänelle siedettäväksi, elämän, jonka hän niin usein oli turhan päiten pannut alttiiksi.

Hänen poikansa eli, ja Lontoossa hän saisi kuulla hänestä. Lontooseen täytyi hänen siis kiiruhtaa ja hän vannoi, ettei lepäisi ennen kuin olisi perillä. Ja siinä varmassa päätöksessä hän kannusti hevostaan ja kiiti läpi pimeän yön. Sade piiskasi hänen kasvojaan, mutta hän tuskin huomasi sitä painaessaan taaskin vaistomaisesti kasvonsa viitan poimuihin.

Myöhemmin sade taukosi ja taivas kaartui selvempänä tien yli, missä hänen hevosensa kiiti vinhaa vauhtia. Puolikuu pilkisti silloin tällöin myrskyn repimien pilvien lomitse.

Elostelijaparka oli painunut mietteisiinsä eikä huomannut, että hänen hevosensa miltei käveli. Hän heräsi äkkiä eräässä viiden mailin päässä Norwichistä olevassa alamäessä ja havaitessaan hevosensa haluttomuuden hän suuttui ja kannusti sitä voimalla. Teko oli kohtalokas. Mäki oli muuttunut pehmeäksi savivelliksi, eikä hän ollut huomannut sitä, että hänen hevosensa epäröi juosta niin pettävällä tiellä. Kannukset saivat eläimen hypähtämään eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Crispiniltä pääsi kauhea kirous, kun hevonen suistui polvilleen. Niinkuin kivi heittokoneesta lensi Crispin sen pään yli ja vieri loput mäkeä alas saviseen rapakkoon.

Samaa mäkeä alas tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin Kenneth äärimmäisen varovaisesti. Hänellä oli kiire, paljon kiireempi kuin Crispinillä. Mutta hänen luonteessaan ei ollut mitään Galliardin häikäilemättömyydestä, eivätkä hänen aivojaan häirinneet sellaiset uutiset kuin Crispin oli sinä yönä kuullut. Hän tajusi, että jos tahtoi olla nopea, täytyi myös olla varovainen öiseen aikaan. Sen vuoksi hän ajoi varovasti, kädet lujasti ohjaksissa ja antaen hevosen itse löytää tiensä. Hän oli jo päässyt tasaiselle maalle ja oli aikeissa hoputtaa hevostaan juoksuun, kun hänelle äkkiä pensaikon pimeydestä huudettiin äänellä, joka sai hänet kauhistumaan.