Part 12

»Sir, te tulette erinomaisen sopivaan aikaan, kuka lienettekin. Minulle on sattunut tapaturma tuossa kirotussa mäessä ja hevoseni on katkaissut jalkansa.»

Kenneth piti päällysviittaansa suunsa edessä toivoen, ettei hänen ääntään tunnettaisi.

»Minulla on kiire, master. Mitä haluatte?»

»Kiire on minullakin. Minä tahdon teidän hevosenne, sir. Oh, minä en ole mikään ryöväri. Minä maksan siitä runsaasti. Mutta minun pitää saada se. Ei ole suurtakaan vaivaa teille, jos kävelette Norwichiin. Sen matkan teette yhdessä tunnissa.»

»Minun hevoseni, sir, ei ole myytävänä», vastasi Kenneth. »Hyvää yötä.»

»Seis mies! Veri ja helvetti, seis! Ellette myy hevostanne auttaaksenne kunniallista herrasmiestä, niin ammun sen altanne. Valitkaa siis!»

Kenneth huomasi pistoolin piipun, joka oli ojennettuna häntä kohti, ja vapisi. Mitä nyt tehdä? Joka hetki oli kallis. Äkkiä välähti hänen aivoissaan, että sir Crispin myös oli matkalla Lontooseen, mutta hänen itsensä täytyi olla siellä aikaisemmin. Nopeasti hän punnitsi asiaa ja päätti nelistää sir Crispinin ohi luottaen pimeyteen.

Mutta juuri kun hän oli tehnyt päätöksensä, pilkisti kuu pilvien välistä ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, jotka olivat Crispiniin päin. Hämmästyksen huudahdus pääsi sir Crispiniltä.

»Jumaliste, master Stewart, en tuntenut ääntänne. Minne te ratsastatte?»

»Mitä se teihin kuuluu? Ettekö ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa minulle. Enkö koskaan pääse teistä vapaaksi? Marleigh'n linnan ovet», lisäsi hän hyvin teeskennellen suuttumusta, »ovat minulta suljetut. Mitä teille saattaa merkitä, minne olen menossa? Antakaa minun edes jatkaa matkaani häiriintymättä.»

Kennethin intohimoiset moitteet sattuivat kipeästi Galliardiin. Hän piti itseään suorastaan roistona vetäessään nuorukaisen kostotoimiinsa ja siten turmellessaan hänen elämänsä. Hän haki sanoja selittääkseen nuorelle miehelle mitä tunsi, mutta tajusi sitten, kuinka kuluneilta ja turhilta sanojen täytyi tuntua, ja heilautti vain kättään tien suuntaan.

»Menkää, master Stewart», mutisi hän, »tienne on selvä.»

Ja Kenneth, odottamatta toista käskyä, lähti ja jätti Crispinin maantielle. Hän ratsasti kiitollisena Kaitselmusta kohtaan, joka oli auttanut häntä pääsemään niin helposti esteestä, jota oli ensin luullut ylipääsemättömäksi. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä vakaumus, että suorittaakseen Josefin antaman tehtävän hänen täytyi olla Lontoossa ennen sir Crispiniä. Tieto siitä, että oli hänestä edellä ja että hän Galliardin onnettomuuden johdosta sai suuren etumatkan, lämmitti häntä kuin viini.

Päästyään täten mielenahdistuksestaan hän välitti vähät väsymyksestä ja ratsasti niin erinomaisen taitavasti, että oli Newmarketissa tuntia ennen päivännousua.

Hän viipyi siellä tunnin ja söi aamiaista. Sitten hän lähti taas jatkamaan matkaansa toisella hevosella, joka oli voimakas ja virma eläin.

Puoli kolmen aikaan hän oli Newportissa, mutta niin kovasti hän oli ratsastanut, että sekä mies että hevonen valuivat hikeä. Hän oli itse väsynyt ja sairas ja hevonen oli niin loppuun ajettu, ettei siitä enää ollut matkan jatkajaksi. Puoli tuntia hän lepäsi siellä ja tilasi itselleen aterian, jonka pääaineksena oli paloviina! Sitten hän kolmannella hevosella lähti viimeiselle osalle taivaltaan.

Tuuli oli kostea ja läpitunkeva, tiet todellisia mutasoita ja yläpuolella liikuskeli hitaasti tummanharmaita pilviä, joiden läpi tunkeutuva valo antoi seudulle kalpean ja surumielisen leiman. Väsyneessä tilassaan Kenneth joutui pian sen vaikutukselle alttiiksi.

Hänen kymmenkunta tuntia sitten kokemansa mielihyvä oli mennyt menojaan, eikä nyt enää tieto siitäkään, että hän oli miltei tehtävänsä suorittanut, kyennyt häntä ilahduttamaan. Lisäksi alkoi noin neljän aikaan vihmoa vettä, joten kun hän pari tuntia myöhemmin ratsasti Walthamin suuntaan tehtyä metsäistä mäkeä kulkevaa tietä, hän oli muuttunut veltoksi ja miltei elottomaksi.

Hän ei huomannut eräitä ratsumiehiä, jotka varovasti ratsastivat tiheässä metsässä molemmin puolin tietä. Oli tulossa pimeä, joten esineitä ei erottanut selvästi. Ja niinpä tapahtui, että kun hän äkkiä heräsi surumielisistä mietteistään kavion kapseeseen ja nosti päätään, hän näki kahden ratsumiehen vain kymmenen askelen päässä sulkevan tien. Heidän aikomuksestaan ei saattanut jäädä epätietoiseksi, ja Kenneth-paran aivoissa välähti ajatus, että hän oli joutunut rosvojen käsiin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi heidän punaiset takkinsa ja teräksiset kypäränsä ja hän tunsi heidät Yhteishyvän sotilaiksi.

Kuullessaan kavion kapsetta takanaan hän kääntyi katsomaan sinnepäin ja näki neljän muun ratsumiehen sulkevan tien hänen takanaan. Hän oli ilmeisesti heidän huomionsa esineenä. Hän oli ollut hölmö, kun ei aikaisemmin ollut huomannut sitä, ja oli turhan päiten pelännyt, sillä hänellä ei asiaa ajatellessaan ollut mitään pelättävää, ja tässä oli varmaankin tapahtunut jokin erehdys.

Seis!» jylisi kersantin syvä ääni hänen edessään. Kenneth pysähtyi askelen päähän heistä huomatessaan, että miehen mustat silmät tarkkasivat häntä terävästi kypärän alta.

»Kuka te olette, sir?» kysyi bassoääni.

Voi ihmiskääpiönkin turhamaisuutta! Kenneth, joka ei vielä koskaan ollut saanut aikaan mitään sille asialle, jonka palveluksessa oli ollut, oli äkkiä jähmettyä ajatellessaan, että kersantti mahdollisesti muisti hänen nimensä jonkin kuninkaan hyväksi suoritetun teon yhteydessä.

Tuokion hän epäröi.

»Blount», änkytti hän sitten. »Jasper Blount.»

Hän ei aavistanutkaan, että hänen turhamaisuutensa hedelmä oli tuleva hänen turmiokseen.

»Aivan totta?» kysyi kersantti pilkallisesti. »Näytti siltä, kuin olisitte unohtanut nimenne.» Ja tuosta ivasta Kenneth päätteli uudelleen pelästyen, että kersantti epäili häntä.

»Mistä tulette, master Blount?»

Taas oli Kenneth kahden vaiheilla. Muistaen sitten Ashburnien hyvät välit parlamentin kanssa ja ajatellen, että totuus tässä tapauksessa saattoi olla hänen asialleen vain eduksi, hän vastasi:

»Marleigh'n linnasta.»

»Aivanko totta? Te näytätte vieläkin epäröivän. Minne olette menossa?

»Lontooseen.»

»Mille asialle?» Kersantin kysymykset putoilivat kuin miekan iskut.

»Minulla on kirje eversti Pridelle.»

Vastaus, jonka Kenneth lausui rohkeammin kuin tähän asti, ei jäänyt vaikutusta vaille.

»Keneltä kirje on?»

»Herra Josef Ashburnilta, Marleigh'n linnasta.»

»Näyttäkää se.»

Vapisevin käsin Kenneth noudatti käskyä.

Kersantti huomasi sen ottaessaan vastaan kirjeen.

»Mikä teitä vaivaa, mies?» hän kysyi.

»Ei mikään, sir. Kylmä.»

Kersantti tutki kirjettä ja sen sinettiä.

Jossakin määrin kävi kirje passista ja hänen oli myönnettävä itselleen, että mies todella oli sanansaattaja, kuten väitti. Hänen käytöksensä ja ulkonäkönsä ei myöskään vastannut sitä, jota he hakivat, ja kersantti arveli, ettei hänen etsimänsä olisi varustanut itseään typerällä kirjeellä sellaiselle matkalle lähtiessään. Kuitenkaan ei kersantti ollut oikein varma. Jos hän antoi miekkosen jatkaa matkaansa, saattoi tämä saada aikaan harmia myöhemmin. Toiselta puolen taas, jos hän pidätti tämän, niin hän tiesi, että eversti Pride ei ollut kaikkein kärsivällisimpiä miehiä. Hän oli yhä kahden vaiheilla ja kääntyi toverinsa puoleen.

»Mitä luulet, Peter?» kysyi hän, kun Kenneth hätäilemisellään hävitti pienen mahdollisuutensa päästä jatkamaan matkaansa.

»Pyydän, sir, kun nyt tiedätte asiani, niin laskekaa minut menemään», sanoi Kenneth.

Hänen äänensä vapisi innosta, ja kersantti käsitti sen peloksi. Hän huomasi sen ja muistaen, kuinka epäröivä Kenneth oli ollut vastauksissaan, teki päätöksensä.

»Emme viivytä teidän matkaanne, sir», sanoi hän katsoen Kennethiin tiukasti, »ja koska teidän matkanne käy Walthamin kautta, niin teidän täytyy alistua siihen, että ratsastamme kanssanne sinne, jotta siellä voitte vastata niihin kysymyksiin, joita kapteenimme teille asettaa, ennen kuin jatkatte matkaanne.»

»Mutta, sir...»

»Ei sanaakaan, master sanansaattaja», murahti kersantti. Viitaten sitten erään ratsumiehen luokseen hän kuiskasi tälle jonkin käskyn.

Miehen lähdettyä he käänsivät hevosensa ja tiukan komennuksen kuultuaan Kenneth lähti ratsastamaan kersantin ja ratsumiehen välissä.

Kahdeskymmenes luku

Musta ja läpinäkymätön yö oli tullut, kun Kenneth ja hänen saattajansa kopisten ratsastivat Walthamin pääkadun likaisella kiveyksellä ja pysähtyivät majatalo _Ristiretkeilijän_ eteen.

Ovi oli auki ja lämmin valovirta valui kadulle pannen märät kivet kiiltämään. Välttäen yleistä salia kersantti vei Kennethin pihan puolelta majatalon sisähuoneisiin. Hän kuljetti tätä hämärästi valaistua käytävää pitkin. Sen päässä olevaan oveen hän koputti ja nostaen salvan työnsi Kennethin suureen, tammella laudoitettuun huoneeseen.

Huoneen toisessa päässä paloi suuri roihu iloisesti takassa ja selkä siihen käännettynä ja sääret hajallaan seisoi sen edessä voimakas, keskimittainen mies, jonka nuorekkaat kasvot ja suora ryhti huonosti sopivat yhteen hänen harmaan tukkansa kanssa. Hän näytti olevan kokonaan puettu nahkaan, sillä siinä, missä hänen takkinsa loppui, alkoivat hänen saappaansa. Haarniska ja sulkatöyhtöinen lakki olivat nurkassa ja pöydällä Kenneth näki suuren miekan ja parin pistooleja.

Kun nuoren miehen katse taas suuntautui rehevään olentoon takan ääressä, hämmästyi hän miehen tuttua ulkonäköä.

Hän pinnisti muistiaan saadakseen selville, missä oli viimeksi miehen nähnyt, kun tämä, hämmästyneenä nostellen silmäkulmiaan ja hieman ulkonevissa silmissään jälleentuntemisen ilme, huudahti:

»No sieluni kautta, master Stewart, niin totta kuin elän!»

»Stewart!» huudahtivat sekä kersantti että ratsumies rynnäten eteenpäin katsoakseen vankinsa kasvoja.

Silloin rehevä kapteeni purskahti nauruun.

»Ei hän ole nuori mies Charles Stuart», sanoi hän. »Ei teidän vankinne ole niin kallisarvoinen. Hän on vain master Kenneth Stewart Bailiennochysta.»

»Sitten hän ei ole meidän miehemme», murisi ratsumies.

»Mutta eihän hän sanonut nimekseen Stewart», huudahti kersantti. »Hän sanoi nimensä olevan Jasper Blount. Näyttää siltä kuin sittenkin olisimme ottaneet kiinni pahantekijän ja että teimme viisaasti, kun toimme hänet tänne.»

Kapteeni teki ylenkatseellisen eleen. Silloin Kenneth tunsi hänet. Hän oli Harry Hogan, sama mies, jonka hengen Crispin pelasti Penrithissä.

»Joutavia, arvoton saalis, Beddoes», sanoi kapteeni.

»Enpä usko sitä», vastasi kersantti. »Hänellä on mukanaan papereita, joiden hän sanoo olevan Marleigh'n linnasta eversti Pridelle Lontooseen. Eversti Priden nimi on kyllä kuoressa, mutta eiköhän se vain ole ovela juoni. Miksi hän muutoin olisi sanonut nimekseen Blount?»

Hoganin otsa rypistyi.

»Se on totta, Beddoes, voitte olla oikeassa. Ottakaa häneltä miekka ja tutkikaa hänet.»

Kenneth salli tyynesti heidän tehdä käskyn mukaan. Viivytys harmitti häntä äärettömästi ja hän kirosi tyhmyyttään sanottuaan tarpeettomasti itseään Blountiksi. Mutta sen vuoksi olisi Hoganin pitänyt laskea hänet heti menemään. Hän rohkaisi itseään ajatuksella, ettei häntä kauan pidätettäisi. Kun he olisivat tutkineet hänet eivätkä löytäisi muuta kuin tuon kirjeen Ashburnilta, niin he varmaankin vapauttaisivat hänet.

Mutta he tutkivat hänet perin pohjin. He vetivät saappaat hänen jaloistaan ja riisuivat hänet melkein alasti ja tutkivat joka kappaleen hänen puvustaan huolellisesti. Vihdoin se oli tehty, ja Hogan piteli Ashburnin kirjettä käännellen sitä miettiväisenä kädessään.

»Tietysti sallitte minun nyt lähteä, sir», sanoi Kenneth, »vakuutan teille, että asia on mitä tärkein, ja ellen ole Lontoossa ennen puoliyötä, tulen liian myöhään.»

»Mihin liian myöhään?» kysyi Hogan.

»Minä — minä en tiedä.»

»Oh.» Irlantilainen nauroi epämiellyttävästi. Eversti Pride ja hän eivät olleet parhaita ystäviä. Eversti tiesi, että hän oli jumalaton palkkasoturi, joka oli liittynyt parlamentin puolelle vain palkan vuoksi, ja ollen itse intoilija eversti Pride oli useita kertoja sangen epämiellyttävällä tavalla näyttänyt, mitä hän Hoganista ajatteli. Hogan ei pelännyt häntä, koska sellainen ei kuulunut hänen luonteeseensa. Mutta hän tajusi, että hänellä oli syytä siihen, ja nyt juolahti hänen päähänsä, että oli sopiva hetki saada pieni halkeama vanhan puritaanin varustukseen. Jos taas kirje oli viatonta laatua, niin hänellä oli virkansa nojalla oikeus aukaista se. Siten hän tuumi ja päätti murtaa sinetin ja saada tietoonsa kirjeen sisällön.

Hoganin epämiellyttävä nauru sai Kennethin vavahtamaan. Se tiesi, että hänen pidättämisensä ei ehkä vielä ollutkaan lopussa. Hän tunsi, että Hogan epäili häntä jostakin, mutta ei voinut ajatella mitä se oli.

Yhtäkkiä hän sai päähänsä uuden ajatuksen.

»Voinko puhua hetken kanssanne yksityisesti, kapteeni Hogan?» kysyi hän niin tärkeästi, miltei käskevästi, että irlantilainen hämmästyi. Hän vainusi heti paljastusta.

»Tottakai, jos teillä on jotakin kerrottavaa minulle», ja hän viittasi Beddoesta ja tämän toveria poistumaan.

»No, master Hogan», alkoi Kenneth päättävästi, niin pian kuin he olivat kahden. »Pyydän päästä lähtemään häiriintymättä. Teidän miestenne tyhmyys on jo liian kauan oikeudettomasti pidättänyt minua. Minulle on erittäin tärkeää päästä Lontooseen ennen puoliyötä, joten teidän täytyy laskea minut menemään.»

»Sieluni kautta, master Stewart, olettepa te sitten viime tapaamisemme saanut sisua.»

»Teidän sijassanne jättäisin mieluummin viime tapaamisemme mainitsematta, master tappelupukari.»

Irlantilaisen silmäkulmat kohosivat korkealle.

»Jumaliste, nuori kukonpoika, enpä oikein pidä äänensävystänne.»

»Teillä saattaa olla syytä kammoon vielä suuremmassa määrässä, jos vain pidätätte minua kauemmin.» Kenneth oli oikein vihainen. »Mitä sanoisivatkaan teidän pyhät, keropäät ystävänne, jos tietäisivät menneisyydestänne yhtä paljon kuin minä.»

»Se riippuu asianhaaroista», vastasi Hogan toisen mieliksi.

»Miten luulisitte heidän ottavan vastaan tiedon remuavasta elostelijasta ja juoposta, joka karkasi kuningas Kaarlen armeijasta sen vuoksi, että hänet olisi hirtetty murhasta?»

»Niin, miten?» huokasi Hogan.

»Millaisen maineen luulette olevan sellaisella kapteenilla Yhteishyvän jumalisessa armeijassa?»

»Huonon, todellakin», mutisi Hogan nöyrästi.

»Ja nyt, herra Hogan», jatkoi Kenneth kopeasti, »on parasta, että annatte minulle takaisin kirjeeni ja päästätte minut vapaaksi, ennen kuin aiheutan teille niin paljon vahinkoa, että riiputte hamppuköydessä.»

Hogan katsoi nuorukaisen punoittavia kasvoja veitikkamaisen hämmästyneenä, ja nyt seurasi kotvan äänettömyys. Sitten kapteeni yhä katsoen Kennethiin veti miekan hitaasti tupesta. Nuorukainen vetäytyi huudahtaen taaksepäin. Hogan päästi oikein hirnuvan naurun ja pujotti miekan kärjen kirjeen sinetin alle.

»Älkää pelätkö, suur'uhkailija», sanoi hän ystävällisesti. »Minulla ei ole vähääkään aikomusta käydä kimppuunne, ei ainakaan vielä.» Hän keskeytti sinetin rikkomisen. »Jotta ette hautoisi vahingollista itsepetosta, rakas master Stewart, niin sallikaa minun muistuttaa teille, että olen irlantilainen enkä mikään hölmö. Pidättekö mainettani niin vähäpätöisenä, että jättäessäni Kaarle-kuninkaan kerjäläisarmeijan liittyäkseni Yhteishyvän armeijaan en olisi oivaltanut joka hetki kohtaavani jonkun, joka oli kuullut minun urotöistäni ja saattaisi antaa minut ilmi? Te ette tapaa minua väärällä nimellä kulkevana. Olen täällä sir Harry Hoganina, entisenä irstailevana Egyptin faaraona, Kaarle Stuartin alamaisena, paatuneena, sokeana amalekilaisten armeijan soturina, erehtyvänä syntisenä, mutta Ylimmän armosta kääntyneenä, intomielisenä ja uskollisena Israelin sotilaana. Siinä oli pyhittelemistä ja kohentelemista ja piru tiesi mitä, ennen kuin tämä kadonnut lammas saatiin takaisin tarhaan.»

Hän lausui sanansa nenä-äänellä ja koirankurinen ilme silmissään katsoen Kennethiin.

»Niin, master Stewart, kertokaa heille mitä haluatte, niin he kertovat teille takaisin vielä enemmän osoittaakseen teille, kuinka ihmeellisesti armon aurinko on minulle paistanut.»

Hän nauroi taas ja mursi sinetin. Kenneth katsoi hänen toimiaan nolona ja masentuneena, yrittämättä enää puuttua puheeseen. Mitä hyötyä siitä olisi!

»Olisitte tehnyt viisaammin, nuori mies, jos olisitte ollut vähemmän hätäinen. Se on paha vika nuorisossa, eikä sitä voi korjata mikään muu kuin elämä — jos nimittäin elätte niin kauan. Teidän erinomainen huolenpitonne kirjeestä saa minut avaamaan sen.»

Kenneth nyrpisti nenäänsä miehen päätelmälle ja kohautellen hartioitaan kääntyi poispäin.

»Ehkäpä, master viisastelija, kun olette lukenut kirjeen, olette huomaava, miten itsekkyyskin saattaa viedä ihmisen kohtalokkaisiin erehdyksiin. Toivottavasti pystytte myös antamaan tyydyttävän selityksen sekaantumisestanne eversti Priden kirjeenvaihtoon.»

Mutta Hogan ei kuullut, mitä toinen sanoi. Hän oli avannut kirjeen ja heti ensimmäiset sanat luettuaan rypisti otsaansa. Hänen lukiessaan eteenpäin rypyt syvenivät ja hänen luettuaan kirjeen kokonaan pääsi kirous hänen huuliltaan.

»Jumaliste!» hän huudahti, oli vähän aikaa ääneti ja jäi sitten seisomaan pää alaspäin. Vihdoin hän nosti silmänsä ja katsoi kauan ja tutkivasti Kennethiin, joka nyt huomasi sen säikähtäen.

»Mitä — mitä se on?» kysyi nuorukainen epäröiden.

Mutta Hogan ei vastannut. Hän meni Kennethin ohitse ovelle ja aukaisi sen selkosen selälleen.

»Beddoes!» huusi hän. Askeleita kuului käytävästä, ja Beddoes astui sisään. »Onko teillä joku ratsumies siellä?»

»Siellä on Peter, joka tuli kanssani.»

»Anna hänen vartioida tätä miestä. Sano hänelle, että hän panee miehen telkien taakse, kunnes tarvitsen häntä, ja sano vielä, että hän saa vastata hengellään tästä herrasta.»

Kenneth astui levottomuudesta askelen taaksepäin. »Sir — kapteeni Hogan — selittäkää...»

»Varmasti ennen huomista päivää saatte selityksiä enemmän kuin tarpeeksenne, tai minä olen hölmö. Mutta älkää pelätkö, emme me aio tehdä teille pahaa», lisäsi hän ystävällisemmin. »Viekää hänet pois, Beddoes, ja tulkaa sitten minun luokseni tänne.»

Tultuaan takaisin Beddoes tapasi Hoganin istumasta nahkaisessa nojatuolissa, Ashburnin kirje levitettynä edessään pöydällä.

»Olinko oikeassa epäillessäni häntä, vai?» rohkeni Beddoes kysyä tyytyväisenä.

»Olitte enemmänkin kuin oikeassa, Beddoes, te olitte oikein taivaan neuvoma. Ne eivät ole mitään valtion asioita, vaan se koskee erästä miestä, jota kohtaan tunnen suurta mielenkiintoa.»

Kersantin silmät olivat kysymysmerkkeinä, mutta Hogan ei käynyt pitempiin selityksiin.

»Te ratsastatte heti takaisin vartiopaikallenne, Beddoes», komensi hän, »ja jos lordi Oriel joutuu käsiinne, kuten toivon, niin tuotte hänet minun luokseni. Mutta teidän täytyy jatkaa vartioimistanne tiellä ja vaatia passi jokaiselta. Haluaisin saada pidätetyksi erään Crispin Galliardin, jonka pitäisi kulkea siitä ennen pitkää, ja saada hänet tänne. Hän on pitkä, hoikka mies...»

»Tunnen hänet, sir», keskeytti Beddoes. »He kutsuvat häntä krouviritariksi kuninkaan armeijassa — hurjapää, elosteleva reuhaaja. Näin hänet Worcesterissa, kun hänet oli vangittu taistelun jälkeen.»

Hogan rypisti otsaansa. Oikeauskoinen Beddoes tiesi liian paljon.

»Sama mies», vastasi hän rauhallisesti. »Menkää nyt ja pitäkää huolta siitä, ettei hän ratsasta ohi. Tarvitsen häntä välttämättömästi.»

Beddoesin silmät lensivät hämmästyksestä selkoselleen.

»Hänellä on erikoisen tärkeitä tiedonantoja», selitti Hogan. »Ja nyt matkaan, mies.»

Jäätyään yksin käänsi Hogan tuolinsa sivuttain takkavalkeaan. Sitten hän täytti piippunsa — hän oli ulkomaisilla sotaretkillään oppinut käyttämään tupakkaa — oikaisi jäntevät säärensä toiselle tuolille ja asettui miettimään. Tunti kului. Isäntä käväisi katsomassa, tarvitsiko kapteeni jotakin. Toinen tunti kului ja kapteeni nukahti.

Hän heräsi hätkähtäen. Valkea oli palanut loppuun ja suuren seinäkellon osoittimet näyttivät puoliyötä. Käytävästä hän kuuli raskaita askeleita ja vihaista ääntä.

Ennen kuin Hogan ehti nousta, avautui ovi ja pitkä, hoikka mies tuli kahden sotamiehen työntämänä sisään. Hän oli lakittapäin ja tukka oli märkä ja epäjärjestyksessä. Hänen asetakkinsa oli revitty ja olkapää verissä ja hänen tyhjä miekantuppensa heilui hänen takanaan kuin liehuva häntä.

»Olemme tuoneet hänet, kapteeni», ilmoitti toinen miehistä.

»Niin, senkin keropäät, virren vinguttajat, roistot, te olette tuoneet minut — piru teidät vieköön», karjui sir Crispin ja pyöritteli pelottavasti silmiään.

Kun hänen silmänsä kohtasivat Hoganin miellyttävät kasvot, hän pysähdytti äkkiä uuden herjaustulvan, joka jo oli hänen huulillaan.

Irlantilainen nousi ja katsoi hänen ohitseen ratsumiehiin. »Jättäkää meidät», hän komensi lyhyesti.

Hän jäi seisomaan takan ääreen, kunnes sotilaiden askeleita ei enää kuulunut. Sitten hän meni huoneen poikki Crispinin ohi sanaakaan sanomatta ja lukitsi rauhallisesti oven. Sen tehtyään hän kääntyi ystävällinen hymy ahavoituneilla kasvoillaan Crispiniin päin ja ojensi kätensä.

»Vihdoinkin, Cris, saan kiittää sinua ja palkita siitä palveluksesta, jonka teit minulle tuona yönä Penrithissä.

Yhdeskolmatta luku

»Hämillään tarttui Crispin vanhan juomatoverinsa ojennettuun käteen.

»Saakeli», karjui hän. »Jos sinun tapasi osoittaa kiitollisuutta on antaa noiden koiranpoikiesi, roistojoukkosi ottaa minut vangiksi, vetää minut satulasta ja haavoittaa minua, niin olisi ollut parempi antaa minun mennä kiittämättä.»

»Ja kuitenkin, Cris, uskallan vannoa, että kiität minua ennen kuin tuntikaan on kulunut. Oh, mies, miten kylmä sinä olet. Tuolla on pullo paloviinaa...»

Sitten Hogan sanomatta lausettaan loppuun haki pullon ja kaatoi sen sisällön lasiin tarjoten Crispinille.

»Juo, mies», sanoi hän lyhyesti ja Crispin totteli häntä mielellään.

Hogan veti vieraansa päältä revityn ja likaisen asetakin, työnsi tuolin pöydän luo ja pyysi häntä istuutumaan. Taas noudatti Crispin mielellään käskyä. Hän oli pitkästä ratsastuksesta jäykistynyt ja istahti tyydytyksestä huoahtaen ojentaen pitkät säärensä suoriksi.

Hogan istuutui verkalleen vastapäätä olevaan tuoliin ja yskäisi.

Hän ei oikein tiennyt, miten alkaisi keskustelun, miten ilmoittaisi Crispinille hämmästyttävän uutisen, joka sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä.

»Jumaliste, Hogan», nauroi Crispin uneliaasti. »En osannut vähääkään arvata, että nuo keropäät toivat minua sinun luoksesi sellaisella vimmalla. En todella odottanut näkeväni sinua enää. Mutta sinä olet pulskistunut sitten Penrithin yön, sinä veitikka.»

Ja hän käänsi päätään nähdäkseen paremmin irlantilaisen.

»Niin, minä olen pulskistunut», myönsi Hogan. »Minun elämäni on verrattavissa syötettyyn poikaan ja tuhlaajavasikkaan. Minulle on kerrottu, että taivaassa on suurempi ilo katuvasta syntisestä kuin — kuin, piru vieköön! Miten se olikaan?»

»Kuin pyhimyksen lankeemisesta?» ehdotti Crispin.

»Vannon sinulle, etteivät tekstin sanat kuulu niin, mutta minun ratsumiehistäni osaa kuka tahansa sen sanoa. Jokainen heistä on lihaksi tullut taisteleva kirkko.» Hän pysähtyi ja Crispin nauroi hiljaa. Sitten hän sanoi äkkiä: »Ja sinä olit matkalla Lontooseen?»

»Miten sinä sen tiedät?»

»Tottavie, minä tiedän enemmänkin — paljon enemmän. Voin sinulle myös kertoa, mihin taloon sinä olit matkalla ja millä asialla. Sinä olit menossa _Ankkuriin_, Thames-kadun varrelle, kuulemaan uutisia pojastasi, jonka Josef Ashburn sanoo elävän.»

Crispin oikaisihe, ihmetyksen ja epäilyksen sekainen katse silmissään.

»Teille on tarkasti tiedoitettu, te parlamentin herrat», hän sanoi.

»Sinun asiasi laadusta on minulla paljon paremmat tiedot kuin itselläsi», jatkoi Hogan rauhallisesti. »Kerronko sinulle, kuka asuu _Ankkurissa_ — ei se, jonka sinulle on sanottu asuvan siellä, vaan se, joka talossa todellisuudessa asustaa?» Hogan vaikeni hetken ikään kuin vastausta odottaen. Sitten hän hiljaa vastasi omaan kysymykseensä: »Eversti Pride» — ja istuutui odottamaan tulosta.

Sitä ei kuulunut. Sillä hetkellä ei nimi herättänyt mitään muistoja, ei merkinnyt mitään Crispinille.

»Kuka eversti Pride mahtaa olla?» kysyi hän kotvan kuluttua. Hogan oli ilmeisesti pettynyt odotuksissaan.