Part 13

»Eräs mahtava ja kostonhimoinen häntäparlamentin jäsen, jonka pojan sinä tapoit Worcesterissa.»

Tällä kertaa osui laukaus maaliin. Galliard hypähti tuoliltaan, hänen otsansa synkistyi ja hänen poskensa tulivat tavallista kalpeammiksi.

»Perhana, Hogan, tarkoitatko, että Josef Ashburn petoksella johtaa minut tuon miehen käsiin?»

»Sinäpä sen sanoit.»

»Mutta...»

Crispin pysähtyi äkkiä. Kalpeus hänen kasvoillaan kasvoi, ne kävivät miltei tuhkanharmaiksi ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta. Hän vaipui takaisin tuoliinsa ja pannen molemmat kätensä pöydälle katsoi Hogania suoraan silmiin.

»Mutta poikani, Hogan, minun poikani?» vaikeroi hän niin murtuneella äänellä, ettei vielä kukaan ollut sitä sellaisena kuullut. »Oh, Jumala taivaassa!» huudahti hän äkkiä mielettömänä. »Mitä helvetillistä työtä tämä kaikki on?»

Sinertävien huulien takana hänen hampaansa kalisivat. Hänen kätensä vapisivat hänen pitäessään niitä nyrkissä edessään. Sitten hän sanoi synkällä äänellä:

»Hogan, minä tapan hänet tämän tähden. Hullu, mikä surkea hullu minä olenkaan!»

Sitten, kasvot intohimon vääristäminä, hän puhkesi latelemaan kirouksia, jotka Hogan keskeytti.

»Odota, Cris», sanoi hän pannen kätensä toisen käsivarrelle, »kaikki ei kuitenkaan ole valhetta. Josef Ashburn koetti, se on totta, saattaa sinut eversti Priden käsiin lähettämällä sinut _Ankkuriin_, vakuuttaen, että siellä saisit kuulla uutiset pojastasi. Se oli valhe, mutta ei kokonaan. Sinun poikasi _elää_ ja on luultavaa, että _Ankkurissa_ olisit voinut saada tietoja hänestä. Mutta nuo tiedot olisivat tulleet liian myöhään ollakseen sinulle minkään arvoisia.»

Crispin koetti puhua, mutta ei voinut. Koettaen sitten hillitä itseään sanoi hän oudon pelokkaalla äänellä:

»Hogan, mikä on sitten summa sinun tiedoistasi?»

Vihdoin otti irlantilainen esille Ashburnin kirjeen eversti Pridelle.

»Minun mieheni», sanoi hän, »vartioivat tietä saadakseen käsiinsä erään pahantekijän, joka on joutunut parlamentin epäsuosioon. Me tiedämme, että hän on matkalla Harwichiin, jossa eräs alus odottaa häntä viedäkseen hänet Ranskaan, ja me arvelimme, että hän matkustaisi tätä tietä. Kolme tuntia sitten ratsasti eräs nuori mies, joka ei pystynyt tyydyttävästi tekemään selvää itsestään, meidän verkkoomme ja tuotiin tänne. Hänellä oli kirje Josef Ashburnilta eversti Pridelle. Hän oli ilmoittanut kersantilleni väärän nimen ja osoitti muutenkin niin suurta intoa päästä eteenpäin, että minä katsoin hänen olevan epäilyttävillä asioilla ja rikoin sinetin. Voit kiittää Jumalaa, Galliard, joka ilta elämässäsi siitä, että tein sen.»

»Oliko tuo nuori mies Kenneth Stewart?» kysyi Crispin.

»Oikein arvattu.»

»Kirottu poika», alkoi hän raivokkaasti. Sitten hän hillitsi itsensä, huokasi ja jatkoi pehmeämmällä äänensävyllä. »Ei, ei», sanoi hän. »Olen tehnyt hänelle paljon vääryyttä, olen turmellut hänen elämänsä — ainakin hän ajattelee nyt niin. Tuskinpa voin moittia häntä siitä, että hän koettaa maksaa samalla mitalla.»

»Poika mahtaa olla hyvin herkkäuskoinen. Hän ei voi tietää, millaisella asialla hän on. Minäpä luen kirjeen sinulle, se selvittää kaiken.»

Hogan veti kynttilän lähemmäksi ja levittäen paperin pöydälle silitteli sitä ja luki:

»Kunnioitettava sir. Tämän tuojan pitäisi, jos hän ratsastaa nopeasti, ajaa erään toisen sanantuojan edelle, jonka olen lähettänyt valeasialle osoitteella M. Lane, Ankkuri. Sen tuoja ei ole kukaan muu kuin kuuluisa pahantekijä sir Crispin Galliard, joka tappoi poikanne aivan silmienne edessä Worcesterissa ja jonka vangitsemista vastaan ette varmaankaan ole — sekä tiedätte epäilemättä miten menetellä hänen suhteensa. Meille hän on ollut suurena harmin lähteenä ja hänen vapaalla jalalla olonsa on todella meille hengenvaarallista. Tämä Galliard on kahdeksantoista vuoden ajan luullut poikaansa, jonka meidän serkkumme hänelle synnytti, kuolleeksi. Tiedot hänen pojastaan, jonka hänelle ilmoitin elävän, kuten hän todella tekeekin, ovat syöttinä, jolla olen saanut hänet tulemaan teidän luoksenne. Varoitettuna etukäteen toivon, että otatte hänet sopivalla tavalla vastaan. Mutta ennen kuin hän saa rangaistuksensa joko Tyburnissa tai Tower Hillillä, tahtoisin, että te antaisitte hänelle ne tiedot pojastaan, jotka lähetän tässä myötä. Ilmoittakaa hänelle, sir, että hänen poikansa Jocelyn Marleigh...»

Hogan pysähtyi ja katsahti Galliardiin. Ritari istui kumarassa silmät suurina, otsa märkänä hiestä ja hengitti raskaasti.

»Lue eteenpäin», pyysi hän käheästi.

»Hänen poikansa, Jocelyn Marleigh», luki Hogan uudelleen, »on tämän kirjeen tuoja, sama mies, jolle hän on tehnyt suuren vääryyden ja joka inhoaa häntä sen vuoksi, nuorukainen, jonka kanssa hän omituisen sattuman kautta on joutunut hyvin läheisiin suhteisiin ja jonka hän on tuntenut Kenneth Stewartina.»

»Jumalani», huokasi Crispin. Sitten hän huusi äkkiä voimakkaasti: »Se on valhe, se on noiden valehtelevien aivojen uusi keksintö rääkätä minua.»

Hogan kohotti kättään.

»Tässä on vähän vielä», sanoi hän ja jatkoi:

»Jos hän epäilee, niin käskekää häntä tarkkaavasti katsomaan pojan kasvoja ja kysymään häneltä, kenen kuvan muiston ne hänessä herättävät. Jos hän vieläkin epäilisi arvellen, että yhdennäköisyys, jota hän ei aikaisemmin ole huomannut, saattaa olla satunnainen, niin käskekää häntä riisumaan pojan oikea jalka. Siinä on merkki, jonka luulen saavan hänet vakuutetuksi. Muuten, kunnioitettava sir, pyydän, että ette ilmoita pojalle itselleen mitään hänen vanhemmistaan, sillä minulla on siihen omat painavat syyni. Parin päivän kuluttua tämän saatuanne on minulla kunnia odottaa teiltä tietoja. Siihen mennessä olen, kunnioitettava sir, nöyrin palvelijanne _Josef Ashburn_.

* * * * *

Kapean pöydän poikki yhtyivät molempien miesten katseet, Hoganin täynnä sääliä ja huolta, Crispinin hämmästystä ja kauhua. Kotvan he istuivat siten, sitten Crispin nousi hitaasti seisomaan ja hoippuvin askelin kuin juopunut hän astui ikkunan luo. Hän työnsi sen auki ja antoi jäähdyttävän ilman puhaltaa kasvoihinsa ja päähänsä. Meni pitkä aika, minkä kuluessa ritari eli levottoman elämänsä pari viimeistä kuukautta uudelleen, aina siitä saakka, kun ensi kerran kohtasi Kennethin Perthissä. Hän muistutteli mielessään, kuinka hän niin merkillisellä ja selittämättömällä tavalla tunsi voimakasta vetovoimaa nuoreen mieheen ensi kerran hänet nähdessään linnan pihalla ja kuinka hän, tuon tunteen johtamana, jota ei voinut selittää, koska nuorukaisen luonteessa ei tuntunut olevan mitään, mikä suosittelisi häntä Crispinin tapaiselle miehelle, oli toimittanut niin, että Kenneth sai palvella hänen komppaniassaan. Hän muisteli, kuinka hän alussa — niin, ja monta kertaa jälkeenpäinkin — oli koettanut voittaa pojan myötätunnon puolelleen huolimatta siitä, ettei pojassa ollut mitään, jota hän olisi voinut ihailla, vaan päinvastoin paljon, jota hän halveksi. Saattoiko olla mahdollista, että luonto hänen tietämättään saneli hänen tunteensa? Sen täytyi olla niin, ja Josef Ashburnin kirjoittamat sanat olivat siis tosia. Kenneth oli hänen poikansa, hän oli vakuuttunut siitä. Hän koetti uudelleen muistutella mielessään pojan ulkonäköä ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kun ei ollut huomannut hänessä Alicen näköä, Alicen, hänen tyttöpuolisoraukkansa, joka teurastettiin kahdeksantoista vuotta sitten. Kuinka tylsä hän oli ollutkaan, kun ei aikaisemmin ollut huomannut, että juuri yhdennäköisyys oli vetänyt häntä pojan puoleen.

Hän oli nyt tyyni ja koetti tyynesti selvitellä ajatuksiaan ja hän hämmästyi havaitessaan, etteivät ne olleet iloisia. Hän ikävöi, samoin kuin oli tehnyt Worcesterissakin, pojan myötätuntoa, mutta ikävöimisestään huolimatta hän havaitsi, että samalla kun oli varma siitä, että Kenneth oli hänen poikansa, hän tunsi myös synkkää pettymystä. Kenneth ei ollut sellainen poika, jota rajupääritari olisi toivonut itselleen. Hän hylkäsi nopeasti ajatuksen. Ne raukkamaiset kädet, jotka olivat kasvattaneet pojan, olivat turmelleet tämän luonteen. Hän tahtoi itse johtaa pojan kasvattamista tästedes. Hän tahtoi muovailla kaiken jalompaan asuun. Sitten hän hymähti katkerasti. Mikä mies hän oli kasvattamaan nuorta miestä ylvääksi ja jaloksi? — Hän, juoppo reuhaaja, jolla oli haukkumanimikin sen mukainen, nimi, jota hänen olisi pitänyt punastua, jos hänellä olisi ollut hitunenkaan häpyä! Taas hän muisti pojan mielialan häntä kohtaan. Mutta sen hän uskoi, toivoi, tiesi varmasti voittavansa.

Hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän oli jälleen oma itsensä. Hän oli tyyni, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tavallista kalpeammat.

»Hogan, missä poika on?»

»Olen lukinnut hänet majataloon. Tahdotko nähdä hänet nyt?»

»Heti, Hogan. Minä uskon nyt.»

Irlantilainen meni lattian poikki ja avaten oven huusi käskyn vartiossa olevalle ratsumiehelle.

He odottivat muutaman minuutin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kuului askeleita käytävästä ja hetkistä myöhemmin Kenneth työnnettiin raa'asti huoneeseen. Hogan viittasi vartijalle, joka sulki oven ja poistui.

Kennethin tullessa sisään Crispin astui askelen häntä kohti. Hän pysähtyi ja hänen silmänsä sananmukaisesti ahmivat poikaa. Vastaukseksi hän sai silmäyksen, joka oli täynnä häijyyttä.

»Minun olisi pitänyt tietää, sir, että te ette saattanut olla kaukana», poika huudahti katkerasti, unohtaen, että edellisenä yönä oli jättänyt hänet taakseen maantielle. »Minun olisi pitänyt arvata, että pidätykseni oli teidän työtänne.»

»Kuinka niin?» kysyi Crispin tyynesti, silmät yhä kärsivän näköisinä poikaan luotuina.

»Koska on teidän tapaistanne, en tiedä miksi, kääntää turmioksi kaikki aikeeni. Te ette tyydy siihen, että saitte minut vedetyksi tuohon Marleigh'n linnan jupakkaan, teidän täytyy taas olla tielläni koettaessani korjata tekoni — ja hävittää viimeinenkin mahdollisuuteni. Jumalani, sir, enkö koskaan pääse teistä erilleni? Mitä pahaa olen teille tehnyt?»

Tuska värähteli ritarin tummilla kasvoilla.

»Jos vain ajattelet, Kenneth», sanoi hän puhuen hyvin rauhallisesti, »niin sinun täytyy nähdä, että olet väärässä. Mistä alkaen on Crispin Galliard astunut parlamentin palvelukseen, jotta hänen keropäät sotilaansa noudattaisivat hänen käskyjään, kuten viittasit! Ja mitä tulee tuohon jupakkaan Sheringhamissa, niin olet liian ankara minua kohtaan. Se oli sopimus, jonka olit tehnyt, ja ilman sitä olisit ollut ruumiina jo kolme viikkoa.»

»Kunpa taivas olisi sen suonut», huudahti poika, »ennemmin sen, kuin niin suuren hinnan elämästä!»

»Mitä minun täällä olooni tulee», jatkoi Crispin välittämättä nuorukaisen huudahduksesta, »niin sillä ei ole mitään tekemistä sinun pidättämisesi kanssa.»

»Te valehtelette!»

Hogan veti kuuluvasti henkeään, ja nyt seurasi kuolonhiljaisuus. Se herätti Kennethissä pelkoa. Hän katsoi Crispiniä, jonka silmien ilmettä hän ei voinut selittää, ja hän olisi maksanut paljon voidakseen peruuttaa ne kaksi sanaa, jotka hän oli lausunut äsken vihan puuskauksessa. Hän muisti sen miehen häikäilemättömän, pelottavan luonteen, jolle hän oli nuo sanat lausunut ja raukkamaisessa mielessään hän näki jo rangaistuksen uhkaavan. Hän kuvitteli jo makaavansa kylmänä ja kankeana Walthamin kadulla, miekan haava rinnassaan. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen huulensa vapisivat.

Silloin Galliard vihdoin puhui, ja hänen äänensä lempeys aiheutti Kennethissä yhä suuremman pelon. Kokemuksensa mukaan hän piti Crispinin äänen lempeyttä kaikkein vaarallisimpana merkkinä.

»Sinä erehdyt», sanoi Crispin. »Minä puhuin totta. Se on tapani — ehkä ainoa gentlemannin tapa, mikä minulla vielä on jäljellä. Toistan vielä, että minulla ei ole ollut mitään tekemistä pidätyksesi kanssa. Saavuin tänne puoli tuntia sitten, kuten kapteeni voi sinulle vakuuttaa, ja minut tuotiin tänne väkisin, hänen miestensä vangitsemana, kuten sinutkin. Ei», lisäsi hän huoahtaen, »ei se ollut minun käteni, joka sinut pidätti, vaan kohtalon.» Sitten hänen äänensä muuttui tiukemmaksi. »Tiedätkö, millä asialla kuljit Lontooseen?» kysyi hän. »Saattaaksesi petoksella isäsi hänen vihamiestensä käsiin, antaaksesi hänet pyövelin armoille.»

Kennethin silmät lensivät suuriksi. Hänen suunsa oli auki ja hänen otsansa rypistyi. Tylsästi, käsittämättä mitään hän katsoi Crispiniin.

»Minun isäni», sanoi hän vihdoin. »Herran tähden, sir, mitä te tarkoitatte? Minun isäni on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Tuskin muistan häntä.»

Crispinin huulet liikahtivat, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Sitten hän kääntyi äkkiä epätoivoisin elein Hoganiin, joka seisoi taempana, äänettömänä todistajana.

»Hyvä Jumala, Hogan», huudahti hän. »Miten kerron sen hänelle?»

Vastaukseksi kysymykseen kääntyi irlantilainen Kennethin puoleen.

»Te erehdytte, sir, mitä vanhempiinne tulee. Allan Stewart Bailienochysta ei ollut isänne.»

Kenneth katsoi vuoroin kumpaakin miestä.

»Sir», sanoi hän punastuen, »te laskette leikkiä.» Huomatessaan vihdoin heidän totisuutensa hän vaikeni. Crispin tuli aivan hänen eteensä ja pani kätensä hänen olkapäilleen. Nuorukainen tunsi ilmeistä inhoa kosketuksen johdosta, ja Crispinin kasvoilla kuvastui taas tuska.

»Muistatko, Kenneth», puhui hän hitaasti, miltei surunvoittoisesti, »tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissa istuessamme odottamassa päivännousua ja pyöveliä?»

Nuorukainen nyökkäsi päätään ilmeettömänä.

»Muistatko yksityiskohtia siitä? Muistatko, että kerroin sinulle, että kun menin tajuttomaksi Josef Ashburnin miekan iskusta, viimeiset sanat, mitkä silloin kuulin, olivat ne, joilla hän käski veljeään katkaisemaan kätkyessä olevan pienokaisen kaulan. Sinä olit itse läsnä toissa yönä Marleigh'n linnassa, kun Josef Ashburn kertoi minulle, että Gregory oli ollut armelias, että minun lapseni ei ollut kuollut ja että jos säästäisin hänen elämänsä, niin hän antaisi poikani minulle jälleen. Muistatko?»

Taas Kenneth nyökkäsi. Epämääräinen, turruttava pelko hiipi hänen sydämeensä, hänen verensä tuntui jähmettyvän ja hänen sydämensä pysähtyvän. Lumottuna hän tarkkasi ritarin uupuneita ja surullisia kasvoja.

»Se oli ansa, jonka Josef Ashburn minulle asetti. Kuitenkaan hän ei kokonaan valehdellut. Gregory oli todella säästänyt lapsen, ja sen mukaan, mitä olen viimeisen puolituntisen aikana saanut tietää, hän näkyy uskoneen lapsen kasvatuksen Allan Stewartille Bailienochyssä koettaen sittemmin naittaa hänet tyttärensä kanssa, jotta, jos kuningas taas tulisi valtaan, heillä olisi Marleigh'ssa suoja, koska poika oli palvellut kuningasta.»

»Te tarkoitatte», kysyi nuorukainen miltei kuiskaten, ja hänen äänessään oli niin selvä kauhun tuntu, ettei sen suhteen saattanut erehtyä, »te tarkoitatte, että minä olen teidän — ah, hyvä Jumala, en voi uskoa sitä!» huudahti hän niin halveksien ja intohimoisesti, että Crispin astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi saanut lyönnin vasten kasvojaan. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen vaihtuakseen kalpeuteen, joka oli vielä entistäkin pelottavampi.

»En usko sitä, en usko sitä», kertasi nuorukainen, ikään kuin karkottaakseen sillä uskonsa asian totuuteen. »En tahdo uskoa sitä», huudahti hän vielä kerran ja hänen äänensä oli nyt menettänyt tulisuutensa ja sanat tulivat miltei huokauksena hänen huuliltaan.

»Vaikea oli minunkin uskoa», vastasi Crispin ja hänen äänessään oli katkera tuntu. »Mutta minulla on tässä todistus, joka näyttää vastaansanomattomalta, vaikka minulla ei olisi sinun kasvojasikaan todistuksena, jolle olen ollut sokea näinä kuukausina. Ainakin ruumiillisilla silmilläni. Sieluni silmät näkivät ja tunsivat sinut heti, kun ensi kerran näin sinut Perthissä. Veren ääni käski minua sinun rinnallesi, ja vaikka kuulin sen kutsuvan, en käsittänyt, mitä se tarkoitti. Lue tämä kirje, poikani — sama kirje, jota olit viemässä eversti Pridelle.»

Katsoen yhä hämmästyneenä Galliardiin Kenneth otti paperin. Sitten hän hitaasti, miltei vasten tahtoaan käänsi katseensa siihen ja luki. Hän luki kauan, aivan kuin sisällys olisi ollut hyvin vaikeatajuista, ja hänen molemmat toverinsa tarkkasivat häntä ja odottivat. Vihdoin hän käänsi paperia ja tutki osoitetta ja sinettiä ikään kuin epäillen, että se oli väärennetty.

Mutta jollakin eriskummallisella tavalla — ehkäpä se oli veren ääni, johon Crispin oli viitannut — hän tunsi alkavansa uskoa. Koneellisesti hän astui lattian poikki pöydän luo ja istuutui. Sanaakaan sanomatta ja yhä pitäen rutistunutta kirjettä nyrkkiin puristetussa kädessään hän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä ohimokaan vasten ja istui mykkänä. Hänessä raivosi todellinen tulivuori ja sen liekkejä ruokki inho, inho miestä kohtaan, jota hän aina oli vihannut, mutta ei koskaan niin paljoa kuin nyt, tietäessään hänen olevan isänsä. Tuntui siltä, kuin Crispin ilmaisemalla isyytensä hänelle olisi lisännyt uuden ja pahimman kaikista niistä pahoista teoista, joita hän heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tehnyt häntä kohtaan.

Kenneth istui ja mietti ja hänen sielunsa täyttyi inholla. Hän etsi jotakin poispääsyä, jotakin erehdystä, joka mahdollisesti oli sattunut. Ja kuitenkin, mitä enemmän hän mietti, mitä enemmän hän ajatteli nuoruuttaan Skotlannissa, sitä voimakkaammin hän tunsi, että Crispin oli puhunut totta. Vakuuttavin todistus oli hänestä se seikka, että Ashburnit tahtoivat, että hän naisi Cynthian. Hän oli usein ihmetellyt, että he, rikkaina ja vaikutusvaltaisina, itsekkäinä ja kunnianhimoisina, olivat valinneet hänet, köyhän ja tuntemattoman skotlantilaisen talonpojan, tyttärensä sulhaseksi. Nyt saamiensa tietojen valossa asia näytti hänestä selvältä, niin, muuta syytä, muuta selitystä ei saattanut keksiä. Hän oli Marleigh'n linnan perijä, ja sen anastajat koettivat varustautua sen päivän varalta, jolloin uusi vallankumous saattoi ajaa heidät talosta ja palauttaa sen oikealle omistajalleen.

Hänen pintapuolinen sielunsa tunsi pientä ylpeyttä asian johdosta, mutta se oli lyhytaikaista. Sen murskasi kokonaan ajatus, että tämä elostelija, tämä juoppo, kiroileva ja karjuva krouviritari oli hänen isänsä. Sen musersi tieto, että niin kauan kuin parlamentti oli vallassa, saattoivat Ashburnit kieltää hänet, vieläpä tuhota hänet kokonaan, jos saisivat tietää, mitä hän tiesi. Vielä lisäksi mursi sen se muisto, että Cynthia, jota hän omalla itsekkäällä tavallaan rakasti, oli ainaiseksi häneltä mennyttä.

Ja tässä, kulkien kuin ympyrän kehässä, hänen ajatuksensa palasivat kaiken tämän aiheuttajaan — Crispin Galliardiin, mieheen, joka oli petoksella saanut hänet eilisillan rumaan työhön ja tuhonnut häneltä kaikki onnen mahdollisuudet, mieheen, jota hän vihasi ja jonka hän, jos hänen rohkeutensa olisi ollut yhtä suuri kuin hänen halunsa, olisi tappanut, mieheen, joka nyt ilmoitti olevansa hänen isänsä.

Sitä ajatellessaan hän istui äänettömänä, kostotuumissa.

Hän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään ja kuullessaan Crispin Galliardin ilmeisesti puhuttelevan häntä, vaikkakin nimellä, joka hänelle oli outo.

»Jocelyn, poikani», värisi Crispinin ääni. »Olet ajatellut ja huomannut asian olevan toden, eikö niin? Minäkin olen miettinyt ja se varmisti _minut_ siitä, että tämä paperi puhuu totta.»

Epämääräisesti poika muisti, että häntä oli kirjeessä sanottu Jocelyniksi. Hän nousi äkkiä ja pyyhkäisi hyväilevän käden olkapäältään. Hänen äänensä oli kova. Ehkäpä tiedot, jotka hän oli saanut, vakuuttivat hänelle, että hänellä ei ollut mitään pelättävää tämän miehen puolelta ja siinä tietoisuudessa hänen raukkamainen mielensä tuli rohkeaksi ja ylpeäksi.

»En ole todennut mitään muuta kuin sen, että en ole kiitollisuuden velassa teille mistään muusta kuin onnettomuudestani ja turmiostani. Viekkaudella, alhaisella petoksella, sidoitte minut palvelukseenne, joka on vienyt minut turmioon. Se, joka pettää kerran, pettää aina. Mitä luottamusta niin ollen voin tuntea tuon paperin sisältöä kohtaan?» huusi hän hillittömästi. »Minä en usko sitä, enkä tahdo uskoa sitä, sillä vaikka se olisi tottakin, niin mitä sitten? Mitä sitten?» toisti hän raivoisalla äänellä.

Suru ja hämmästys vuorottelivat Galliardin kasvoilla ja samalla siinä ehkä oli hieman moitettakin.

Hoganin, joka seisoi hajasäärin takan ääressä, valtasi voimakas halu potkaista Kenneth eli master Jocelyn kadulle. Hänen huulensa vääntyivät sanomattoman halveksivaan hymyyn, sillä hänen terävä silmänsä huomasi pojan alhaisen sielun ja näki siellä selvästi syyn pojan rohkeuteen loukata miestä, jonka hän varmasti tiesi isäkseen. Seisoessaan siinä hän vertasi molempia miehiä toisiinsa ja ihmetteli, että he saattoivat olla isä ja poika. Hän näki heissä nyt yhdennäköisyyden, joka oli vain omiaan korostamaan heidän erilaisuuttaan. Toinen karkea, päättäväinen ja miehekäs huolimatta häikäilemättömästä elämästään ja onnettomuuksistaan, toinen taas heikko, naisellinen, tekopyhä ja epävakaa. Hän ei nähnyt sitä yksinomaan heidän kasvoiltaan, vaan joka viivasta heidän olemuksessaan, ja sydämessään hän kirosi sitä, että oli joutunut olemaan välikappaleena heidän sukulaisuussuhteensa ilmitulemiseen.

Nuorukaisen häpeämätöntä kysymystä seurasi äänettömyys. Crispin ei voinut uskoa kuulleensa oikein. Vihdoin hän ojensi kätensä kuin rukoukseen — hän, joka ei kolmenkymmenenkahdeksan vuotensa aikana koskaan ollut, onnettomuuksistaan huolimatta, taipunut pyytämään keneltäkään mitään.

»Jocelyn», huudahti hän ja tuskan hänen äänessään olisi pitänyt sulattaa teräskin, »sinä olet kova. Oletko unohtanut surullisen elämäni tarinan, tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissä? Etkö voi käsittää, miten kärsimykset saattavat hävittää kaiken ylevän ihmisessä, kuinka unohdus viinilasin ääressä saattaa tulla hänen ainoaksi lohduttajakseen, koston toivo ainoaksi elämän ylläpitäjäksi, ainoaksi, joka estää häntä itsensä tuhoamisesta? Etkö voi kuvitella sellaista elämää, etkö voi sääliä ja antaa anteeksi paljon siitä pahasta, jonka paljon kärsinyt mies, joka kerran oli kunniallinen ja hyvä, on tehnyt?»

Pyytävänä hän katsoi pojan kasvoihin. Ne pysyivät kylminä ja tunteettomina.

»Minä käsitän», jatkoi hän murtuneena, »etten ole sellainen isä, jota nuori mies toivoisi isäkseen. Mutta sinä, joka tiedät, millaista elämäni on ollut, Jocelyn, sinä osaat varmasti sitä sääliä. Minulla ei ollut mitään, joka olisi ollut elämisen arvoista, Jocelyn, ei mitään, mikä olisi pitänyt aisoissa synkkiä mielialojani, jotka pakottivat minua etsimään unohdusta ja kostoa. Mutta tästä illasta lähtien, Jocelyn, on elämäni sinussa löytävä uuden kannustimen, uuden arvon. Sinun vuoksesi, Jocelyn, tahdon koettaa tulla uudelleen samaksi, mikä kerran olin, ja sinulla ei ole oleva syytä punastua isäsi takia.»

Yhä seisoi poika ääneti.

»Jocelyn! Jumalani, puhunko sinulle turhaan?» huusi onneton mies. »Eikö sinulla ole sydäntä, sääliä, poikani.»

Vihdoin poika puhui.

Hän ei ollut liikuttunut. Tuon voimakkaan miehen tuska, hänen rukouksensa ja pyyntönsä eivät pystyneet liikuttamaan hänen alhaista, itsekästä mieltään, jossa aina vain pyöri ajatus hänen omasta onnettomuudestaan — satakertaiseksi paisutettuna — jonka tämä mies oli aiheuttanut.

»Te olette turmellut elämäni», oli kaikki mitä hän sanoi.

»Minä rakennan sen uudelleen, Jocelyn», huudahti Galliard innokkaasti. »Minulla on ystäviä Ranskassa, vaikutusvaltaisia ystäviä, joilta ei puutu keinoja eikä halua auttaa minua. Sinähän olet sotilas, Jocelyn.»

»Yhtä paljon sotilas kuin minä pyhimys», ivasi Hogan itsekseen.

»Yhdessä saamme varmasti paikan Ludvigin armeijassa», jatkoi Crispin. »Lupaan sen. Palvelusta, jossa sinulla on tilaisuus kohota kunniaan ja maineeseen. Siellä odotamme, kunnes Englanti pudistaa niskoiltaan kapinallisen painajaisensa. Sitten kun kuningas taas on vallassa, on Marleigh'n linna omamme uudelleen. Usko minua, Jocelyn.» Taas hän ojensi kätensä rukoilevasti: »Jocelyn — poikani.»

Mutta poika ei yrittänytkään tarttua ojennettuun käteen, ei merkkiäkään mielen pehmenemisestä.

Hän hautoi vain vihaansa, hän oikein helli sitä.

»Entä Cynthia?» hän kysyi.

Crispinin kädet putosivat hänen sivulleen. Ne puristuivat nyrkkiin ja hänen silmissään välähti.