Part 14

»Anna anteeksi, Jocelyn. Minä unohdin! Ymmärrän sinut nyt. Niin, minä tein pahoin, ja sinulla on täysi syy vihaasi. Mitäpä minä sittenkään olen sinulle — mitäpä voin olla verrattuna häneen, jonka kuva täyttää sielusi! Mitä merkitseekään mikään maailmassa miehelle naisen rinnalla, johon hänen sydämensä on kiintynyt! Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole saanut kärsiä siitä kyllin?»

»Mutta huomaa, Jocelyn», ja hän oikaisi itsensä äkkiä — »senkin lupaan korjata, mitä tässä olen rikkonut. Jos olen rosvonnut sinulta morsiamen, niin tuon hänet myös takaisin sinulle. Vannon sen. Ja kun se on tehty, kun siten kaikki paha, minkä olen tehnyt, on korjattu, sitten Jocelyn, ehkä sinä sitten tunnet vähemmän vastenmielisyyttä isääsi kohtaan, tunnet vähemmän vihaa häntä kohtaan.»

»Te lupaatte paljon, sir», sanoi poika huonosti peitetty iva huulillaan. »Miten aiotte suoriutua?»

Hogan rykäisi äänekkäästi. Crispin oikaisihe komeaksi, ryhdikkääksi, mieheksi, johon epätoivoisinkin olisi luottanut. Hän asetti voimakkaan, jäntevän kätensä pojan olkapäälle ja hänen otteensa sai pojan vääntelemään tuskasta.

»Vaikka isäsi onkin syvälle langennut, ei hän vielä ole koskaan rikkonut lupaustaan», sanoi hän ankarasti. »Olen antanut sinulle sanani ja huomenna lähden toimittamaan sen, minkä olen luvannut. Tapaan kai sinut ennen kuin lähden. Sinähän nukut täällä, eikö niin?»

Jocelyn kohautti olkapäitään.

»Yhdentekevä, missä minä nukun.»

Crispin hymyili surumielisesti ja huokasi.

»Sinä et luota minuun vielä. Mutta minä aion ansaita luottamuksesi tai» — hänen äänensä laski äkkiä — »tai sitten vapauttaa sinut inhottavasta isästä. Hogan, voitko hankkia hänelle yösijan?»

Hogan vastasi, että poika saattoi nukkua samassa huoneessa, jossa oli ollut pidätettynä. Ja arvellen, ettei odotuksesta ollut mitään apua, hän vei pojan huoneesta käytävään. Portaiden yläpäässä Hogan pysähtyi ja nosti kynttilän niin korkealle, että se hyvin valaisi pojan kasvoja.

»Jos minä olisin sinun isäsi», sanoi hän vihaisesti, »niin potkaisisin sinut Walthamin toisesta päästä toiseen opettaakseni sinulle kunnioitusta vanhempiasi kohtaan! Ja jos sinä _et_ olisi hänen poikansa, niin antaisin sinulle tänä iltana sellaisen opetuksen, että sinun ei koskaan tarvitsisi käyttää sitä hyväksesi. Minä panisin sinut nukkumaan Walthamin katuojaan unta, joka ei hevin loppuisi. Mutta koska sinä olet — niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin — hänen jälkeläisensä ja koska minä rakastan häntä enkä sen vuoksi tahdo tehdä sinulle pahaa, täytyy minun tyytyä siihen, että sanon sinua kurjimmaksi olennoksi, mikä maan päällä ilmaa hengittää. Sinä halveksit häntä sen vuoksi, että hän on elostelija ja että hänellä on huonoja tapoja. Minäpä, joka olen nähnyt toisenkinlaisia ihmisiä ja joka tänä iltana olen nähnyt sinun inhottavan sielusi pohjasakkoja myöten, minäpä sanon sinulle, että verrattuna sinuun hän on suorastaan jumala. Tule», lopetti hän äkkiä, »senkin valkomaksainen roisto, minä valaisen sinulle tietä huoneeseesi.»

Kun Hogan palasi Crispinin luo, tapasi hän krouviritarin — tuon rautaisen miehen, jossa ei vielä kukaan ollut nähnyt pelon tai heikkouden hiventäkään—istumasta kädet edessään pöydällä ja kasvot niihin painettuina nyyhkimässä kuin onneton, heikko nainen.

Kahdeskolmatta luku

Pitkän lokakuisen yön he istuivat edelleen menemättä levolle. Crispinin vikkelät aivot — pääsyään surunpuuskauksensa ohi — olivat heti päättäneet tavan, jolla hän aikoi lupaamansa tehtävän suorittaa.

Yksi vaikeus hänellä oli edessään, ja ennen kuin hän oli maininnut sen Hoganille, se näytti ylipääsemättömältä — hän tarvitsi laivan. Tässä irlantilainen osasi auttaa häntä. Hän tiesi Greenwichissä erään aluksen, jonka omistaja oli hänelle velkaa, ja sen piti sopia tarkoitukseen. Mutta rahaa tarvittaisiin. Kun Crispin ilmoitti, että hänellä oli noin kaksisataa karolusia käytettävänään, ilmoitti Hogan kättään heilauttaen, että asia oli selvä. Vähemmällä kuin puolella hän saisi laivan vuokratuksi. Kun asia oli päätetty, ilmoitti Crispin Hoganille suunnitelmansa. Hogan nauroi sen yksinkertaisuutta, mutta kirosi sitä uhkapeliä, johon Crispin antautui niin arvottoman miehen vuoksi.

»Jos tyttö rakastaa häntä, niin on asia miltei jo selvä.»

»Tyttö ei rakasta häntä. Sitä ainakin pelkään.»

Hogan ei hämmästynyt.

»Siinä tapauksessa on asia vaikea, miltei mahdoton suorittaa», ja irlantilainen tuli vakavaksi.

Mutta Crispin nauroi epämiellyttävästi, vuodet ja onnettomuudet olivat tehneet hänestä kyynikon.

»Mitäpä naisen rakkaudesta?» sanoi hän pilkallisesti. »Päähänpisto, oikku, jonka voi johtaa, jättää ja pakottaa, aina tilaisuuden mukaan. Tilaisuus on rakkauden isä, Hogan, ja kun sattuu, voi tyttö rakastaa ketä tahansa. Cynthia on rakastava minun poikaani.»

»Mutta jos hän osoittautuu kapinoivaksi? Niitä oli sellaisiakin naisia.»

»Mitä sitten? Enkö minä ole väkevämpi? Sellaisessa tapaillessa jää minun osakseni pakottaa hänet siihen. Kun tapaan hänet, vien hänet mukanani. Se on kuitenkin oleva pieni kosto Ashburneille.» Hänen otsansa synkistyi. »Mutta ei sellainen, jota uneksin, jonka olisin suorittanut, ellei Josef olisi minua pettänyt. Koston unohtaminen nyt — niin monen vuoden odotuksen perästä — on toinen uhraus, jonka teen Jocelynin tähden. Jotta voisin auttaa häntä, täytyy minun olla varovainen. Potkikoon ja raivotkoon Cynthia miten paljon tahansa, mutta myöten tai vastoin tahtoaan tuon hänet mukanani. Kun hän kerran on Ranskassa, yksin ja ystävittä, en epäile ensinkään, ettei hän huomaisi edullisemmaksi rakastaa Jocelynia — ainakin mennä naimisiin hänen kanssaan — ja siten olen enemmänkin kuin korjannut sen vääryyden, jonka olen pojalle tehnyt.»

Irlantilaisen leveät kasvot olivat sangen vakavat. Hänen huolettomat, iloiset silmänsä tulivat miltei surullisiksi katsoessaan Crispiniä, ja tämä harmaatukkainen, syntinen palkkasoturi, joka ei koskaan ollut tiennyt mitään omastatunnosta, puhui hiljaa.

»Se ei ole vallan sievä asia, jota sinä suunnittelet, Cris.»

Vasten tahtoaan Crispin vavahti ja vältti Hoganin katsetta. Tuokiossa hän näki asian oikeassa valossa ja horjui päätöksessään. Sitten hän naurahti ja sanoi:

»Peijakas, sinä olet hellämielinen, Harry!»

Sitten hän lisäsi vakavammin: »Kyseessä on poikani, ja se on ainoa tie hänen sydämeensä.»

Hogan ojensi kätensä pöydän yli ja laski sen Crispinin käsivarrelle.

»Onko hän sen tahran arvoinen, joka siitä koituu sinun kunniallesi, Crispin?»

Syntyi äänettömyys.

»Eikö ole hieman myöhäistä, Hogan, sinulle ja minulle lörpötellä kunniasta?» kysyi Crispin katkerasti yhä katsoen toisaalle. »Jumala tietää, että minun kunniani muistuttaa yhtä paljon tosi kunniaa kuin kerjäläisen rääsyt kärpännahkaista kauhtanaa. Mitä merkitsee tahra tai repeämä lisää sellaisessa, joka on niin tahrainen, ettei siinä alkuperäistä enää tunne ensinkään?»

»Kysyin sinulta», intti irlantilainen, »tokko sinun poikasi ansaitsee sellaista uhrausta, joka sisältyy suunnittelemaasi tekoon.»

Crispin vapautti kätensä toisen otteesta ja nousi äkkiä. Hän meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjään.

»Päivä nousee», sanoi hän lyhyesti. Sitten hän kääntyi ja katsoi huoneen poikki Hoganiin. »Olen antanut sanani Jocelynille», hän sanoi. »Keino, jonka olen valinnut, on ainoa mahdollinen, ja minä aion koettaa sitä. Mutta jos sinun omatuntosi puhuu sinua vastaan, Hogan, niin en vaadi lupaamaasi avustusta, vaan toimin yksin. Niin olen tehnyt koko ikäni.»

Hogan kohautti mahtavia hartioitaan ja tavoitti viinipulloa.

»Jos kerran olet päätöksesi tehnyt, niin asia on selvä. Omatuntoni ei ole minua vaivaava siitä avusta, jonka olen luvannut, ja siitä, mitä lisäksi voin tehdä hyväksesi, voit olla huoletta. Juon yrityksesi onnistumisen maljan.»

Sitten he keskustelivat aluksesta, jota Crispin tarvitsi, ja sopivat keskenään, että Hogan lähettäisi sanan kipparille kutsuen hänet Harwichiin, jotta hän siellä odottaisi ja asettuisi sir Crispin Galliardin käytettäväksi. Hogan arveli, että hän viidestäkymmenestä punnasta sitoutuisi viemään Crispinin Ranskaan. Lähetin piti lähteä hetimmiten ja _Lady Janen_ tuli olla Harwichissa kaksi päivää myöhemmin.

Heidän päättäessään näistä alkoivat talon asukkaat nousta, ja majatalon pihalta kuului jo askartelua ja valmisteluja uutta päivää varten.

Pian he lähtivät huoneesta, jossa he niin kauan olivat istuneet, ja pihakaivon ääressä toimitti krouviritari yksinkertaisen aamupukeutumisensa. Sitten he söivät vaatimattoman aamiaisen, johon kuului pääasiassa silliä ja ruskeata olutta. Ennen kuin he olivat sen päättäneet, tuli Kenneth kalpeana ja riutuneen näköisenä, mustat renkaat silmien ympärillä, yleiseen saliin ja istuutui synkkänä erilleen. Mutta kun Hogan sitten meni huolehtimaan lähetistä, nousi Crispin ja meni nuorukaisen luo.

Kenneth katsoi häntä salaa keskeyttämättä syöntiään. Hänellä oli ollut viheliäinen yö hänen miettiessään tulevaisuuttaan, joka näytti synkältä, ja tuumiessaan — unohtaen ja jättäen huomioon ottamatta sen, mitä oli tapahtunut — palatako kotinsa kainoon köyhyyteen Skotlantiin, vaiko ottaa vastaan sen miehen tarjoama palvelus, joka oli ilmoittanut olevansa ja jonka hän nyt uskoi olevankin hänen isänsä. Hän oli miettinyt, mutta oli vielä kaukana päätöksestään — Ranska, vaiko Skotlanti — kun Crispin nyt häntä tervehti jonkin verran jäykästi.

»Jocelyn», sanoi hän puhuen hitaasti ja miltei väsyneesti. »Tunnin päästä lähden Marleigh'ta kohden täyttämään viimeöisen lupaukseni sinulle. Kuinka siinä suoriudun, osaan tuskin sanoa, mutta sen täytyy onnistua. Olen järjestänyt niin, että laiva odottaa minua, ja kolmen tai korkeintaan neljän päivän kuluttua arvelen purjehtivani Ranskaan morsiamesi mukanani.»

Hän pysähtyi vastausta odottaen, mutta sitä ei tullut. Poika istui yhä ilmeettömänä, silmät pöytään luotuina, mutta mielessään vilkkaasti seuraten sitä, mitä hänen isänsä hänelle kertoi.

Crispin jatkoi heti.

»Sinä et voi kieltäytyä tekemästä sitä, mitä minä nyt käsken, Jocelyn. Minä aion korjata täysin mitoin sen vahingon, jonka olen sinulle aiheuttanut, jos vain noudatat määräyksiäni. Sinun täytyy niin pian kuin mahdollista lähteä täältä ja jatkaa matkaasi Lontooseen. Siellä sinun täytyy hankkia laiva, joka vie sinut Ranskaan, ja sinä odotat minua _Auberge du Solei'ssa_ Calais'ssa. Sovitaanko niin, Jocelyn?»

Syntyi lyhyt äänettömyys, ja Jocelyn teki päätöksensä, joskin synkin ilmein.

»Minulla on varsin vähän valinnan varaa, sir», vastasi hän, »ja sen vuoksi minun täytyy myöntyä. Jos teette sen, minkä olette luvannut, niin myönnän, että olette korjannut pahat tekonne ja olen pyytävä anteeksi teiltä eilisiltaista uskon puutettani. Odotan teitä Calais'ssa.»

Crispin huokasi ja hetkeksi hänen kasvonpiirteensä kovenivat. Vastaus ei ollut sellainen, jonka hän katsoi ansaitsevansa, ja tuittupäisen miehen suussa olivat jo valmiina sanat, joilla hän aikoi vetäytyä takaisin ja antaa pojan, jota hän nyt alkoi halveksia, kulkea omaa tietään, joka varmasti oli vievä hänet perikatoon. Mutta sekunnin ajatus riitti tukahuttamaan hänen halunsa.

»Minä en ole pettävä sinua», sanoi hän kylmästi. »Onko sinulla rahaa matkaa varten?»

Poika punastui muistaessaan, kuinka vähän hänellä enää oli jäljellä Josefin antamia rahoja. Crispin näki sen ja arvasi oikein sen merkityksen. Hän veti taskustaan kukkaron, jota oli kantanut, ja laski sen tyynesti pöydälle. »Siinä on viisikymmentä karolusia. Sen pitäisi riittää matkaasi varten Ranskaan. Jää hyvästi tapaamiseemme asti Calais'ssa.»

Ja antamatta tilaisuutta pojalle lausua vastenmielistä kiitosta, hän lähti nopeasti huoneesta.

Tunnin kuluttua hän oli satulassa ja hänen hevosensa pää oli käännettynä vielä kerran pohjoiseen.

Hän ratsasti Newportin läpi noin kolme tuntia myöhemmin, pysähtymättä. _Korpin_ majatalon oven edessä seisoivat matkavaunut, joihin hän ei edes vilkaissut.

Aivan hiuskarvan varassa riippuu toisinaan ihmisen koko tuleva elämä. Yhtä paljon saattaa riippua katseestakin, sillä ellei Crispin sinä aamuna olisi tarkannut edessään olevaa harmaata maantietä, vaan olisi sattunut vilkaisemaan sivulleen ratsastaessaan _Korpin_ ohi Newportissa ja nähnyt Ashburnien kilven ajopelien kyljessä, hän olisi varmasti pysähtynyt. Ja jos hän olisi sen tehnyt, olisi hänen kohtalonsa kulkenut aivan toisia latuja, kuin mihin hän sitä itse tietämättään parhaillaan oli ohjaamassa.

Kolmaskolmatta luku

Josefin Lontoon-matkan aiheuttajana oli luonnollinen halu saada varmuus siitä, että Crispin oli joutunut sen verkon pauloihin, jonka hän niin ovelasti oli laskenut, ja ettei hän enää häiritsisi heitä Marleigh'n linnassa. Siinä tarkoituksessa hän lähti Sheringhamista Crispinin lähdön jälkeisenä päivänä.

Cynthia ei ollut niinkään vähän hämmästynyt siitä sekasorrosta, jossa hän seuraavana aamuna oli tavannut isänsä talon. Kenneth oli lähtenyt. Hän oli lähtenyt keskellä yötä ja ilmeisen kiireesti ja äkkiarvaamatta, sillä edellisenä päivänä ei ollut ollut mitään puhetta hänen lähdöstään. Hänen isänsä oli vuoteessa haavan vuoksi, joka aiheutti hänelle kuumeen. Heidän palvelijansa olivat kaikki sairaita ja kuljeskelivat tylsinä ja tolkuttomina talossa, kasvot kalpeina ja silmät sameina. Cynthian tullessa alas oli hallissa täydellinen sekamelska ja yhden seinälaudoista hän huomasi olevan vasta halkaistun.

Hitaasti kypsyi hänessä ajatus, että hallissa edellisenä iltana oli taisteltu, mutta syytä siihen hän ei saattanut keksiä. Hän tuli vihdoin siihen päätökseen, että miehet olivat juoneet vankasti ja humaltuessaan tulleet riitaisiksi ja että riidan ratkaisijana oli käytetty miekkaa.

Hän koetti sitten saada Josefilta selitystä asiaan ja Josef, sukkelapäinen roisto kun oli, valehteli hänelle vallan taitavasti. Hän keitti kokoon varsin uskottavan jutun, jonka hän perusti Cynthian tuntemaan sopimukseen Crispinin ja Kennethin välillä.

»Et ehkä tiedä», sanoi hän — hyvin tietäen, että tyttö tunsi asian — »että kun Galliard pelasti Kennethin hengen Worcesterissa, niin hän sai Kennethiltä lupauksen auttaa häntä jossakin kostoasiassa, joka hänellä oli suoritettavana.

Cynthia nyökkäsi päätään osoitukseksi siitä, että ymmärsi tai tiesi, ja Josef jatkoi liukkaasti:

»Viime yönä, juuri lähdön hetkellä, muistutti Crispin, joka oli juonut ylenpalttisesti, kuten hänen tapansa on, Kennethille lupauksestaan ja vaati poikaa heti lähtemään kanssaan. Kenneth vastasi, että oli liian myöhäinen aika lähteä matkalle, ja pyysi Galliardia odottamaan tähän päivään, jolloin hän olisi valmis täyttämään lupauksensa. Mutta Crispin vastasi, että Kenneth oli valallaan sitoutunut lähtemään silloin, kun häntä vaadittiin, ja vaati taas poikaa lähtemään. Sana seurasi toistaan pojan itsepäisesti pyytäessä lykkäystä seuraavaan päivään ja Crispinin yhtä itsepäisesti vaatiessa, että hän hakisi saappaansa ja viittansa ja lähtisi tuossa paikassa mukaan. Yhä kuumemmaksi kävi kiista, kunnes Galliard aivan suunniltaan tempaisi miekkansa ja olisi varmasti keihästänyt pojan, ellei isäsi olisi käynyt väliin saaden siinä haavan olkapäähänsä. Sitten meni Crispin niin pitkälle humalaisessa raivossaan, että ylimielisesti halkaisi tuon laudan näyttäessään Kennethille, mikä häntä odotti, ellei hän totellut. Silloin menin minä väliin ja käyttäen vaikutusvaltaani kehoitin Kennethiä lähtemään hänen kanssaan, kuten hän vaati. Haluttomuudestaan huolimatta suostui Kenneth vihdoin lähtemään ja niin he nyt ovat menneet.»

Ylen liukkaasti ja yksityiskohtaisesti kerrottu juttu sai Cynthian uskomaan. Tosin hän kysyi syytä siihen hämmästyttävään tilaan, jossa kaikki palvelijat olivat, mutta siihen vastasi Josef puoleksi totuudenmukaisesti:

»Sir Crispin lähetti heille hieman viiniä ja he joivat hänen lähtömaljojaan niin perusteellisesti, etteivät vielä ole selvinneet siitä.»

Tyytyen tähän selitykseen Cynthia lähti isänsä luo.

Gregory ei ollut tullut sopineeksi Josefin kanssa siitä, mitä he Cynthialle kertoisivat, sillä hänen tylsiin aivoihinsa ei ollut johtunut ajatuskaan, että hallissa vallitseva epäjärjestys ja Kennethin poissaolo hämmästyttäisivät tyttöä. Ja kun Cynthia sitten kosketteli kysymystä hänen haavastaan, niin hänen, hölmö kun oli, täytyi keittää kokoon juttu, joka, joskaan ei vähemmän mielikuvituksellinen kuin Josefin, oli paljon kehnompi uskottavuudessa ja poikkesi sitä paitsi kokonaan aiheeltaan siitä.

»Helvetin piina sille koiralle, sinun sulhasellesi, Cynthia», murisi hän pielusvuoren sisästä. »Jos hän tulee kosimaan tytärtäni keihästettyään minut seinää vasten omassa hallissani, niin olkoon ikuinen kirous osani.»

»Mitä?» kysyi tytär. »Sanoitko, että Kenneth sen teki?»24 i

»Niin, hän sen teki. Hän hyökkäsi päälleni ennen kuin ennätin vetää miekkani, senkin raukka, piru hänet periköön, ja pisti minua silmänräpäyksessä olkapäähän.»

Tässä oli jotakin käsittämätöntä, jotakin, jonka miehet salasivat häneltä! Cynthia päätti ottaa selvän asiasta ja teki isälleen toisen kysymyksen:

»Miten jouduitte riitaan?»

»Miten! Se — se koski sinua, lapsi», vastasi Gregory sattumalta, osaamatta keksiä parempaakaan syytä.

»Mitä? Koski minua?»

»Jätä minut, Cynthia», ähki isä epätoivoisena. »Mene, lapsi. Minä olen pahasti haavoittunut. Minussa on kuumetta, tyttöseni. Mene, anna minun nukkua.»

»Mutta kerro minulle, mitä on tapahtunut, isä.»

»Luonnoton lapsi», ruikutti Gregory heikkona, »aiotko kiusata sairasta miestä kysymyksillä? Tahdotko kieltää häneltä unen, joka tietää hänen parantumistaan.»

»Isä rakas», mutisi tyttö hiljaa. »Jos uskoisin mitä sanoit, niin jättäisin sinut heti. Mutta sinä tiedät, että koetat salata jotakin minulta, jotakin, joka minun pitäisi tietää, joka minun täytyy tietää. Ajattele, että sinä olet puhunut minun sulhasestani.»

Suunnattomalla ponnistuksella hahmotteli Gregory jutun, joka hänestä tuntui käyvältä.

»No niin, koska sinun täytyy saada tietää se», vastasi hän, »niin se tapahtui näin: olimme kaikki juoneet liian paljon — häpeäkseni tunnustan sen — ja tultuani hellämieliseksi sinua ajatellessani ja ajatellessani sinun vastenmielisyyttäsi Kennethiä kohtaan sanoin hänelle, että niihin tuloksiin nähden, jotka ilmeisesti ovat hänen saavutettavissaan Marleigh'n linnassa, olisi parasta, että hän tekisi Crispinille seuraa tämän lähtiessä sieltä. Hän tulistui tästä ja vaati selitystä. Tottavie, niinä annoin sen hänelle sanomalla hänelle, että meidän on pikemminkin odotettava lumisadetta juhannuksena kuin että hänestä tulisi sinun miehesi. Puheeni suututti häntä siinä määrin, viinin sokaisema kun oli ja miltei kypsä sänkyyn pantavaksi, että hän tuossa tuokiossa sieppasi miekkansa ja hyökkäsi päälleni. Toiset koettivat tulla väliin, mutta hän oli liian sukkela, ja ennen kuin ennätin nousta pystyynkään pöydän äärestä, oli hänen miekkansa tunkeutunut hartiani läpi ja vielä seinälaudoituksenkin. Sen jälkeen oli selvää, ettei hän voinut jäädä tänne enää, ja minä vaadin häntä lähtemään heti. Hänellä ei itselläänkään ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oivalsi mielettömyytensä ja pelkäsi Josefin silmien ilmettä — sehän saattaa toisinaan olla ihmeen häijy. Niin, ilman minun väliintuloani olisi Josef kyllä oikaissut hänet pitkäkseen.»

Cynthia ei epäillytkään, että sekä hänen setänsä että isänsä olivat valehdelleet hänelle, toinen ovelasti, toinen tyhmästi, ja hänet valtasi epämääräinen levottomuus, joka vaati totuuden selville saamista. Myöhemmin päivällä oli linnassa täysi touhu Josefin lähdön johdosta ja se oli taas asia, joka hämmästytti Cynthiaa.

»Minne olet lähdössä, setä?» kysyi hän, kun Josef oli menossa ulos astuakseen odottaviin ajoneuvoihin.

»Lontooseen, suloinen tyttöseni», vastasi Josef ripeästi. »Minusta näyttää tulevan oikea vaeltaja vanhoilla päivilläni. Onko sinulla mitään asiaa toimitettavana?»

»Mitä aiot tehdä Lontoossa?»

»Siitä ei tällä kertaa. Kerron ehkä kun palaan. Ovi, Stephen!»

Tyttö katseli sedän lähtöä levottomin silmin ja levottomuus sydämessään. Hänet valtasi pelko, että kaikessa, mitä oli tapahtunut ja mitä oli parhaillaan tapahtumassa, piili jotakin, joka tarkoitti Crispinin tuhoa. Ei hänellä ollut syitä eikä todistuksia päätelmälleen. Se ei ollut muuta kuin vaisto, jonka ääni joskus ilmoittaa vaaran uhasta ja joka usein pakottaa meidät jännittämään huomiotamme paljon suuremmassa määrässä kuin selvät todistukset konsanaan.

Cynthian pelko pakotti häntä hakemaan tietoja joka puolelta, mutta ilman tulosta. Ei keltään hän saanut pienintäkään apua. Mutta seuraavana aamuna hän sai tietoja yhtä runsaasti kuin odottamatta — ja taholta, jolta hän niitä vähimmin odotti — isältään.

Kyllästyneenä toimettomuuteen ja tuntiessaan tuskiensa asettuvan teki Gregory sen varomattomuuden, että nousi vuoteestaan ja tuli alas syömään illallista tyttärensä kanssa. Hän joi runsaasti, kuten hänen tapansa oli ollut vuosikausia. Hänen omatuntonsa alkoi puhua ja koettaessaan hiljentää sen äänekästä hälytystä hän joi yhä enemmän, niin että hänen palvelijansa Stephenin oli viimein kannettava hänet vuoteeseen.

Stephen oli harmaantunut Ashburnien palveluksessa, ja monen muun hyödyllisen tiedon ohella, jotka oli koonnut, hänellä oli taito hoitaa haavoja ja saada ne nopeasti paranemaan. Hän oivalsi, kuinka typerästi Gregory oli menetellyt juopotellessaan sellaisessa tilassa, ja hän pudisti surumielisesti päätään nähdessään isäntänsä perinpohjaisen humalan.

Stephen oli vakavasti huolissaan isännästään ja hänen aavistuksensa toteutui, kun Gregory seuraavana aamuna heräsi kovassa kuumeessa. He kutsuivat lääkärin paikalle Sheringhamista ja antaakseen enemmän pontta parannusmenetelmälle, jota aikoi Gregoryyn sovittaa ja joka ei todellisuudessa ollut ensinkään vaikea, tämä ovela vekkuli pudisti päätään pahaenteisen vakavana ja luvaten tehdä kaiken voitavansa puhui jotakin papista, joka olisi hyvä olemassa paikalla, jotta Gregory voisi tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Sillä lääkäri ei osannut epäilläkään, että tuollainen sovinnonteko olisi ollut ylivoimainen työ koko pyhälle kolleegiolle.

Gregoryn valtasi kauhea pelko. Kuinka hän voisi kuolla sellainen taakka omallatunnollaan! Ja huomatessaan, miten hänen toimenpiteensä vaikuttivat potilaan mielentilaan, lääkäri koetti, vaikka liian myöhään, rauhoittaa häntä vakuuttamalla, ettei hän todellakaan ollut kuolemaisillaan ja että hän oli maininnut papin vain sen vuoksi, että Gregory kaiken varalta saisi tilaisuuden valmistautua.

Mutta myrskyn kerran puhjettua ei sitä niinkään helposti käynyt vaientaminen, ja Gregorylle jäi vakaumus, että hänen hietansa oli loppuun vuotamaisillaan ja että loppu saattoi tulla minä päivänä hyvänsä.

Tietäessään, kuinka runsaassa mitassa hän oli ansainnut iankaikkisen tuomion, hänet valtasi mieletön kauhu ja koko päivän hän väänteli ja käänteli itseään vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen ja itkien.

Hänen elämänsä oli todella ollut pitkä sarja pahoja tekoja, ja moni mies ja moni nainen oli joutunut kärsimään Gregoryn syntien vuoksi. Mutta samoin kuin tähdet vaalenevat ja katoavat auringon noustessa taivaalla,-niin kävi myös hänen pienempien rikostensa, jotka viitoittivat hänen maallista vaellustaan synnin tiellä, sen suuren rikoksen rinnalla, jonka hän oli tehnyt Roland Marleigh'ta vastaan, rikoksen, jonka teko ei vieläkään ollut päättynyt vaan jota Josef oli juuri lähtenyt suorittamaan loppuun. Jospa hän edes voisi pelastaa Crispinin nyt yhdennellätoista hetkellä! Kunpa hän jollakin tavalla voisi varoittaa häntä menemästä _Ankkuriin_ Thames-kadun varrella! Hänen sekavassa päässään ei ollut sijaa selviölle, että Galliardin jo tähän aikaan täytyi olla Lontoossa.

Ja niin kävi sitten, että hän, tunnustamisen kaipuun valtaamana ja haluten vieläkin torjua viimeisen pahan, johon hänkin osaksi oli syypää hyväksyessään vaitiolollaan Josefin suunnitelman, kutsui tyttärensä luokseen.

»Cynthia», huudahti hän pelon ja surun sekaisella äänellä, »Cynthia, lapseni, olen kuolemaisillani.»