Part 15

Tyttö tiesi sekä lääkärin että Stephenin puheista, että asianlaita ei ollut ensinkään sellainen. Siitä huolimatta oli hänen tyttärellinen huolenpitonsa sillä hetkellä liikuttava näky. Hän kohenteli isänsä pieluksia hellin käsin ja hänen pelkkä kosketuksensa oli hyväily, kuten hänen miellyttävä äänensäkin. Hän otti isänsä käden omaansa ja puhui hänelle hellästi koettaen lieventää hänen mielensä synkkyyttä ja vakuuttaen hänelle lääkärin kertoneen, että hän huolellisella hoidolla ja pysymällä rauhallisena pääsisi vuoteesta muutaman päivän kuluttua.

Mutta Gregory torjui epätoivoisena kaikki lohduttamisyritykset.

»Olen kuolinvuoteellani, Cynthia», väitti hän, »ja kun olen lähtenyt, en tiedä kuka sinua on lohduttava ja ilahduttava elämäsi polulla. Sinun sulhasesi on poissa Josefin asialla ja voi hyvinkin tapahtua, ettei hän enää koskaan astu Marleigh'n linnan kynnyksen yli. Vaikka saattaakin tuntua luonnottomalta, kultaseni, niin kuolinvuoteellanikin toivoisin, että niin kävisi.»

Cynthia katsahti häneen hämmästyneenä.

»Isä, jos siinä on kaikki, mikä sinua surettaa, niin voin tyynnyttää sinua. Minä en rakasta Kennethiä.»

»Sinä käsität minut väärin», vastasi isä kuivasti. »Muistatko sitä kertomusta sir Crispin Galliardin elämästä, jonka Kenneth kertoi sinulle samana iltana, jolloin Josef palasi kotiin?» Hänen äänensä vapisi.

»Muistan hyvinkin. En luule unohtavani sitä koskaan, ja joka ilta rukoilen», jatkoi tyttö varomattomasti paljastaen tunteensa Crispiniä kohtaan, »että Jumala rankaisisi niitä murhamiehiä, jotka hävittivät hänen elämänsä.»

»Hiljaa, tyttö», kuiskasi Gregory vapisevin äänin. »Tiedätkö mitä puhut?»

»Tietysti tiedän, ja niin totta kuin on olemassa oikeudenmukainen Jumala, niin rukoukseni on täyttyvä.»

»Cynthia», vaikeroi isä. Hänen silmissään oli hurja ilme ja hänen kätensä vapisi rajusti Cynthian kädessä. »Tiedätkö, että sinä pyydät Jumalan kostoa isällesi ja isäsi veljelle?»

Cynthia oli ollut polvillaan isänsä vuoteen ääressä. Mutta Gregoryn lausuessa äskeiset sanansa hän nousi hitaasti jaloilleen ja seisoi hetken äänettömänä etsien kauhistunein silmin isänsä katsetta, jota tämä ei rohjennut nostaa.

»Oh, oletko sinä», vastusti hän, »se on vain kuume...»

»Ei, lapsi, pääni on selvä, ja se minkä sanoin, _on_ totta.

»Totta?» toisti tyttö kuiskaten ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta. »Totta, että sinä ja minun setäni ovat ne teurastajat, jotka murhasivat serkkunsa ja koettivat murhata hänetkin — jättäen hänet siihen, luullen häntä kuolleeksi? Totta, että te olette ne varkaat, jotka tuon naimakaupan nojalla tekeydyitte sukulaisiksi ja olette pitäneet hallussanne hänen maatilansa ja tämän linnan kaikkina niinä vuosina, joina hän kuljeksi koditonna, henkipattona ja köyhänä? Senkö tahdot saada minut uskomaan?»

»Juuri sen», myönsi Gregory heikosti nyyhkyttäen.

Cynthian kasvot olivat huulia myöten kalpeat ja hänen siniset silmänsä leimahtivat tummien silmäripsien takana. Hän pani kätensä sydämelleen, sitten otsalleen ja pyyhkäisi ruskeaa tukkaansa taaksepäin koneellisella liikkeellä, joka puhui selvää surullista kieltään. Hakien tukea hän nojasi seinään isänsä vuoteen päässä. Ääneti hän seisoi siinä pitkän aikaa. Sitten hän ilmaisi äkkiä sen voimakkaan vihan ja surun tunteen, joka hänen sielussaan raivosi.

»Miksi», huudahti hän, »Jumalan nimessä, kerrot tämän minulle?»

»Miksikö?» Isän puhe oli epäselvää ja hänen silmänsä, jotka olivat tulleet synkiksi kuin käärmeen, katsoivat suoraan eteenpäin uskaltamatta kohdata tyttären katsetta. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies.» Ja hän toivoi, että sanat pehmittäisivät hänen tyttärensä sydämen ja että sääli ajaisi hänet uudelleen hänen tyttärekseen — sillä hän ymmärsi menettäneensä hänet.

»Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies», kertasi hän vielä. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että tällaisella hetkellä tahtoisin tehdä tunnustukseni, katua, jotta Jumala armahtaisi minun sieluani. Kerron sen myös sen vuoksi, ettei sitä murhenäytelmää, joka kahdeksantoista vuotta sitten alkoi, vielä ole näytelty loppuun ja että minun vielä olisi suotu muuttaa loppu, jonka me olimme sille suunnitelleet — minä ja Josef. Siten ehkä armollinen Jumala antaisi minun edes hieman korjata sitä pahaa, minkä olen tehnyt. Kuule, lapseni. _Meitä_ vastaan, kuten ehkä olet arvannut, oli Galliard viekkaudella saanut Kennethin avustamaan itseään, ja samana iltana, jona Josef palasi, hän vaati poikaa täyttämään lupauksensa. Poika ei voinut muuta kuin totella, niin, minä pakotin hänet siihen hyökkäämällä hänen kimppuunsa ja pakottamalla hänet paljastamaan miekkansa, jolloin sain tämän haavan. Crispin olisi varmasti tappanut Josefin, ellei setäsi olisi huomannut kertoa hänelle, että hänen poikansa elää.»

»Setäni pelasti siis henkensä valehtelemalla! Se oli todella hänen arvoistaan», sanoi Cynthia ivallisesti.

»Ei, lapseni, hän puhui totta, ja tarjoutuessaan antamaan hänelle takaisin poikansa hänellä oli tosi mielessä. Mutta kirjoittaessaan osoitetta siihen kirjeeseen, joka Crispinin piti viedä kasvattajille, Josef keksi ruman juonen Crispinin lopulliseksi tuhoamiseksi. Ja niin hän on lähettänyt hänet Lontooseen, erääseen taloon Thames-kadun varrella, jossa asuu muuan eversti Pride, jolla on paljon kaunaa sir Crispiniä kohtaan ja jonka käsiin hän täten joutuu. Voimmeko, Cynthia, tehdä mitään estääksemme tämän, pelastaaksemme sir Crispinin Josefin ansasta?»

»Yhtä hyvin voinet yrittää saada kuolleen miehen hengittämään», vastasi Cynthia, ja hänen äänensä oli niin oudon kylmä, että Gregorya puistatti.

»Älkää pettäkö itseänne», lisäsi tyttö. »Sir Crispin on ollut Lontoossa jo kauan ennen tätä, ja nyt on Josef matkalla pitämään huolta siitä, ettei mitään erehdyksiä tapahtuisi ja että sen miehen elämä, jonka te tärvelitte toivottomaksi vuosia sitten, lopullisestikin on häneltä viety. Armollinen Jumala! Olenko minä todella teidän tyttärenne?» huudahti hän. »Onko minun nimeni todella Ashburn ja olenko minä elänyt tilalla, joka on rikoksellisesti anastettu? Tila, jota pidätte yhä rikollisesti hallussanne, on hänen. Jokainen kivi, jokainen lastu, joka siihen kuuluu, on hänen, ja nyt hän on mennyt kuolemaan teidän toimestanne.»

Cynthialta pääsi tuskainen valitus ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hetken hän seisoi siinä horjuen, suloinen, notkea vesa, sanomattoman mielenliikutuksen runtelemana. Sitten näytti hänen henkensä poistuvan hänestä yhdessä ainoassa syvässä huokauksessa ja Gregory, joka ei tohtinut katsoa häneen, kuuli hänen vaatteittensa kahisevan ja sitten seurasi jysähdys, kun tyttö lysähti kokoon ja makasi pyörtyneenä lattialla.

Niin järkyttynyt oli Gregoryn mieli sillä hetkellä, että hän unohti haavansa, kuumeen ja kuoleman, jonka oli luullut olevan ovella, hypähti vuoteeltaan ja työntäen oven selälleen huusi kaikin voimin Stepheniä. Säikähtäneenä tuli hänen palvelijansa sellaisen huudon kuultuaan ja meni heti Gregoryn käskemänä takaisin hakemaan Catherinea, Cynthian palvelijaa. Yhdessä he kantoivat tiedottoman tytön tämän omaan huoneeseen ja jättivät Gregoryn kiroamaan typeryyttään annettuaan houkutella itsensä tekemään tunnustuksia, jotka hänestä nyt näyttivät varsin tarpeettomilta. Hän oli näet juuri kokemansa elinvoiman tunnossa havainnut, että kuolema ei ollut ensinkään niin lähellä kuin tuo roistomainen hölmö lääkäriksi oli saanut hänet uskomaan.

Neljäskolmatta luku

Cynthian tiedottomuus oli kuitenkin lyhytaikainen. Herätessään taas tietoisuuteen hän ensi työkseen lähetti palvelijansa pois. Hänen täytyi saada olla yksin — sama tarve, joka on eläimelläkin. Tultuaan haavoitetuksi se ryömii pesäänsä ja piiloutuu. Yksin Cynthia istui surunsa kanssa koko sen päivän.

Hän tiesi, että puhe hänen isänsä huonosta tilasta ei ollut totta, joten Cynthia ei tuntenut isään nähden edes sääliä, jota kyllä olisi tuntenut, jos isä, kuten oli koettanut uskotella, olisi ollut kuolemaisillaan.

Ajatellessaan kauhistuttavaa paljastusta, jonka hänen isänsä oli tehnyt, Cynthian sydän koveni ja kuten hän oli kysynyt, oliko hän todella hänen tyttärensä, hän vannoi nyt, ettei enää tahtonut olla sitä. Hän lähtisi pois Marleigh'n linnasta, jotta ei koskaan enää näkisi isäänsä, ja hän toivoi, että hän niinä parina, kolmena päivänä, jotka hänen vielä täytyi siellä viettää, säästyisi näkemästä isää, jota kohtaan kunnioitus oli kuollut ja jonka näkeminen aiheutti hänessä saman kauhuntunteen kuin minkä miehen tahansa, joka tunnusti olevansa murhamies ja varas.

Hän päätti lähteä Lontooseen äitinsä sisaren luo. Siellä hän kuolleen äitinsä vuoksi varmaan saisi rauhan sataman.

Illalla hän vihdoin tuli ulos huoneestaan. Hän tarvitsi raitista ilmaa, sitä luonnon antamaa lääkettä, jota se voi tarjota haavoitetulle ihmissielulle yksinäisyydessä.

Ilta oli lauha ja aurinkoinen muistuttaen pikemmin elokuuta kuin lokakuuta, ja mistress Cynthia kuljeskeli päämäärää vailla kallioita kohti, joilta näki Sheringhamin lahden. Siellä hän istui surullisen alakuloisena nurmikolle ja katseli mietteissään merelle ajatusten kulkiessa milloin siinä surullisessa asiassa, joka hänen mielensä oli kahlehtinut, milloin taas muistoissa, joita paikka herätti hänessä.

Tällä samalla paikalla istuessaan, aava kimalteleva meri silmiensä edessä ja lokkien leikitellessä hänen päänsä yläpuolella, hänessä oli herännyt tietoisuus siitä, että hän rakasti Crispiniä. Niinpä hänen ajatuksensa vaelsivat mieheen ja siihen kohtaloon, jonka hänen isänsä oli tälle valmistanut. Siitä ne taas johtuivat hänen isäänsä ja siihen pahaan, mitä tämä oli aikaansaanut. Voi olla kyseenalaista, olisiko Cynthian tuntema inho Gregorya kohtaan ollut yhtä suuri, jos joku toinen kuin Galliard olisi ollut hänen uhrinsa.

Cynthian elämä näytti loppuun eletyltä hänen istuessaan tuona lokakuun iltana kalliolla. Ei ainoakaan harrastus liittänyt häntä elämään. Hänellä ei — siltä ainakin näytti — ollut enää mitään toivoa ennen loppuaan, ja se viipyi varmaankin kauan, sillä odottavan aika on pitkä.

Surumielisenä hän istui ja mietti, ja jokaista ajatusta säesti syvä huokaus, kun hänen takanaan kuului äkkiä — tai ehkäpä hänen korvansa pettivät — metallinkirkas ääni:

»Miksi olette niin mietteissänne, mistress Cynthia?»

Tyttö pidätti henkeään kääntyessään katsomaan taakseen. Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi. Sitten ne muuttuivat kalmankalpeiksi ja tuntui kuin aika, elämä ja koko maailma olisi pysähtynyt uupumattomassa kulussaan iankaikkisuutta kohti. Sillä siinä seisoi hänen ajatustensa ja huokaustensa esine, äkkiä ja arvaamatta tulleena, aivan kuin maa olisi syössyt hänet uumenistaan pinnalle.

Sir Crispinin huulet olivat avautuneet hymyyn, joka pehmensi ihmeellisesti hänen kasvojensa karkeutta, ja hänen silmänsä näyttivät Cynthiasta itse ystävällisyydeltä. Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana Cynthia koetti saada takaisin äänensä ja kun hän sen vihdoin sai, hän voi sanoa ainoastaan:

»Sir, kuinka te olette tullut tänne? Sanoivat teidän ratsastaneen Lontooseen.»

»Niin teinkin. Mutta tiellä satuin pysähtymään ja pysähdyttyäni havaitsin, että minulla oli syytä palata takaisin.»

Hän oli havainnut syyn. Tyttö kysyi henkeään pidättäen itseltään, mikä tuo syy mahtoi olla, ja kun hän ei itse löytänyt siihen vastausta, hän jätti sen Crispinin vastattavaksi. Mies tuli lähemmäksi tyttöä, ennen kuin vastasi.

»Saanko istua kanssanne hetken, Cynthia?»

Tyttö väisti hieman antaakseen hänelle tilaa ikään kuin kallio olisi ollut kapea penger, ja huoahtaen kuin väsynyt ihminen löytäessään vihdoin lepopaikan Crispin istahti hänen viereensä.

Crispinin äänessä oli sellainen hellyys, että se pani tytön sydämen rajusti sykkimään. Oliko hän arvannut oikean syyn miehen matkan keskeytykseen ja tämän paluuseen? Siitä, että mies oli tehnyt sen, olkoonpa syy sitten mikä tahansa, hän kiitti Jumalaa sydämensä sisimmässä kuin ihmeestä, joka oli pelastanut tämän turmiosta, joka Lontoossa odotti.

»Olenko julkea, lapsi, jos otaksun, että mietteenne, joissa tapasin teidät niin syvään vaipuneena, koskivat erästä, tosin arvotonta, joka muutama päivä sitten lähti täältä?»

Kaksinainen kysymys lakaisi kaikki mietteet tytön mielestä täyttäen sen Crispinin läsnäolon aiheuttamalla äärimmäisellä hyväntunteella ja toivolla, että oli oikein arvannut syyn hänen palaamiseensa.

»Olenko arvannut oikein?» kysyi Crispin, koska tyttö oli vaiti.

»Ehkäpä olette», kuiskasi tyttö vastaukseksi ja itsekin ihmetellen rohkeuttaan — punastui. Crispin katsoi häntä tarkkaan siristäen silmiään. Hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.

Kuten isä hän otti tytön hennon käden omaansa, ja tyttö, lapsiparka, erehtyen teon vaikuttimen suhteen, antoi kätensä jäädä hänen lujaan otteeseensa. Kääntäen päänsä poispäin hän katseli alapuolellaan istuvaa miestä, kunnes kyynelsumu peitti häneltä näön. Tuuli tuntui henkivän säveliä ja iloa. Jumala oli hyvä lähettäessään hänelle, hädän hetkenä niin suuren lohdutuksen, lohdutuksen, jonka olisi pitänyt pyyhkiä pois kuinka suuri tuska hyvänsä.

»Nyt, suloinen lady, on tehtäväni, jonka luulin olevan vaikeuksia täynnä, tullut minulle helpoksi.»

Ja kuullessaan hänen pysähtyvän tyttö kysyi innokkaana auttamaan:

»Mikä tehtävä se on, sir Crispin?»

Mies ei heti vastannut. Hänen oli vaikea muovailla vastaustaan. Ei ollut helppo sanoa tytölle suoraan, että hän oli tullut viemään tämän pois, myöten tai vasten tahtoaan, toisen puolesta. Se oli todella mahdotonta, ja hän oli iloinen siitä, että tytön myötämielisyys, josta hän ei ollut uneksinutkaan, teki sen tarpeettomaksi.

»Minun tehtäväni, mistress Cynthia, on viedä teidät täältä. Pyytää teitä jättämään tämä rauhallinen elämänne, tämä rauhan maja kaukana maailmasta ja lähtemään elämän kovuutta kokemaan miehen kanssa, jolla, niin suuret kuin hänen vikansa ovatkin, on se kaikki sovittava ominaisuus, että hän rakastaa teitä yli kaiken muun maailmassa.»

Hän katsoi kiinteästi tyttöön puhuessaan, ja tytön silmät välttivät hänen katsettaan. Hän huomasi lämpimän, punaisen veren nousevan tytön poskille, otsalle, vieläpä kaulallekin ja hän olisi voinut nauraa ääneen ilosta havaitessaan tehtävänsä, jota oli pelännyt, olevan niin helppo. Arvaamatta hiipi hänen sydämeensä säälin tunne, jonka isänä varmaankin oli hänen heikko luottamuksensa Jocelyniin. Jos tyttö nyt olisi vastustanut häntä, olisi Crispin tullut raa'aksi ja väkivaltaiseksi, mutta myöntymisellään tyttö otti häneltä aseet kädestä kokonaan, ja Crispin tapasi itsensä miltei varoittamasta häntä.

»Se on paljon pyydetty», hän sanoi. »Mutta rakkaus on itsekäs ja se vaatii paljon.»

»Ei, ei», vastusti tyttö hiljaa, »se ei ole paljoa pyydetty. Se on pikemminkin uhraus.»

Crispin ällistyi. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Ajatelkaa, mistress Cynthia, olen palannut Sheringhamiin pyytääkseni teitä tulemaan kanssani Ranskaan, missä poikani odottaa meitä.»

Hän unohti sillä hetkellä, että Cynthia ei tiennyt mitään hänen sukulaisuussuhteestaan siihen mieheen, jota hän piti Cynthian sulhasena, eikä tyttökään sillä hetkellä juuri huomannut pojan mainitsemista, jonka olemassaolosta hän oli kuullut isältään. Hetki oli liian täynnä muita asioita, jotka koskivat häntä lähemmin.

»Minä pyydän teitä jättämään Sheringhamin rauhan ja levollisuuden ja vaihtamaan sen sotilaan morsiamen elämään, joka saattaa muodostua kovaksi ja vaaranalaiseksi joksikin aikaa, mutta, totta puhuen, minulla on suhteita Luxemburgiin ja ystäviä, joiden apuun voin varmasti luottaa koettaessani hankkia miehellenne kunniallisen viran ja ohjatessani häntä tielle, joka vie pitkälle. Ja mitä hän voisikaan muuta noin suloisen pyhimyksen seurassa kuin kohota kunniaan ja maineeseen.»

Tyttö ei puhunut sanaakaan, mutta hänen Crispinin kädessä lepäävät sormensa puristivat tiukasti vastaukseksi.

»Uskallanko siis pyytää niin paljon?» huudahti Crispin. Ja ikään kuin kaksinaisuus hänen kysymyksissään ei vielä olisi riittänyt, hänen täytyi innoissaan kumartua niin paljon tytön puoleen, että ruskeat kiharat koskettivat hänen otsaansa. Oliko siis kumma, että Cynthia tulkitsi innon, jolla Crispin ajoi toisen asiaa, siten kuin hänen oma sydämensä toivoi.

Cynthia pani kätensä miehen olkapäille ja kohtasi Crispinin intomielisen katseen rohkeasti, kuten tyttö, joka luottaessaan mieheen ei pelkää antautumista. Hän sanoi hiljaa:

»Koko elämäni ajan olen kiittävä Jumalaa siitä, että rohkenitte tehdä tämän.»

Oudolta tuntui vastaus Crispinistä, mutta ajatellessaan asiaa hän otaksui Cynthian ajatuksen olleen sen, että koska Jocelvnilta puuttui rohkeutta kosia omakohtaisesti, hän oli iloinen siitä, että mies oli lähettänyt sellaisen asiamiehen, joka oli vähemmän arka.

Syntyi äänettömyys, jonka kuluessa Crispin mietti seuraavaa kysymystään. Cynthia taas oli onnellinen ja tyytyväinen saadessaan istua hänen luonaan.

Hän ihmetteli hieman Crispinin omituista kosimatapaa, joka oli aivan toisenlainen kuin hän romaaneistaan oli lukenut, mutta sitten hän ajatteli, kuinka erilainen hän oli muutenkin toisiin miehiin verraten, ja siinä hän tapasi selityksen asiaan.

»Toivoisin», sanoi Crispin, »että asiat olisivat toisin, jotta voisin ylpeästi pyytää kättänne isältänne, mutta se ei käy laatuun. Vaikkapa tapaukset eivät olisi kehittyneetkään siihen suuntaan kuin ne ovat tehneet, ei se sittenkään olisi ollut helppoa. Nyt se on mahdotonta.»

Taas oli hänen sanontansa epäselvä ja puhuessaan tytön käden pyytämisestä hänen isältään ei hänen mieleensäkään tullut lisätä, että hän pyytäisi sitä poikansa puolesta.

»Minulla ei ole isää», vastasi Cynthia. »Juuri tänä päivänä jäin ilman isää», ja huomatessaan Crispinin katsovan häneen kysyvänä hän jatkoi: »Pitäisikö minun tunnustaa isäkseni varas ja murhaaja?»

»Te tiedätte siis?» huudahti Crispin.

»Tiedän», vastasi tyttö surullisesti. »Tiedän kaiken, mitä siinä on tietämistä. Sain tietää sen tänä aamuna. Koko päivän olen ajatellut asiaa ja tullut siihen päätökseen, että minun on lähdettävä Sheringhamista. Olin aikonut lähteä Lontooseen äitini sisaren luo. Te tulitte sopivaan aikaan.» Hän hymyili kyyneltensä läpi. »Te tulitte juuri, kun olin epätoivoon sortumaisillani.»

Sir Crispin ei enää kummastellut hänen nopeaa myöntymistään. Tässä oli selitys siihen. Puhtaan sielunsa pakottamana valmiina hylkäämään isänsä, jonka hän nyt vasta oli oppinut tuntemaan, tyttö riemuiten hyväksyi Crispinin tarjoaman turvapaikan. Hän oli jo ennen Crispinin tuloa päättänyt lähteä Marleigh'n linnasta, joten miehen tarjoama keino päästä elämästä, joka oli käynyt mahdottomaksi, tuli erinomaisen sopivaan aikaan. Crispinin sydämen täytti syvä sääli. Cynthia myi itsensä, ajatteli hän, hyväksyessään hänen poikansa puolesta suorittamansa kosinnan, jonka hän toisissa oloissa olisi varmaan inholla hylännyt.

Hänen säälinsä kuvastui nyt hänen kasvoillaan, ja huomatessaan sen juhlallisuuden ja käsittäen sen väärin nauroi Cynthia oikein sydämensä pohjasta. Crispin ei kysynyt, miksi hän nauroi, eikä hän edes sitä huomannut. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla.

Kun hän taas puhui, selitti hän sen paikan aseman maantiellä, jossa hän lähtönsä yönä Marleigh'n linnasta oli paiskautunut hevosen selästä. Cynthia tunsi paikan, kertoi hän, ja sinne hän tulisi seuraavana päivänä hämärissä. Cynthian palvelijan täytyi tulla mukaan ja huolimatta siitä, että Crispin pelkäsi sellaisen lisän matkueessa hidastuttavan heidän pakoaan hän ei voinut vastustaa Cynthian päätöstä. Crispin sai tietää Cynthialta, että tämän setä ei ollut kotona. Hän oli neljä päivää sitten lähtenyt Lontooseen. Isälleen hän jättäisi kirjeen, ja siinä asiassa Crispin kehoitti häntä olemaan varovainen ja jättämään mainitsematta, minnepäin he suuntaisivat matkansa.

Kaikessa, mitä hän puhui, nyt kun asiat olivat selvillä, Crispin oli tyyni, käytännöllinen ja kaikkea muuta kuin rakastajan tapainen, ja vaikka Cynthia olisi toivonut, että mies olisi ollut vähemmän hillitty, kasvoi hänessä luottamus hänen ajatellessaan, että kaikki johtui vain jännityksestä. Mutta kun heidän erotessaan Crispin ei tehnyt muuta kuin kohteliaasti kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, kuten mikä hymyilevä liehittelijä tahansa olisi tehnyt, oli tyttö miltei suuttua, ja jotta hän ei olisi joutunut tappiolle kylmyydessä, hän tuli jäykäksi. Se jäi kuitenkin Crispiniltä huomaamatta. Hänellä ei ollut rakastajan tarkkanäköisyyttä, jonka tutkiva silmä huomaa pienimmänkin ohimenevän muutoksen naisen kasvoilla.

He erosivat siten ja mistress Cynthian sydämeen hiipi sinä yönä epäilys, joka karkotti unen hänen silmistään. Oliko hän viisas heittäytyessään niin täydellisesti miehen armoille, josta hän tiesi niin vähän, ja kun sekin vähä, mitä hän oli kuullut, ei ollut hyvää! Mutta tuskinpa hänen epäilyksensä johtuivat siitä. Pikemminkin siihen oli syynä miehen tyyni harkinta, joka tytön mielestä ei todistanut sitä suurta rakkautta, jonka hän kuvitteli miehessä asuvan.

Lohdutuksekseen hän muistutteli erästä säettä, joka sanoi, että suuret liekit palavat nopeasti, ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että Crispinin rakkauden liekki, vaikkakaan se ei ollut kaikenkuluttavaa laatua, palaisi kirkkaana ja kestävänä elämän loppuun saakka. Ja niin hän vaipui uneen pelon ja toivon välimailla, mutta varmasti päättäneenä lähteä huomenna.

Aamulla hän uskoi aikeensa salaisuutena palvelijalleen ja pelotti hänestä sen vähäisen järjen, mikä hänellä muuten oli. Cynthia puhui hänelle kuitenkin sillä tuloksella, että illalla, kun Crispin odotti mäen alanteessa hankkimiensa ajoneuvojen vieressä, hän näki kookkaan, keski-ikäisen naisen lähestyvän matkalaukku kädessä. Se oli Cynthian palvelija, ja itse hän tuli pian perässä pitkään mustaan viittaan kietoutuneena.

Crispin tervehti tyttöä lämpimästi, miltei hellästi, mutta ei sellaisella ihastuksella kuin Cynthia katsoi ansaitsevansa pienenä palkkiona siitä, mitä oli jättänyt taakseen.

Kohteliaasti auttoi Crispin ajoneuvoihin hänet ja sitten hänen palvelijansa. Nähdessään, että Crispin aikoi sulkea oven, Cynthia huudahti:

»Mitä, ettekö matkustakaan yhdessä meidän kanssamme?»

Crispin osoitti tien vieruksella seisovaa satuloitua hevosta, jota Cynthia ei ollut huomannut.

»Näin on parempi. Teillä on parempaa tilaa ajoneuvoissa, kun en minä ole niissä. Sitä paitsi ne kulkevat kepeämmin ja nopeammin ja nopeus on nyt paras ystävämme.»

Hän sulki oven ja astui taaksepäin käskien ajajaa lähtemään. Piiska vingahti ja Cynthia heittäytyi selkänojaa vasten miltei nyrpeissään. Millainen rakastaja tämä on, kysyi hän itseltään, ja millainen nainen hän, joka antoi sellaisen miehen viedä itsensä pois, joka ei ensinkään tuntenut rakastuneiden suloisia kujeita ja metkuja? Ei kukaan muu kuin mies, josta tällainen matka tuntui vastenmieliseltä, olisi ollut tulematta hänen viereensä. Cynthia ihmetteli sitä suuresti ja vielä enemmän hän ihmetteli itseään, ettei ollut jättänyt sikseen tätä mieletöntä askeltaan.

Ajoneuvot lähtivät liikkeelle ja pakomatka Sheringhamista alkoi.

Viideskolmatta luku

Läpi yön he ajaa kolistelivat vauhdilla, jonka kehnous sai Crispinin, joka ratsasti muutaman askelen vaunujen takana, hartaasti kiroilemaan hänen pitäessään silmällä, ettei kukaan mahdollisesti ajanut heitä takaa. Mutta ketään ei näkynyt, eikä hänen olisi tarvinnut sellaista pelätäkään, sillä heidän matkatessaan maantietä kylmässä yössä Gregory Ashburn nukkui niin rauhallisesti kuin ihminen suinkin kuumeessa ja pahan omantunnon vaivaamana saattoi ja otaksui kuuliaisen tyttärensä olevan turvallisesti sängyssään.

Ensimmäisten teräksenharmaiden päivänsäteiden mukana tuli hieno sade lisäämään Crispinin rasituksia, sillä viime aikoina hän oli istunut liian paljon satulassa, ja vaikka hän olikin voimakas, hän oli kuitenkin lihaa ja verta ja siis altis sateen seurauksille. Kymmenen maissa ajoivat he Denhamin läpi.

Sieltä selvittyä Cynthia pisti päänsä vaununikkunasta. Hän oli nukkunut hyvin ja hänen mielialansa oli kepeämpi ja onnellisempi. Ratsastaessaan parin kolmen askelen päässä takana Crispin näki tytön raikkaat, hymyilevät kasvot, ja se vaikutti häneen omituisesti.