Part 16

Sama hellyys, joka oli hänet vallannut kaksi päivää sitten hänen puhellessaan Cvnthian kanssa kalliolla, hiipi hänen sydämeensä nytkin, ja ajatus, että Cynthia pian olisi sidottu häneen sukulaisuuden siteillä, oli hänelle erittäin mieluisa. Cynthia lausui hyvän huomenensa miellyttävästi, ja Crispin kannusti hevostaan ajopelien ovelle kuulustellakseen innokkaana hänen vointiaan. Ja ennen Staffordia hän ei enää jättäytynyt askeltakaan taaksepäin. Täällä he pysähtyivät ja söivät puolenpäivän aikaan aamiaiseksi parasta, mitä talo tarjosi.

Cynthia oli iloinen ja niin oli Crispinkin, mutta Cynthia huomasi yhä toisen kylmäkiskoisuuden, jota hän arveli itsehillinnäksi, ja hänen mielensä painui jälleen.

Crispinin harmiksi ei talosta enää ollut hevosia saatavissa. Joku oli juuri ennen heitä hyvin kiireesti ajanut samaa tietä ja ottanut mitä majatalossa oli jäljellä jättäen talliin neljä uupunutta konia. Näytti siltä kuin heidän olisi täytynyt jäädä siihen huomiseen, ja se koetteli kovasti Crispinin mielenmalttia.

»Miksi panna sitä niin pahakseen», huudahti Cynthia ilmeisesti moittien, »kun minä olen teidän kanssanne?»

»Tulta ja tulikiveä, madam», karjui Galliard. »Juuri sen vuoksihan tapaus koskee minuun. Mitäpä jos isänne saavuttaa meidät täällä?»

»Isäni on vuoteessa, sir, haavoitettuna ja kuumeessa», vastasi tyttö ja Crispin muisti silloin, että Kenneth oli pistänyt Gregorya hartian läpi.

»Sittenkin», vastasi Crispin, »hän oli huomannut pakonne, ja uskallan vannoa, että hänen verikoiransa ovat meidän kantapäillämme. Jos he tapaavat meidät, niin he ovat tuskin ystävällisempiä meitä kohtaan kuin hän itsekään.»

Cynthia kalpeni, ja hetken vallitsi äänettömyys. Sitten hänen kätensä hiipi hiljaa Crispinin käsivarrelle ja hän katsoi mieheen uhmaavasti ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

»Mitä sitten, jos he tulevatkin? Olettehan te minun luonani!»

Kuningas oli ylistänyt Crispinin rohkeutta ja lyönyt hänet ansioittensa vuoksi ritariksi taistelukentällä». Mutta se kunnianosoitus ei ollut nostattanut hänessä sellaista ylpeyttä kuin Cynthian sanat, jotka ilmaisivat ylintä luottamusta häneen ja hänen urhoollisuuteensa. Matkan viivytys ei häntä enää vaivannut.

»Madam», nauroi hän, »koska ajattelette niin, en huolehdi enää, tulkoon mitä tahansa. Itse Cromwell ei saisi teitä minulta ryöstetyksi.»

Ne olivat ainoat lähellä intohimoa olevat sanat, mitkä hän oli lausunut sitten Sheringhamista lähdön, ja ne miellyttivät Cynthiaa. Mutta lausuessaan ne oli Crispin seisonut ainakin kahden askelen päässä hänestä, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään.

Pyytäen Cynthiaa lepäämään Crispin jätti hänet. Cynthia seurasi häntä silmillään ja katsellen hänen suoraa, hoikkaa vartaloaan, joka niin kaunopuheisesti ilmaisi voimaa, ja hänen kättään, joka niin tutusti lepäsi miekankahvalla, hän tunsi itsensä todella ylpeäksi siitä, että kuului hänelle ja oli turvassa hänen suojeluksessaan. Hän istuutui ikkunan ääreen Crispinin mentyä ja odotellessaan tämän paluuta hyräili hiljaa itsekseen iloista laulunpätkää. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat. Hän ei voinut tänä iltana nähdä mitään rumaa edes märällä, likaisella maantiellä. Mutta kun hän odotti ja minuutit muuttuivat tunneiksi, niin puna hävisi ja silmien loiste samentui. Laulu, jota hän oli hyräillyt, vaimeni ja hänen kaunismuotoinen suunsa sai nyrpeän ilmeen, joka yhä tiukkeni, mitä kauemmin hän odotti.

Mistress Cynthian otsa rypistyi, ja hänen ajatuksensa olivat jotenkin samansuuntaiset kuin iltaa aikaisemmin, ennen kuin hän oli lähtenyt Marleigh'n linnasta. Missä mies oli? Hän otti pöydällä olevan näytelmäkirjan ja koetti sitä lukemalla kuluttaa aikaansa. Iltapäivä tummeni hämäräksi, eikä Crispiniä vieläkään kuulunut. Cynthian palvelija ilmestyi ovelle kysymään, joko hän tahtoisi valoa, ja silloin oli Cynthia jo suuttua.

»Missä sir Crispin on?» hän kysyi.

Ja naisen vapisevan vastauksen johdosta, ettei hän tiennyt, hän käski vihaisesti tätä tiedustelemaan asiaa.

Pahalla tuulella käveli Cynthia huoneessa sillä aikaa, kun Catherine oli hänen asiallaan. Pitikö mies häntä leikkikalunaan, jonka kanssa vietti aikaansa vain silloin, kun ei löytänyt hauskempaa huvitusta, jättääkseen hänet kuolemaan ikävästä, kun jotakin muuta oli tarjolla? Oliko hänen suostumuksensa lähteä vieraaseen maahan hänen kanssaan niin vähäpätöinen asia, ettei mies ymmärtänyt sitä kunniaa, jota hänelle siten osoitettiin.

Senkaltaisilla kysymyksillä hän kiusasi itseään ja kun hän ei löytänyt niihin vastausta tai kun niihin aina oli vastattava myöntävästi, hän oli jo päättänyt jättää koko majatalon ja lähteä Lontooseen etsimään tätiään, kun ovi avautui ja Catherine astui sisään.

»No?» huudahti Cynthia huomatessaan, että Catherine oli ainoa tulija. »Missä on sir Crispin?»

»Alhaalla, madam.»

»Alhaalla?» toisti Cynthia. »Ja mitä hän alhaalla tekee?»

»Hän pelaa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa.»

Lokakuinen hämärä esti naista näkemästä sitä äkillistä kalpeutta, joka levisi hänen emäntänsä kasvoille, mutta hän kuuli hänen tuskanhuokauksensa, joka oli miltei kuin huuto. Nöyryytyksessään olisi Cynthia saattanut itkeä, jos olisi antanut tunteilleen vallan. Ja mies, joka oli kehoittanut häntä karkaamaan kanssaan, istui pelaamassa noppaa lontoolaisen herrasmiehen kanssa! Ah, se oli hirviömäistä! Ajatellessaan sitä hän puhkesi kovaan nauruun, joka sai hänen palvelijansa kauhistumaan. Voittaen sitten hermostuneisuutensa hän teki äkkinäisen päätöksen.

»Kutsu isäntä tänne», hän sanoi, ja pelästynyt Catherine totteli häntä juoksujalkaa.

Majatalonpitäjä tuli lyhty mukanaan taivutellen vanhaa selkäänsä nöyrästi.

»Onko teillä satulapatjaa?» kysyi Cynthia muitta mutkitta. »No, hölmö, mitä te tuijotatte? Onko teillä satulapatjaa?»

»On, on madam.»

»Entä renkiä, joka voisi ratsastaa kanssani Denhamiin, ja paria muuta miestä seuralaisiksi?»

»Ehkä voin hankkia ne, mutta...»

»Kuinka pian?»

»Puolen tunnin kuluttua, mutta...»

»Menkää sitten hankkimaan ne», keskeytti Cynthia polkien jalkaansa kärsimättömästi.

»Mutta, madam...»

»Menkää, menkää!» huusi hän yhä kiihtyvällä käskevällä äänellä.

»Mutta, madam», vastusteli isäntä epätoivoisena ja puhuen nopeasti ennättääkseen sanoa sanottavansa, »minulla ei ole levänneitä hevosia kymmenen mailin matkalle.»

»Lähden vasta viideltä», vastasi Cynthia nopeasti ajatellen vain hevosten saantia, olkoot ne sitten millaisia hyvänsä. »Menkää nyt älkääkä tulko takaisin, ennen kuin kaikki on valmista. Käyttäkää lähettejä, minä maksan kyllä hyvin ja ennen kaikkea: ei sanaakaan sille herrasmiehelle, joka tuli kanssani tänne.»

Suunnattomasti hämmästynyt isäntä lähti toimittamaan käskyjä hyvän palkkion toivossa.

Cynthia istui puoli tuntia turhaan ylläpitäen toivoa, että Crispin muistaisi häntä ja tulisi ennen kuin isäntä palaisi ilmoittamaan valmistustensa tuloksia. Mutta Crispiniä ei näkynyt tulevaksi, ja yksinäisyydessään tyttöparka vuodatti muutamia kyyneleitä, joitten lähde oli pikemminkin viha kuin suru. Hän kutsui palvelijansa ja käski tätä tulemaan seuraavana päivänä postin mukana perässä. Isännän hän palkitsi sormuksella, joka oli ainakin kaksikymmentä kertaa arvokkaampi kuin hänen tekemänsä palvelus, ja meni hänen johdattamanaan sivuoven kautta majatalon pihalle.

Täällä hän sai kolme hevosta, joista yksi oli varustettu satulapatjalla, jolla hänen piti ratsastaa lihavan tallipojan takana. Molempien toisten selässä istui kaksi kookasta ja hyvin aseistettua miestä, joista toinen oli varustettu suurella musketilla, jota hän piteli pöyhkeilevän lupaavasti.

Viittaansa kääriytyneenä nousi Cynthia tallipojan taakse ja seurue lähti Denhamiin päin. Cynthian unelma oli lopussa.

Master Quinn, majatalonpitäjä, katsoi heidän lähtöään epäilevin ja huolestunein silmin.

Sulkiessaan tallipihan porttia Cynthian mentyä hän pudisti pahaenteisesti harmaahapsista päätään ja mutisi itsekseen nöyrää kievarifilosofiaansa miesten kummallisesta menettelystä naisten kanssa ja naisten vielä kummallisemmasta menettelystä miesten suhteen. Ottaen sitten lyhtynsä hän astuskeli hitaasti ruokasäiliön puolelle, missä hänen vaimonsa odotti häntä.

Hihat käärittyinä korkealle punoittavien ja syväkuoppaisten kyynärpäittensä yläpuolelle seisoi mistress Quinn muovailemassa piirakkaa miehensä astuessa sisään ja asettaessa huoahtaen lyhtynsä maahan.

»Tullakin sillä tavalla kiusatuksi», murisi majatalon isäntä. »Antaakin tuollaisen tytönletukan nolata itsensä perin pohjin — tyttö oli niinkuin ainakin hienon herran naikkonen, eleiltään ja hajultaan kuin ylhäinen lady konsanaan! Olenko minä sellainen hölmö, että sallin sen tapahtua?»

»Varmasti olet hölmö», vastasi hänen vaimonsa vaivaten ahkerasti taikinaa, »mitä sitten lienet sallinutkin.»

Isännän lihavat kasvot menivät tuhansiin ryppyihin. Hänen pienet silmänsä katsoivat hieman häijysti emäntää, kuten kauan kärsineen ainakin.

»Sinä olet vaimoni», sanoi ukko paljonpuhuvasti, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: siinä näette minun hölmöyteni! Mutta huomatessaan, että väite ei ollut tarkoitettu kiisteltäväksi, mistress Quinn vaikeni.

»Oh, se oli pahasti tehty!» puhkesi isäntä hetken perästä puhumaan. »Häpeä minulle siitä tulee, se oli pahasti tehty.»

»Jos sinä olet tehnyt sen, niin se varmastikin on pahasti tehty ja häpeä jo hyvän sään aikana — mutta minkä vuoksi?» tokaisi hänen vaimonsa.

»No, kun lähetin nuo väsyneet eläinrukat maantielle.»

»Mitkä eläimet?»

»Mitkä eläimet? Olenko minä kyyhkysiä pitänyt? Hevoset, ihminen.»

»Ja minne sinä olet lähettänyt ne?»

»Denhamiin, tuon letukan kanssa, joka tuli tänne aamulla sen tuiman herrasmiehen seurassa, joka oli niin pahalla tuulella, kun ei meillä ollut antaa hänelle hevosia.»

»Missä _hän_ on?» kysyi emäntä.

»Nopan ääressä noiden kaupungin herrojen kanssa.»

»Noppaa pelaamassa? Ja tyttö on lähtenyt, sanoit?» kysyi rouva Quinn keskeyttäen työnsä ja katsoen ukkoaan suoraan silmiin.

»Niin», vastasi tämä.

»Tyhmeliini!» sanoi hänen oppivainen puolisonsa suuttuneena hänen lyhyistä vastauksistaan. »Tarkoitatko, että tyttö on karannut?»

»Sen kai jokainen ymmärtäisi siitä, mitä olen sinulle puhunut», vastasi mies lauhkeasti.

»Ja sinä olet antanut hänelle hevosesi ja auttanut häntä matkaan ja jättänyt hänen miehensä pelaamaan noppaa tuolla sisällä?»

»Olet kai nähnyt heidän avioliittokirjansa, vai mitä?» ivasi mies.

»Tomppeli! Jos tuo herrasmies piiskaa sinut, niin olet sen hyvin ansainnut.»

»Häh — mitä?» kysyi ukko hämmästyneenä, ja hänen punoittavat poskensa menettivät hieman väriään. Sillä siinä oli jotakin, jonka hän oli jättänyt pois laskelmistaan. Mutta mistress Quinn ei jäänyt vastaamaan. Hän oli jo menossa ovea kohti pyyhkien mennessään esiliinaansa taikinaisia käsiään. Epäluulo hänen aikeisiinsa nähden välähti hänen miehensä aivoissa.

»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi hän hermostuneena.

»Kertoa herrasmiehelle, mitä on tapahtunut.»

»Ei, sitä sinä et tee», huudahti ukko asettuen päättävästi hänen tielleen. »Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?»

Emäntä katsahti häneen halveksivasti ja välttäen hänen otettaan pääsi ovelle ja siitä puoleenväliin käytävää, kun hänen miehensä tavoitti hänet ja otti häntä vyötäisistä kiinni.

»Oletko sinä järjiltäsi, nainen?» hän huusi. »Aiotko saattaa minut perikatoon?»

»Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?» sanoi emäntä koettaen irrottaa hänen käsiään. Mutta ukko puristi häntä epätoivon vimmalla.

»Sinähän et mene», vannoi hän. »Tule takaisin ja anna herrasmiehen itse huomata, mitä on tapahtunut. Uskallanpa vannoa, ettei se hänelle paljoakaan kipua tuota. Hän on laiminlyönyt tyttöä pahanpäiväisesti sen jälkeen kun he saapuivat tänne, ei ole epäilystäkään siitä, että hän on kyllästynyt tyttöön. Ainakaan hänen ei tarvitse tietää, että minä annoin hänelle hevoset. Anna hänen luulla, että tyttö pakeni jalkaisin, kun mies sen huomaa.»

»Minä _menen_», vastasi emäntä itsepintaisesti vetäen miestään pari kolme askelta lähemmäksi ovea. »Herraa täytyy varoittaa. Ei käy päinsä, että nainen karkaa miehensä luota minun talossani ilman että siitä miehelle ilmoitetaan.»

»Minä lupasin hänelle sen», alkoi mies.

»Mitä minä sinun lupauksistasi!» sanoi eukko. »Minä kerron sen hänelle, jotta hän voi lähteä karkulaisen jälkeen ja tuoda hänet takaisin.»

»Mutta sinä et tee sitä», intti ukko ottaen eukkoa vielä lujemmin vyötäisistä. Mutta silloin he kuulivat herttaisen ivallisen äänen puhuttelevan heitä.

»Peijakas, olipa kerrassaan hauska kuunnella teitä», sanoi ääni. He katsahtivat taakseen ja näkivät yhden majataloon pysähtyneistä kaupungin keikareista seisomassa kädet lanteilla kapeassa käytävässä ilmeisesti odottamassa ohipääsyä. »Liikuttava näky, sir», sanoi hän purevasti isännälle. »Ihmeellisen liikuttava näky nähdä teidän ikäisenne miehen vielä kuhertelevan rakkaan eukkonsa kanssa kuin mikäkin linnunpoikanen. Mieleni on paha, kun minun näin epähienosti täytyy häiritä kuherteluanne, mutta jos annatte minun mennä tästä ohi, niin voitte jatkaa rauhassa siveätä syleilyänne, sillä lupaan, etten katso taakseni.»

Häpeissään erosivat aviopuolisot silmänräpäyksessä. Mutta ennen kuin herrasmies ennätti ohi, livahti mistress Quinn todellisena opportunistina käytävää pitkin yleiseen saliin, ennen kuin hänen miehensä ennätti pidättää häntä.

Crispin istui _Suffolk Armsin_ yleisessä salissa vastakkain erään sievän miekkosen kanssa, joka oli yhtä haisevaa myskiä ja koreaa nauhaa, ja heitä ympäröi puoli tusinaa herrasmiestä, jotka matkalla Lontooseen olivat pysähtyneet Staffordiin lepäämään.

Sievä herrasmies kiroili leveästi ja tekeytyi hirvittävän elostelevaksi vakuuttuneena siitä, että kaikki ympärillä olevat uskoivat hänen olevan samanlainen raisupää kaupungissakin.

Pakollisen viipymisen aiheuttaman ikävän poistamiseksi he olivat alkaneet pelata kruunulla, mutta panokset olivat kasvaneet hirvittäviksi summiksi. Onni oli alussa suosinut nuorta miestä, mutta sitä mukaa kuin panokset suurenivat, huononi hänen onnensa, ja silloin kun Cynthia ratsasti ulos tallipihasta, heitti herra Harry Foster viimeisen kultakolikkonsa kiroten pöytään.

»Piru vieköön», huokasi hän, »siinä oli viimeinen satasesta.»

Hän hypisteli surumielisenä mustassa tukassaan heiluvaa nauhaa, ja nähdessään, ettei uutta panosta kuulunut, Crispin alkoi nousta. Mutta nuori keikari pidätti häntä.

»Odottakaa, sir», hän sanoi. »Ei minulta vielä kaikki ole mennyt. Jumaliste, me teemmekin tästä vielä yön.

»Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja ylhäisen välinpitämättömin elein työnsi sen pöydän poikki.

»Paljonko panette?» ja sitten hän huusi yhteen hengenvetoon: »Poika, tuoppi olutta!»

Crispin katseli kalleutta huolettoman näköisenä.

»Kaksikymmentä karolusia», mutisi hän.

»Perhana, sir, teidän nenänne ilmaisee, että olette juutalainen, enempään puuttumatta. Sanokaa kaksikymmentäviisi, niin minä heitän.»

Suvaitsevaisesti hymyillen ja hartioitaan kohauttaen kuin mies, jolle kaksikymmentäviisi tai sata on yhdentekevää, Crispin myöntyi. He heittivät. Crispin sai enemmän ja voitti.

»Paljonko panette?» kysyi herra Foster, ja toinen sormus seurasi ensimmäistä.

Ennen kuin Crispin ennätti vastata, lennähti majatalon sisäosiin johtava ovi auki ja rouva Quinn tuli juosten saliin ponnistuksesta ja kiihkosta läähättäen. Oven pielessä seisoi isäntä epäröiden ja pelon vallassa. Kumartuen Crispinin korvan juureen rouva Quinn ilmoitti tietonsa kuiskaamalla niin äänekkäästi, että useimmat ympärillä olevista sen kuulivat.

»Mennyt?» huudahti Crispin äärimmilleen hämmästyneenä.

Vaimo osoitti sormellaan isäntää, ja käsittäen, että nainen kehoitti häntä kääntymään isännän puoleen, Crispin kutsui häntä luokseen.

»Mitä te tiedätte asiasta, isäntä?» hän huusi. »Tulkaa tänne ja kertokaa, minne hän lähti.»

»En tiedä», vastasi isäntä ja kuvasi sitten yksityiskohdittain Cynthian lähdön sekä ilmoitti, että lady näytti sangen vihaiselta.

»Satuloikaa minulle hevonen», sanoi Crispin isännälle, nousi seisomaan ja heitti herra Fosterin sormuksen pöydälle, niinkuin sillä ei olisi ollut mitään arvoa. »Sanoitte hänen lähteneen Denhamiin päin? Sukkelaan, mies!» Ja isännän poistuessa hän kokosi pöydältä rahat ja voittamansa sormuksen taskuihinsa ja yritti lähteä.

»Hei, hei!» huudahti herra Foster. »Minne nyt niin äkkiä kiire?»

»Valitan, sir, että onnetar on ollut teille epäsuopea, mutta minun täytyy mennä. Asianhaarat vaativat, että...»

»Helvettiin asianhaarat!» karjui herra Foster nousten seisomaan. »Te ette jätä minua näin!»

»Luvallanne, sir, minä teen sen.»

»Mutta te ette saa minun lupaani!»

»Sitten täytyy minun onnettomuudekseni mennä ilman sitä. Mutta minä palaan».

»Sir, se on vanha satu!»

Crispin kääntyi epätoivoisena. Jos hän nyt joutuisi selkkauksiin, saattoi kaikki mennä piloille, ja ikään kuin ihmeen kautta hän hillitsi itsensä. Hänellä oli vielä hetkinen aikaa niin kauan kuin hänen hevostaan satuloitiin.

»Sir», hän sanoi, »jos teidän sievyydellänne on koristeita muassanne puolenkin arvosta siitä, mitä olen voittanut teiltä, niin panen kaiken sitä vastaan yhdellä heitolla ja sen jälkeen, olkoon tulos mikä hyvänsä, lähden. Suostutteko?» Ihastuksen hyminä kuului läsnäolevien taholta heidän kuullessaan niin häikäilemättömän ja jalomielisen ehdotuksen, ja herra Fosterin oli pakko suostua. Hän veti esiin kaksi koristetta, timantin kaulaansa koristavista röyhelöistä ja helmen korvastaan. Hän pani ne pöydälle, ja Crispin heitti voittavan heiton juuri kun isäntä astui sisään ilmoittamaan, että hevonen oli valmis.

Crispin otti koristeet ja kohteliaasti valittaen jätti herra Harry Fosterin tuumimaan hevosensa panttaamista asuntonsa vuokrasta.

Ja niin kävi, että ennen kuin Cynthia oli ratsastanut kuuttakaan mailia Denhamiin johtavaa tietä, toinen hänen saattajistaan kuuli nopeaa kavionkapsetta takanaan ja huomautti siitä Cynthialle arvellen, että heitä ajettiin takaa. Cynthia kehoitti heitä rientämään, mutta joka askelella läheni takaa-ajaja. Uudelleen huomautti seuralainen vaaran uhasta ja ehdotti, että he pysähtyisivät ja ottaisivat takaa-ajajan vastaan asiaankuuluvalla tavalla. Musketti antoi hänelle luottamusta tulokseen. Mutta Cynthia kauhistui ajatusta ja luvaten runsaasti palkita heidät kehoitti heitä vain kiiruhtamaan. Vielä he ratsastivat mailin eteenpäin, mutta joka hetki toi takaa-ajajan kavionkapseen lähemmäksi, kunnes vihdoin kuului huuto heidän takanansa. He tiesivät silloin, että matkan jatkaminen oli turhaa.

Yö oli pimeä, mutta kyllin valoisa, että esineen saattoi erottaa taivaanrantaa vasten, ja äkkiä näkyi heidän takanaan noin sadan askelen päässä musta varjo. Huolimatta Cynthian kiellosta kohotti muskettimies aseensa pimeän turvin ja laukaisi lähestyvää varjoa kohti.

Cynthia huusi kauhusta, hevoset nousivat takajaloilleen ja sir Crispin nauroi ääneen nelistäessään heidän kimppuunsa. Musketin käyttäjä kuuli miekan suhisevan ilmassa ja näki sen terän välähtävän pimeässä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaan sysäyksen, kun Crispinin hevonen törmäsi hänen hevoseensa, ja otsassaan musertavan iskun, jonka Crispin antoi miekkansa hamaralla ja joka lennätti hänet pitkän matkaa satulasta. Hänen toverinsa painoi silloin kannukset hevosensa kylkiin ja painalsi kilpaa öisen tuulen kanssa Denhamia kohti.

Ennen kuin Cynthia arvasikaan, mitä oli tapahtunut, oli satula hänen edessään tyhjä ja hän itse ratsasti takaisin Staffordiin päin Crispinin vieressä tämän pitäessä hänen hevosensa suitsista kiinni.

»Pikku hupakko!» sanoi Crispin puoleksi vihaisena, puoleksi pilkaten, ja sitten he ratsastivat ääneti — Cynthia liian nöyryytettynä ja liian vihaisena rohjetakseen puhua mitään.

Matka takaisin Staffordiin kävi nopeasti, ja pian he olivat taas tallipihassa, josta olivat tunti sitten lähteneet. Välttäen yhteistä salia johdatti Crispin hänet sivuovesta sisään samaa tietä, jota Cynthia oli talosta lähtenytkin.

Isäntä tuli heitä vastaan käytävässä ja nähdessään Crispinin kalpeuden ja tuiman ilmeen vetäytyi takaisin sanaakaan sanomatta.

Yhdessä he sitten menivät samaan huoneeseen, jossa Cynthia oli viettänyt koko päivänsä yksinäisyydessä.

Cynthian tunteet olivat jotenkin samanlaiset kuin lapsen, joka on ollut tottelematon ja tavattu itse teossa, ja hän oli vihainen itselleen ja heikkoudelleen, että asian niin piti olla. Mutta huoneeseen tultuaan hän seisoi allapäin eikä katsonut toveriinsa, jonka silmissä oli harmin ja hämmästyksen ilme.

»Miksi te karkasitte?» kysyi Crispin vihdoin tyynellä, tasaisella äänellä.

Kysymys oli Cynthian vihastuneelle mielelle kuin tuulenpuuska hiipuvalle hiillokselle. Hän vetäisi päätään uhmaten taaksepäin ja katsoi Crispiniin tuimasti.

»Sanon teille», huudahti hän, mutta vaikeni sitten äkkiä. Tuli sammui hänen silmistään ja ne laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään suuren, punaisen läikän laajenevan Crispinin vasemman olkapään kohdalla. Hänen ihmetyksensä muuttui kauhuksi hänen huomatessaan, mitä laatua tahra oli, ja muistaessaan, että toinen hänen saattajistaan oli ampunut Crispiniä kohti.

»Oletteko haavoittunut?» hän sammalsi.

Väsynyt hymy levisi Crispinin kasvoille ja se vain lisäsi hänen kalpeuttaan. Sitten, ikään kuin hän olisi hymyynsä ponnistanut viimeiset voimansa, hän horjahti äkkiä seistessään. Hän lähti astumaan tavoitellakseen tuolia, mutta kompastui jo toisella askelella ja kaatui ilman muuta pitkälleen, vasen käsi sydämellä ja oikea suorana eteenpäin. Veren menettäminen ja viime aikojen nukkumattomuuden aiheuttama väsymys oli tehnyt tehtävänsä, niin rautaisen luja kuin mies olikin.

Silmänräpäyksessä Cynthian viha katosi. Hirvittävä pelko, että Crispin oli kuollut, valtasi hänet, ja hänen kauhuaan lisäsi tieto, että hän itse oli aiheuttanut hänen kuolinhaavansa. Tuskan huokaus pääsi häneltä hänen laskeutuessaan polvilleen Crispinin viereen. Hän nosti Crispinin pään syliinsä ja puhutteli häntä nimeltä ikään kuin äänen olisi pitänyt riittää palauttamaan hänet taas elämään ja tietoisuuteen. Vaistomaisesti hän aukaisi miehen takinkauluksen ja koetti vetää takin hänen päältään nähdäkseen hänen haavansa laadun ja mahdollisesti tukkiakseen verenvuodon, mutta hänellä ei ollut voimaa siihen ja hän jätti yrityksensä voimatta tehdä muuta kuin kuiskata miehen nimeä.

»Crispin, Crispin, Crispin!»

Hän kumartui suutelemaan miehen valkeata, tahmeaa otsaa, sitten hänen huuliaan, ja silloin kulki värähdys Crispinin ruumiin läpi ja hän avasi silmänsä. Hetken ne näyttivät elottomilta ja tylsiltä, mutta muuttuivat sitten kysyviksi.

Hetki sitten olivat he molemmat katsoneet toisiinsa vihaisin ilmein, nyt oli Crispinin pää äkkiä Cynthian sylissä, hänen huulensa Cynthian huulilla. Miten hän tässä oli? Mitä tämä merkitsi?

»Crispin, Crispin», sanoi Cynthia. »Jumalan kiitos, te vain pyörryitte.»

Miehen ruumiillista havahtumista seurasi pian hänen sielunsa herääminen. Hän makasi siinä unohtaen haavansa, tehtävänsä, poikansa. Hänen ajatuksensa olivat vielä puoleksi nukuksissa ja hänen ymmärryksensä tylsä, mutta hänen sielunsa oli jo valveilla ja hän makasi äärimmäisen onnellisena, niin onnellisena, ettei hän koskaan ollut sellaista kokenut onnettoman elämänsä aikana.

Heikolla äänellä hän kysyi:

»Miksi karkasitte?»

»Unohtakaamme se», vastasi tyttö hiljaa.

»Ei, kertokaa minulle ensin.»

»Minä ajattelin — ajattelin», sammalsi Cynthia. Rohkaisten sitten itsensä hän jatkoi: »Minä ajattelin, että ette minusta todella välittänyt, että piditte minua vain leikkikalunanne. Kun minulle kerrottiin, että te istuitte pelaamassa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa, suututti minua se, että siten laiminlöitte minut. Jos kerran rakastaisitte minua, ajattelin, niin ette kohtelisi minua sillä tavalla ja jättäisi minua yksin ikävään.»