Part 17

Hetken antoi Crispin silmiensä ahmia Cynthian punastuneita kasvoja. Sitten hän sulki ne ja mietti, mitä Cynthia oli sanonut, ja silloin hänelle selvisi kaikki. Se välähti hänelle huikaisevana, mutta samalla kaikki selvittävänä. Sadat asiat, jotka häntä viimeisenä kahtena päivänä olivat oudoksuttaneet, kirkastuivat äkkiä ja täyttivät hänet sanomattomalla ilolla. Hän uskalsi tuskin uskoa olevansa valveilla ja että Cynthia oli hänen lähellään ja että hän oli kuullut oikein hänen sanansa. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kuinka tietämätön itsestään!

Ajatusten kulkiessa sitten väärinkäsityksen syihin hän muisti poikansa, ja oli kuin kylmä käsi olisi pantu hänen ohimoilleen, se jäähdytti hänet läpikotaisin. Maatessaan siinä silmät kiinni häneltä pääsi valittava huokaus. Onnellisuus oli vihdoinkin hänen ulottuvillaan. Hän saattoi taas saada rakkautta, jos vain pyysi sitä, ja lisäksi vielä tytön, joka oli suloisin ja puhtain, minkä Jumala konsanaan oli miehen elämän puhdistamiseksi lähettänyt. Hänet valtasi ääretön hellyys ja voimakas kiusaus unohtaa kokonaan vannotut valat, panna uskollisuus pilkanalaiseksi, nauraa kunnialle ja ottaa tämä nainen omakseen.

Cynthia rakasti häntä — hän tiesi sen nyt, ja se tieto oli hänelle äkkiä selvinnyt. Mitä saattoi siihen verrattuna hänen uskollisuutensa, kunniansa ja valansa hänelle antaa? Mitä merkitsi hänelle tuo kurja olio, hänen poikansa, joka oli ylenkatsonut häntä?

Hän taisteli siinä suurimman taistelunsa maaten pitkänään maassa, pää Cynthian sylissä.

Jos hän olisi taistellut sen silmät kiinni, niin olisivat ehkä kunnia ja vannottu vala voittaneet sinä päivänä, mutta hän avasi silmänsä ja ne tapasivat Cynthian katseen.

Hetken he siten katsoivat toisiinsa, miehen nälkäinen katse tunkeutui Cynthian kirkkaansinisiin syvyyksiin. Noihin syvyyksiin hukkui hänen sielunsa ja tukehtui hänen kunniansa.

»Cynthia», huudahti hän. »Jumala minua armahtakoon, minä rakastan sinua!» Ja hän meni taas tajuttomaksi.

Kuudeskolmatta luku

Huudahdus, jota Cynthia ei käsittänyt muuta kuin puoleksi, kaikui vielä hänen korvissaan, kun ovi lensi auki ja kynnyksen yli astui nopeasti keikarimaisesti puettu nuori herrasmies ja aivan hänen kintereillään estelevä isäntä.

»Minähän sanoin sinulle, senkin valehteleva koira», sanoi nuori mies, »että näin hänen ratsastavan tallipihaan, ja hänen täytyy antaa minulle tilaisuus paikata tappioni. Mene hiiteen, sinä pirun jälkeläinen.»

Cynthia katsahti ylös hätääntyneenä ja hänet huomatessaan iloinen keikari pysähtyi hämillään.

»Piru vieköön, madam, en tiennyt — en osannut arvata...» Hän vaikeni havaitessaan vihdoinkin sopimattoman puhetapansa ja kumarsi syvään.

»Palvelijanne, madam», sanoi hän, »palvelijanne, Harry Foster.»

Cynthia tuijotti mieheen silmät kysyvinä, mutta ei puhunut mitään, ja sillä aikaa sievä herrasmies korjaili ja kohenteli koreata pukuaan ja toivoi olevansa vaikka missä muualla.

»En tiennyt, madam, että miehenne oli loukkaantunut.»

»Hän ei ole mieheni, sir», vastasi Cynthia tuskin tietäen mitä sanoi.

»Peijakas, ja kuitenkin karkasitte hänen luotaan!» huudahti hän.

Cynthian posket tulivat tulipunaisiksi.

»Ovi, sir, on takananne.»

»Niin, madam, ja myös isäntä», vastasi nuori mies vähääkään hämmästymättä. »Tule tänne, senkin syöttiläs, tämä herrasmies on haavoittunut.»

Kohteliaasti kutsuttuna laahusti isäntä eteenpäin ja herra Foster pyysi Cynthialta lupaa saada tämän kanssa hoitaa Crispinin haavaa. He asettivat Crispinin rahille ja kaupunkilaiskeikari kävi työhön sellaisella taidolla, jota ei hänen kaltaiseltaan kekkulilta olisi voinut odottaa. Hän sitoi olkapäässä olevan haavan, joka ei ollut vaarallista laatua itsessään, mutta runsas verenvuoto oli aiheuttanut tilan, joka oli vakavampi. He kohottivat Crispinin pään pielusten varaan ja heti hän huokasi syvään ja avaten silmänsä valitti janoa sekä oli äärimmäisen ihmeissään nähdessään keikarin seisovan vieressään.

»Tulin hakemaan teitä jatkamaan peliä», selitti herra Foster, »ja Pyhän Yrjön kautta, olen kovin pahoillani tavatessani teidät tällaisessa tilassa.»

»Oh, sir, minun tilani ei ole ensinkään huono — pieni naarmu vain — ja vaikka olisin saanut kuulan sydämeni läpi, niin ei se merkitsisi mitään siihen tietoon nähden, jonka juuri...» Hän pysähtyi äkkiä. »Mutta, sir», lisäsi hän sitten heti, »olen äärimmäisen kiitollinen teille siitä, että hoiditte minua, ja jos lisäätte velkataakkaani teille sallimalla minun vielä levätä vähän aikaa, niin olen antava sille suuren arvon.»

Hänen katseensa kohtasi Cynthian katseen ja hän hymyili. Isäntä yskäisi merkitsevästi ja tallusteli ovea kohti. Mutta master Foster ei näyttänyt mitään lähdön aikeita, vaan seisoi yhä Galliardin vieressä ilmeisesti kahden vaiheilla.

»Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, ennen kuin menen», sanoi hän vihdoin. Kääntyessään sitten ja nähdessään isännän seisovan ovella odottavan näköisenä, puhkesi hän tälle puhumaan.

»Menkää matkoihinne. Saakeli, eikö herrasmies saa enää puhua toisen kanssa olematta teidän uteliaiden korvienne ulottuvilla? Suokaa anteeksi tulisuuteni, madam, mutta, jumaliste, tuo likainen konna koettelee sisikuntaani liiaksi.»

»Nyt», jatkoi hän isännän lähdettyä, »minun asemani on seuraavanlainen: Olen hävinnyt teille tänään rahasumman, joka ehkä jonkun mielestä on huomattavan suuri mutta joka itse asiassa on varsin mitätön.

Mutta minä olen sangen pahoillani siitä, että hävitin muutamia kalleuksia, jotka minulle ovat erityisen arvokkaita ja jotka totta puhuen panin peliin epätoivon hetkellä. Toivoin, sir, tänä iltana saavani pelata ystävällisen pelin kanssanne voittaakseni takaisin osan, sillä minulla on vielä panna peliin vaunut ja neljä hevosta, hienoimmat mitä Englannista voi saada, piru vie. Teidän haavanne, sir, tekee mahdottomaksi vaatimukseni väsyttää itseänne noudattamalla pyyntöäni. Pyydän sen vuoksi, että luovuttaisitte minulle nuo koristeet velkakirjaa vastaan, joka vastaa sitä summaa, jonka silloin panin peliin. Olen hyvin tunnettu kaupungissa», kiiruhti hän sanomaan, »ja teidän ei tarvitse olla levoton...»

Crispin keskeytti hänet heilauttamalla kättään.

»En ole ensinkään levoton mistään tässä yhteydessä, sir, ja teen mielelläni pyyntönne mukaan.» Hän työnsi kätensä taskuunsa ja veti esille voittamansa sormukset, rintaneulat ja korvarenkaat. »Kas tässä, sir, ovat koristeenne.»

»Sir», sanoi herra Foster hämmentyneenä Galliardin arkailemattomasta jalomielisyydestä. »Olen äärettömän kiitollinen, piru vieköön, todellakin kiitollinen. Te saatte velkakirjan aivan heti. Kuinka suuri osapuilleen?»

»Odottakaahan, herra Foster», sanoi Crispin keksien äkkiä tuuman. »Tehän mainitsitte hevosistanne. Ovatko ne hyvässä kunnossa?»

»Erinomaisessa.»

»Ja te palaatte Lontooseen, eikö niin?»

»Aivan niin.»

»Milloin aiotte lähteä?»

»Huomenna.»

»No, sir, minulla on ehdotus, joka tekee velkakirjan tarpeettomaksi. Lainatkaa minulle hevosenne, sir, Harwichiin asti. Haluaisin lähteä heti.»

»Mutta sinun haavasi?» sanoi Cynthia. »Sinä olet vielä heikko.»

»Heikko! En ensinkään. Minä olen täysin tajuissani ja voimakas. Minun haavani ei ole mikään haava, sillä naarmulle ei voi sitä nimeä antaa. Kas niin, kultaseni.» Hän nauroi ja vetäen Cynthian päätä luokseen kuiskasi: »Sinun isäsi!» Kääntyen sitten taas herra Fosterin puoleen hän jatkoi: »No, sir, tallissa on minulla neljä varsin siedettävää postihevosta, joilla voitte seurata meitä huomenna Harwichiin, ja siellä vaihdatte ne omiinne, jotka odottavat teitä _Garter_-majatalon tallissa. Tästä palveluksesta, joka olisi minulle arvaamattoman arvokas, annan mielelläni hetaleenne teille takaisin.»

»Mutta piru vieköön, sir», sanoi Foster ymmällä, »se on liian jalomielistä, kunniani kautta, sitä se on. En voi suostua siihen. Ei, piru vie, en voi.»

»Sanoin teille jo, kuinka suuren hyväntyön te minulle sillä teette. Uskokaa minua, sir, minulle se oli kaksin-, kolminkertaisesti noiden koristusten veroinen.»

»Te saatte hevoseni, sir, ja velkakirjani myös», sanoi Foster varmasti.

»Teidän velkakirjanne ei ole minulle niinkään arvoinen, sir. Aion lähteä Englannista huomenna enkä tiedä milloin palaan.»

Ja niin kaupasta vihdoin sovittiin. Cynthian palvelija herätettiin ja hänen käskettiin nousta. Hevoset valjastettiin Crispinin ajoneuvojen eteen ja Crispin, nojaten Harry Fosterin käsivarteen, laskeutui alakertaan ja sieltä ajoneuvoihin.

Lontoon keikarin jäätyä kiroilemaan, vannomaan, sadattelemaan ja noitumaan Crispinin suurenmoisuutta vierivät tämän vaunut yön pimeydessä Ipswichia kohti.

Kello kymmenen aikaan aamulla he pysähtyivät _Garter_-majatalon ovelle. Mutta ajopelien heittely oli vaivannut Crispiniä niin ankarasti, että hänet oli kannettava majataloon. Hän oli hyvin levoton _Lady Janesta_, koska ei päässyt satamaan sitä kuulostamaan, kun häntä äkkiä tuli tiedustelemaan rehevä, punanaamainen olio, joka kysyä tokaisi jotenkin suoraan, oliko hän sir Crispin Galliard. Ennen kuin tämä ennätti vastata, mies ilmoitti olevansa Thomas Jackson, _Lady Janen_ kapteeni, ja Crispin olisi mielellään huutanut ilosta kuullessaan tämän uutisen.

Mutta hänen maatessaan vihdoin kuunarin hytissä hänen mietteensä muuttuivat pian miellyttävistä katkeriksi. Hän oli lähtenyt tuomaan Cynthiaa poikansa luo ja oli antanut kunniasanansa työn suorittamisesta. Miten hän nyt täytti lupauksensa? Niinä hetkinä, jolloin oli yksin, hän kiroili epätoivoissaan sitä Cynthian seuralaista, joka kömpelyydessään oli haavoittanut häntä eikä ollut tähdännyt hieman alemmaksi, jotta olisi siten ratkaissut hänen elämänsä onnettoman arvoituksen ainiaksi. Turhaan hän koetti lohduttaa itseään ja vähentää poikaansa kohtaan tekemäänsä vääryyttä sillä ajatuksella, että juuri hän oli se mies, jota Cynthia rakasti, eikä hänen poikansa, että hänen poikansa ei merkinnyt Cynthialle mitään ja että Cynthia ei koskaan olisi lähtenyt hänen kanssaan, jos oli tiennyt hänen kosineen toisen puolesta.

Ei. Teko oli ruma ja tuli vielä rumemmaksi siksi, että hän oli tehnyt sen toisia pahoja tekojaan sovittaessaan. Kotvan aikaan hän oli miltei raukkamainen. Hän oli pyytämäisillään kapteeni Jacksonia purjehtimaan Calais'n ohi johonkin muuhun satamaan Ranskan rannikolla. Mutta hän oli heti halveksien hylännyt raukkamaisen paon ajatuksen ja päätti, kävi miten tahansa, kohdata poikansa, esittää hänelle totuuden ja jättää hänen arvosteltavakseen, kuinka voimakas kohtalo oli ollut.

Maatessaan kuumeisena ja ärtyisenä laivan hytissä hän miltei joutui vihaamaan Kennethiä. Hän muisti hänet ainoastaan onnettomana alhaisena olentona, milloin tekopyhänä, milloin keikarina, toisinaan virrenvinguttajana ja toisinaan elostelijana, mutta aina teeskentelevänä, aina raukkamaisena eikä koskaan miehenä, jonka hän ylpein mielin voisi tunnustaa pojakseen.

Heillä oli myötäinen tuuli ja illan tullen tuli Cynthia, joka vähän aikaa oli ollut poissa hänen vuoteensa äärestä, ilmoittaen, että Ranskan rannikko oli jo näkyvissä.

Crispinin vastaus oli syvä huokaus, ja kun Cynthia kiusoitteli häntä sen vuoksi, koetti Crispin hymyillä, mutta hymy oli vieläkin surullisempi. Hetken hän jo aikoi uskoa tytölle kaiken, kertoa hänelle, millaisessa asemassa hän oli, ja siten jakaa taakan kahden kannettavaksi. Mutta hän ei tohtinut tehdä sitä. Cynthia ei saisi sitä koskaan tietää.

Seitsemäskolmatta luku

Erääseen _Auberge du Solei'n_ majatalon ensimmäisen kerroksen huoneeseen tuli talon isäntä kysymään, oliko Crispin mylord Galliard. Kysymyksen kuullessaan vetäisi Crispin syvään henkeään epätietoisuuden vallassa ja tunsi kalpenevansa. Mitä se merkitsi? Hän mietti, ja toivo, jota hän saapumisestaan asti oli ylläpitänyt, alkoi kadota, sillä hän ei ollut tavannut poikaansa satamassa eikä majatalossa. Hän ei uskaltanut tehdä mitään kysymyksiä peläten, että vastaus saattoi hävittää hänen toivonsa, joka vasten hänen tahtoaankin yhä nosti päätään.

Hän huokasi ennen kuin vastasi ja pyyhkäistessään hermostuneella kädellään otsaansa huomasi sen märäksi.

»Nimeni on Crispin Galliard. Mitä uutisia teillä on?»

»Eräs herrasmies — maalaisenne — on odottanut teitä täällä kolme päivää.»

Hetken istui Crispin aivan hiljaa viimeisenkin toivonkipinän menettäneenä. Äkkiä hän sitten karkaisi itsensä ja huolimatta heikkoudestaan nousi seisomaan. »Tuokaa hänet luokseni. Tahdon tavata hänet heti.»

»Tout à l'heure, monsieur», vastasi isäntä. Tällä hetkellä hän ei ole kotona. Hän meni ulos hengittämään raitista ilmaa pari tuntia sitten eikä ole vielä palannut.»

»Taivas suokoon, että hän olisi kävellyt mereen», tokaisi Crispin intohimoisesti. Sitten hän taas hillitsi itsensä. »Ei, ei, hyvä Jumala — eihän toki! Sitä en tarkoittanut.»

»Tahtooko monsieur syödä?»

»Heti, ja tuokaa tänne valoa.»

Isäntä meni palatakseen hetken perästä tuoden kaksi palavaa kynttilää, jotka hän asetti pöydälle.

Hänen mennessään kuului portaista raskaita askeleita ja miekan kolahtelua kaidetta vasten.

»Täällä tulee mylordin maanmies», ilmoitti isäntä.

Katsoessaan ylös Crispin näki Harry Hoganin kookkaan ruhon ovessa.

Crispin kohottautui suoraksi istuessaan ja tuijotti tulijaan kuin aaveeseen. Hogan lähestyi surullisesti hymyillen ja pani kätensä hellästi Crispinin olkapäille.

»Tervetuloa Ranskaan, Crispin», sanoi hän. »Vaikkei se, jota odotat, olekaan täällä, niin on sinulla kuitenkin uskollinen ystävä vastassasi.»

»Hogan!» huudahti ritari. »Mikä sinut tänne on tuonut? Mitä sinä täällä teet? Ja missä Jocelyn on?»

Irlantilainen katsoi häntä hetken vakavana, sitten hän huokasi ja vaipui tuolille.

»Oletko tuonut ladyn?» hän kysyi.

»Hän on täällä. Hän tulee kohta luoksemme.»

Hogan huokaili ja pudisti surullisena harmaata päätään.

»Mutta missä on Jocelyn?» tiedusti Crispin uudelleen ja hänen riutuneet kasvonsa näyttivät kovin kalpeilta hänen kääntäessään ne Hoganiin. »Miksi hän ei ole täällä?»

»Minulla on ikäviä uutisia.»

»Ikäviä uutisia?» mutisi Crispin, ikään kuin ei olisi käsittänyt sanojen merkitystä. »Ikäviä uutisia», toisteli hän yhä. Sitten hän kysyi äkkiä: — »Mitä ne ovat?»

»Ja sinä olet lisäksi tuonut ladyn tänne!» valitti Hogan. »Tottavie, minä toivoin, että ainakin siinä olisit epäonnistunut.»

»Jumaliste, Hogan», huudahti Crispin, »kerro heti uutisesi!»

Hogan mietti hetkisen ja sanoi sitten:

»Kerron sinulle tarinan alusta alkaen. Noin neljä tuntia lähtösi jälkeen Walthamista toivat mieheni sen pahantekijän, jota olivat etsineet. Lähetin kersanttini ja sotamiehet heti Lontooseen vangin kanssa ja jäin sinne vain kahden ratsumiehen kera. Noin tunti sen jälkeen tulla rämistivät ajopelit pihaan ja niistä astui lyhyt, hoikka, mustiin puettu mies, jolla oli häijyn näköiset kasvot ja kierot silmät ja joka karjui olevansa Josef Ashburn Marleigh'n linnasta ja vaati pääkenraalin ystävänä itselleen heti hevosia jatkaakseen matkaansa Lontooseen. Satuin olemaan silloin pihassa ja kuullessani hänen komean ilmoituksensa arvasin heti, millä asioilla hän liikkui. Hän meni majataloon ja minä seurasin häntä sinne. Ensimmäinen ihminen, johon hänen katseensa osui, oli sinun poikasi. Hän hätkähti nähdessään pojan siellä ja toinnuttuaan hämmästyksestään lasketti huuliltaan hävyttömimmän kiroustulvan, minkä ikänäni olen puritaanin suusta kuullut. Kun se oli loppunut, huusi hän: 'Mitä sinä hullu täällä teet?' Nuorukainen sammalsi jotakin ja meni hämilleen. Vihdoin hän sai sanotuksi, että hänet oli pidätetty. 'Pidätetty', jylisi Ashburn, 'ja kenen toimesta?' 'Isäni, sinä murhanhimoinen roisto!' vastasi poika tulisesti.

Silloin master Ashburn kalpeni ja tuli hyvin häijyn näköiseksi. 'Vai niin', sanoi hän leikkisällä äänellä.' 'Vai olet sinä saanut tietää sen jo! Mutta jumaliste, siitä tiedosta ei tule sinulle enempää hyötyä kuin roistomaiselle isällesikään. Minun täytyy alkaa sinusta, senkin vietävä.'

Ja niin sanoen hän sieppasi suuren oluttuopin pöydältä ja kaatoi sen sisällön pojan kasvoille. Sieluni kautta! Poika osoitti silloin sellaista sisua, etten ikänäni olisi hänestä sitä odottanut. 'Ulos', huusi hän tarttuen toisella kädellään miekkaansa ja osoittaen toisella ovea. 'Ulos, sinä koira, jotta siellä voin tappaa sinut!' Ashburn nauroi ja kirosi häntä, ja yhdessä he painuivat ohitseni pihalle. Siellä ei sattumalta ollut näkijöitä, ja siinä, ennen kuin he edes olivat mitanneet välimatkan, oli teko tehty — Ashburn oli pistänyt miekallaan Jocelynin sydämen läpi.»

Hogan pysähtyi, ja Crispin istui kalpeana ja hiljaa, sielu tuskan täyttämänä.

»Entä Ashburn?» kysyi hän sitten äänellä, joka oli omituisen matala ja käheä. »Miten hänen kävi? Eikö häntä vangittu?»

»Ei», vastasi Hogan synkästi. »Häntä ei vangittu. Hänet haudattiin. Ennen kuin hän ennätti pistää miekkaansa tuppeen, astuin minä hänen eteensä ja syytin häntä siitä, että hän oli murhannut parrattoman pojan. Muistin, mitä hän oli velkaa sinulle, muistin, että hän oli lähettänyt sinut kuoleman kitaan, näin pojan ruumiin viruvan maassa vielä lämpimänä ja verta vuotavana ja löin miestä nyrkillä vasten suuta. Kurja raukka kun oli, hän koetti pistää minua heti, ennen kuin edes olin ehtinyt vetää miekkani tupesta. Vältin piston hädin tuskin, ja sitten kävimme työhön.

Ihmisiä syöksyi paikalle ja he koettivat estää meitä, mutta minä kirosin heille taistellessani ja vannoin tappavani jokaisen, joka yritti meidän välillemme, ja he pysyivät poissa ja odottivat. Kauan en antanut heidän odottaa. Minä en ollut mikään vastamunittu keltanokka Skotlannin vuorilta. Pistin miekkani kärjen Josef Ashburnin kaulaan pari minuuttia temmellettyämme.

Seisoessani teurastuspaikalla katsellen kätteni työtä muistui mieleeni se suosio, jota master Ashburn nautti parlamenttilaisten keskuudessa, ja minä aloin tulla levottomaksi seurauksien vuoksi. Välttääkseni niitä hyppäsin heti satulaan ja ratsastin suoraa päätä Greenwichiin toivoen tapaavani _Lady Janen_ vielä siellä. Mutta lähettini oli jo lähettänyt sen Harwichiin sinua varten. Minulla oli hyvä etumatka takaa-ajon varalta, ja niin jatkoin matkaa Doveriin, tulin sieltä meren poikki ja saavuin tänne kolme päivää sitten.»

Crispin nousi ja meni Hoganin luo.

»Viimeksi kun tulit minun luokseni tapettuasi miehen, Hogan, saatoin olla sinulle vähäiseksi avuksi. Tällä kertaa toivon voivani olla sinulle ainakin yhtä suureksi hyödyksi. Sinähän lähdet Pariisiin minun kanssani?»

»Mutta lady?» huomautti Hogan hämmästyneenä Crispinin muistamattomuudesta.

»Kuulen hänen askelensa portaissa. Jätä minut, Harry, mutta pyydä mennessäsi, että isäntä lähettäisi hakemaan tänne papin.»

Äärimmäisen hämmästyneenä Hogan tuijotti sir Crispiniin ja ensi kerran ei hänen liukas irlantilainen kielensä saanut ulos muuta kuin:

»Sieluni kautta, Cris!»

Hän puristi Crispinin kättä ja kiiruhti sanomattoman hämmästyneenä huoneesta toimittamaan Crispinin pyyntöä.

Crispin seisoi hetken aikaa ikkunassa ja katsoessaan ulos pimeyteen kiitti Jumalaa kaikesta sydämestään siitä ratkaisusta, jonka hänen elämänsä hirvittävä arvoitus oli saanut.

Vaatteiden kahina veti hänen huomionsa puoleensa, ja käännyttyään hän näki Cynthian hymyilevänä seisovan kynnyksellä.

Crispin meni häntä vastaan ja pannen kätensä hänen olkapäilleen piti tyttöä käsivarsiensa etäisyydellä ja katsoi häntä silmiin.

»Cynthia, oma Cynthiani!» hän sanoi. Ja murtaen Crispinin käsivarsien muodostaman esteen Cynthia painautui hänen rintaansa vasten huoahtaen suloisesti tyytyväisyytensä yltäkylläisyydessä.