Part 8

»Miksikä ei», kiusoitteli tyttö. »Ainakin sinä silloin olisit mies.»

»Jos, madam, mielestäsi irstailija, juopottelija ja jumalanpilkkaaja on miehen oikea kuva, niin en todellakaan halua, että pidät minua miehenä.»

»Ja mikä sinä, sir, sitten mieluimmin haluaisit olla?»

»Gentlemanni, madam», vastasi Kenneth komeasti.

»Minä luulen», sanoi tyttö rauhallisesti, »että sinä olet yhtä vähän vaarassa tulla kummaksikaan. Gentlemanni ei puhu pahaa toisen selän takana, varsinkaan jos hän saa kiittää toista elämästään. Kenneth, minä häpeän puolestasi.»

»Minä en puhu pahaa», väitti nuori mies tulisesti. »Sinä tiedät itse, millaisella juopottelulla hän vietti toissailtana tuloaan Marleigh'n linnaan. En myöskään unohda, mitä olen hänelle velkaa, ja tulen sen maksamaan tavalla, jota et aavistakaan. Jos sanoin hänestä sen mitä sanoin, se oli vain vastaus sinun pilkantekoosi. Luuletko, että minä voisin kärsiä vertailua tuohon mieheen? Tiedätkö, minkä nimen rojalistit ovat hänelle antaneet? He kutsuvat häntä krouviritariksi.»

Tyttö katsoi hänen ohitseen rauhallisen ivallisesti.

»Ja miksi he, sir, kutsuvat sinua? Saarnaritariksiko? Vaiko valkoisen höyhenen ritariksi? Herra Stewart, sinä ikävystytät minua. Minä haluaisin miehen, jolla miehen vikojen ohella olisi miehekästä, sovittavaa kunniallisuutta, ritarillisuutta ja rohkeutta ja sitä paitsi sarja uljaita tekoja, mieluummin kuin sellaisen, jolla ei ole muuta miehekästä kuin takki — tuo ulkonainen merkki, johon sinä panet niin suuren painon.»

Nuorukaisen kauniit, naiselliset kasvot olivat raivosta tulipunaiset.

»Koska asia on niin, madam», sopersi hän miltei tukehtumaisillaan, »niin jätän sinut kopeilevan ja elostelevan ritarisi huomaan.»

Ja edes kumartamatta hän kääntyi kantapäillään ja meni pois. Nyt oli tytön vuoro suuttua, ja hyvä olikin, ettei nuori mies viivytellyt. Tyttö mietti halveksien nuorukaisen lähtiessään lausumaa pilkkaa ja myönsi itselleen, että hän todella oli liioitellut Galliardin ansioita. Hänen tunteensa tuota jumalatonta miestä kohtaan olivat yksinomaan, säälin eikä minkään muun sanelemia. Hän tiesi, että hän oli uljas ja sukkelajärkinen mies — sekä siitä päättäen, miten hän Worcesterista paetessaan oli toiminut, että siitä tunnusta, joka hänen olemuksessaan oli huolimatta hänen pöyhkeilystään, ja hän valitti sitä, että niin jaloilla ominaisuuksilla varustettu mies kuin Crispin oli langennut niin syvälle paheen tiellä. Ehkäpä Cynthia jonakin päivänä, kun olisi paremmin tutustunut häneen, koettaisi johtaa häntä parantamaan elämäntapojaan.

Näitä ajatuksia, joita hän mielessään hautoi, hän koetti — odottamatta heidän tuttavuutensa kypsymistä — miltei heti jouduttaa keskustelun alaisiksi. Mutta Crispin käänsi keskustelun aina yhtä väsymättömästi jokapäiväisempiin asioihin. Joka kerta kun tyttö aloitti siihen suuntaan, sulkeutui Crispin kylmän välinpitämättömyyden varustuksen taakse eikä antautunut. Hänen omatuntonsa oli kovalla koetuksella. Cynthia oli pahana esteenä hänen suorittaessaan kostosuunnitelmaansa, jota varten oli tänne tullut. Hän näki hänet niin puhtaana, suloisena ja raikkaana, että hänen oli vaikea uskoa häntä Gregory Ashburnin tyttäreksi. Hänen omaatuntoaan vaivasi ajatus, että tyttö viattomana joutuisi kärsimään rikollisten kanssa ja että hänen täytyisi aiheuttaa tälle niin paljon tuskaa ja surua. Siitä johtui se omituinen jännitys, jossa hän tunsi olevansa tytön seurassa, eikä hän sen vuoksi uskaltanut esiintyä muuta kuin jäykkänä ja kylmänä, jotta hänen ei sitten tarvitsisi pitää itseään Juudas Iskariotina.

Ensimmäisinä päivinä Marleigh'ssa olonsa aikana hän oli kärsimättömästi odottanut Josef Ashburnin kotiinpaluuta. Nyt hän huomasi joka päivä toivovansa, ettei tämä saapuisi vielä sinä päivänä. Windsorista tullut lähetti toi Gregorylle kirjeen, jossa hänen veljensä ilmoitti, että koska pääkenraali ei ollut linnassa, hän oli lähtenyt Lontooseen tätä tapaamaan. Ja koska Gregorylla ei ollut käytettävänään mitään keinoa, jolla olisi tiedoittanut kaivatun Kennethin paluusta, täytyi hänen kärsivällisesti odottaa, kunnes veli palaisi kotiin saatuaan Cromwellilta kuulla sen, mitä tämä asiasta tiesi.

Ja niin kuluivat päivät toisensa jälkeen, niin että viikko vierähti rauhan merkeissä Marleigh'n linnassa kenenkään aavistamatta, millaisen tulivuoren kupeella he olivat. Joka ilta istuivat Crispin ja Gregory Kennethin ja Cynthian poistuttua maljan ääressä, ja joivat kumpikin paljon, toinen juomisen vuoksi ja toinen kuten hän aina oli tehnyt, etsiäkseen unohdusta.

Hän tarvitsi sitä nyt enemmän kuin koskaan, sillä hän pelkäsi, että hän Cynthian vuoksi ei jaksaisi pysyä lujana. Jos Cynthia olisi kohdellut häntä halveksien tai välttänyt häntä — ja hän ihmetteli suuresti, ettei niin tapahtunut hänen elintapojensa vuoksi — ei hänen olisi tarvinnut siinä määrin ottaa häntä lukuun koston hetken lyödessä. Tyttö päinvastoin haki hänen seuraansa eikä näyttänyt välittävän siitäkään, että Crispin selvästi vältti häntä. Kaikin puolin osoitti tyttö hänelle ystävällisyyttä, niin että Crispin suorastaan oli epätoivoinen ja miltei vihasi tyttöä.

Kenneth, joka ei tiennyt mitään tytön naisellisista tarkoituksista eikä nähnyt muuta kuin niiden ulkonaiset merkit, selitti ne mustasukkaisuudessaan väärin ja suurenteli niitä sekä tuli äreäksi ja töykeäksi tyttöä ja Crispiniä, vieläpä Gregoryakin kohtaan.

Tuntikausia hän kuljeskeli tylsänä hautoen itsekseen mustasukkaisia ajatuksiaan, ikään kuin hän sellaisilla klovnin tempuilla olisi asiaa parantanut. Jos Cynthia puhutteli Crispiniä, rypisteli hän otsaansa, jos Crispin vastasi hänelle, puri hän hampaitaan sille salatulle merkitykselle, minkä hänen aivonsa luulivat keksineensä hänen äänenpainossaan. Jos sattui joskus, että he yhdessä naurahtivat — tapahtuma, joka onneksi oli harvinainen — vääntelehti hän raivosta. Hän oli kauttaaltaan muuttunut, ja murha väikkyi hänen mielessään. Jos hän olisi ollut keskinkertaista taitavampi miekan käsittelijä ja olisi uskaltanut mitellä voimiaan krouviritarin tapaisen miehen kanssa, olisi Marleigh'n linnan puistossa varmasti jommankumman veri vuotanut.

Vihdoin näytti siltä kuin hänen mieletön mustasukkaisuutensa olisi kohottanut pinnalle kaikki hänessä uinuneet huonot puolet voittaen hänen hyveensä, jos nyt hyveitä, joiden isänä on ollut tekopyhyys, voidaan sillä nimellä nimittää.

Hän heitti pois — ei äkkiä, vaan pala palalta — ulkonaiset merkkinsä, synkän vaatetuksensa. Ensin hän vaihtoi hattunsa vaaleampaan, sulkatöyhtöiseen majavannahkalakkiin. Sitten hävisi hänen pyhyyttä ja messua kärähtävä kaulanauhansa ja tilalle tuli hieno, koruompeleinen kaulus. Seuraava muutos tapahtui takissa. Se sai hopeisen reunuksen maallista mallia. Ja niin tapahtui askel askelelta niin täydellinen muodonvaihdos, että hän viikon lopulla esiintyi kuin loistava perhonen, hienona, häikäisevänä kavaljeerina. Ankarasta, vastenmielisestä kovenantista oli muutaman päivän kuluessa tullut mitä turhamaisin keikari. Hän kulki ainaisessa myskin hajussa ja hänen vaalea tukkansa, joka vastikään oli riippunut suorana ja yksinkertaisena, oli nyt mahdottomissa kiharoissa, joista osa oli vaaleansinisen nauhan avulla koottu oikealle korvalliselle suureksi tukoksi.

Galliard huomasi ihmeekseen muutoksen, mutta tietäen mihin hullutuksiin kosiskeleva nuori mies saattaa tehdä itsensä syypääksi, hän pani kaiken Cynthian laskuun ja nauroi vain pilkalliseen tapaansa, jolloin nuori mies sekä suuttui että punastui. Gregorykin katseli häntä nauraen, mutta pani samaten kaiken tyttärensä syyksi. Mutta kun Cynthiakin nauroi, pani se krouviritarin miettimään.

Hovimiehen puvun ohessa Kenneth alkoi viljellä myös hovitapoja. Hänen puheensa alkoi käydä teennäiseksi ja sievisteleväksi ja hän, joka ennen aina sovitteli raamatunlauseita puheensa lomaan, lasketteli nyt Galliardin karkeimpia kirouksia.

Koska kerran Cynthia halusi elostelevaa rakastajaa, niin Kenneth vannoi, että hän sen myös saisi. Hänellä ei ollut kyllin järkeä nähdäkseen, että hänen nauhansa, narrimaisuutensa ja keikistelemisensä olivat vain omiaan tekemään hänet naurettavaksi tytön silmissä. Sen hän kuitenkin huomasi, että huolimatta muutoksesta hänen menestyksensä ei vähääkään parantunut.

»Ovatko nuo rääsyt nyt paremmat kuin entiset siistit vaatteesi?» kysyi tyttö eräänä päivänä. »Vai ovatko nekin joitakin ulkonaisia merkkejä?»

»Pidä niitä minä tahdot, madam», vastasi Kenneth jörönä. »Sinähän et pitänyt minusta sellaisena kuin olin...»

»Ja pidän sinusta vielä vähemmän tällaisena.»

»Cynthia, sinä pilkkaat minua», huusi mies vihaisena.

»Taivas varjelkoon! Minä panen vain merkille muutoksen sinussa», vastasi tyttö ilakoivasti. »Sinun tuoksuvat vaatteesihan ovat vain ilveilyä, samoin kuin musta takkisi ja raamatunlauseesikin olivat. Silloin sinä teeskentelit jumalisuutta, nyt olet olevinasi taivas tiesi mitä. Mutta nyt, kuten silloinkin, se oli paljasta teeskentelyä, kuva siitä, mitä sinä et ole.»

Kenneth lähti suutuksissaan ja meni etsimään Gregorya, jolle valitti suruaan, johon Cynthian epäystävällisyys oli syynä. Siitä aiheutui myrskyisä kohtaus Cynthian ja hänen isänsä välillä, jonka kuluessa Cynthia vihdoin selitti, että hän ei tahtonut mennä vihille narrin kanssa.

Gregory kohautti olkapäitään ja nauroi kyynillisesti vastaten, että nuorten miesten tapana oli olla hupakoita ja että juuri sen kautta kulki tie viisauteen.

»Olkoon miten hyvänsä», vastasi tyttö tarmokkaasti, »mutta tämä höperyys menee jo yli kohtuuden rajojen. Master Stewart saa minun puolestani palata takaisin Skotlannin kankaille. Marleigh'n linnassa hänen aikansa kuluu turhaan.»

»Cynthia!» huudahti isä.

»Isä», pyysi tyttö, »älä ole vihainen. Sinä et tahdo, että menisin naimisiin vastoin sydämeni ääntä. Ethän tahdo naittaa minua miehelle, jota halveksin?»

»Millä oikeudella sinä häntä halveksit?» kysyi isä otsa synkkänä.

»Naisen ainoalla oikeudella. Ajatusvapauteni oikeudella. Muutenhan nainen kuuluu vain irtaimistoon, jota mies käsittelee kuten härkiään tai aasejaan, joiden joukkoon Raamattukin hänet asettaa, annettavaksi tai otettavaksi, ostettavaksi ja myytäväksi, miten milloinkin muut määräävät.»

»Lapsi, lapsi, mitä sinä vielä tiedät niistä asioista?» huudahti Gregory. »Sinä olet vain ärtynyt liiaksi, kultaseni.» Ja luvaten odottaa, kunnes hänen mielensä tyyntyisi ja hän suopeammin kuuntelisi, mitä isällä vielä oli asiasta sanomista, hän jätti tytön yksin.

Cynthia lähti ulos etsimään yksinäisyyttä puiston alastomien puiden alta, mutta tapasikin siellä sir Crispinin istumassa kaatuneen puun rungolla syviin mietteisiin vaipuneena.

Tullessaan näki Cynthia hänet puiden välistä, kun taas Crispin huomasi hänet hameiden kahinasta. Crispin nousi tytön tullessa lähelle ja paljastaen päänsä yritti sivuuttaa hänet.

»Sir Crispin», sanoi tyttö. Crispin kääntyi.

»Pelkäättekö minua, sir Crispin?»

»Kauneus, madam, on pikemminkin omiaan synnyttämään rohkeutta kuin pelkoa», vastasi Crispin hymyillen.

»Se on, sir, pikemmin välttelyä kuin vastaus.»

»Jos se tulkitaan oikein, mistress Cynthia, niin se käy myös vastauksesta.»

»Että ette siis pelkää minua?»

»Se ei kuulu tapoihini.»

»Miksi sitten olette vältellyt minua näinä päivinä, joina olette ollut täällä?»

Vasten tahtoaankin Crispin tunsi hengityksensä käyvän nopeammaksi — syitä hän ei koettanut tutkia — havaitessaan, että hänen poissaolonsa tytön lähettyviltä oli huomattu.

»Sen vuoksi, että vastakkaisessa tapauksessa ehkä te alkaisitte välttää _minua_. Minä olen ylpeä mies, mistress Cynthia.»

»Saatana oli ylpeä, sir, mutta ylpeys vei hänet turmioon.»

»Samoin saattaisi minunkin käydä», vastasi hän hanakasti, »koska se loitontaa minua teistä.»

»Ei, sir», nauroi tyttö, »tehän vetäydytte minusta kovinkin mielellänne.»

»En mielelläni, Cynthia. Oh, en mielelläni», alkoi hän. Sitten hän vaikeni ja kysyi itseltään, mitä hän oli aikeissa sanoa. Puoleksi nauraen ja hovimiehen kohteliaisuudella hän sitten jatkoi: »Kahdesta pahasta, madam, täytyy meidän valita vähemmän paha.»

»Madam!» kertasi tyttö jättäen ottamatta huomioon kaiken muun, mitä mies oli sanonut. »Se on ruma sana ja vasta äsken te kutsuitte minua Cynthiaksi.»

»Se oli vain vapaus, jonka luulin sopivan harmaille hiuksilleni ja josta teidän olisi pitänyt minua moittia.»

»Teillä ei ole siihen kylliksi harmaat hiukset, sir Crispin», vastasi tyttö taitavasti. »Mutta entäpä jos en minä katso sitä miksikään vapaudeksi?»

Cynthia nosti raskaita silmäluomiaan, ja kun niiden katse kohtasi Crispinin katseen, mies vapisi. Sitten hän kohteliaasti hymyillen kumarsi.

»Kiitän teitä kunniasta.»

Hetkeksi jäi Cynthia katsomaan häntä hämmästyneenä ja astui sitten hänen ohitseen, ja seistessään siinä suorana ja solakkana ja katsoessaan tytön suloista olemusta luullen hänen menevän menojaan Crispin oli oikein iloinen siitä. Mutta tuskin tyttö oli ottanut viittä askelta, kun hän kääntyi ja puhutteli häntä uudelleen.

»Sir Crispin», sanoi hän. »Olen menossa kallioille.»

Tuskinpa miestä koskaan on pyydetty selvemmin sanoin seuraan. Mutta Crispin ei ollut ymmärtävinään sitä. Surullinen hymy karkeilla kasvoillaan hän vastasi:

»Ilmoitan sen Kennethille, jos tapaan hänet.»

Tyttö rypisti otsaansa.

»Mutta minä en halua häntä mukaani», vastusti hän. »Ennemmin menen yksin.»

»No niin, madam, sitten en sano sitä kenellekään.»

Enpä ole mokomaa tylsimystä nähnyt, ajatteli Cynthia itsekseen.

»Kallioilta on kaunis näköala», sanoi Cynthia.

»Olen aina ollut samaa mieltä», myönsi Crispin.

Cynthia olisi mielellään sanonut häntä höperöksi, mutta hillitsi itsensä. Hän oli aikeissa lähteä ilman seuraa, mutta halusi Crispinin mukaansa ja oli tottumaton siihen, ettei hänen mielihalujaan noudatettu. Huomatessaan siis, ettei Crispin ymmärtänyt viittauksia, hän kysyi vihdoin suoraan:

»Ettekö tahdo tulla kanssani?»

»Tietenkin, jos niin haluatte», vastasi mies hätäilemättä.

»Jääkää sitten siihen, sir.»

Cynthian loukkaantuneesta äänestä hän huomasi olevansa epäkohtelias. Katuvaisena hän oli silmänräpäyksessä Cynthian vieressä.

»Luvallanne, mistress, lähden kanssanne. Minä olen ikävystyttävä ihminen ja tänään en ymmärrä itseäni ensinkään. Olen niin alakuloinen, että pelkäsin olevani ikävystyttävä seuralainen. Mutta jos siedätte minua, teen parhaani ollakseni mielenkiintoinen.»

»Ei millään muotoa», vastasi Cynthia kylmästi, »Minä en välitä ikävästä seurasta.»

Hän meni menojaan.

Sir Crispin jäi seisomaan paikalleen ja huokasi mitä epäritarillisimmin kiitollisuudesta. Sitten hän nauroi hiljaa itsekseen, naurua, joka oli katkeran surullinen.

»Pyhän Yrjön kautta!» mutisi hän, »se vielä puuttui!»

Hän istahti uudelleen puunrungolle miettimään ja toteamaan, että hän, tunteeton sotapukari, joka oli tullut Marleigh'n linnaan sellaiselle asialle kuin oli tullut, oli ajatellessaan tehtäväänsä tulossa pehmeäksi kuin vaha vain tyttöletukan vuoksi, joka aikoi tehdä hänestä leikkikalun itselleen. Hänen mieleensä juolahti jo lähteä pakoon, unohtaa kärsimänsä vääryydet ja heittää vannomansa kosto suorittamatta. Kiroten hän keskeytti ajatuksensa.

»Jumaliste, olenko minä parraton nulikka», kysyi hän itseltään. »Olenko uudelleen tullut seitsentoistavuotiaaksi, jonka pari kauniita silmiä saa unohtamaan kaiken muun?» Sitten hän lausui hartaasti: »Kunpa taivas olisi sallinut minun jäädä jäykistyneenä Worcesterin taistelutanterelle.»

Hän nousi äkkiä ja lähti kulkemaan umpimähkään, kunnes hän samassa eräässä tien käänteessä osui suoraan Cynthian eteen. Tyttö nauroi.

»Herra kuhnustelija, minä tiesin, että te tahtoen tai tahtomattanne seuraisitte minua», hän sanoi. Eikä Crispin hämmästyksissään voinut muuta kuin hymyillä vastaukseksi ja tunnustaa, että tyttö oli laskenut oikein.

Neljästoista luku

Rinnatusten kulki merkillinen pari eteenpäin — tyttö, jonka sielu oli puhdas ja raikas kuin tuuli, joka mereltä puhalsi heitä vastaan, ja mies, jonka elämää vuosikaudet oli painanut suru, jonka unohtamisen tarve oli johtanut hänet suunnattomaan synnin saastaan. Tyttö, kypsyyden kynnyksellä, koko elämä tahrattoman sielunsa silmissä iloisena ja työteliäänä edessään, mies onnettoman elämänsä keskijuoksussa, kaikki toiveet sammuneina, paitsi synkän koston, ainoan, joka sai hänet vielä viipymään elämässä — jonka hän oli havainnut arvottomaksi ja rumaksi ja jonka hän ilman tuota ainoata toivoa olisi jo aikoja sitten jättänyt.

»Sir Crispin», sanoi tyttö arasti heidän kävellessään, »te olette onneton, eikö niin?»

Hätkähtäen tytön sanoja ja hänen äänensävyään käänsi Galliard päätään nähdäkseen hänet.

»Minäkö onneton?» nauroi hän, ja hänen naurunsa ilmaisi pikemminkin, että kysymys oli oikeutettu kuin että hän olisi kieltänyt asian, kuten oli tarkoittanut. »Olenko minä sellainen narri, Cynthia, että myöntäisin olevani onneton tällaisena vuodenaikana ja kun te kunnioitatte minua seurallanne?»

Tyttö suipisti suutaan vastalauseeksi.

»Te olette siis onnellinen?» kiusoitteli hän.

»Mitä on onni?» kysyi Galliard samaan tapaan kuin Pilatus aikoinaan totuutta. Sitten hän kiiruhti lisäämään ennen kuin tyttö ennätti keskeyttää: »En ole moneen vuoteen ollut niin onnellinen kuin nyt.»

»En puhu nykyhetkestä», vastasi Cynthia moittien, sillä hän käsitti miehen sanat vain imarteluksi, »vaan koko elämästänne.»

»Mistress Cynthia», sanoi Galliard ikään kuin ei olisi kuullutkaan kysymystä, »tahtoisin puhua kanssanne muutaman sanan Kennethistä.»

Tyttö kääntyi happamen näköisenä Crispiniin.

»Mutta minä tahtoisin, että te puhuisitte itsestänne. Ei ole kaunista olla noudattamalta naisen tahtoa. Sitä paitsi on master Stewart minusta hyvin vähän mielenkiintoinen.»

»Liian vähäinen mielenkiinto tulevaa miestänne kohtaan ennustaa pahaa sille ajalle, jolloin hän on teidän miehenne.»

»Luulin, että ainakin _te_ ymmärtäisitte minua. Kenneth ei koskaan tule olemaan minun mieheni, sir Crispin.»

»Cynthia!» huudahti Crispin.

»Oh, pitäisikö minun mennä naimisiin nuken kanssa?» kysyi tyttö. »Onko, onko hän sellainen mies, jota nainen saattaisi rakastaa, sir Crispin?»

»Tietysti. Jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä, mitä minä olen elämää nähnyt», sanoi hän ajattelemattomasti, »niin te hämmästyisitte, millaisia miehiä naiset saattavat rakastaa tai ainakin mennä naimisiin heidän kanssaan. Cynthia, mitä vikoja te hänessä näette?»

»Kaikki viat.»

Crispin nauroi epäuskoisesti.

»Ja kuka on syypää siihen, että te näette hänessä niin paljon vikoja?»

»Kuka sitten?»

»Te itse, Cynthia. Te kohtelette häntä huonosti. Jos hänen käytöksessään on moittimista, niin moite lankeaa teihin. Te olette liian ankara ja hän — innokkaassa halussaan esiintyä teidän mieliksenne — on menettänyt arvostelukykynsä kokonaan.»

»Onko isäni pyytänyt teitä sanomaan tämän minulle?»

»Minulla ei ole kunniaa nauttia isänne luottamusta siinä määrin. Ei, ei, Cynthia. Minä puhun pojan puolesta sen vuoksi, että — en tiedä oikein minkä vuoksi.»

»On väärin puhua jonkun puolesta, kun ei tiedä minkä vuoksi se tapahtuu. Jättäkäämme urhea Kenneth. Minulle on kerrottu, sir Crispin» — ja tyttö loi loistavat silmänsä mieheen tavalla, joka olisi saanut kuvapatsaankin vastaamaan — »että te olitte kuninkaallisessa armeijassa tunnettu krouviritarin nimellä.»

»Se on kerrottu totuudenmukaisesti. Mitä siitä?»

»Mitäkö siitä? Punastutteko ajatellessanne sitä?»

»Minäkö — punastuisin?» Hän räpäytti silmiään ja ne olivat täynnä huumoria, kun ne kohtasivat tytön vakavan, miltei surullisen katseen. Sitten hän purskahti räjähtävään nauruun ja pelotti lentoon lokkiparven Sheringhamin kalliolta heidän altaan.

»Oh, Cynthia! Te tapatte minut!» huohotti hän naurun lomassa. »Kuvitelkaahan mielessänne Crispin Galliard punastumassa ja tirskumassa kuin koulutyttö ensimmäisen rakastettunsa ahdistamana. Kuvitelkaa mielessänne sitä, sanon minä. Yhtä helposti voitte kuvitella vanhan Lusiferin visertämässä litaniaa jonkin keropään pastorin ylösrakennukseksi.»

Tytön silmät kävivät ankaran moittiviksi.

»Tuollainen te olette aina. Te nauratte, laskette leikkiä ja pilkkaatte kaikkea. Uskon, että te alusta pitäen olette ollut sellainen ja sen vuoksi olette nyt siinä asemassa kuin olette.»

Taas Crispin nauroi, mutta nyt katkerasti.

»Ei, suloinen neiti, olette väärässä, kokonaan väärässä. Oli kerran aika — ah, se on niin raukkamainen sana, tuo oli kerran aika! Jättäkää minulle menneisyys, Cynthia. Se on kuollut ja kuolleista ei saa puhua pahaa», hän laski leikkiä.

»Mitä teidän menneisyydessänne on», tiedusteli tyttö itsepintaisesti, »mikä siinä on, joka on vienyt siinä määrin vinoon luonteen, josta olen varma, että se oli kerran — ja vieläkin on ylevä ja jalo? Mikä teidät on saattanut sille tasolle, jolla nyt olette — teidät, joka olette syntynyt johtamaan, joka...»

»Lopettakaa, lopettakaa jo, lapsi», pyysi Crispin.

»Ei, kertokaa minulle se. Istukaamme tähän.» Ja vetäen häntä hihasta tyttö istuutui kivelle ja tarjosi miehelle paikan vierellään nurmella. Puoleksi nauraen ja huoahtaen Crispin totteli häntä ja istahti hänen viereensä kalliolle syysauringon iltahohteeseen.

Hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään ja sitä korosti pikemmin kuin häiritsi verkkojaan paikkailevan kalastajan hiljainen laulu lahdenpoukamassa, laineitten säännöllinen loiskinta rannan kiviä vasten ja lokkien huuto heidän päänsä yllä. Crispinin ruumiillisten silmien edessä oli laaja erämaa vettä ja taivasta ja hänen sielunsa silmissä kuvastui kolmenkymmenenkahdeksan vuoden lohduton erämaa.

Hän oli suuressa kiusauksessa puhua. Tytön myötätunto viekoitteli häntä, sillä se oli hänelle kuin janoon kuolevalle vesi. Voimakas, epämääräinen kaipaus houkututti häntä kertomaan saman kertomuksen, jonka oli kertonut Kennethille, päästäkseen siten tytön silmissä parempaan valoon ja saadakseen hänet näkemään, että hän olikin vajonnut syvälle, ei se ollut niinkään paljon hänen omaa syytään kuin toisten. Kiusaus veti häntä järjettömään tekoon, mutta hän pidättyi siitä muistaessaan vihdoin, että ne, jotka olivat syypäät hänen alennustilaansa, olivat tytön omia sukulaisia. Mielihalu meni ohi. Hän nauroi hiljaa ja pudisti päätään.

»Siinä ei ole mitään, jota voisin kertoa teille, lapsi. »Puhukaamme mieluummin Kennethistä.»

»En tahdo puhua Kennethistä.»

»Niin, mutta teidän täytyy. Tahtomattannekin teidän täytyy. Luuletteko, että ainoastaan sodan raaistama, juopotteleva ja kerskuva elostelija saattaa tehdä syntiä. Ettekö ole ajatellut, että hento ja hellä nuori neitokin voi yhtä hyvin rikkoa?»

»Mitä pahaa minä olen sitten tehnyt?» kysyi tyttö hämmästyen.

»Suuren vääryyden tätä nuorta miestä kohtaan. Ettekö huomaa, että hänen ainoa halunsa, nimittäin päästä suosioonne, on varsin kiitettävä?»

»Hänen halunsa ilmenee siinä tapauksessa eriskummallisessa muodossa.»

»Hän on vain erehtynyt keinojen valinnassa. Siinä kaikki. Sydämessään on hänen ainoa tarkoituksensa saavuttaa teidän kunnioituksenne, ja loppujen lopuksi on mielen laatu pääasia, eikä sen ilmenemismuoto. Miksi olette siis hänelle epäystävällinen?»

»Mutta minähän en ole hänelle epäystävällinen. Vai onko se epäystävällistä, jos annan hänen nähdä, etten pidä hänen keikistelystään? Eikö olisi paljon epäystävällisempää, jos olisin olevinani huomaamatta niitä ja kehoittaisin häntä jatkamaan samaan tapaan. Minä en kärsi häntä!»

»Mitä hänen narrintemppuihinsa tulee, niin koetan näyttää, että itse olette niihin syypää.»

»Sir Crispin, te alatte olla ikävä.»

»Niin», sanoi mies, »tulen ikävystyttäväksi, mutta vain sen vuoksi, että saarnaan teille velvollisuuksistanne. Naimisiinmeno on todellakin ikävä puheenaihe.»

»Mistä velvollisuuksista? Mistä te puhutte?» Ja nousevan harmin puna levisi tytön kauniille kasvoille.