Part 7

»Unohdan! En ollenkaan, hyvä mies. Kuulehan.» Hän viittasi peukalollaan väliseinään.

Marleigh'n linnan upeaan huoneeseen kuului — välimatkan vaimentamana — tytön iloinen laulu. Josef nauroi halveksivasti.

»Tuntuuko tuo sellaisen tytön laululta, jonka sulhasta ei kuulu sodasta palaavaksi?» hän kysyi.

»Mutta ajattele toki, Josef, lapsukainen ei arvaa kuvitellakaan, että poika olisi saattanut kaatua.»

»Jumaliste, sir, jos sinun tyttäresi ajattelee poikaa vähääkään, niin hänen täytyy olla levoton. Kokonainen viikko jo tappelusta eikä sanaakaan pojasta. Uskallanpa vannoa, Gregory, ettei siinä ole paljoakaan laulamisen aihetta.»

»Cynthia on niin nuori — oikeastaan lapsi vielä. Hän ei ajattele niinkuin sinä ja minä eikä hae syitä pojan poissaoloon.»

»Ei _välitä_ hakea syitä», korjasi Josef.

»Olkoon miten hyvänsä», virkkoi Gregory kärsimättömästi. »Minä tahtoisin kuitenkin tietää.»

»Vaikka emme aina tiedäkään, saatamme kuitenkin arvata joskus. Minä arvaan, että hän on kuollut, ja sillä hyvä.»

»Entäpä jos hän ei olekaan kuollut?»

»Siinä tapauksessa, pöllöpää, hän olisi täällä.»

»Ei ole sinun tapaistasi tehdä ajattelemattomia johtopäätöksiä. Entä jos hän on vankina?»

»No, silloin suorittaisivat vankisiirtolat sen, minkä taistelukenttä on jättänyt tekemättä. Niin että kuolleena tai vankina, samantekevää.»

Hän nosti lasiaan valoa kohti ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen paremmin viinin ihanan värin. Ei sen vuoksi, että Josef vähääkään välitti väristä, mutta hän oli ilveilijä luonteeltaan eikä keksinyt sillä kerralla mitään parempaa keinoa, jolla olisi osoittanut äärimmäisen välinpitämättömyytensä keskustelun kohteesta.

»Josef, sinä olet väärässä», sanoi Gregory kääntäen selkänsä ikkunaan ja katsoen veljeensä. »Siinä ei ole vielä kaikki. Entäpä jos hän jonakin päivänä palaa?»

»Oh, entäpä jos, entäpä jos —!» huusi Josef kiusoitellen. »Gregory, mikä mainio filosofi sinusta olisi tullutkaan, ellei luonto olisi tehnyt sinusta roistoa. Olet niin täynnä _entäpä josia_ kuin muna ravintoa. No, entäpä jos hän jonakin päivänä palaisi? Minä paiskaan kysymyksen takaisin sinun vastattavaksesi. Entäpä jos?»

»Herra tietää!»

»Jätä se sitten Herralle», kuului sukkela vastaus, ja Josef tyhjensi lasinsa.

»Ei, veljeni, se olisi liian uskallettua. Minun täytyy ja minä tahdon tietää, elääkö Kenneth vielä vai ei. Jos hän on vankina, täytyy meidän ponnistaa kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi.»

»Hiisi siitä välittäköön», ärähti Josef. »Miksi niin paljon puuhaa tyhjästä. Miksi sinä ensinkään toit koko penikkaa Skotlannin kankailta tänne.»

Gregory huokasi kohtaloonsa alistuvan kärsivällisyydellä.

»Minulla on useampiakin syitä», hän vastasi hitaasti. »Jos minun täytyy ne sinulle selittää uudelleen, niin säälin sinun järkeäsi. Katsohan, Josef, sinä osaat paremmin vaikuttaa Cromwelliin kuin minä — paljon, paljon paremmin, ja jos tahdot, niin voit tässä auttaa minua menestyksellisesti.»

Josef teki kärsimättömän liikkeen.

»Etkö voisi jättää sitä kohtalon ratkaistavaksi?»

»Luuletko, ettei minulla ole omaatuntoa ensinkään, Josef?» huudahti toinen odottamattomalla voimalla. »Pyh. Sinä olet akkamainen.»

»Ei, Josef, minä olen vanha. Elämäni syyspuoli on käsissä ja minä tahtoisin nähdä nämä molemmat vihittyinä ennen kuin kuolen.»

»Ja sinusta on tullut määkivä, hellämielinen raukka», lisäsi Josef. »Ah, teet minut aivan sairaaksi.»

Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana veljekset silmäilivät toisiaan. Gregoryn katseessa oli sellaista lujuutta, että Josefin pilkallisen katseen täytyi lopulta väistyä.

»Josef, sinun täytyy lähteä pääkenraalin luo.»

»No niin», sanoi Josef heikosti, »sanokaamme, että lähden. Mutta jos Kenneth on vankina, mitä sitten?»

»Sinun täytyy pyytää Cromwellilta hänen vapauttamistaan. Hän ei kiellä sitä sinulta.»

»Eikö? En ole niinkään varma siitä?»

»Mutta sinähän voit yrittää ja ainakin saamme varmuuden siitä, miten pojan on käynyt.»

»Se varmuus ei minusta näytä ensinkään tarpeelliselta. Sitä paitsi, Gregory, ajattelin, ilma on muuttunut ja tuuli puhaltaa niin vihaisesti, että se kutsuu esille jok'ikisen reumatismi-paholaisen riehumaan luissani. Minä en ole mikään poikanen, Gregory, eikä matkustaminen ole leikin asia tähän vuodenaikaan viisikymmenvuotiaalle.»

Gregory lähestyi pöytää ja nojasi kättään siihen.

»Lähdetkö?» kysyi hän katsoen veljeään suoraan silmiin.

Josef kävi miettiväiseksi. Hän tunsi Gregoryn mieheksi, jolla oli omat tuumansa, hän tiesi, että jos hän nyt kieltäytyisi, niin hän saisi joka hetki kiusaantua kuuntelemalla Gregoryn mietteitä pojan kohtalosta ja huomautuksia omasta itsekkyydestään. Toiselta puolen häntä pelotti matkaanlähtö. Hän ei juuri ollut niitä miehiä, jotka uhrasivat mukavuuttaan toisten hyväksi, ja ajatellessaan, että se tapahtuisi ainoastaan toisen oikun vuoksi, hän tunsi suurta halua kieltäytyä.

»Koska asia kerran on niin lähellä sydäntäsi», sanoi hän vihdoin, »niin eikö mieleesi ole pälkähtänyt, että sinä voisit paljon palavammin anoa pojan puolesta ja että sinulla sen vuoksi myös olisi suurempi mahdollisuus menestymiseen?»

»Sinä tiedät, että Cromwell mieluummin kuuntelee sinua kuin minua — ehkäpä sen vuoksi, että sinä niin taitavasti osaat sovitella raamatunlausevarastoasi puheesi lomaan», hän lisäsi pilkallisesti. »Lähdetkö siis, Josef?»

»Ajattele toki, että emme tiedä, missä hän oleksii. Ehkäpä saisin matkustaa viikkokaupalla Englantia ristiin rastiin.»

»Lähdetkö?» uudisti Gregory.

»Oh, piru vie», tiuskaisi Josef nousten äkkiä. »Minä lähden, koska mikään muu ei näy sinua rauhoittavan. Lähden huomisaamuna.»

»Josef, olen hyvin kiitollinen. Olisin kuitenkin vielä kiitollisempi, jos lähtisit tänä iltana.»

»En, tottavie, en lähde.»

»Kyllä, tottavie, sinä lähdet», vastasi Gregory. »Sinun täytyy, Josef.»

Josef puheli taas ilmoista. Taivas, sanoi hän, oli synkkä ja sadetta lupaavan näköinen. »Mitä merkitsee yksi päivä asiassa?» ruikutti hän.

Mutta Gregory piti päänsä, kunnes Josef miltei itsesuojeluksesta suostui lähtemään niin pian kuin vain joutuisi matkakuntoon.

Asian päätyttyä Josef jätti veljensä ja kiroten master Stewartin hänen aikaansaamastaan rasituksesta, jota hänen nyt oli kestettävä, lähti varustautumaan matkalle.

Gregory viipyi vielä huoneessa, jossa he olivat syöneet, ja istui tuijottaen synkkänä eteensä. Vihdoin, naurahtaen puoliääneen halveksivasti, hän kaasi lasinsa täyteen muskottiviiniä ja joi sen pohjaan. Hänen pannessaan lasin takaisin pöydälle ovi avautui ja kynnyksellä seisoi kaunis tyttö, joka ei saattanut olla kahtakymmentä vuotta vanhempi. Gregory katseli hänen raikkaita, kapeita kasvojaan ja hänen matalan otsansa yllä lainehtivaa ruskeaa tukkaa ja sanoi itselleen, että hänellä oli täysi syy olla ylpeä tyttärestään. Hän katsoi uudelleen ja sanoi taas itselleen, että hänen veljensä oli oikeassa. Tyttö ei näyttänyt siltä, joka kaipasi sodasta palaavaa sulhoaan. Tytön huulet hymyilivät ja silmät — pitkäripsiset ja taivaansiniset — aivan säteilivät ilosta.

»Miksi istut täällä noin synkkänä?» hän huudahti, »sillä aikaa kun setä, kuten minulle kerrottiin, aikoo lähteä matkalle?»

Gregory päätti panna tytön tunteet koetukselle.

»Kenneth», vastasi hän merkitsevästi korostaen ja tarkaten tyttöä.

Ilo katosi tytön silmistä ja ne saivat vakavan ilmeen, joka vain korosti niiden kauneutta. Gregory oli odottanut, että niissä olisi kuvastunut pelkoa, ainakin huolta, mutta siinä hän pettyi.

»Mitä hänestä?» kysyi tyttö lähestyen isäänsä.

»Ei mitään, siinä juuri asian ydin. On jo aika saada hänestä tietoja, ja kun ei mitään ole kuulunut, lähtee setäsi tiedustelulle.»

»Tuuletko, että hänelle on tapahtunut jotakin pahaa?»

Gregory vaikeni hetken punniten vastaustaan. »Toivon, ettei olisi, kultaseni», sanoi hän. »Mahdollisesti hän on vankina. Viimeksi saimme tietoja häneltä Worcesterista, ja siitä on jo viikko ja toistakin, kun taistelu suoritettiin siellä. Jos hän on vankina, on sedälläsi tarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen hänet jälleen vapaaksi.»

Cynthia huokasi ja siirtyi ikkunan luo. »Kenneth-parka», puhui hän osaaottavasti. »Ehkäpä hän on haavoittunut.»

»Pian saamme tietää», vastasi isä.

Hänen pettymyksensä kasvoi. Siinä, missä hän oli odottanut surua, ei hän tavannut muuta kuin säälivää huolenpitoa. Eikä hänen pettymyksensä suinkaan vähentynyt, kun tyttö pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua linnan edessä olevan puutarhan puiden tilasta.

Gregorylla oli aikomus moittia tytärtään hänen puuttuvasta mielenkiinnostaan tulevaisuuttaan kohtaan, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Joka tapauksessa, jos Kenneth eli, oli heidän mentävä naimisiin. Tähän saakka oli tyttö ollut tottelevainen ja mielellään antautunut isänsä johdettavaksi. Olipa hän osoittanut ystävällisyyttäkin Kennethiä kohtaan. Epäilemättä hän oli osoittava sitä jälleen, kun Josef palaisi hänen kanssaan — ellei hän ollut Worcesterin luona kaatuneiden joukossa, jossa tapauksessa ehkä oli näyttäytyvä onnellisemmaksi, ettei nuorukaisen kohtalo sen enempää aiheuttaisi tytölle surua.

»Taivas on pilvinen, isä», sanoi Cynthia ikkunasta. »Setäparka. Hänellä on paha ilma matkalla.»

»Onpa hauska, että edes joku säälii setäparkaa», murisi Josef, joka oli palannut sisään, »setää, jonka sinun isäsi ajaa tällaiseen koiranilmaan hakemaan tyttärensä velvollisuutensa laiminlyövää sulhasta.»

Cynthia hymyili hänelle.

»Se on sankarillista, setä.»

»Kas niin, kas niin!» mutisi Josef. »Olen tekevä parhaani löytääkseni sen kuhnurin, jotta eivät kauniit silmäsi itkisi koreuttaan piloille.»

Gregory moitti silmäyksellään Josefin pilkkaa ja vetäytyi lähemmäksi veljeään.

»Sydän murtunut, eikö niin!» mutisi hän, mutta Gregory ei vastannut sanaakaan.

Tuntia myöhemmin, kiivettyään satulaan, Josef kääntyi taas veljensä puoleen katsahtaen samalla tyttöön, joka hyväili hänen ratsunsa kiiltävää kaulaa.

»Näet nyt, että asia on kuten olen sanonut», hän sanoi.

»Ja sittenkin», vastasi Gregory totisena, »toivon, että palaat poika mukanasi. Niin on parempi.»

Josef kohautti olkapäitään halveksivasti. Otettuaan sitten jäähyväiset veljeltään ja veljentyttäreltään hän ratsasti pois kahden palvelijan seuraamana. Hän lähti eteläistä tietä.

Kahdestoista luku

Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä, kun Gregory Ashburn nauttiessaan raittiista ilmasta Marleigh'n linnan upealla pengermällä kuuli nopeasti lähestyvää kavioiden kapsetta puistotieltä. Hän pysähtyi ja koetti kääntyen sinnepäin saada selvää, keitä tulijat olivat. Ensin hän ajatteli veljeään, sitten Kennethiä. Puoleksi lehdettömien puiden välistä erottui kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat vierekkäin. Siitä seikasta, että heitä oli kaksi, hän päätti, ettei se voinut olla Josef.

Hänen odottaessaan tuli Cynthia hänen luokseen, jäi hänen viereensä ja teki hänelle saman kysymyksen, joka hänen omassakin mielessään liikkui. Mutta hänen isänsä ei voinut vastata muuta kuin että hän toivoi toisen ratsastajista olevan Kenneth.

Ratsastajat tulivat puiden suojasta pengermän edessä olevalle aukeamalle ja Ashburnin ja hänen tyttärensä odottavien silmien eteen ilmestyi merkillinen, likainen ja huonosti yhteen sopiva pari. Toinen, joka ratsasti hieman edellä, näytti talonpoikaiselta puritaanilta korkeassa kolhiintuneessa hatussaan ja mustassa viitassaan. Toinen oli pukeutunut tiukkaan punaiseen viittaan, jonka takaa pisti esiin suunnattoman pitkä miekka, ja paitsi että hänen hatussaan ei ollut ainoatakaan koristesulkaa, se oli pantu niin elostelevan hurjaan ja huimapäiseen asentoon, ettei hän mitenkään sopinut hurskaspukuisen nuorukaisen toveriksi.

Mutta urhean viitan alla, kuten kohta näkyi hänen hypättyään satulasta, oli surkean näköinen gentlemanni. Hänellä oli nahkatakki, joka oli niin revitty ja tahriintunut, että mikä renki hyvänsä olisi sitä halveksinut. Hänen vihreät housunsa olivat äärimmilleen kuluneet ja hänen parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaansa olivat huonoa valmistetta ja niitä koristivat ruostuneet kannukset.

Gregory pysähtyi pengermälle kutsuakseen palvelijansa auttamaan vastatulleita, sitten hän astui portaita alas tervehtiäkseen Kennethiä meluisin ilonvuodatuksin. Hänen takanaan tuli Cynthia hitaasti ja arvokkaasti kuin olisi ollut kaksi kertaa ikäisensä. Tyynesti hän tervehti sulhastaan, lausui kohteliaasti ilonsa siitä, että näki hänet terveenä, ja salli hänen suudella sormiaan.

Taempana seisoi sir Crispin, tumma pää paljastettuna naisen kunniaksi, väsyneenä, kasvot kalpeina, suu hieman auki ja harmaat silmät palavina, kun hän taas vuosien kuluttua katseli kotitalonsa kiviseiniä — linnaa, jonne hän oli tullut lakki kädessä suojaa pyytämään.

Gregory puhui, kädet Kennethin olkapäillä.

»Olemme olleet hyvin huolissamme sinusta, poikani», hän sanoi. »Pelkäsimme miltei pahinta, ja eilen lähti Josef hakemaan tietoja sinusta suoraan Cromwellilta. Missä olet viipynyt?»

»Heti, sir, heti saatte kuulla. Se on pitkä juttu.»

»Se on totta. Sinä olet väsynyt ja tahdot ehkä ensin levätä. Cynthia pitää huolen siitä. Mutta mikä variksenpelätin sinulla on kanssasi? Mikä rääsyniekka tuo on?» hän sanoi viitaten Galliardiin. Hän oli luullut tätä palvelijaksi, mutta tumma puna, joka levisi sir Crispinin kasvoille, osoitti, että hän oli erehtynyt.

»Toivoisin, että te tietäisitte sen, sir», aloitti Crispin hieman tulisesti, mutta Kenneth keskeytti hänet.

»Täällä oloni, sir, on kokonaan tämän gentlemannin ansiota. Hän oli minun vankilatoverini ja ilman hänen sukkelaa järkeään ja voimakasta käsivarttaan olisin minä nyt jäykkänä. Kohta, sir, saatte kuulla koko jutun, ja uskallan vannoa, että se huvittaa teitä. Tämä herra on sir Crispin Galliard, entinen ratsuväen kapteeni, jonka kanssa palvelin Middletonin prikaatissa.»

Crispin kumarsi syvään tietoisena ankaran tutkivasta katseesta, jonka Gregory häneen loi. Sisimmässään hän pelkäsi, ettei hän sittenkään, vuosien takaa, ollut tarpeeksi muuttunut.

»Sir Crispin Galliard», sanoi Ashburn ikään kuin muistutellen mielessään jotakin. »Galliard — Galliard — ei suinkaan sama, jota kutsuttiin 'Hurjapää-Galliardiksi' ja joka aiheutti meille niin paljon huolta entisen kuninkaan aikana?»

Crispin hengähti helpotuksesta. Ashburnin tutkivan katseen syy selveni hänelle.

»Sama mies», vastasi hän hymyillen ja kumartaen uudelleen. »Palvelijanne, sir, ja teidän, madam.»

Cynthia katseli solakkaa, sotilaallista miestä mielenkiinnolla. Hänkin oli kuullut — ja kukapa ei olisi — tämän miehen hurjista edesottamisista. Mutta mikään hänen kuulemistaan jutuista ei ollut Worcesterista paon arvoinen.

Ja kun Kenneth sitten samana iltana kertoi sen heidän illallista syödessään, suurenivat hänen pitkäripsiset silmänsä hänen katsoessaan Crispiniin, ja mielenkiinnon sijaan oli tullut ihailua.

Hänen sydäntään vallitsi romantiikka, kuten on useimpien naisten laita. Hän rakasti runoilijoita ja heidän laulujaan suurista sankariteoista. Tässä oli yksi, joka siinä valossa, missä hänelle oli miehestä kerrottu, oli kuin jonkin kertojan ruumiillistunut sankari itse.

Kennethiä hän ei koskaan ollut arvostanut liian korkealle. Mutta äkkiä, tämän karkeakasvoisen sotapukarin, tämän tuimasilmäisen mellastajan läsnäollessa nuorukainen painui, huolimatta kasvojensa ja muotonsa somuudesta, aivan mitättömän merkityksettömäksi. Ja kun Kenneth sitten typerästi kertoi, kuinka hän veneessä oli pyörtynyt, nauroi neitonen suorastaan pilkallisesti.

Niin halveksivan mielenilmaisun kuullessaan katsahti isä tyttäreensä nopeasti ja levottomasti. Kenneth pysähtyi ja lopetti kertomuksensa siihen. Hän katsahti tyttöön moittivasti, tuli ensin punaiseksi, sitten kalpeaksi, aivan sen mukaan tunsiko harmia vai vihaa. Galliard seurasi näytelmää tyynellä tavallaan ja hyvillään. Tytön naurussa oli ilmennyt sama tunne, jonka hän jo kauan oli tuntenut sydämessään. Hän tyhjensi maljansa hitaasti eikä yrittänytkään lieventää outoa äänettömyyttä, joka seurassa nyt vallitsi.

Totta puhuen hänen mielessään liikkui tarpeeksi tunteita, jotka saivat hänet — joka aina oli tottunut olemaan sieluna joka pöydässä, jossa hän istui — vaiteliaaksi, vieläpä synkäksikin.

Täällä, vanhassa kodissaan, hän oli taas kahdeksantoista pitkän vuoden kuluttua. Mutta miten hän oli palannut? Väärällä nimellä esiintyen pyytämään ryöstäjiltä suojaa oman kattonsa alla. Kerjäläisenä pyytämään toisilta sitä, mikä oikeastaan oli hänen omaansa ja minkä olisi pitänyt olla hänen vallassaan joko antaa tai kieltää — muilta. Kostajana oli hän tullut. Oikeutta hän tuli etsimään, kosto aseenaan. Sanomaton vihanlieska paloi hänen sydämessään, se vaati elämää — ei vähempää — niiltä, jotka olivat hävittäneet hänen elämänsä. Kuitenkin oli hänen pakko istua kuin kerjäläismunkki pöydän ääressä, jonka kunniapaikka täysin oikeuksin kuului hänelle, istua ja hillitä mielensä, antamatta vähintäkään vihiä siitä tulivuoresta, joka kiehui ja raivosi hänen sielussaan, kun hänen katseensa osui Gregory Ashburnin sileään, hymyilevään naamaan ja hänen kookkaaseen, hyvin ravittuun ruhoonsa. Sillä aika ei ollut vielä koittanut. Hänen täytyi odottaa. Odottaa siksi kunnes Josef palaisi, jotta hän voisi kostaa molemmille yhtä aikaa.

Kärsivällisenä hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta luottaen siihen, että oikeudenmukainen ja armollinen Jumala antaisi hänelle sen, minkä vuoksi hän oli elänyt ja odottanut. Ja kuitenkin, nyt kun tuo hetki oli käsissä, tuo kauan kärsivällisesti odotettu, nyt hänet valtasi mieletön kärsimättömyys.

Hän joi vahvasti sinä iltana ja mitä enemmän hän joi, sitä sulavammaksi tuli hänen käytöksensä — sillä humalassa hän ei haastanut riitaa ystävän eikä vihamiehen kanssa. Pian Cynthia poistui. Sitten lähti Kenneth etsimään häntä. Mutta Crispin istui yhä juoden ulkonaisesti isäntänsä terveydeksi, mutta sydämessään hänen tuhokseen. Gregory, joka ei vielä ollut tavannut voittajaansa pullon ääressä, alkoi käydä tahmeaksi ja uniseksi ja istui tuijottaen kynttilöihin.

Puoliyöhön saakka he istuivat pöydässä puhuen kaikenlaista, mutta käsittäen sangen vähän siitä, mitä toinen sanoi. Kun hallista kuului vuorokauden viimeisen tunnin kumahdus, puhui Gregory levolle menosta.

»Missä minä nukun tämän yön?» kysyi Crispin.

»Pohjoisessa siipirakennuksessa», vastasi Gregory nikotellen.

»Ei, sir, minä panen vastalauseeni», huudahti Crispin nousten pystyyn ja heilahdellen hieman seisoessaan. »Tahdon nukkua kuninkaan huoneessa enkä missään muualla.»

»Kuninkaan huoneessa?» huudahti Gregory ja hänen kasvoiltaan kuvastui hänen aivojensa ankara työskentely. »Mitä te tiedätte kuninkaan huoneesta?»

»Että se on itään päin ja järvelle ja että pidän siitä huoneesta eniten.»

»Mitä te siitä voitte tietää, koska, kuten arvaan, ette koskaan ole nähnyt sitä?»

»Enkö ole?» alkoi Crispin äänellä, joka oli kaamea tyynessä uhassaan. Mutta malttaen sitten mielensä ja pudistaen itsestään humalan vähemmäksi hän mutisi:

»Vanhoina aikoina, kun Marleighit olivat täällä isäntinä, oleskelin usein näiden seinien sisäpuolella. Roland Marleigh oli ystäväni. Kuninkaan huone oli aina minun käytettävänäni ja siellä tahdon tänäkin yönä, vanhojen muistojen vuoksi, lepuuttaa vanhoja raajojani.»

»Olitteko Roland Marleigh'n ystävä?» änkytti Gregory. Hän oli aivan harmaa kasvoiltaan ja hiki valui hänen otsaltaan. Tuon nimen mainitseminen oli tehnyt hänestä miltei selvän. Oli aivan kuin Roland Marleigh'n haamu olisi seissyt hänen edessään. Hänen polvensa notkahtelivat ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta juuri oli noussut.

»Niin, olin hänen ystävänsä», myönsi Crispin. »Roland-parka! Hänhän nai teidän sisarenne, eikö niin, ja koska hänellä ei ollut perillistä, joten suku sammui häneen, Marleigh'n linna siirtyi teidän haltuunne.»

»Hän nai meidän serkkumme», korjasi Gregory. »Se oli huono-onninen perhe.»

»Huono-onninen todellakin, ja kertomus siitä on tosi», vastasi Crispin surkealla äänellä. »Roland-parka! Niin, vanhojen muistojen vuoksi tahdon nukkua kuninkaan kamarissa, master Ashburn.»

»Saatte nukkua missä tahdotte, sir», vastasi Gregory, ja he nousivat.

»Aiotteko kunnioittaa meitä täällä olollanne kauankin, sir Crispin?» kysyi Gregory ennen kuin he erosivat.

»En sir, luultavasti lähden huomenna», vastasi Crispin välittämättä mitä vastasi.

»En usko sitä», sanoi Gregory helpotuksella, joka selvästi kuulsi läpi. »Roland Marleigh'n ystävä on aina tervetullut taloon, joka kerran on ollut Roland Marleigh'n oma.»

»Talo, joka kerran _oli_ Roland Marleigh'n», mutisi Crispin. »Niin, niin, elämä on yhtä epävarmaa kuin nopan heitto, parhaimmillaankin kovin lyhytaikainen juttu. Tänä iltana voit sanoa, että talo oli Roland Marleigh'n, pian saattavat ihmiset sanoa, että se oli se talo, jossa Ashburnit elivät ja — kuolivat. Hyvää yötä, master Ashburn.»

Hän horjui pois ja kompuroi ylös leveää porraskäytävää, jonka päässä palvelija odotti kynttilä kädessä viedäkseen hänet siihen huoneeseen, johon hän halusi.

Gregory seurasi häntä katseellaan, jossa kuvastui hämärä pelko. Galliardin katkonaiset, epäselvästi lausutut sanat soivat hänen korvissaan kuin ennustus.

Kolmastoista luku

Seuraavan päivän tultua ei sir Crispin näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi aikonut toteuttaa yöllisen päätöksensä lähteä talosta. Hän ei edes viitannut asiaan, vaan käyttäytyi kuin hänen oleskelunsa kestäisi loppumattomiin.

Gregory ei saattanut panna vastaan. Sen vuoksi, että Galliard oli pelastanut Kennethin, olivat he hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, ja koska hän sen lisäksi oli pakolainen, jota parlamenttilaiset vainosivat, olisi huonosti sopinut Gregorylle, jos hän olisi kiirehtinyt toisen lähtöä. Sitä paitsi Gregory muisti sangen vähän tai ei mitään siitä keskustelusta, joka heidän välillään oli ollut juomapöydässä. Ainoa, mitä hän hämärästi muisti, oli se, että Crispin oli sanonut kerran tunteneensa Roland Marleigh'n.

Kenneth oli hyvillään siitä, että Galliard oli toimetonna eikä vaatinut häntä lähtemään auttajaksi siihen työhön, johon hän oli tarvittaessa lupautunut. Hän ihmetteli, miksi Galliard näytti unohtaneen koko tehtävänsä eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Se huolestutti häntä yhtäkaikki sangen vähän, sillä Cynthian päivittäin lisääntyvä kylmäkiskoisuus häntä kohtaan antoi hänelle kylliksi huolta. Niin hienosti kuin hän koettikin puhua tytölle, hän näytti puhuvan kuuroille korville, ja milloin tyttö ensinkään vastasi, tämä teki sen vain keskeyttääkseen hänet nenäkkäästi tai sanoakseen hänelle, että hänen puheensa olivat suurenmoiset, mutta tekonsa mitättömän pienet. Kaikki mitä Kenneth oli tehnyt, oli tytöstä huonosti toimitettu, ja hän sanoikin sen hänelle vasten kasvoja. Hänen tumma, jumalinen pukunsa tarjosi tytölle parhaan aseen haavoittaa häntä pilkallaan. Hän sanoi nuorukaista varikseksi, sievisteleväksi, virsiä vinguttavaksi tekopyhäksi ja nimitti häntä kaikilla häpäisevillä nimityksillä, mitä vain saattoi keksiä. Kenneth kuunteli hämmästyen.

»Sopiiko sinun, Cynthia», huudahti hän kummissaan, »jumalaapelkääväisen talon tyttären, pilkata minun uskoni ulkonaisia merkkejä.»

»Uskon, joka ei ole mitään muuta kuin ulkonaisia merkkejä», nauroi tyttö. »Pelkkää raamatunlauseiden vatvomista, itkua ja nenän niistoa!»

»Cynthia!» huudahti Kenneth kauhuissaan.

»Mene matkoihisi, sir», vastasi Cynthia puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan. »Mitä ulkonaisia merkkejä tarvitsee tosi usko? Se on Jumalan ja sinun välisesi asia, ja Hän tahtoo nähdä sydämesi eikä takkiasi. Miksi siis, tulematta paremmaksi Hänen silmissään, teet itsesi iljettäväksi ihmisten silmissä?»

Kennethin kasvot punoittivat vihasta. Pengermältä, jolla he kävelivät, hän loi katseensa puistokäytävälle, joka jakoi puiston kahtia. Sitä myöten tuli samalla hetkellä, vähääkään komeilematta, Galliard verkalleen heitä kohti. Hän oli pukeutunut punertavaan, hopeareunaiseen asetakkiin ja harmaaseen hattuun, jossa kaareili pitkä, punainen höyhen — vaatetus, jonka kuten muunkin, mitä hänellä oli yllään, hän oli ottanut Gregory Ashburnin vaatevarastosta. Hänen tulonsa tarjosi Kennethille vastauksen, jota tämä tarvitsi. Viitaten Crispiniin hän huudahti tulisesti:

»Tahtoisitko mieluummin, että minä olisin sellainen kuin tuo mies?»