Part 6
»Nyt, herra pastori, juttelemme hieman. Jos yritättekään huutaa, niin lähetän teidät kiireesti siihen maailmaan, johon te virkanne puolesta johdatte toisten sieluja. Ehkäpä te mieluummin saarnaatte siitä kuin asutte siellä, joten siis oman parhaanne vuoksi tottelette minua. Teidän kunniantuntoonne, teidän viisauteenne ja papin luontaiseen valheenkammoon nähden voinen odottaa, että vastaatte totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, joita aion teille tehdä. Jos mahdollisesti havaitsen, että petätte minua, sir, niin olen pitävä huolen siitä, että myös vastaatte valheestanne.» Ja kohottaen miekkansa kärkeä hän näytti kaunopuheisesti ja tarkkaan tapaa, jota aikoi käyttää. »Kas niin, sir, kuulkaa nyt mitä sanon. Kuinka pian arvelette ystäviemme huomaavan kommelluksemme täällä ylhäällä?»
»Kun he tulevat noutamaan teitä», vastasi pappi nöyrästi.
»Ja kuinka pian, oi profeetta, he tulevat?»
»Tunnin kuluttua, tai niillä vaiheilla», vastasi puritaani katsoen ikkunaan puhuessaan. Galliard seurasi hänen katsettaan ja huomasi, että päivänvalo oli huomattavasti lisääntynyt.
»Niin», huomautti hän, »tunnin kuluttua on kyllä tarpeeksi valoa, jotta he näkisivät hirttää meidät. Eikö ole mahdollista, että joku tulee tänne aikaisemmin?»
»Ei, mikäli voin arvata. Ainoat talossa asuvat ovat ne puolitusinaa ratsumiestä, jotka ovat vahtihuoneessa alhaalla.»
»Missä on pääkenraali?»
»Poissa — en tiedä missä. Mutta hän tulee tänne auringon noustessa.»
»Entä vartija, joka oli ovemme edustalla — eikö vaihdosta tapahdu tämän ja meidän hirttoaikamme välillä?»
»En voi sanoa varmasti, mutta en luule, sillä vaihto tapahtui juuri minun tänne tullessani.»
»Entä miehet vartiohuoneessa — vastatkaa minulle totuudenmukaisesti, oi Elia — miten he pitävät vahtia?»
»Valitettavasti, sir, he ovat juopotelleet kylliksi saattaakseen urhoollisen kavaljeerin häpeään. Kävin äsken nuhtelemassa heitä.»
Kennethin irrottaessa puritaanin vyötä sieltä oli pudonnut pienikokoinen Raamattu, jollaista hänen ammattikuntansa tavallisesti käytti. Kenneth oli asettanut sen pöydälle. Galliard otti sen nyt käteensä ja pitäen sitä papin edessä katsoi häntä suoraan silmiin.
»Vannotteko tämän kirjan kautta, että ette ole puhunut minulle muuta kuin totta?»
Hetkeäkään arvelematta pappi vannoi parhaan tietonsa mukaan puhuneensa niinkuin asia oli.
»Hyvä on, sir. Ja nyt, vaikka minua surettaakin suuresti, että minun täytyy aiheuttaa teille pienintäkään epämukavuutta, on minun saatava teidät varmasti vaikenemaan.»
Laskettuaan miekkansa pöydälle hän meni papin taakse ja otti miehen oman kaulahuivin sitoen sen tukevasti hänen suunsa eteen.
»Nyt, Kenneth», sanoi hän kääntyen nuorukaiseen. Sitten hän keskeytti äkkiä, aivan kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus. »Äsken», jatkoi hän sitten, »muistan teidän sanoneen, että jos saisitte vapautenne jälleen, niin olisitte valmis yhtymään minuun kostaakseni niille pahantekijöille, jotka ovat turmelleet elämäni.»
»Niin tein, sir Crispin.»
Hetken aikaa oli ritari vaiti. Hän oli tekemäisillään ruman teon, puhui hän itselleen, ja kun hän huomasi, _kuinka_ ruma se oli, ei hän aikonut jatkaa, vaan hylkäsi äkkiä tekemänsä suunnitelman aikoen turvautua omiin käsiinsä ja järkeensä. Mutta kun hän taas ajatteli, kuinka suuri hyöty hänelle nuorukaisesta saattoi olla — tämähän oli kihloissa Cynthia Ashburnin kanssa — hän päätti, ettei asia ollut niinkään helposti ratkaistavissa eikä hylättävissä. Huolellisesti hän punnitsi asiaa puolin ja toisin. Toisella puolen oli varma tieto siitä, että jos heidän pakonsa onnistuisi, niin Kenneth painuisi tietenkin ystäviensä Ashburnien — Marleigh'n linnan anastajien — suojaan. Mikä olisikaan luonnollisempaa kuin että hän silloin ottaisi mukaansa pelastajansa! Kuinka helposti kävisikään hänen kostonsa, kun hän niin erinomaisen syyn varjolla pääsisi Marleigh'n linnaan. Hän saattaisi ensin päästä heidän suosioonsa ja sitten...
Hän näki sielunsa silmillä suuren koston, joka oli hänen arvoisensa ja sopusoinnussa sen ruman rikoksen kanssa, joka sitä vaati.
Toiselta puolen painoi vaa'assa raskaasti se petollinen sävy, joka hänen suunnitelmassaan oli. Hän aikoi sitoa nuorukaisen lupaukseen, jonka laadun hän aikoi salata — lupaukseen, jonka nuorukainen mielellään antaisi, mutta ehkäpä kuolisi ennemmin kuin täyttäisi sen, jos vain aavistaisi, mitä sen täyttäminen tiesi. Hänhän aikoi viekoitella nuorukaisen pettämään ystävänsä, tulevan vaimonsa omaiset. Crispinille saattoi tulos olla epävarma, mutta luultavaa oli, että Kennethin aikomus naida Cynthia menisi myttyyn sen teon vuoksi, johon Galliard hänet kietoisi hänen tietämättään.
Vaaka painui vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle Galliardin miettiessä asiaa. Mutta hänen epäilyjään vastaan nousi muisto siitä, millä tavalla nuorukainen viime yönä oli häntä kohdellut, hänen arvostelunsa kovuus ja se peruuttamaton halveksunta, jota tuo heikko piimäsuu oli häntä kohtaan niin selvästi osoittanut. Kaikki tämä nostatti nyt hänen vihansa ja kovetti hänen sydämensä kunnian käskyjä vastaan. Mitä merkitsi tuo poika hänelle? kysyi hän itseltään. Estikö hän häntä täyttämästä tehtäväänsä? Oliko tuo poika millään tavalla ansainnut mitään hänen puoleltaan. Oliko hän hänelle mitään velkaa? Ei mitään. Sittenkään hän ei tahtonut päättää harkitsematta.
Oli luonteenomaista miehelle, jolta Kennethin mielestä puuttuivat kaikki kunnioitusta ansaitsevat ominaisuudet, että hän keskellä vaaroja, kun jokainen ohikiitävä sekunti vähensi heidän pelastumisensa mahdollisuutta, saattoi tyynesti ja maltillisesti punnita käyttäytymistään. Intohimossaan oli Crispin hillitön ja vihassaan kiivas, mutta kaikessa muussa hän oli harkitseva.
Siitä oli Kennethillä nyt näyte, joka pani hänet vapisemaan kärsimättömästä pelosta. Hätäisenä, kädet nyrkissä ja kasvot kalpeina hän katseli toveriaan, joka kulmiaan rypistäen ja harmaat silmät lattiaan luotuina seisoi mietteissään. Vihdoin hän ei enää voinut kestää tätä käsittämätöntä, mieletöntä viivytystä.
»Sir Crispin», kuiskasi hän vetäen toista hihasta. »Sir Crispin.»
Ritari loi häneen miltei vihaisen katseen. Sitten liekki hänen silmistään sammui; hän huokasi ja puhui. Hän oli nähnyt pojan kasvot. Pelko ja kärsimättömyys, joka niissä kuvastui, vaikutti häneen vastenmielisesti ja sai aikaan, että vaakalauta äkkiä ja lopullisesti kallistui nuorukaista vastaan.
»Mietin, miten suorittaisimme pakomme», hän sanoi.
»Ei ole muuta kuin yksi keino», huudahti nuorukainen.
»Päinvastoin, niitä on kaksi, ja minä tahdon valita huolellisesti.»
»Jos viivyttelette valintaanne vähän kauemmin, niin ei jää kumpaakaan jäljelle», huusi Kenneth kärsimättömästi.
Huomatessaan nuorukaisen kasvavan pelon ja tehtyään päätöksensä ryhtyi Crispin sen mukaan toimimaan niin, että nuori mies muuttuisi vahaksi hänen käsissään.
»Niin puhuu kokemattomuus», sanoi hän säälivä hymy huulillaan. »Kun olette elänyt niin kauan kuin minä ja kärsinyt yhtä paljon ja kun teidät on pakotettu käyttämään järkeänne henkenne pelastamiseksi yhtä usein kuin minut, niin opitte huomaamaan, että hätäileminen on kaikissa uhkayrityksissä vaarallisinta. Epäonnistuminen merkitsee aina jonkin menettämistä, tänään se tietäisi henkemme menettämistä, ja olisi vahinko, jos kaksi noin hyvää tulosta», siinä hän viittasi molempiin vankeihinsa, »menisi hukkaan.»
»Sir», huudahti Kenneth miltei suunniltaan, »ellette tule kanssani, niin lähden yksin.»
»Minne?» kysyi Crispin kuivasti.
»Täältä ulos.»
Galliard kumarsi hieman.
»Voikaa hyvin, sir. En tahdo viivyttää teitä. Tienne on selvä ja omaksi asiaksenne jää päättää, menettekö ovesta vai ikkunasta.»
Sen sanottuaan Galliard käänsi selkänsä hänelle ja meni lattian poikki vuoteen luo, jolla ratsumies makasi mykkänä raivosta. Hän kumartui ja avasi sotilaan vyön, johon hänen tuppensa oli kiinnitetty, ja pani sen vyölleen. Nostamatta silmiään ja seisoen yhä selin Kennethiin, joka oli hänen ja oven välillä, hän meni pöydän luo ja otti sille jättämänsä miekan sekä painoi sen tuppeen. Kun kahva kalahti tupen helaan, sanoi Kenneth:
»No, sir Crispin, oletteko valmis?»
Galliard pyörähti äkkiä ympäri.
»Mitä, ettekö vielä ole mennytkään», kysyi hän pilkallisesti.
»En uskalla», myönsi nuori mies. »En uskalla lähteä yksin.»
Galliard nauroi hiljaa, sitten hän äkkiä tuli totiseksi.
»Ennen kuin menemme, master Kenneth, tahdon uudelleen muistuttaa teille vakuutuksestanne, että jos pääsemme vapaiksi, niin autatte minua kostotyössä, joka minulla on edessäni.»
»Olen jo kerran vastannut teille myöntävästi.»
»Pyydän kysyä, oletteko vielä samaa mieltä?»
»Olen, olen! Vaikka mitä, kun vain lähdette.»
»Ei niin kiirettä, Kenneth. Lupausta, jota pyydän teiltä, ei anneta kevytmielisesti. Jos pääsemme vapauteen, niin voinen kai sanoa pelastaneeni teidän henkenne sekä siihen nähden, mitä jo olen tehnyt, että siihen nähden, mitä vasta teen?»
»Myönnän sen!»
»Siis, sir, palkakseni pyydän teidän apuanne siinä työssä, joka minun täytyy suorittaa, tehtävässä, jonka täyttämisen toivo on ainoa vapautumisyritykseni kannustin?»
»Olen jo luvannut sen!» huudahti nuorukainen.
»Älkää antako lupaustanne kepeästi, Kenneth», sanoi Crispin vakavasti. »Se saattaa aiheuttaa teille paljon tuskaa, ja saattaapa elämännekin olla vaarassa.»
»Minä lupaan.»
Galliard nyökkäsi. Kääntyen sitten pöytään päin hän otti siltä Raamatun.
»Vannokaa käsi tällä kirjalla kunnianne, uskonne ja autuuden toivonne kautta, että jos minä vien teidät elävänä tästä talosta, niin palvelette minua ja minun asiaani, kunnes se on suoritettu tai minä kuolen. Vannokaa, että jätätte kaikki henkilökohtaiset pyyteet ja halut auttaaksenne minua silloin, kun minä teitä kutsun. Vannokaa se, ja vastapalvelukseksi panen minä, jos tarve vaatii, henkeni alttiiksi tänä päivänä pelastaakseni teidät, jossa tapauksessa te vapaudutte valastanne ilman muuta.»
Nuorukainen vaikeni hetken.
Crispin oli niin juhlallinen, vala niin vakava, että hän alkoi epäröidä. Hänen varovainen, arka luontonsa alkoi kuiskailla hänelle, että hänen ehkä olisi hyvä tietää hieman enemmän tästä asiasta, ennen kuin hän peruuttamattomasti sitoutuisi siihen. Mutta Crispin, joka huomasi nuoren miehen epäröimisen, tukahutti sen heti käyttämällä hyväkseen hänen pelkuruuttaan.
»Päättäkää», huudahti hän äkkiä, »valkenee jo, ja nyt on aika kiirehtiä.»
»Minä vannon!» vastasi Kenneth pelon valtaamana. »Vannon kunniani, uskoni ja autuuden toivoni kautta auttavani teitä milloin ja miten vaatinettekin sitä, kunnes kostonne on suoritettu.»
Crispin otti Raamatun Kennethin kädestä ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen ja hän vältti nuorukaisen katsetta.
»Omalta osaltani en ole kaupassamme laiminlyövä mitään, sen olette näkevä», mutisi hän ottaessaan sotilaan viitan ja lakin. »Tulkaa, ja ottakaa papin korkea hattu ja hänen viittansa.»
Hän meni ovelle ja avattuaan sen kurkisti käytävään. Hetken hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista. Sitten hän kääntyi taas. Huoneeseen tulvehtiva aamun sarastus teki lyhdyn entistä kellertävämmäksi.
»Voikaa hyvin, herra pastori», hän sanoi. »Älkää panko pahaksenne sitä pientä epämukavuutta, johon minun on ollut pakko alistaa teidät, ja rukoilkaa pakomme onnistumisen puolesta. Pyydän lausua terveiseni punanokkaiselle Oliverille. Voikaa hyvin. Tulkaa, Kenneth!»
Hän piti ovea auki, jotta nuorukainen menisi siitä ensin. Kun he seisoivat hamarassa käytävässä, sulki hän oven hiljaa ja väänsi sen lukkoon.
Kymmenes luku
Hiljaa ja kuulo jännittyneenä miehet laskeutuivat alakertaan. He eivät mennessään kuulleet mitään levottomuutta herättävää ja vasta sitten kun he pysähtyivät ensimmäiselle portaalle uudelleen kuunnellakseen, he erottivat heikkoa puheensorinaa vahtihuoneesta. Niin hiljaiselta kuului puhe, että Crispin heti oivalsi, miten asiat olivat, ennen kuin hän edes oli kaiteen yli kurkottaen katsonut alapuolella olevaan halliin. Harmahtava aamuvalaistus oli ainoa valo, joka pääsi tunkeutumaan sinne.
»Kohtalo on meille suopea, Kenneth», kuiskasi Crispin. »Nuo hullut istuvat suljettujen ovien takana. Tulkaa.» Mutta Kenneth pani kätensä Galliardin käsivarrelle.
»Mitä jos ovi avautuisi meidän sivuuttaessamme sen?»
»Siinä tapauksessa joku kuolee», mutisi Crispin. »Mutta rukoilkaa Jumalaa, ettei se tapahtuisi. Meidän täytyy koettaa.»
»Eikö ole muuta tietä?»
»Miksikä ei, voimmehan me viipyä täällä niin kauan, että he vangitsevat meidät uudelleen, vastasi Crispin pilkallisesti. »Mutta, jumaliste, se ei ole minun tarkoitukseni. Tulkaa.»
Puhuessaan hän veti nuorukaista perässään.
Hänen jalkansa oli ylimmällä portaalla, kun talon hiljaisuus äkkiä häiriytyi ja joku koputti kovasti katuovelle. Silmänräpäyksessä, aivan kuin he olisivat odottaneet sitä, kuului jalan liikettä ja kumoon potkaistun tuolin ryskettä alhaalta. Sitten välähti pitkä keltainen valojuova poikki hallin, kun vartiohuoneen ovi avautui.
»Takaisin!» murahti Galliard, »takaisin, mies!»
Mutta he ennättivät ajoissa.
Kurkistaessaan kaiteen yli he näkivät kahden ratsumiehen tulevan vartiohuoneesta ja menevän hallin poikki ulko-ovelle. Salpa nousi ja ketju ratisi, sitten seurasi saranoiden narina, ja kivisellä lattialla kilisivät kannukset ja kolisivat askelet tulijain astuessa eteiseen.
»Onko kaikki kunnossa?» kuului ääni, josta Crispin tunsi eversti Priden.
Kysymystä seurasi myöntävä vastaus.
»Onko pappi käynyt pahantekijäin luona?»
»Master Toneleigh on paraikaa heidän luonaan.»
Hallissa saattoi Crispin sitten erottaa eversti Priden hahmon sekä kolme muuta miestä, jotka olivat tulleet hänen kanssaan. Mutta hänellä ei ollut paljoakaan aikaa katsella heitä, sillä everstillä oli kiire.
»Menkäämme, hyvät herrat», kuuli Crispin hänen sanovan, »viekää minut heidän koppiinsa. Tahtoisin nähdä heidät, ainakin toisen heistä, ennen kuin hän kuolee. Heidät hirtetään siinä, missä moabiitit hirttivät Givesin toissa päivänä. Jos minulla olisi valta — mutta — valaise tietä, mies!»
»Hyvä Jumala», äännähti Kenneth, kun sotilas astui ensimmäiselle portaalle. Sisimmässään lausui Crispin pelottavan kirouksen. Ensi silmäyksellä näytti hänestä siltä kuin ei olisi ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin antaa vangita itsensä uudelleen. Hänen mielessään välähti, että noita toisia oli viisi ja että hän oli yksin, sillä hänen toverinsa oli aseeton. Ajatuksen nopeudella hän punnitsi pakomahdollisuudet. Hän huomasi, että jos hän jäisi paikalleen, olivat ne sangen pienet, ja ajatellessaan hän katseli koko ajan ympärilleen. Valaistus oli heikko, mutta hänellä oli tarkka näkö, ja vaaran läheisyys terästi sitä yhä. Osaksi hänen silmänsä ja osaksi hänen vaistonsa sanoivat hänelle, että tuskin kuuden jalan päässä täytyi olla oven, ja jos taivas sen sallisi, niin se oli auki ja sen takaa heidän täytyi hakea suojaa. Sekin mahdollisuus iski hänen suunnitelmien myllertämiin aivoihinsa, että huoneessa saattoi olla asukkaita. Mutta sekään ei saanut häntä pelottaa. Siinä oli kuitenkin pienempi vaara, ja muuta valinnan varaa hänelle ei jäänyt. Hän oli päättänyt kaiken jo ennen kuin sotilas oli jalallaan astunut kolmannelle askelmalle ja ennen kuin eversti oli alkanut nousunsa. Kenneth seisoi pelon järkyttämänä, katsellen kuin noiduttu vaaran lähestymistä.
Silloin hän kuuli tuiman kuiskauksen:
»Tulkaa kanssani niin hiljaa kuin elämänne on teille kallis.»
Kolmella pitkällä loikkauksella ja hiljaa kuin kissa oli Crispin oven luona, jonka olemassaolon hän oli pikemminkin arvannut kuin nähnyt. Hän kuljetti kättään ovea myöten kunnes tapasi säpin. Hiljaa hän koetteli sitä, se antoi perään ja ovi avautui. Kenneth oli hänen vieressään. Hän pysähtyi katsomaan taakseen. Vastakkaiselle seinälle valoi ratsumiehen lyhty kirkasta valoa. Vielä sekunti, niin hän olisi tullut portaitten mutkaan ja hänen kääntyessään olisi hänen valonsa paljastanut heidät. Mutta juuri ennen sitä hetkeä oli Crispin vetänyt toverinsa huoneeseen ja sulkenut oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin. Huone oli asumaton ja melkein kokonaan huonekaluja vailla, ja sen huomatessaan Crispin huokasi helpotuksesta.
He pysähtyivät ja kuulivat kuinka miehet nousivat portaita ja kuinka miekat kalahtelivat kaidetta vasten. Heitä suojelevan oven alta pilkisti keltainen valojuova, se kasvoi ja hiipi kauemmaksi huoneessa, kunnes pysähtyi ja alkoi taas vähetä lyhdyn kantajan kääntyessä ja alkaessa astua toista osaa portaista. Hetki vielä, niin se katosi kokonaan niiden miesten taakse, jotka seurasivat lyhdyn kantajan vanavedessä.
»Ikkuna, sir Crispin!» sanoi Kenneth hätääntyneenä kuiskaten. »Ikkuna!»
»Ei», vastasi Crispin tyynesti. »Hyppäys on korkea ja me joutuisimme siten vain kadulle eikä se auttaisi meitä vähääkään. Malttakaa.»
Hän kuunteli. Askelet olivat kääntyneet ja kuuluivat jo toisesta kerroksesta. Crispin raotti ovea, ensin vähän ja sitten kokonaan. Hetken hän kuunteli tarkkaavasti. Askelet kuuluivat selvästi, pian miehet astuivat viimeiselle astimelle ja sitten he huomasivat heti asianlaidan.
»Nyt», sanoi Crispin ainoastaan ja vetäen miekkansa astui nopeasti mutta varovasti vielä kerran portaille. Mennessään hän vilkaisi kaiteen yli. Vartiohuoneen ovi oli raollaan ja hän kuuli sieltä tulevan hiljaisen puheensorinan. Mutta hän ei pysähtynyt. Vaikka ovi olisi ollut selällään, ei hän sittenkään olisi pysähtynyt. Sekuntiakaan ei ollut varaa hukata, odotus olisi merkinnyt vain uhkaamassa olevan vaaran suurentamista. Varovasti ja nojaten vankkaan kaiteeseen hän alkoi laskeutua portaita. Kenneth seurasi häntä koneellisesti kasvot kuolemankalpeina ja tuntien olevansa tukehtumaisillaan.
He pääsivät kulmaukseen ja siitä alkoi heidän matkansa vaarallisin osa. Viisi, kuusi askelta sitä vain oli, mutta sitten tuli vartiohuone ja sen oviaukosta sattui valo juuri viimeiselle portaalle. Kerran porras narahti pahasti ja heidän korvissaan se kajahti kuin pistoolin laukaus. Yhtä äänekkäältä tuntui Crispinistä Kennethin vetäisemä henkäys, joka sitä seurasi. Hän oli miltei pysähtyä kirotakseen nuorukaista, mutta ajatellessaan, kuinka tärkeä joka hetki oli, hän jatkoi matkaansa. Heillä oli jäljellä vain kolme askelta ja he saattoivat melkein kuulla, mitä huoneessa puhuttiin, kun Crispin pysähtyi ja vetääkseen Kennethin huomion puoleensa kääntyi päin ja viittasi hallin toisella puolella häämöttävää ovea. Se vei siihen huoneeseen, johon hänet oli tuotu Cromwellin kuulusteltavaksi. Sen asema oli pälkähtänyt hänen päähänsä muutama hetki sitten ja hän oli silloin päättänyt käyttää sitä tietä.
Nuorukainen seurasi viittausta ja nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt. Galliard astui askelen alemmaksi. Silloin kuului vartiohuoneesta äänekäs haukotus, joka lähetti nuorukaisen kauhistuneena kaidetta vasten. Haukotusta seurasi sitten liike, joka muistutti tuolilta nousua, tuolin jalat rasahtivat lattiaan ja yleistä liikehtimistä kuului huoneesta. Jos Kenneth olisi ollut yksin, olisi pelko jähmettänyt hänet siihen paikkaan.
Mutta tyyni, järkähtämätön Crispin jatkoi matkaansa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän laski, että vaikka joku olisi noussutkin lähestyäkseen ovea, ei pysähtyminen kuitenkaan olisi hyödyttänyt mitään. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli mennä ohi ennen kuin ovi ehkä avautui kokonaan.
Rohkean miehen kanssa kulkeminen vaaranalaisissa paikoissa ei voi olla aiheuttamatta luottamusta hänen tyyneyteensä ja sen kautta hänen menestykseensä. Niin oli Kennethinkin laita nyt. Pitkän solakan miehen järkähtämätön eteneminen veti nuorukaisen vastustamattomasti perässään huolimatta pelosta, jota hän tunsi. Ja onnellista oli Kennethille, että niin oli. He pääsivät vihdoin portaita alas, olivat vartiohuoneen oven luona ja menivät onnellisesti sen ohi. Sitten he hiipivät hitaasti, kiusallisen hitaasti — välttääkseen askeltensa kaiun kivisellä lattialla — hallin poikki ovelle, joka tiesi heille vapautta. Hitaasti, askel askelelta he kulkivat, ja joka askelella Crispin katsahti taakseen valmiina hyökkäämään heti kun heidät olisi keksitty. Mutta se oli turhaa. Ääneti ja turvallisesti he pääsivät ovelle. Crispinin iloksi se oli lukitsematon. Rauhallisesti hän avasi sen ja tyynen ritarillisesti kehoitti hän kohteliaalla viittauksella toveriaan astumaan sisään ensin pitäessään ovea auki ja samalla sekä silmin että korvin huolehtiessaan turvallisuudesta.
Tuskin oli Kenneth astunut huoneeseen, kun ylhäältä kuului äänekästä ja kiihkeätä puhetta, joka selvästi ilmaisi, että heidän pakonsa oli huomattu. Sitä seurasi jalkojen kolina alhaalta vartiohuoneesta, ja Crispin ehti tuskin loikata huoneeseen toverinsa perässä ja sulkea oven, kun ratsumiehet syöksyivät halliin ja siitä ylös portaita huutaen ja meluten.
Huoneessa, jossa he nyt olivat turvassa, Crispin nauroi hiljaa itsekseen ja vieden kättään pitkin oven sivua löysi salvan ja telkesi sillä oven.
»Saakeli», mutisi hän, »sepä oli tiukka paikka! Huutakaa vain, senkin keropäät», jatkoi hän sitten, »huutakaa itsenne käheiksi, senkin varikset! Vai piti teidän hirttää meidät samaan paikkaan, johon Giveskin vedettiin!»
Kenneth veti häntä takin, hihasta ja kyseli: »Mitä nyt?»
»Nyt menemme ikkunasta, jos suvaitsette», vastasi Crispin.
He menivät huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin olivat laskeutuneet kapealle, käsipuulla varustetulle polulle, joka kulki joen rantaa pitkin ja jonka Crispin oli edellisenä iltana huomannut vankilansa ikkunasta. Hän oli myös huomannut, että saman polun vieressä, noin sadan askelen päässä oli ollut vene, joka oli kiinnitetty rantaan vieviin portaisiin, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti Kennethin seuratessa kintereillä. Polku kulki sinnepäin alamäkeä, joten heidän saapuessaan polun päähän ei vesi ollut kuuttakaan jalkaa alempana. Muutamalla askelella he olivat veneen kiinnityspaikalla, jossa vene onneksi yhä oli.
»Nyt veneeseen, Kenneth», komensi Crispin. »Kas niin, minä otan airot ja pysyttelen rantapenkeren suojassa siltä varalta, että nuo hölmöt sattuisivat katsomaan vankilan ikkunasta joelle päin. Jumaliste, Kenneth, olen nälkäinen kuin susi ja niin kuiva — oh, yhtä kuiva kuin Gives oli pyytäessään viimeistä ryyppyään. Kunpa taivas sallisi, että sattuisimme johonkin taloon, jossa kristillinen ihminen saisi aterian ja tuopin olutta. Ihme, että minulla oli voimia tulla portaita alas. Saakeli, kuinka huono toveri tyhjä vatsa on uhkarohkeassa yrityksessä. Hei! Poika, ole varuillasi! No tottavie, nyt on piru, eikös tuo piimäsuu olekin pyörtynyt!»
Yhdestoista luku
Gregory Ashburn työnsi tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta pöydästä, jonka ääressä hän veljineen oli juuri syönyt päivällistä.
Hän oli pitkä, raskasrakenteinen mies, jolla oli punakat, raa'at kasvot ja suorana valuva punainen tukka. Tukan väri oli ainoa, josta saattoi päättää, että miehet olivat veljeksiä. Josef oli muuten hintelä ja veljeään huomattavasti lyhempi. Hän oli kalpeakasvoinen, ohuthuulinen ja hänellä oli ovela ilme, joka saattoi muuttua sangen häijyksi, kun hän omalla tavallaan välähdytti värittömiä silmiään.
Aikaisemmassa elämässään ei Gregory Ashburn ollut suinkaan ollut ruma, mutta juopottelu ja laiskuus olivat turvottaneet ja raaistaneet hänen olemuksensa. Josefia sitä vastoin ei koskaan voinut sanoa onnen suosimaksi siinä suhteessa.
»Worcesterin taistelusta on jo kulunut viikko», mutisi Gregory heittäen puhuessaan laiskan sivusilmäyksen korkeisiin ikkunanpuitteisiin, »eikä sanaakaan kuulu pojasta.»
Josef kohautti olkapäitään ja puhui pilkallisesti. Hänen tapoihinsa kuuluivat pilkalliset eleet ja hän höysti niitä asiaan kuuluvilla sanoilla.
»Huolestuttaako sinua uutisten puute?» kysyi hän katsahtaen pöydän yli veljeensä.
Gregory nousi vastaamatta hänen katseeseensa.
»Totta puhuen se huolestuttaa», hän myönsi.
»Ja kuitenkin», virkkoi Josef, »se on luonnollisin asia maailmassa. Ei ole vallan tavatonta, että taistelussa kuolee miehiä.»
Gregory meni hitaasti ikkunan luo ja katseli puiston puita, joita syksy alkoi ripeästi riipiä.
»Jos hän olisi kaatuneitten joukossa — jos hän olisi kuollut — silloin olisi asia ratkaistu.»
»Niin ja ratkaistu hyvin.»
»Sinä unohdat Cynthian», moitti Gregory veljeään.