Part 5

»Omasta puolestani», jatkoi nuorukainen välittämättä epäkunnioittavasta keskeytyksestä, »kuten olen sanonut, säälin teitä kaikesta sydämestäni. Enemmänkin. Niin voimakkaan pahan mielen, niin suuren inhon tunnen rinnassani, että jos nyt pääsisimme vapauteen, niin mielelläni yhtyisin kanssanne kostamaan pahantekijöillenne.»

Sir Crispin nauroi.

Hän arvosteli miestä äänensävyn eikä sanojen mukaan ja edellinen kuulosti ontolta.

»Minne on järkenne paennut, oi viisastelija?» huudahti Crispin pilkallisesti. »Missä on teidän kirkon oppinne? Kosto on minun, sanoo Herra! Häh!»

Viimeisen, halveksuntaa ja katkeruutta täynnä olevan huudahduksensa jälkeen hän paneutui nukkumaan.

Hän oli kirottu, vakuutti hän itselleen. Hänen täytyi kuolla yksinään, kuten oli elänytkin.

Kahdeksas luku

Luonto otti omansa ja huolimatta epätoivoisesta tilastaan Crispin vaipui uneen. Kenneth istui kyyryssä tuolillaan ja kuunteli pelonsekaisella ihmetyksellä toverinsa säännöllistä hengitystä. Hänellä ei ollut Galliardin hermoja eikä hänen välinpitämättömyyttään kuolemaan nähden, joten hän ei voinut seurata hänen esimerkkiään eikä edes saattanut käsittää, kuinka ihminen niin lähellä iankaikkisuuteen astumista ensinkään saattoi nukkua.

Hetken ajan hänen ihmettelynsä läheni vaarallisesti ihailua. Sitten hänen uskonnollinen kasvatuksensa vei voiton ja hänen vanhurskautensa tunsi miltei halveksumista miestä kohtaan, joka saattoi olla niin välinpitämätön sielustaan. Hän tunsi samaa kuin fariseus publikaania kohtaan.

Pian tuli säännöllinen hengitys hänelle kiusalliseksi. Se oli liian selvä todistus heidän sieluntilojensa vastakkaisuudesta. Kun Crispin oli kertonut elämäntarinansa, oli herännyt mielenkiinto ollut omiaan karkottamaan pelon kummituksen, jonka huominen päivä oli loihtinut esille. Nyt, kun Crispin oli hiljaa ja nukkui, palasi tuo peikko, ja nuorukainen tunsi itsensä synkäksi ja kauhistuneeksi.

Ajatus seurasi ajatusta hänen istuessaan tuolillaan pää rintaa vasten painuneena ja kädet yhteen puristettuina polvien välissä, ja ne koskivat suurimmalta osalta Skotlannin tapahtumista köyhiä aikoja ja Cynthiaa, hänen rakastettuaan. Saisiko Cynthia kuulla hänen lopustaan? Itkisikö tämä häntä? — ikään kuin se mitään merkitsisi! Jokainen ajatus, joka hänen mieleensä juolahti, johti aina huomiseen aamuun! Kauhistuen hän puristi käsiään tiukemmin ja hänen paljaalle otsalleen kihosivat hikikarpalot.

Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, ei niinkään paljoa rukoillakseen kuin lausuakseen ilmi hentomielisen surunsa Luojalleen. Hän tunsi olevansa raukka — kaksin verroin raukka kuullessaan halveksimansa syntisen tasaisen hengityksen — ja hän koetti puhua itselleen, ettei gentlemannin sopinut arkaillen mennä kuolemaan.

»Huomenna olen rohkea. Olen oleva rohkea», mutisi hän itsekseen ja oli täysin tietämätön siitä, että turhamaisuus sellaisia saneli ja turhamaisuus häntä huomenna tukisi, koska paikalla tulisi olemaan muitakin, vaikka hänen mielensä nyt olikin masentunut. Sillä aikaa Crispin nukkui. Kun hän heräsi, pisti lyhdyn valo hänen silmiinsä ja hänen vieressään seisoi sitä pitelevä mustakaapuinen mies, jonka leveälierinen hattu esti kasvoja näkymästä.

Puoleksi unissaan ja kurkistellen kuin huuhkaja hän nousi vuoteeltaan.

»Olen aina pitänyt poltettua viiniä kylläkin hyvänä, mutta...»

Hän lopetti äkkiä, vihdoinkin täysin hereillä ja muistaen missä oli, ja luuli, että häntä oli tultu noutamaan.

Hän vetäisi syvään henkeään ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin:

»Mitä kello on?»

»Yli puolen yön, kurja raukka», kuului syvä, hymisevä vastaus. »Viimeinen päiväsi, jonka aurinkoa et ole näkevä, on tullut. Viisi tuntia on sinulla enää jäljellä.»

»Ja sitäkö kertoaksesi olet herättänyt minut?» kysyi Galliard sellaisella äänellä, että mustakaapu astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi pelännyt, että ääntä seuraisi lyönti. »Oletpa kaikkia tapoja vailla oleva rakki, kun häiritset gentlemannin lepoa.»

»Tulen», vastasi toinen hymisevällä äänellään, »ottamaan vastaan katumuksesi.»

»Älä kiusaa minua», vastasi Crispin haukotellen. »Tahdon nukkua.»

»Muutaman tunnin kuluttua saat nukkua tarpeeksesi. Ajattele tilaasi, kurja syntinen.»

»Sir», huudahti krouviritari, »minä olen niitä miehiä, joilla on ihmeellisen vähän kärsivällisyyttä. Ja pankaa mieleenne, että teidän tienne taivaaseen ei ole sama, jota minä aion vaeltaa. Ja jos taivas on täynnä sellaisia raakkujia kuin te, niin olen hyvilläni, jos en pääsekään sinne. Siis menkää, ystäväni, ennen kuin tulen epäkohteliaaksi.»

Pappi seisoi hetken ääneti. Asetettuaan sitten lyhtynsä pöydälle hän kohotti kätensä ja silmänsä huoneen matalaa kattoa kohti.

»Suvaitse, oi Herra, vielä liikuttaa tämän kovan, paatuneen syntisen tunteetonta sydäntä, tämän häijyn valapaton, jumalanpilkkaajan...»

Pitemmälle hän ei päässyt.

Crispin ryntäsi jaloilleen, karkeat kasvot aivan papin kasvoissa kiinni ja silmät tulta iskien.

»Ulos», jylisi hän osoittaen ovea. »Ulos, heti, sillä minä en tahdo saada viimeisellä hetkelläni tuollaisen kolttuniekan elämää omalletunnolleni. Mutta mene, niin kauan kuin vielä jaksan sitä ajatella! Mene ja vie rukouksesi mennessäsi helvettiin.»

Pappi vetäytyi niin intohimoisen purkauksen edessä taaksepäin. Hetken hän näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten Kennethiin päin, joka seisoi heidän takanaan äänettömänä. Mutta nuorukaisen presbyteerinen kasvatus oli opettanut häntä vihaamaan lahkolaisuutta yhtä voimakkaasti kuin paavinuskolaista tai itse paholaista eikä hänkään tehnyt muuta kuin uudisti Crispinin sanat, joskin ystävällisemmässä äänilajissa.

»Minä pyydän, menkää», hän sanoi. »Mutta jos tahdotte tehdä armeliaan työn, niin jättäkää meille lyhtynne. Tästä lähin tulee muutenkin olemaan kyllin pimeää.»

Pappi katsoi tutkivasti nuorukaista ja hänen nöyryytensä voittamana asetti lyhdyn pöydän päähän. Mennessään sitten ovea kohti hän pysähtyi ja kääntyi Crispinin puoleen.

»Minä menen, koska väkivalloin estätte minua tehtävääni toimittamasta. Mutta minä rukoilen puolestanne ja tulen vielä takaisin, kun kuoleman läheisyys ehkä saa sydämenne sulamaan.»

»Sir», sanoi Crispin kyllästyneenä, »te väsyttäisitte naisväenkin lörpötyksillänne.»

»Kas niin, kas niin», sanoi pappi kiiruhtaen ovea kohti. Kynnyksellä hän vielä pysähtyi.

»Jätän teille lyhdyn», sanoi hän. »Toivon, että se valollaan saisi mielenne hurskaammaksi.» Sen sanottuaan pappi poistui.

Crispin haukotteli äänekkäästi hänen mentyään ja ojenteli itseään. Viitaten sitten makuusijaansa hän sanoi:

»Kas niin, nuori mies, nyt on teidän vuoronne.»

Kennethiä värisytti.

»Minä en voi nukkua», huudahti hän. »En voi!»

»Kuten tahdotte.» Ja olkapäitään kohautellen istuutui Crispin vuoteen reunalle.

»Kolkkoja lohduttajia nuo keropäiset suunsoittajat», mutisi hän. »Heitä on opetettu pitämään huolta vain sielusta, ihmisen ruumiin tarpeista he eivät välitä mitään. Täällä olen jo istunut kymmenkunta tuntia saamatta ruokaa tai juomaa. Ei sen vuoksi, että ruoasta niin paljoa välittäisinkään, mutta jumaliste, kurkkuni on yhtä kuiva kuin tuon keropään saarna, ja antaisin ilomielin neljä tuntia jäljellä olevista viidestä, jos saisin maljan poltettua viiniä. Kurjaa joukkoa he ovat, Kenneth, ajatellessaan, ettei mies, jonka täytyy aamulla kuolla, tarvitse ryyppyä illalla. Hohoi! Joku suuri valehtelija on sanonut, että joka nukkuu, hän syö. Jospa minä koettaisin nukkumalla unhottaa janoni.»

Hän oikaisihe makuutilalle ja vaipui heti uneen.

Kennethin vuoro oli herättää hänet seuraavalla kerralla.

Crispin aukaisi silmänsä ja näki, että nuorukainen vapisi kauhusta. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

»No, mikä nyt hätänä? Saakeli soikoon, mikä teitä vaivaa?» huudahti hän.

»Eikö ole mitään keinoa, sir Crispin? Ettekö voi tehdä mitään?» valitti nuori mies.

Silmänräpäyksessä oli Galliard pystyssä.

»Poikaparka, pelottaako hirttonuoran ajatteleminen teitä?»

Kenneth nyökkäsi äänettömänä.

»Se on kurja kuolema, myönnän sen. Katsokaahan, Kenneth, minulla on miekka saappaanvarressani. Jos teitä miellyttää kylmä teräs enemmän, niin asia on selvä. Se on viimeinen palvelus, jonka teille voin tehdä ja olen niin helläkätinen kuin nainen. Juuri tähän, sydämen kohdalle, ja te ette tiedä mistään mitään ennen kuin olette paratiisissa.»

Kääntäen saappaansa vartta alaspäin hän työnsi kätensä oikeata säärtään pitkin siihen. Mutta Kenneth ponnahti taaksepäin huudahtaen:

»Ei, ei», ja peitti kasvonsa käsillään. »Ei sitä, te ette ymmärrä. Se on itse kuolema, jota en halua. Samapa se millä tavalla se tapahtuu! Eikö ole mitään keinoa päästä siitä? Eikö mitään mahdollisuutta, sir Crispin?» pyysi hän kädet ristissä.

»Kuoleman lähestyminen tekee teistä raukan, sir», puhui toinen, johon nuoren miehen surkea käytös teki syvästi vastenmielisen vaikutuksen. »Eikö ole mitään keinoa, kysytte te. Tuossahan on ikkuna, mutta se on seitsemänkymmentä jalkaa maasta, ja tuossa on ovi, mutta se on lukossa ja vartija sen toisella puolella.»

»Minun olisi pitänyt tietää se. Minun olisi pitänyt tietää, että teette minusta pilkkaa. Mitäpä on kuolema teille, jolle elämällä ei ole mitään tarjottavana. Teille sen ajatus ei tuota mitään kauhua. Mutta minulle — ajatelkaa sir, minä olen tuskin kahdeksantoistavuotias», hän lisäsi nyyhkyttäen, »ja elämä on täynnä kauniita lupauksia. Oi Jumala, sääli minua!»

»Totta, totta, poikani», vastasi Crispin hellemmällä äänellä. »Unohdin, että kuolema ei tule teille samanlaisena siunattuna vapauttajana kuin minulle, ja kuitenkin, kuitenkin», mutisi hän hiljaa »kuolenhan minäkin täyttämättä tehtävääni — toimittamatta kostoani. Ja sieluni kautta, en tiedä mitään, joka sen voimakkaammin kannustaisi ihmistä pitämään kiinni elämästä kuin kosto. Ah», huokasi hän hartaasti, »jospa todella keksisin jonkin keinon!»

»Ajatelkaa, sir Crispin, ajatelkaa», huudahti nuorukainen kiihkeänä.

»Mitäpä se hyödyttää. Tuossa on ikkuna. Mutta vaikka saisinkin kiskotuksi ristikon irti, mikä mielestäni näyttää mahdottomalta, on seitsemänkymmenen jalan hyppäys vielä jäljellä. Mittasin sen silmilläni heti kun tulin tänne. Mutta ei ole mitään köyttä. Teidän päällystakkinne kahtia reväistynä ja palat yhteensidottuina ei riittäisi kuin kymmenen jalan matkan. Haluaisitteko hypätä jäljellä olevat kuusikymmentä jalkaa?»

Sitä ajatellessaankin nuorukainen vapisi, ja sen huomatessaan Crispin nauroi hiljaa.

»Siinäpä se. Ja kuitenkin, poikaseni, tarjoutuisi siinä hypyn onnistuessa elämän jatkuminen ja päinvastaisessa tapauksessa paljon vapaampi lähtö kuin se minkä hirttonuora konsanaan voi antaa. Jumaliste», huudahti hän hypähtäen jaloilleen ja tarttuen lyhtyyn, »katsokaamme tuota ristikkoa.»

Hän astui huoneen poikki ikkunan luo ja asetti lyhdyn siten, että sen valo kohdistui parhaiten ristikon pystysuoran tangon alapäähän.

»Se on hyvin ruosteen syömä, Kenneth», mutisi hän. »Tämän ainoan rautatangon irrottaminen», ja hän kosketti ristikon alaosaa, »antaisi meille pääsyn vapauteen. Hm! Kukapa tietää!»

Hän meni takaisin pöydän luo ja asetti lyhdyn entiselle paikalleen. Vavisten seurasi Kenneth hänen jokaista liikettään, mutta ei sanonut mitään.

»Joka heittää noppaa», sanoi Galliard, »sen täytyy asettaa panoksensa esille. Minä panen elämäni — joka jo oikeastaan on menetetty — ja heitän arpaa vapaudesta. Jos voitan, niin voitan kaikki, jos taas häviän, niin en häviä mitään. Jumaliste, monesti olen lyönyt arpaa kohtalostani, mutta koskaan eivät mahdollisuudet vielä ole olleet näin suurenmoiset. Kas niin, Kenneth, tässä on ainoa keino, ja me yritämme sitä, jos vain saamme rautatangon irti.»

»Te aiotte hypätä?» kauhisteli nuorukainen.

»Jokeen tietenkin. Se on ainoa keino.»

»Hyvä Jumala, minä en uskalla. Se on kauhea hyppäys.»

»Pitempi kyllä, sen tunnustan, kuin se, jonka he tunnin perästä teille valmistavat, jos jäätte tänne. Mutta se viekin aivan toisaalle.»

Nuorukaisen suu oli kuiva. Hänen silmänsä hehkuivat ja jäsenensä värisivät kylmästä, mutta ei syyskuun kylmästä.

»Minä koetan sitä», mutisi hän hampaat kalisten. Sitten hän ikkunaan viitaten tarttui lujasti Galliardin käsivarteen.

»Mikä teitä nyt vaivaa?» kysyi Crispin ärtyisenä.

»Päivä, sir Crispin. Aurinko nousee.» Crispin katsoi. Taivaan tummuuteen oli ilmestynyt valoisa juova.

»Nopeasti, sir Crispin, nyt ei ole hukattava aikaa vähääkään. Pappihan sanoi tulevansa päivännousun aikaan uudelleen.»

»Antakaa hänen tulla», vastasi Galliard julmasti mennessään ikkunan luo.

Hän tarttui alempaan poikkirautaan laihoilla, mutta jäntevillä käsillään ja asettaen polvensa muuria vasten pani kaikki mahtavat voimansa käytäntöön — sen pelottavan voiman, jonka hän kaleeriorjana ollessaan oli hankkinut ja jota ei edes hänen hurjasteleva elämänsäkään ollut voinut vähentää. Hän tunsi, että hänen lihaksensa olivat jännityksestä katketa, hiki nousi hänen otsalleen ja hänen hengityksensä kävi korahtelevaksi.

»Se liikkuu», ähki hän vihdoin. »Se liikkuu.» Hän keskeytti ponnistuksensa ja irrotti kätensä.

»Minun täytyy henkäistä hieman. Toinen samanlainen rynnistys, niin asia on selvä. Pyhä Yrjö, ensi kerran elämässäni on vesi ystäväni, sillä sade oli pahoin ruostuttanut raudat.»

Ulkopuolella käveli heidän vartijansa. Hänen askelensa tulivat lähemmäksi, menivät ohi ja poistuivat, kääntyivät, tulivat takaisin ja poistuivat uudelleen. Kun ne taas häipyivät kuulumattomiin, kävi Crispin jälleen käsiksi rautatankoon ja uudisti yrityksensä.

Sillä kertaa olikin jo helpompaa. Vähitellen tanko antoi perään Galliardin voiman edessä.

Lähenivät taas vartijan askelet, mutta innokkaassa puuhassa ollen ei Galliard niitä kuullut, eikä myöskään hänen toverinsa, joka sykkivin sydämin seurasi hänen ponnistustaan. Rautakanki irtautui — irtautui vähitellen, kunnes se äkkiä rytinällä katkesi.

Kuin pistoolin laukaus jymähti se irtautuessaan. Molemmat miehet pidättivät henkeään ja seisoivat hetken kyyristyneinä ja kuunnellen. Vartija oli pysähtynyt heidän ovelleen.

Galliard oli ripeä mies, nopea ajattelemaan ja nopea panemaan tuumansa täytäntöön. Häneltä meni vain pari silmänräpäystä työntäessään Kennethin erääseen nurkkaan, sammuttaessaan lyhdyn ja heittäytyessään itse vuoteelleen.

Avain narahti lukossa ja Crispin vastasi siihen kaikuvalla kuorsauksella. Ovi avautui ja kynnykselle ilmaantui keropää ratsumies pitäen lyhtyään päänsä yläpuolella, joten valo heijastui välkkyen hänen kirkkaasta kypärästään. Hän katseli vuoteellaan makaavaa Crispiniä, jolla oli silmät kiinni ja suu ammollaan ja joka kuorsasi valtavasti. Hän näki Kennethin istuvan rauhallisena lattialla, selkä seinää vasten ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.

»Kuulitteko jotakin?» hän kysyi.

»Kuulin kyllä, se kuulosti pyssyn laukaukselta, tuolta päin», vastasi Kenneth.

Liike, jonka hän vastatessaan teki, oli kohtalokas.

Vaistomaisesti oli hän viitannut peukalollaan akkunaan päin ja veti siten sotilaan huomion siihen suuntaan. Miehen katse osui katkaistuun ristikkorautaan ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.

Ellei hän olisi ollut hölmö, olisi hän heti arvannut, miten se oli tapahtunut, ja havaittuaan sen olisi hänen pitänyt ajatella kahdesti, ennen kuin uskaltautui sellaisen miehen ulottuville, joka sillä tavalla pystyi käsittelemään rautakankia. Mutta hän oli hidastuumainen tyhmyri ja sen vuoksi ei hän hämmästykseltään päässyt ajattelun alkuun. Hän astui huoneeseen ja sitten ikkunan luo tutkiakseen tarkemmin katkennutta tankoa.

Kenneth seurasi häntä kauhun ja epätoivon katsein. Heiltä oli nyt viimeinenkin toivo mennyt. Sitten hän yhtäkkiä oli näkevinään, että Crispin voimakkaalla loikkauksella oli makuultaan hypännyt sotilaan kimppuun.

Lyhty kirposi miehen kädestä ja vieri Kennethin jalkoihin. Sotilas oli alkanut huutaa, mutta se muuttui äkkiä korahteluksi, kun Galliardin sormet puristuivat hänen henkitorvensa ympäri. Mies oli suurikokoinen ja raivoisasti vastustaessaan hän vei Galliardia sinne tänne huoneessa. Yhdessä he törmäsivät pöytään, joka olisi rämähtäen mennyt nurin, ellei Kenneth olisi saanut siitä kiinni ja hiljaa työntänyt sitä seinän viereen.

Molemmat miehet olivat nyt vuoteella. Crispin oli arvannut, että sotilaan tarkoituksena oli heittäytymällä kovalle lattialle aikaansaada aseistuksellaan niin kova kolina, että se olisi herättänyt alla olevien huomion ja siten ehkä tuonut apua. Estääkseen tämän oli Galliard kääntänyt hänet vuoteeseen päin ja paiskannut hänet sille. Siinä hän painoi polvellaan miehen rintaa vasten ja puristaen keropäätä kurkusta painoi peukaloaan hänen henkitorveaan vasten.

»Ovi, Kenneth!» käski hän kuiskaten. »Ovi kiinni!» Turha oli ratsumiehen yritys vapautua tukehduttavasta otteesta. Hänen ponnistuksensa kävivät jo heikommiksi. Hänen kasvonsa punoittivat ja verisuonet pullistuivat kuin köysi hänen ohimoillaan ja näyttivät olevan ratkeamaisillaan, hänen silmänsä olivat putkahtaa päästä ulos kuin hummerilla ja hänen suunsa oli kauhun irveessä. Sittenkin takoivat hänen kantapäänsä makuusijaa ja sittenkin hän yhä yritti. Sormillaan hän repi kurkkuaan puristavia käsiä ja raapi niitä kynsillään, kunnes niistä tihkui veri. Mutta Galliard piteli häntä lujasti ja hymysuin — pirulliselta hymyltä se näytti puoleksi tukehtuneesta miesparasta — hän katseli uhriaan.

»Joku tulee!» läähätti Kenneth äkkiä. »Joku tulee, sir Crispin!» kertasi hän väännellen käsiään mielettömästi.

Galliard kuunteli. Askeleita kuului lähestyvän. Sotilas kuuli ne myös ja ryhtyi uudelleen ponnistamaan.

Silloin Crispin puhui.

»Miksi seisotte siinä kuin hölmö?» murahti hän. »Sammuttakaa valo — ei, ehkäpä tarvitsemme sitä. Heittäkää päällystakkinne sen päälle! Pian, pian, mies!»

Askelet tulivat lähemmäksi. Nuorukainen oli noudattanut hänen käskyään ja he olivat nyt pimeässä.

»Asettukaa oven luo», kuiskasi Crispin. »Hyökätkää hänen päälleen heti kun hän tulee, ja pitäkää huoli siitä, ettei hän päästä mitään ääntä. Ottakaa häntä kurkusta, ja jos teille on elämänne kallis, niin älkää antako hänen päästä livistämään.»

Askelet pysähtyivät. Kenneth hiipi hiljaa paikalleen. Sotilaan vastus loppui äkkiä, ja Crispin päästi otteensa hänen kurkustaan. Vetäen sitten tyynesti sotilaan miekan tupesta hän tunnusteli miehen haarniskan hihnoja ja alkoi leikellä niitä poikki. Hänen sitä tehdessään ovi avautui. Käytävässä palavan lampun valoa vasten he näkivät kynnyksellä mustan olennon, jolla oli korkea hattu päässä. Sitten tervehti pappi heitä laulavalla äänellään.

»Hetkenne on lyönyt», ilmoitti hän.

»Onko jo aika?» kysyi Galliard vuoteeltaan ja kysyessään hän siirsi varovasti sotilaan rintavarustuksen syrjään ja asetti kätensä hänen sydämelleen. Se löi vielä hiljaa.

»Tunnin kuluttua teitä tullaan hakemaan», vastasi pappi, ja Crispin ihmetteli kärsimättömänä, mitä Kenneth teki.

»Katukaa siis syntejänne, kurjat pahantekijät, niin kauan kuin...»

Hän keskeytti äkkiä ja heräsi uskonnollisesta hartaudestaan outoon huomioon, että oli pimeä ja että vartija oli poissa.

»Mitä on...», aloitti hän. Sitten Galliard kuuli lyhyen hengenvedon ja sitä seuraavan mätkähdyksen, kun kaksi miestä kaatui kieritellen huoneen lattialle.

»Hyvin tehty, poika!» huudahti Crispin miltei iloisesti. »Pidä lujasti kiinni, Kenneth! Vielä pari sekuntia!»

Hän hypähti vuoteelta ja käytävästä tulevan heikon valon opastamana juoksi ovelle ja sulki sen hiljaa. Sitten hän kulki seinää pitkin paikalle, missä oli nähnyt Kennethin peittävän lyhdyn viitallaan. Hänen kulkiessaan törmäsivät molemmat ottelevat miehet häntä vastaan.

»Pidä lujasti kiinni, poikani!» kehoitteli hän Kennethiä »Pidä vielä hetkinen, niin tulen avuksi.»

Hän pääsi vihdoin lyhdyn luo ja vetäen viitan sen päältä asetti sen pöydälle.

Yhdeksäs luku

Lyhdyn keltaisessa valossa Crispin näki molemmat miehet — vääntelevän ja kiskovan mytyn vartaloita ja nousevia ja laskevia sääriä. Kenneth, joka oli päälläpäin, piteli tarkoituksellisesti pappia kurkusta. Molempien kasvot olivat yhtä vääntyneet, mutta nuorukaisen hengittäessä läähättämällä ei toisen hengitystä kuulunut ensinkään.

Crispin meni huoneen poikki makuusijalle ja veti tiedottoman miehen pistomiekan tupesta. Hän jäi hetkeksi tutkimaan miehen kasvoja. Sotilas hengitti heikosti ja Crispin tiesi, että hän ennen pitkää tulisi tajuihinsa. Crispin hymyili julmasti nähdessään, kuinka taitavasti oli toimittanut työnsä kuristamatta sotilasta kuoliaaksi asti.

Miekka kädessä palasi hän Kennethin ja papin luo. Puritaanin sätkyttely oli enää vain suonenvedon tapaista nytkähtelyä. Hänen kasvonsa olivat yhtä aavemaiset kuin sotilaan äsken.

»Laskekaa hänet irti, Kenneth», sanoi Crispin lyhyesti.

»Hän rimpuilee vielä.»

»Laskekaa hänet irti, sanon minä», huudahti Crispin ja otti kumartuen Kennethin käsivarresta kiinni ja pakotti hänet päästämään otteensa.

»Hän huutaa», sanoi Kenneth pelokkaana.

»Tuskinpa vain», nauroi Crispin. »Ei ainakaan vähään aikaan. Pitäkää huolta sotilaasta.»

Suu ammollaan makasi pappi lattialla haukkoen ilmaa kuin vasta vedestä nostettu kala. Vaikka hänen kaulansa oli aivan vapaa, sai hän otella vielä hetkisen, ennen kuin sai hengityskykynsä takaisin. Sitten hän nieli ilmaa läähättäen, kunnes näytti tukehtuvan sen ylenpalttisuuteen.

»Pyhän Yrjön nimessä», virkkoi Crispin, »tulinpa parhaaseen aikaan. Vielä sekunti, niin hänkin olisi ollut tiedottomana. Kas niin, nyt hän jo virkoo.»

Veri väheni taas papin pään pullistuneista laskimoista ja hänen kasvonsa alkoivat saada tavallisen kalpean värinsä. Äkkiä ne kalpenivat tavallisuuttaan kalpeammiksi, kun Crispin ojensi miekkansa hänen kaulaansa kohti.

»Jos liikut tai äännät, niin seivästän sinut lattiaan kuin kovakuoriaisen. Jos tottelet, niin sinulle ei tapahdu mitään pahaa», sanoi Crispin kylmästi.

»Tottelen teitä», vastasi pappi käheästi kuiskaten. »Vannon tottelevani. Mutta, hyvä herra, ottakaa armollisesti miekka kaulaltani. Se saattaa livahtaa sormienne läpi, sir», vaikeroi hän kauhun ilme silmissään. Missä olikaan nyt hänen jymisevä bassonsa ja entinen hyminänsä? Missä olikaan hänen naurettava majesteettisuutensa ja mahtipontiset eleensä, joilla hän edellisellä kerralla oli julistustaan säestänyt?

»Miekka saattaa pudota kädestänne, sir», vaikeroi hän taas.

»Se voi, ja jumaliste, se tekeekin sen, jos vielä kuulen äänenne. Mutta jos olette viisas ja tottelette, niin ei teidän tarvitse kättäni pelätä...» Sitten hän kääntyi Kennethin puoleen yhä pitäen pappia silmällä. »Hoitakaa tuota miekkosta tuolla makuutilalla, Kenneth. Hän tointuu kohta. Tukkikaa hänen suunsa vuodevaatteilla ja sitokaa suukapula hänen kaulahuivillaan. Katsokaa tarkkaan ja tehkää se hyvin, mutta jättäkää nenä vapaaksi, jotta hän voi hengittää.»

Kenneth suoritti Galliardin käskyn nopeasti ja tarkasti ja Galliard jäi siksi aikaa seisomaan lattialla makaavan papin luo. Vihdoin, kun Kenneth ilmoitti suorittaneensa tehtävän, hän käski puritaania nousemaan.

»Mutta olkaa varovainen», varoitti hän, »muuten saatte maistaa sen paratiisin iloja, josta saarnaatte. Kas niin, herra pastori, nyt ylös!»

Pelon valtaamana, joka vaati ehdottomasti tottelemaan, pappi nousi vikkelästi pystyyn.

»Seisokaa siinä, sir, kas niin!» komensi Crispin pitäen miekkaansa tuuman päässä papin kauluksesta.

»Ottakaa nenäliinanne, Kenneth, ja sitokaa hänen kätensä selän taakse.»

Sen tapahduttua Crispin käski nuorukaisen aukaista papin vyön ja ottaa sen pois. Sitten hän käski saarnamiehen istuutua heidän ainoalle tuolilleen ja samaisella vyöllä hän käski sitoa hänet tuoliin. Kun puritaani sitten oli varmasti sidottu, laski Crispin miekkansa ja istuutui pöydän laidalle hänen viereensä.