Part 4

»Älkää sanoko enempää, sir», huudahti Kenneth todellakin liikuttuneena ja vielä enemmän ihmeissään merkillisestä nöyryydestä ihmisessä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt muuta kuin ylvästelevänä ja pilkallisena. »Pyydän teitä, älkää sanoko enempää, sillä sen vähäpätöisen pahan, mitä minulle olette tehnyt, annan yhtä mielelläni anteeksi kuin jos minä olisin teidän sijassanne pyytämässä sitä. Eikö niin ole kirjoitettu sanassakin?» ja hän ojensi kätensä.

»Hieman lisää täytyy minun kuitenkin sanoa, Kenneth», vastasi toinen tarttumatta ojennettuun käteen. »Sama tunne, joka valtasi minut Perthissä, valtaa minut taas. Ehkäpä se pohjautuu tietoon siitä, kuinka erilaisia me olemme. Ehkäpä näen teissä heijastuksen siitä, millainen minäkin kerran olin — kunnioitettava ja tosi. Mutta antakaamme sen olla. Aurinko menee tuolla jo mailleen emmekä me sitä toistamiseen näe. Se on minulle pieni asia. Minä olen väsynyt. Toivo on kuollut ja kun se on kuollut, mitä merkitsee silloin ruumiin kuolema? Mutta näinä viimeisinä hetkinä, jotka yhdessä olemme joutuneet viettämään, tahtoisin kuitenkin nauttia teidän arvonantoanne. Tahtoisin, että unhottaisitte entisen tylyyteni ja sen vääryyden, minkä ehkä olen teille tehnyt aina tuohon surkeaan juttuun saakka morsiamenne kirjeasiassa. Tahtoisin, että tietäisitte, että jos olenkin paha, niin olen sitä siinä määrin kuin paha maailma on minut siksi tehnyt. Ja huomisaamuna, kun lähdemme yhdessä pois, tahtoisin, että näkisitte minussa miehen, jonka seurassa kuoleminen ei ole häpeä.»

Taas nuorukainen värisi.

»Kerronko teille elämäkertani, Kenneth? Minulla on voimakas halu kerrata mielessäni onneton elämäni, ja antaessani ajatusteni puhjeta sanoiksi luulen niiden saavan enemmän eloa. Sitä paitsi kuluttanee puheleminen hieman jäljellä olevaa aikaamme, ja kun olette kuullut loppuun kertomukseni, niin teidän täytyy sanoa arvostelunne minusta, Kenneth. Mitä sanotte siihen?»

Huolimatta surkeasta tilastaan, johon pelko huomisesta päivästä oli hänet saattanut, vaikutti Galliardin uusi puheensävy nuorukaiseen siinä määrin, että hän oli miltei innostunut pyytäessään Crispiniä kertomaan. Ja siihen krouviritari ryhtyi.

Seitsemäs luku

Sir Crispin astui ikkunan luota, missä oli seisonut tähän saakka, karkean vuoteen ääreen ja heittäytyi sille pitkin pituuttaan. Kenneth istui ainoalla tuolilla, joka tuossa synkässä huoneessa oli käytettävissä. Galliardilta pääsi ruumiillisen tyydytyksen huokaus.

»Pyhä Yrjö, enpä tiennyt, että olin näin väsynyt», mutisi hän. Ja sitten hän painui äänettömäksi, otsa rypyssä kuin sillä, joka kokoo ajatuksiaan. Vihdoin hän alkoi, puhui tyynesti ja äänellä, jossa ei tuntunut liikutusta mutta jossa ehkä oli sitä enemmän lämpöä.

»Kauan sitten — kaksikymmentä vuotta — olin, kuten olen maininnut, kunniallinen nuorukainen, jonka silmissä maailma näytti kauniilta yrttitarhalta, täynnä aukeavia ruusuja, täynnä ihania toiveita. Sellaisia olivat ihanteenikin, Kenneth. Ne kuuluvat nuorille, ne ovat nuoruus itse, sillä kun ihanteemme ovat kadonneet, on nuoruutemmekin mennyt, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Pitäkää kiinni ihanteistanne, Kenneth, pitäkää ne aarteenanne, säilyttäkää ne tarkkaan niin kauan kuin te...»

»Uskallan vannoa, sir», vastasi nuorukainen katkera iva äänessään, »että säilytän ne ihanteet, jotka minulla on, kautta elämäni. Te unohdatte, sir Crispin.

»Saakeli, minä unohdin todellakin. Olin ajatuksissani kaksikymmentä vuotta takanapäin, ja huomispäivä ei ollut ensinkään lähellä.» Hän nauroi hiljaa, aivan kuin muistierehdys olisi huvittanut häntä.

Sitten hän jatkoi:

»Olin jaloimman gentlemannin, mitä konsanaan on elänyt, ainoa poika, vanhan kunnioitetun nimen, Englannin ylpeimmän linnan ja laajimpain alueiden perijä. Ne, jotka sanovat, että aamusta voi päättää päivän tavat, valehtelevat. En voi ajatella ihanampaa aamua kuin minun elämäni oli, en niin hukkaan mennyttä päivää enkä niin synkkää ehtoota. Mutta se sikseen.

Meidän maa-alueemme rajoittui pohjoispuolella toisen talon alueisiin, jonka kanssa olimme eläneet vihamielisissä väleissä ainakin parisataa vuotta. He olivat puritaaneja, ankaria ja ylpeitä jumalattomassa pyhyydessään. He pitivät meitä irstaina sen vuoksi, että nautimme siitä elämästä, jonka Jumala oli meille antanut, ja minulle kerrottiin, että viha oli saanut alkunsa juuri tästä. Kun olin teidän ikäisenne nuorukainen, Kenneth, eli kartanossa — meidän oli linna ja heidän oli kartano — kaksi nuorta vesaa, jotka eivät juuri paljoa ylläpitäneet kartanon vanhaa mainetta. He elivät siellä äitinsä kanssa — naisen, joka oli liian heikko pitääkseen heitä kurissa ja joka ei itsekään liene ollut mielipiteiltään äärimmäisen puritaaninen. He hylkäsivät esi-isiensä vuosisatoja käyttämät mustat puvut ja koreilivat kavaljeerien iloisissa pukimissa. He antoivat kiharainsa kasvaa, panivat sulkia majavannahkaisiin lakkeihinsa ja jalokiviä korviinsa. He joivat reippaasti ja räyhäsivät rohkeasti ja kaunistivat puhettaan voimakkailla kirouksilla, sillä kenenkään huulille eivät herjaukset tule niin helposti kuin sellaisten, joita nuoruudessa on liian paljon pakotettu hartaudenharjoituksiin. Minua he välttivät kuin ruttoa, ja kun me silloin tällöin tapasimme toisemme, oli tervehdyksemme yhtä vakava kuin kaksintaisteluun käyvien. Minä halveksin heitä raakoina ja heittiöinä luopioina enemmän kuin isäni koskaan oli halveksinut heidän isäänsä tekopyhänä, ja he taas puolestaan — tuntien vaistomaisesti mitä heistä ajattelin — vihasivat minua vielä hartaammin kuin heidän esi-isänsä olivat vihanneet minun esi-isiäni. Ja vielä loukkaavamman ja suututtavamman syyn vihaansa he luulivat löytävänsä siinä, että tiesivät maakunnan pitävän meitä parempina kuin heitä. Se oli heidän kunnialleen kova isku, mutta heidän kostonsa oli pian tuleva.

Sattui, että heillä oli serkku — tyttö, joka oli yhtä suloinen ja puhdas kuin he olivat vastenmielisiä ja rumia. Me tapasimme toisemme kedolla — tyttö ja minä. Silloin oli kevät — hyvä Jumala! Se on kuin eilispäivä! — emme muistaneet perintövihaa emmekä nimiä. Ensin tapasimme toisemme sattumalta, mutta sittemmin sopimuksesta, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Jumala, kuinka suloinen hän olikaan! Kuinka ihana olikaan koko maailma! Miten suloista oli elää ja olla nuori!

Me rakastimme toisiamme. Miten olisi muuten voinut ollakaan? Mitä meille merkitsivät perimätiedot, mitä vuosisataiset sukuvihat? Meidän tehtävämme oli sovittaa kaikki.

Menin isäni puheille. Hän kirosi minut ensin luonnottomana poikana, joka ei kuullut verensä ääntä. Mutta pyydettyäni ja polvillani rukoiltuani häntä nuorukaisen kaunopuheisella innolla — nuorukaisen, joka rakasti — ei hän enää kironnut. Ehkäpä hän muisti omaa nuoruuttaan, sillä hän käski minun nousta ja mennä kosimaan ketä halusin. Ei, hän teki enemmän. Ensimmäisenä kymmenessä polvessa astui hän kartanon kynnyksen yli. Hän meni minun puolestani pyytämään heidän serkkunsa kättä.

Silloin oli heidän vuoronsa tullut. Heidän luokseen, jotka olivat saaneet sen nöyryyttävän opetuksen, että olivat meitä huonompia, tuli nyt meikäläinen kosimaan. Heillä, joiden maakunnan mielestä piti vaieta silloin, kun joku meikäläisistä puhui, oli nyt tilaisuus sanoa ei. Ja he sanoivat sen myös. Mitä isäni heille vastasi, sitä en tiedä, mutta hyvin kalpea hän oli, kun tapasin hänet linnan portailla hänen palatessaan asialtaan. Tulisin sanoin kertoi hän loukkauksesta, jonka alaiseksi oli joutunut, ja viittasi sitten äänettömänä toledolaiseen miekkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli tuonut Espanjasta ja antanut minulle. Mutta minä ymmärsin. Hiljaa vedin neitseellisen terän huotrastaan ja luin siinä olevan espanjankielisen kirjoituksen, joka raivon ja häpeän kyynelten vuoksi näytti aivan epäselvältä. Kirjoitus oli ylpeä, vaistomainen ilmaus uljainta espanjaa — 'Aiheetta älä paljasta minua; kunniatta älä pane minua huotraan.' Ajattelemisen aihetta siinä oli yllin kyllin. Vannoin, että kunniaa ei tulisi puuttumaan, ja tuo uljas miekka vyölläni lähdin ensimmäiseen taisteluun.»

Sir Crispin pysähtyi ja häneltä pääsi huokaus, jota seurasi katkera nauru.

»Sen miekkani menetin vuosia sitten», sanoi hän miettivänä. »Miekka ja minä olemme elämäni aikana olleet läheisiä ystäviä, mutta se on ollut karkeampitekoinen eikä siinä ole ollut mitään kirjoitusta, joka muistuttaisi miehen omaatuntoa ja estäisi häntä tulemasta epäkelvoksi.»

Hän nauroi taas ja unohtui miettimään, kunnes Kenneth jälleen herätti hänet siitä.

»Kertomuksenne, sir», hän muistutti.

Hämärän varjot alkoivat jo laskeutua heidän komeroonsa, ja kun Crispin kääntyi nuorukaiseen päin, ei hän saattanut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen äänensä oli ollut innokas ja Crispin huomasi, että hän kurkotti päätään eteenpäin ja että hänen silmänsä loistivat kuumeentapaisesti.

»Juttu kiinnostaa mieltänne, vai kuinka? Ah niin, päätä pahkaa lähdin kartanoon ja tulisin sanoin vaadin noilta koirilta hyvitystä loukkauksesta, jonka he olivat aiheuttaneet meidän huonekunnallemme. Uskotteko, Kenneth, että he kieltäytyivät siitä? He pelastivat kurjan henkensä pakoilemalla pilkkasanojen taakse. He eivät tahtoneet taistella poikasen kanssa, sanoivat he ja käskivät minun kasvattaa partani kyllin pitkäksi, ennen kuin kallistaisivat korvansa vaatimuksilleni.

Sata kertaa katkerampi oli häpeäni ja raivoni palatessani sieltä kuin sinne mennessäni. Isäni kehoitti minua säilyttämään muiston siitä kypsyneempään ikään, jolloin voisin pakottaa heidät kuulemaan minua, ja minä vannoin tekeväni sen niin totta kuin taivas minua auttakoon. Hän kehoitti minua myös karkottamaan mielestäni ajatuksen ja toivon liiton rakentamisesta heidän serkkunsa kanssa, ja vaikka en silloin vastannutkaan mitään, lupasin kuitenkin sydämessäni noudattaa hänen neuvoaan. Mutta minä olin nuori — tuskin kahtakymmentä. Oltuani viikon näkemättä tyttöäni tulin miltei sairaaksi epätoivosta. Vihdoin tapasin hänet kalpeana ja itkusilmin eräänä iltana ja rohkeuden ja toivottomuuden puuskauksessa heittäydyin hänen jalkoihinsa ja rukoilin häntä pysymään minulle uskollisena ja odottamaan, ja hän, tyttöparka, vannoi sen omaksi turmiokseen. Te rakastatte itse, Kenneth, voitte siis käsittää sen kärsimättömyyden, joka minut silloin valtasi. Kuinka voisin odottaa? kysyin häneltä.

Noin viidenkymmenen mailin päässä linnasta oli aivan keskellä maitamme pieni maatila, jonka olin saanut äitini sisarelta. Sinne minä pyysin häntä tulemaan kanssani. Hankkisin papin, joka vihkisi meidät, ja siellä me sitten eläisimme jonkin aikaa onnellisina rakkaudessa kahden. Rakastavan kekseliäisyydellä kuvasin tulevan elämämme niin ihanaksi, että hän sen lumoamana meni ansaan. Me pakenimme kolme päivää myöhemmin.

Meidät vihittiin eräässä kylässä, joka kuului linnalle, ja sen jälkeen matkustimme nopeasti ja esteettä pieneen kotiimme. Siellä, yksinäisyydessä, ainoastaan kahden palvelijan seurassa, joihin saatoin luottaa, elimme ja rakastimme vuoden, lyhyen kuten onni ainakin, mutta autuaan. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitään maatilan olemassaolosta, ja vaikka he etsivät maat ja mannut monen mailin laajuudelta, eivät he löytäneet mitään. Isäni tiesi asiasta — kuten myöhemmin totesin — mutta ajatellen, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, hän rauhoittui. Seuraavana keväänä meille syntyi lapsi, ja onnemme teki kodistamme taivaan. Kuukauden kuluttua lapsen syntymästä tuli onnettomuus. Olin poissa kotoa, yksin nauttien metsästyksen huvista. Palvelijani oli matkalla lähimmässä kaupungissa, josta hänen piti palata vasta seuraavana päivänä. Olen usein kironnut ajattelemattomuuttani, joka sai minut ottamaan pyssyni ja menemään metsään jättämättä vaimolleni muuta suojelijaa kuin heikon naisen.

Palasin kotiin aikaisemmin kuin olin aikonut, ehkäpä jonkun enkelin toimesta, joka koetti saada minut ajoissa kotiin. Mutta tulin liian myöhään. Portilla näin kaksi hevosta, joilla juuri oli ratsastettu, synkät aavistukset rinnassani kiiruhdin avonaisesta ovesta sisään. Siellä — Jumala, miten tuskallista — näin rakastettuni makaavan pitkällään lattialla, ammottava miekanhaava rinnassaan ja veri lammikkona ympärillään. Hetken seisoin tyrmistyneenä, kauhun valtaamana, sitten seinän vierestä kuuluva liikehtiminen herätti minut ja näin hänen murhaajiensa kyyristelevän siinä paljastetut miekat kädessään.

Tuona hirveänä hetkenä, Kenneth, koko luonteeni muuttui. Oltuani aina ennen ystävällinen ja jalo minusta tuli nyt se hillitön, intohimoinen olio, jollaisena minut tunnette. Kun näin hänen serkkunsa, tunsin veren kiehuvan suonissani, purin hampaani yhteen, lihakseni puristuivat kokoon, käteni tarttui vaistomaisesti pyssyn piippuun raivoisasti kuin peto, joka aikoo hyökätä ahdistajansa kimppuun. Hetken seisoin heiluttaen pyssyäni, ja katsoen heihin tiukasti pidin noiden kurjimusten katseet lumottuina. Sitten hypähdin karjahtaen heidän kimppuunsa, pyssyn piippu korkealla pääni yläpuolella. Ja niin totta kuin Jumala elää, Kenneth, olisin lähettänyt heidät suoraa päätä helvettiin, ennen kuin he olisivat ennättäneet nostaa kättään tai huutaa estääkseen minua. Mutta hypätessäni lipesi jalkani rakastettuni vereen ja kaatuessani jouduin aivan hänen viereensä. Lintupyssyni oli pudonnut kädestäni ja lentänyt rämähtäen seinään. Tuskin tiesin mitä tein, mutta maatessani siinä hänen vieressään valtasi minut äkkiä ajatus, että en enää halunnut nousta siitä ja että olin jo elänyt liian kauan. Johtui mieleeni, että nuo raukat nähtyään minun kaatuvan ehkä tekisivät lopun minunkin elämästäni. Toivoin sitä hetken mielettömyydessä, sillä en yrittänytkään nousta enkä puolustautua. Sen sijaan puristin rakastettuni syliini ja hänen kylmää poskeaan vasten painoin kasvoni, jotka olivat miltei yhtä kylmät. Siten makasin, eikä minun tarvinnut odottaa heitä kauan. Miekka tunkeutui ruumiini läpi, selästä rintaan, ja se, joka sen työnsi, kirosi minua rumalla kirouksella. Huone kävi hämäräksi, pian se heilahteli ja seinät näyttivät kaatuvan, korvissani suhisi oudosti ja sitten kuulin lapsen itkua. Sen kuullessani tunsin epämääräistä toivoa saada voimia noustakseni pystyyn. Aivan kuin kaukaa kuulin toisen teurastajista huutavan. »Kiiruhda, katkaise tuolta kirkuvalta sekasikiöltä kaula!» ja silloin lienen mennyt tiedottomaksi.

Kenneth värisi kauhusta.

»Hyvä Jumala, kuinka kauheaa!» huudahti hän. »Mutta tehän saitte kostaa, sir Crispin. Saittehan kostaa!» toisti hän innokkaasti.

»Kun tulin tajuihini», jatkoi Crispin aivan kuin ei olisi kuullut Kennethin huudahdusta, »oli talo tulessa, heidän sytyttämänään, jotta heidän ruma tekonsa olisi jäänyt todistamattomaksi. En tiedä varmaan mitä tein. Olen koettanut muististani urkkia sitä, mutta turhaan. Minkä ihmeen voimalla ryömin ulos, en voi sanoa, mutta aamulla löysi palvelijani minut pihamaalta pitkälläni muutaman jalan päässä talon mustuneista raunioista.

Jumala tahtoi, että jäisin eloon, mutta meni kokonainen vuosi, ennen kuin olin kutakuinkin ennallani, ja silloinkin olin niin muuttunut, että oli vaikea tuntea minua samaksi iloiseksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, joka vuosi sitten eräänä kauniina aamuna oli lähtenyt pyssy olalla metsästämään. Tukassani oli yhtä paljon harmaita hiuksia kuin siinä nytkin on, vaikka olin vain kahdenkymmenen ikäinen. Kasvoni olivat yhtä arpiset ja kuluneet kuin olisin elänyt kaksi sen vertaa. Palvelijani pelasti minut elämälle, mutta tänä iltana tekee mieleni kysyä, olenko oikeastaan hänelle paljonkaan kiitollisuuden velassa.

Heti kun olin saanut kylliksi voimia, menin salaa kotiin toivoen, että ihmiset yhä pitäisivät minua kuolleena. Isäni oli paljon vanhentunut surusta, mutta hän oli sanomattoman hellä ja ystävällinen minua kohtaan. Häneltä kuulin, että vihamiehemme olivat lähteneet Ranskaan. Näytti siltä kuin he olisivat pitäneet viisaimpana pysyä poissa vähän aikaa. Isäni oli saanut tietää, että he olivat Pariisissa; ja sinne päätin minä oikopäätä seurata heitä. Turhaan koetti isäni estellä minua, turhaan hän koetti kehoittaa minua ennemmin valittamaan kuninkaalle Whitehallissa ja pyytämään häneltä oikeutta. Olisin ollut viisas, jos olisin noudattanut hänen neuvoaan, mutta minä paloin halusta saada omin käsin kostaa heille ja sen vuoksi lähdin Ranskaan. Kaksi päivää tuloni jälkeen Pariisiin satuin onnettomuudekseni sekaantumaan erääseen katumellakkaan ja tulin vahingossa surmanneeksi miehen — hän oli ensimmäinen niistä monista, joiden seuraan itsekin huomenna lähden. Juttu oli vähällä maksaa henkeni, mutta toinen noista ihmeistä, jotka ovat pidentäneet elämääni, lähettikin minut kaleeriorjaksi Välimerelle. Se puuttui vielä kaiken sen jälkeen, mitä jo olin kärsinyt!

Kaksitoista pitkää vuotta uurastin airon tyvessä ja odotin. Jos saisin elää, oli aikomukseni palata Englantiin. Ja jos pääsisin sinne, niin voi niitä, jotka olivat tuhonneet elämäni — ruumiini ja sieluni. Minä elin ja tulin takaisin. Kansalaissota oli juuri syttynyt ja minä tarjosin miekkani kuninkaan käytettäväksi. Tulin myös kostaakseni, mutta se sai odottaa. Sillä välin oli kostettavani kasvanut. Menin kotiini, mutta havaitsinkin, että linna oli anastajien käsissä — vihamiesteni käsissä. Isäni oli kuollut; hän kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen kun olin lähtenyt Ranskaan. Murhaajat olivat esittäneet vaatimuksen, että koska olin nainut heidän serkkunsa, joka oli kuollut samoin kuin minäkin, he olivat lähimmät sukulaiset, siis ainoat lailliset perilliset. Parlamentti hyväksyi heidän vaatimuksensa ja he saivat omistusoikeuden linnaan. Mutta kun minä tulin kotiin, olivat he poissa tarjoamassa apuaan parlamentille, joka heille oli tehnyt niin suurenmoisen palveluksen. Sen vuoksi päätin antaa kostoni odottaa, kunnes sota olisi loppunut ja parlamentti hävinnyt. Sadoissa otteluissa kunnostauduin häikäilemättömyyteni avulla samoin kuin herätin muina aikoina huomiota elostelullani.

Ah, Kenneth, te olette ollut kova minulle vikojeni vuoksi, lasin väärinkäytön ja muun vuoksi. Mutta voitteko vielä olla kova minulle, kun tiedätte mitä olen kärsinyt ja minkä kuorman kurjuutta kannan hartioillani? Minä, jonka elämä tuhoutui niin perin pohjin, ettei pelastusta ollut ajateltavissakaan, joka elin vain saadakseni katkaista niiden kurkut, jotka niin korvaamattomasti olivat minua vastaan rikkoneet. Ajatteletteko vieläkin, että oli kovin kehnoa, niin anteeksiantamaton loukkaus, että etsin siunattua lievitystä viinilasista, taivaallista unhotusta, jota sen väärinkäyttö minulle tarjosi? Onko kumma, että sain kuninkaan ratsumiehistä villeimmän huimapään maineen? Mitäpä minulla muutakaan oli?»

»Kokemuksenne ovat todellakin surulliset», sanoi nuorukainen äänellä, joka tuntui osaaottavalta. Mutta siinä oli kuitenkin jotain pidätettyä, joka loukkasi krouviritaria. Hän kääntyi toveriinsa päin, mutta ei pimeyden vuoksi saattanut nähdä hänen kasvojaan.

»Kertomukseni on valmis, Kenneth. Lopun voitte arvata. Kuningas ei menestynyt ja minun oli pakko paeta Englannista muiden kanssa, jotka pelastuivat niiden teurastajien käsistä, jotka sitten tekivät Kaarlesta marttyyrin. Astuin suuren Condén alaisena Ranskan palvelukseen ja näin monta uljasta taistelua. Tuli sitten Bredan neuvottelu ja Kaarle Toiselle kutsu takaisin Skotlannin valtaistuimelle. Lähdin taas ottamaan osaa hänen kohtaloihinsa, samoin kuin olin tehnyt hänen isäänsä nähden, sillä arvelin siten parhaiten edistäväni omia tarkoituksiani. Jos Kaarlella olisi ollut menestystä, olisin saanut omaisuuteni takaisin ja koston hetki olisi ollut lähellä. Tämä päivä on tuhonnut viimeisenkin toivon kipinän. Huomenna tähän aikaan ei sillä enää ole mitään merkitystä. Sittenkin antaisin paljon, jos saisin mahdollisuuden kuristaa nuo kaksi koiraa ennen kuin pyöveli kuristaa minut.»

Syntyi äänettömyys, ja molemmat miehet istuivat raskaasti hengittäen hämärässä.

»Olette kuullut kertomukseni, Kenneth», sanoi Crispin vihdoin.

»Olen kuullut sen, ja Jumala tietää, että säälin teitä, sir Crispin.»

Siinä kaikki, mutta Galliard tunsi, että se oli vähän. Hän oli rääkännyt sieluaan vanhoilla muistoillaan saadakseen ystävällisemmän osanoton. Hän oli miltei odottanut, että nuorukainen pyytäisi anteeksi kovaa arvosteluaan hänestä. Omituista oli, kuinka voimakkaasti hän kaipasi nuoren miehen osanottoa. Hän, joka kaksikymmentä vuotta oli elänyt rakastamatta ja olematta rakastettu, koetti nyt viimeisellä hetkellään saada osakseen kanssaihmisensä ystävällisyyttä.

Ja niin hän istui hämärässä odottaen ystävällisempää sanaa nuoren miehen puolelta, ja niin suuri oli hänen kaipauksensa, että kun se jäi tulematta, alkoi hän sitä pyytämällä pyytää.

»Ettekö nyt, Kenneth, käsitä, miten jouduin luisumaan niin alas? Ettekö nyt ymmärrä elosteluani, joka sai ihmiset kutsumaan minua krouviritariksi sen jälkeen kun kuningas kunnioitti minua ritarin arvolla toimintani vuoksi Fireshiren luona? Teidän täytyy käsittää», hän pyysi miltei säälittävästi, »ja teidän täytyy arvostella minua lempeämmin kuin tähän saakka.»

»Minun asiani ei ole käydä tuomiolle kanssanne. Säälin teitä kaikesta sydämestäni, sir Crispin», vastasi nuorukainen tavalla, josta ei puuttunut ystävällisyyttä.

Mutta ritari ei tyytynyt.

»Teidän täytyy arvostella, kuten kukin arvostelee kanssaihmistään. Te tarkoitatte, ettette tahdo langettaa tuomiotani. Mutta jos teidän täytyisi se tehdä, mitä silloin sanoisitte?»

Nuorukainen mietti hetken ennen kuin vastasi. Presbyteerinen, tekopyhä kasvatus oli häneen syvästi juurtunut, ja vaikka hän, kuten hän sanoi, sääli Galliardia, eivät hänen mielestään — hänhän oli täyteen ahdettu valmiita elämänohjeita, eikä hän vähääkään tuntenut niitä vaikeita koettelemuksia, joita elämä muutamille tarjoaa, eikä niitä viettelyksiä, joihin on miltei epäinhimillistä olla lankeamatta kun ne kohdalle sattuvat — onnettomuudet saattaneet lieventää syntiä. Säälistä hän sen vuoksi vaikeni ja olipa jo vähällä rohkaista vankitoveriaan valheellakin, mutta muistaessaan sitten, että hänen oli aamulla kuoltava ja ettei sellaisella hetkellä ollut hyvä panna valheen vuoksi alttiiksi autuuttaan, vaikka kuinka säälittävissä olosuhteissa, hän vastasi hitaasti:

»Jos minun täytyisi langettaa teistä tuomio, kuten pyydätte, niin kohtelisin teitä säälien onnettomuuksienne vuoksi. Mutta siitä huolimatta, sir Crispin, painaisi teidän irstailunne ja se paha, minkä elämässänne olette aikaansaanut, vaakalaudalla sangen paljon.»

Jos tuo tahraton tekopyhä, tuo piimäsuu mieheksi olisi ollut yhtä suora itselleen kuin hän oli Crispiniä kohtaan, olisi hänen täytynyt havaita, että ne olivat pääasiassa Crispinin loukkaukset häntä itseään kohtaan, jotka kaivelivat hänen mieltään paljon syvemmin kuin oikeastaan sopi niin ahkeralle »Isä meidän» viljelijälle.

»Teillä ei ollut oikeutta», lisäsi hän painavasti, »saastuttaa sieluanne ja panna sitä alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle sen pahan vuoksi, minkä toiset olivat teille tuottaneet elämänne aikana.»

Crispin veti syvään henkeä kuten kärsivä konsanaan, ja hetken vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten häneltä pääsi katkera nauru.

»Uljaasti vastattu, teidän pyhyytenne», huudahti hän purevan katkerasti. »Ihmettelen, että olette vaihtanut saarnastuolin miekkaan, että olette heittänyt papin kauhtanan ja pukeutunut sotisopaan. Tässä on teille tekstien teksti, uljas presbyteeriläis-Taavetti — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, olkaa sääliväisiä niinkuin tekin toivoisitte, että teitä kohtaan oltaisiin — märehtikää sitä, kunnes pyöveli saapuu huomisaamuna. Hyvää yötä.»

Ja heittäytyen pitkälleen vuoteelle koetti Crispin hakea lohtua unesta. Hänen jäsenensä olivat väsyneet ja hänen sydämensä oli kipeä.

»Te käsitätte minut väärin, sir Crispin», huudahti nuorukainen miltei häveten Crispinin moitetta ja peläten myös hieman sitä, että hänen oma armahduksensa saattoi käydä kyseenalaiseksi puuttuvan säälin vuoksi kanssasyntistään kohtaan. »En puhunut omasta puolestani, vaan kuten kirkko opettaa.»

»Ellei kirkko opeta sen paremmin, olen iloinen, etten ole kuulunut sen miehiin», murahti Crispin.