Part 3

Mutta Crispinin sukkela järki oli jo tehnyt suunnitelman. Käyden kuninkaalliseen käsipuoleen — kukapa sellaisissa oloissa olisi muistanut hovimenoja — hän työnsi kuninkaan kynnyksen yli ja seuraten itse perässä sulki oven ja työnsi sen ainoan salvan eteen. Mutta huuto, jonka puritaanit nostivat, osoitti, että heidät oli huomattu.

Kuningas kääntyi Crispiniin päin ja kapean käytävän hämärässä sai Crispinin synkkä katse kuninkaankin kulmat rypistymään.

»Entä nyt?» kysyi Kaarle miltei moitetta äänensävyssään.

»Nyt lähtekää, sire», vastasi ritari, »lähtekää ennen kuin he tulevat!»

»Lähtekää?» huudahti Kaarle ihmeissään. »Mutta minne, sir? Minne ja miten?»

Hänen viimeiset sanansa hukkuivat ulkopuolella olevaan meluun keropäitten saapuessa talon eteen.

»Takateitse, sire», kuului kärsimätön vastaus. »Oven tai ikkunan kautta, mistä vain parhaiten pääsette. Takaoven täytyy olla Vehnätoria vastaan, ja se on teidän tienne. Mutta kiiruhtakaa — Jumalan nimessä — kiiruhtakaa, ennen kuin he huomaavat sen ja sulkevat teiltä tien.»

Hänen puhuessaan vavahti ovi voimakkaasta sysäyksestä.

»Nopeasti, teidän majesteettinne», pyysi Crispin mielettömänä.

»Entä te, sir? Ettekö te tule mukaan?»

Crispin polki jalkaansa ja kääntyi kasvot kalpeina kärsimättömyydestä kuninkaan puoleen. Sinä hetkenä unohtui kaikki säätyero.

»Minun täytyy jäädä», sanoi hän nopeasti. »Tuo kurja ovi ei kestä minuuttiakaan, jos kookas mies panee hartiansa sitä vasten. Oven tällä puolen he tapaavat minut ja teidän vuoksenne toivon, että minä näyttäytyisin lujemmaksi aineeksi. Hyvästi, sire», hän lisäsi lempeämmällä äänellä, »ja Jumala varjelkoon teidän majesteettianne ja antakoon teille onnellisempia päiviä kuin tämä.»

Ja polvistuen painoi Crispin kuumat huulensa kuninkaan kädelle.

Sarja jymähdyksiä kaikui ovea vasten ja musketin tukki puhkaisi yhden sen laudoista. Kaarle näki sen ja mutisten jotakin, mitä Crispin ei kuullut, hän totteli ritaria ja pakeni.

Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun ovi antoi perään kokonaan ja kaatui rytisten maahan. Sen jäännösten yli juoksi nuori puritaani — tuskin enempää kuin poikanen — huutaen: »Sotajoukkojen Jumala!»

Mutta ennen kuin hän ennätti ottaa kolmea askelta, oli Crispinin miekan kärki pysäyttänyt hänen etenemisensä.

»Seis! Sinä et voi tulla tätä tietä.»

»Pois tieltä, Moabin poika!» vastasi keropää. »Jos estät minua, niin kuolet!»

Hänen takanaan ovensuussa tunkeili toisia, jotka kehoittivat häntä lyömään maahan amalekilaisen, joka asettui nuoren miehen ja Kaarle Stuartin väliin. Mutta Crispin nauroi kylmästi vastaukseksi ja piti upseeria kurissa miekkansa kärjellä.

»Pois tieltä tai lyön sinut maahan», uhkasi keropää. »Etsin pahantekijää, Kaarlea.»

»Jos noilla jumalattomilla sanoilla tarkoitat hänen pyhää majesteettiaan, niin tiedä, että hän on siellä, minne sinä et koskaan tule — Jumalan huomassa.»

»Hävytön koira», huusi poika rynnätessään. »Pois tieltä!»

Heidän miekkansa yhtyivät ja hetken he mittelivät miekkojaan, kunnes Crispinin miekka välähti kuin salama sivulle ja upposi vastustajan kaulaan.

»Sinä tahdoit niin, hupsu hätikkö», hän sanoi ikään kuin anteeksi pyytäen.

Poika lensi takana olevien syliin ja pudotti kaatuessaan miekkansa, joka vieri aivan Crispinin jalkoihin. Ritari kumartui, ja kun hän taas seisoi suorana vihollisiaan vastassa, oli hänellä miekka kummassakin kädessä.

Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitten näki Crispin kauhukseen, kuinka musketin piippu kohosi häntä kohti hänen lähimmän ahdistajansa olan yli. Hän puri hammasta ajatellessaan mitä oli tulossa ja rohkaisi itseään sillä ajatuksella, että kuningas ehkä oli jo päässyt onnellisesti pakoon. Loppu oli käsissä, hän arveli, ja sopiva loppu, sillä hänen viimeinenkin toivonsa hyvityksen saamisesta oli mennyt — kokonaan tuhoutunut tämän onnettoman päivän tappiossa.

Mutta äkkiarvaamatta kajahti ääni, jonka raivo ja suru teki pelottavaksi, ja samalla lensi musketin piippu syrjään.

»Ottakaa hänet elävänä!» kuului ääni. »Ottakaa hänet elävänä!» Se oli eversti Pride itse, joka raivattuaan tiensä sotilaiden välistä nyt piteli Crispinin tappaman pojan veristä ruumista sylissään. »Ottakaa hänet elävänä», karjui vanha mies. Sitten hänen äänensä muuttui tuskallisen helläksi. »Poikani, oma poikani», voihki hän.

Crispin tajusi heti tilanteen, mutta vanhan puritaanin suru ei häntä liikuttanut.

»Vai pitäisi teidän saada minut elävänä!» nauroi hän pilkallisesti. »Jumaliste, se kunnia tulee teille kalliiksi. Kuka teistä on arvokkain ensimmäisenä kuolemaan gentlemannin miekanpistosta?» ivaili hän. »Tulkaa nyt, senkin koiranpenikat!»

Miehet ryntäsivät heti eteenpäin. Enemmän kuin kaksi ei voinut yhtä aikaa ahdistaa häntä kapeassa käytävässä. Taas kalahti teräs terästä vastaan. Crispin kyyristyi notkeana kuin pantteri ja tarjosi kummallekin miekkansa yhtä aikaa.

Hän väisti helposti syöksyn ja piston ja kääntäen rannettaan hän painoi hetken ajan toisen vastustajansa miekan lapetta. Ja ennen kuin mies ennätti vapauttaa miekkansa, oli Crispin sivuiskulla lyönyt häntäkin kaulaan. Samalla oli hänen toinen vastustajansa tehnyt syöksyn ja pistänyt. Crispinin täytyi turvautua rintapanssariinsa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta hänen toivonsa ei pettänyt häntä, ja hevosmiehen miekka solui vahinkoa tekemättä syrjään, samalla kun mies itse menettäen ankaran syöksynsä johdosta tasapainonsa horjahti avuttomasti eteenpäin. Ennen kuin hän taas pääsi varoasentoon, oli Crispin pistänyt miekkansa hänen rintansa läpi rinta- ja selkäpanssaria yhdistävien hihnojen välistä.

Molempien miesten kaatuessa pääsi heidän tovereiltaan raivon huuto ja he ryntäsivät joukolla esiin. Mutta krouviritari piti paikkansa, ja hänen miekkansa kärki tanssi vaarallista tanssiaan kahden lähimmän silmien edessä. Hätääntyneinä nämä huusivat takanaan oleville, että he antaisivat heille enemmän tilaa miekkojensa käyttämiseen, mutta liian myöhään. Crispin oli huomannut etunsa ja käyttänyt sitä hyväkseen. Kahdesti hän pisti ja taas vaipui kaksi miestä verisinä maahan.

Silloin syntyi hiljaisuus, ja jossakin ulkona pyydettiin eversti Pridelta, että he saisivat ampua tuon murhanhimoisen pahantekijän pistooleilla. Mutta surun murtama isä oli itsepintainen. Hän tahtoi amalekilaisen elävänä käsiinsä, jotta taisi tappaa hänet sata kertaa yhden sijasta.

Niin lähetettiin taas kaksi miestä mittelemään miekkoja järkkymättömänä seisovan Galliardin kanssa. He kävivät työhön varovaisemmin. Vasemmalla oleva väisti Crispinin lyönnin ja nostaen ritarin miekkaa teki syöksyn ja tarttui hänen ranteeseensa huutaen takanaan olevia tulemaan avuksi. Mutta juuri hänen sitä tehdessään lähetti Crispin toisen vastustajansa huutaen ja väännellen lävistetyin käsivarsin takaisin ja käänsi koko huomionsa häneen tarrautuneeseen mieheen. Häneltä ei mennyt sekuntiakaan hukkaan, ja se olisikin ollut hänen turmionsa. Vaistomaisesti hän tiesi, että vetäessään asettaan hiemankin taaksepäin hän saisi koko joukon kimppuunsa. Sen vuoksi hän väännettyään ranteensa irti iski miekan kahvalla miestä keskelle naamaa.

Pelottavan lyönnin sokaisemana mies horjahti taaksepäin toisten syliin.

Taas syntyi hiljaisuus. Silloin koetti eräs keropää keihästää hänet sotakirveellään. Crispin hyppäsi ovelasti syrjään ja kuolettava isku meni sivuun. Väistäessään hän heitti toisen miekoistaan pois ja tarttui kirveeseen. Ponnistaen koko voimansa hän veti peistä pitävän miehen aivan lähelleen ja lävisti hänet miekallaan.

Yltä päältä veressä — toisten veressä — seisoi Crispin nyt heidän edessään. Hän hengitti raskaasti ja hiki virtasi joka huokosesta, mutta sittenkin hän seisoi siinä lujana ja uhmaavana. Hän huomasi, että voimat alkoivat nopeasti huveta. Mutta hän pudisti päätään ja kysyi piloillaan, eikö olisi parasta, että he ampuisivat hänet.

Keropäät pysäyttivät taas hyökkäyksensä. Taistelu oli kestänyt vain tuokion, mutta viisi heistä makasi jo kuolleina ja kuudes oli kykenemätön jatkamaan. Krouviritarin olennossa ja hänen hirvittävässä, veren tahrimassa ulkonäössään oli jotakin, mikä pelotti heitä. Ruudinsavun mustaaman otsan alta leimahtivat hänen silmänsä uhkaavasti, ja pirullisen pilkallinen hymy karehti hänen suupielissään. Mikä mies hän oli laatuaan, joka saattoi sellaisella hetkellä nauraa? kysyivät he itseltään. Taikausko lisäsi heidän levottomuuttaan heidän nähdessään hänen pelottomat kasvonsa ja he sanoivat itselleen, ettei se ollut mikään ihminen, jota vastaan he taistelivat, vaan itse pääpaholainen.

»No, herrat», pilkkasi hän heitä taas, »kuinka kauan minun täytyy odottaa teitä?»

He murahtivat vastaukseksi, mutta epäröivät, kunnes eversti Priden ääni pani heidät toimimaan. Yhtenä ryhmänä he nyt hyökkäsivät hänen kimppuunsa niin äkkiä ja tuimasti, että hänen täytyi väistyä. Taitavasti hän käytteli miekkaansa heitä vastaan, mutta tuloksetta. He noudattivat nyt uutta taistelutapaa ja painaen varovasti miekkansa hänen miekkaansa vasten toimivat puolustautuen, mutta edeten hitaasti ja pakottivat hänet vähitellen peräytymään.

Sir Crispin huomasi vihdoin heidän tarkoituksensa ja koetti turhaan säilyttää paikkansa. Hän hidastutti ehkä peräytymistään, mutta se oli kuitenkin peräytymistä, eikä heidän puolustautuva menettelynsä tarjonnut hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia toimintaan. Vaikka hän mestarillisesti hallitsikin miekkailun kaikki temput, koetti hän turhaan viekoitella kahta ensimmäistä ryhtymään hyökkäykseen. Lujasti he pysyivät aloittamassaan menettelytavassa ja koko ajan pakottivat häntä taaksepäin.

Vihdoin hän saapui portaiden luo ja huomasi, että olisi peruuttamattomasti hukassa, jos vielä peräytyisi. Aina kauemmaksi hänen täytyi peräytyä huolimatta lujasta vastarinnastaan, kunnes vihdoin hänen oikealla puolellaan tila laajeni niin suureksi, että mies saattoi siitä livahtaa ohi ja ahdistaa häntä sivulta. Kahdesti yrittivät hänen vastustajansa ohi ja kahdesti torjui Crispinin kuolettava miekankärki yrityksen. Mutta kolmannella kerralla mies pääsi läpi, toinen astui hänen tilalleen ja täten sai Crispin kahden lähimmän ahdistajan sijaan kolme.

Hän käsitti, että loppu oli lähellä, ja huitoi raivoisasti ympärilleen, mutta turhaan. Ja silloin se mies, jonka oli onnistunut livahtaa portaille, hyppäsi äkkiä hänen kimppuunsa sivulta ja tarttui hänen miekkaa käyttävään käteensä. Ennen kuin Crispin ennätti pudistaa miehen irti itsestään, oli kaksi hänen edessään olevaa tarttunut hänen toiseen käteensä. Hän taisteli vastaan kuin vimmattu — vain tappelun halusta — mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni.

Kolmesti he kaatoivat hänet taistelun tuoksinassa maahan ja kolmesti hän nousi taas pystyyn koettaen pudistaa heitä itsestään irti kuin koiraparven. Mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni ja saivat hänet taas maahan. Toisia juoksi apuun, ja sitten ei krouviritari enää päässyt nousemaan.

»Ottakaa siltä koiralta aseet pois», huusi eversti Pride. »Riisukaa häneltä aseet ja sitokaa hänet käsistä ja jaloista.»

»Herrat», vastasi Crispin huohottaen, »ei tarvitse. Minä antaudun. Ottakaa miekkani. Olen vallassanne.»

Hän oli taistelunsa taistellut ja hävinnyt, mutta se oli ollut sankarillinen voimainmittely ja hän miltei iloitsi siitä, että esirippu oli laskemassa hänen elämälleen niin loistavan näytöksen jälkeen, sekä toivosta, että hän viivyttäessään vihollisiaan oli voinut auttaa kuninkaan pakoon.

Kuudes luku

Keropäät laahasivat sir Crispiniä Worcesterin katuja pitkin ja vaikka hän oli niin kova ja tunteeton kuin konsanaan haarniskaa kantava mies saattoi olla, niin kaduilla näkemänsä kauhunkuvat saivat hänet useammankin kerran värisemään.

Kaupungista oli tullut teurastamo, ja katuojatkin olivat verta tulvillaan. Kuninkaallisten häviö oli nyt lopullinen. Cromwellin hurmahenkiset teurastajat tunkeutuivat kaupunkiin ja suorastaan kilpailivat julmuudessa ja raivoisassa murhanhimossa. Talot murrettiin auki ja ryöstettiin ja asukkaat — aseistetut ja aseettomat, vastusta tekevät ja vastusta tekemättömät, miehet, naiset ja lapset — kaikki he joutuivat yhtä säälimättömästi miekan uhreiksi. Worcesterin ilma oli täynnä hirvittävää teurastuksen meteliä. Särkyvän puun rätinä, kun ovet lyötiin sisään, sekoittui miekkojen kalskahteluun, muskettien paukkeeseen, aseiden kalinaan ja ihmisten ja hevosten töminään tuona kauhun hetkenä.

Ja kaiken yllä kuuluivat murhaajien käheät sadattelut ja uhrien voivotukset, huokaukset, rukoukset ja kiroukset.

Nähdessään tämän kurjuuden unohti sir Crispin miltei kokonaan oman onnettoman tilansa eikä tuntenut edes sitä keihäänkärkeä, jolla hänen takanaan kulkeva puritaani häntä pakotti eteenpäin.

He pysähtyivät vihdoin kohtalaisen ison talon eteen Crispinille tuntemattomassa kaupunginosassa. Sen ovet olivat avoinna ja niistä tuli ja meni yhtenä virtana upseereja ja sotamiehiä.

Tuokioksi pysähtyivät Crispin ja hänen vartijansa suureen halliin. Sitten hänet kuljetettiin kovakouraisesti erääseen siihen rajoittuvaan huoneeseen. Hänet vietiin erään keskikokoisen, punakan ja suurinenäisen miehen eteen, joka seisoi keskellä huonetta täysissä varusteissa. Hän oli lakitta päin ja pöydällä hänen vieressään oli hänen kypäränsä. Hän kohotti silmänsä heidän tullessaan huoneeseen ja katsoi hetken ajan happamen näköisenä hoikkaa, rohkeakatseista vankia, joka kylmästi vastasi hänen katseeseensa.

»Kuka meillä tässä on?» kysyi hän vihdoin, kun ei hänen tutkiva katseensa pystynyt asiaa selvittämään.

»Eräs, jonka rikos on niin kauhea, ettei hän ansaitse sotilaan kuolemaa, mylord», vastasi Pride.

»Siinä sinä valehtelet, kirottu kapinoitsija», huudahti Crispin. »Jos kerran syytät, niin sano totuus. Kerro master Cromwellille — sillä hän oli arvannut kenen edessä seisoi — että minä ypö yksinäni pidin puoliani sinua ja tusinan vertaa samanlaisia koiria vastaan ja että vasta sitten jouduin vangiksi, kun olin lyönyt maahan seitsemän kappaletta teistä. Kerro hänelle se, master Virrenvinguttaja, ja anna hänen päättää, valehtelitko vai etkö. Kerro hänelle myös, että sinä, joka...»

»Riittää jo!» huusi Cromwell vihdoin polkien jalkaa. »Ole vaiti tai panetan sinulle suukapulan. No, eversti, mistä te syytätte häntä?»

Pitkään ja loppumattomiin sovelluttaen raamatunlauseita puheeseensa kertoi Pride, kuinka tämä jumalaton pahantekijä oli ollut nuoren miehen, Kaarle Stuartin välikappaleena, jonka avulla tämä oli päässyt pakoon ollessaan juuri joutumaisillaan vangiksi. Hän syytti häntä myös poikansa ja neljän muun uljaan, jumalaapelkäävän ratsumiehen murhaamisesta ja pyysi Cromwellilta lupaa saada menetellä pahantekijän suhteen hänen ansioittensa mukaan.

Pääkenraalin vastaus ei oikein sopinut puritaaniseen henkeen, mutta sitten hän hillitsi itsensä.

»Hän on jo toinen», sanoi hän, »joka on tuotu eteeni viimeisten kymmenen minuutin kuluessa syytettynä samasta rikoksesta. Toinen on se nuori hupakko, joka antoi hevosensa Kaarle Stuartille St. Martinin portilla. Hänen sijaansa otettiin tuo nuori mies vangiksi.»

»Kuningas on siis päässyt pakoon!» huudahti Crispin. »Jumala olkoon kiitetty!»

Cromwell tuijotti häneen tuokion ilmeettömänä.

»Parasta kiittää Jumalaa omasta puolestanne, sir», sanoi hän happamesti. »Mitä herraanne, tuohon nuoreen Baalin mieheen tulee, niin älkää vielä iloitko hänen pelastumisestaan. Samasta armosta, josta Herra on sallinut meidän voittaa tänä päivänä, on hän antava tuon rikollisen nuoren miehenkin meidän käsiimme. Osanottonne hänen vangitsemisensa viivyttämiseen saatte te, sir, maksaa hengellänne. Päivän koittaessa teidät hirtetään yhdessä tuon toisen rikollisen kanssa, joka auttoi häntä St. Martinin portilla.»

»Minähän kiikun sitten hyvässä seurassa», sanoi Crispin iloisesti, »ja siitä pyydän kiittää teitä, sir.»

»Te vietätte yönne yhdessä tuon toisen pahantekijän kanssa», jatkoi Cromwell välittämättä hänen keskeytyksestään. »Ja minä pyydän, että vietätte sen lopullenne sopivissa mietteissä. Viekää hänet pois!»

»Mutta, mylord», huudahti Pride astuen askelen lähemmäksi.

»Mitä nyt?»

Crispin ei kuullut hänen vastaustaan, mutta hänen puoliksi kuiskaamalla puhutut sanansa olivat vakavia ja rukoilevia. Cromwell pudisti päätään.

»En voi suostua siihen. Tyydyttäköön teitä tieto, että hän kuolee. Valitan tappiotanne, mutta sellaista on sota. Olkoon se seikka lohdutuksenanne, että poikanne kuoli Jumalan asian puolesta. Muistakaa, eversti Pride, että Aabraham ei epäillyt uhrata poikaansa Jumalalle. Jääkää siis hyvästi.»

Eversti Priden kasvot vääntyivät oudosti, ja hänen häijy, kostonhimoinen katseensa viivähti hetkisen krouviritarin jäykässä ja liikkumattomassa olennossa. Sitten hän lähti kohautellen hartioitaan, vastenmielisesti tyytyen kohtaloonsa, ja samassa vietiin Crispin pois.

Hallissa viivyttiin toistamiseen, kunnes sinne ilmestyi eräs upseeri, joka käskettyään Crispiniä seuraamaan vei hänet vartiohuoneeseen. Täällä häneltä riisuttiin rinta- ja selkäpanssari, ja kun se oli tehty, lähti upseeri taas edellä Crispinin seuratessa perässä kahden rakuunan välissä. He veivät hänet kolme kerrosta ylemmäksi ja hoputtivat häntä ahdasta käytävää pitkin eräälle ovelle, jolla seisoi sotilas vahdissa. Upseerin määräyksestä sotilas kääntyi, irrotti raskaan salvan ja avasi oven. Raa'asti käski upseeri Crispiniä astumaan huoneeseen ja astui itse syrjään, jotta toinen pääsisi ohi. Crispin noudatti käskyä ääneti ja astui kynnyksen yli matalaan, synkkään kammioon ja kuuli samassa raskaan oven sulkeutuvan ja salvan kolahtavan paikalleen. Hänen uljasta sydäntään ahdisti hieman hänen ajatellessaan, että suljettu ovi erotti hänet maailmasta ainaiseksi. Kerran hän vielä astuisi sen kynnyksen yli astuakseen vielä suuremman kynnyksen yli iankaikkisuuteen.

Silloin liikahti jokin huoneen pimeässä nurkassa, ja hän hätkähti huomatessaan, ettei ollutkaan yksin, mutta muisti samassa Cromwellin sanoneen, että hän saisi toverin viimeisiksi hetkikseen.

»Kuka te olette?» kuului synkkä ääni, joka kaunopuheisesti ilmaisi puhujan surkeuden.

»Master Stewart!» huudahti Crispin tuntiessaan toverinsa. »Se olitte siis te, joka annoitte hevosenne kuninkaalle St. Martinin portilla! Taivas palkitkoon teitä! Jumaliste», lisäsi hän, »enpä olisi luullut tapaavani teitä enää tällä puolen haudan!»

»Kunpa taivas olisi suonut, ettei näin olisi tapahtunut!» kuului surullinen vastaus. »Mikä teidät tänne toi?»

»Suosiollisella luvallanne ja avullanne lupaan olla niin iloinen toveri kuin konsanaan mies, jonka hiekka on juossut miltei loppuun. Pääkenraali — jonka piru aikanaan korventakoon — aikoo tehdä minusta heilurin aamunkoitteessa ja antaa minulle tämän yön valmistusaikaa.»

Nuori mies astui päivän valoon ja katseli surumielisenä sir Crispiniä.

»Olemme siis onnettomuustovereita», sanoi hän.

»Tokkopa me juuri olemme muuta olleet ennenkään? No, sir, reippaampi mieli! Koska tämä nyt oli oleva viimeinen iltamme tässä kurjassa maailmassa, niin viettäkäämme se niin hauskasti kuin suinkin.»

»Hauskasti?»

»Tietenkin se on vaikeata», vastasi Crispin nauraen. »Jos olisimme kristillisten ihmisten vankeina, niin he varmaankaan eivät kieltäisi meiltä viinimaljaa, jolla voisimme höystää viimeistä leikinlaskuamme ja lieventää hieman yökylmää, joka tässä pesässä varmaankin on sietämätön. Mutta nämä keropäät...» Hän pysähtyi kurkistaakseen pöydällä olevaan tuoppiin. »Vettä! Hyi! Rupista joukkoa nuo psalmien mongertajat!»

»Armias taivas! Ettekö te ensinkään ajattele lähestyvää loppuanne?»

»Paljonkin, nuori mies, sangen paljon, ja minä tahtoisinkin valmistautua huomista tanssia varten paljon hauskemmalla ja perinpohjaisemmalla tavalla kuin vanha Noll näkyy antavan tilaisuutta — piru hänet periköön!»

Kenneth vetäytyi kauhistuneena kauemmaksi. Crispinin rivot puheet sellaisella hetkellä herättivät eloon hänen vanhan vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Ajatus viettää viimeinen yönsä hänen seurassaan voitti kaameudessa senkin kauhun tunteen, jonka vallassa hän oli ollut huomispäivänä tapahtuvan hirttämisensä vuoksi.

Huomatessaan liikkeen Crispin nauroi rumasti ja meni ikkunan luo. Se oli pieni aukko, jonka eteen asetettu rautaristikko esti täydelleen paon. Sitä paitsi Crispin huomasi katsoessaan ulos, että ikkunan korkeus maasta oli vieläkin varmempi paon este kuin ikkuna itse. Talo sijaitsi joen rannalla. Se oli rakennettu noin kolmenkymmenen jalan korkuiselle penkerelle ja sen ympärillä, noin neljäkymmentä jalkaa ikkunan alapuolella, kiersi kapea, rautakaiteella varustettu käytävä. Mutta käytävä oli niin kapea, että mies, joka hyppäsi ikkunasta, saattoi yhtä hyvin pudota seitsemänkymmentä jalkaa alempana olevaan jokeen. Crispin kääntyi huoahtaen. Hän oli mennyt ikkunaan toivon kipinä sydämessään ja lähti sieltä aivan toivottomana.

»No niin», sanoi hän, »me kiikumme huomenna ja sillä hyvä.»

Kenneth oli mennyt entiselle paikalleen nurkassa ja istui vaippaansa kääriytyneenä syvissä mietteissä, kauniit, nuoret kasvot tuskan poimuissa.

Kun Crispin katsahti häneen, heltyi hänen sydämensä aivan samalla tavalla kuin hänelle oli käynyt heidän ensi kerran tavatessaan Perthin linnan pihalla.

Hän muistutteli mielessään kohtauksen yksityiskohtia. Hän muisti, kuinka voimakkaasti poika oli vetänyt häntä puoleensa ja kuinka Kennethkin alussa näytti vastaavan samalla tavalla hänen tunteisiinsa, kunnes hän oppi tuntemaan tämän siksi hurjastelevaksi ja jumalattomaksi öykkäriksi, mikä hän oli.

Poika oli oikeamielinen ja jumalaapelkäävä, totuutta rakastava ja raitis, täynnä vakavia aatteita, joiden mukaan hän koetti elämänsä järjestää. Hän oli arvostellut Crispiniä tämän hillittömyyden mukaan ja Crispin, halveksien häntä piimäsuuna, oli vastannut tähän vastenmielisyyteen pilkalla ja samalla tuntenut pirullista iloa onnistuessaan lisäämään tuota vastenmielisyyttä joka käänteessä.

Kun Crispin tänä iltana katseli nuorta miestä ja muisti, että heidän oli yhdessä kuoltava aamulla, tunsi hän kohdelleensa häntä väärin, tunsi, että hänen käytöksensä nuorukaista kohtaan oli vain sitä hurjaa mellastelijaa, joka hänestä oli tullut, eikä gentlemannia, jona hän kerran oli pitänyt itseään.

»Kenneth», sanoi hän vihdoin ja hänen äänessään oli niin tavattoman lempeä sointi, että nuorukainen katsahti häneen hämmästyneenä. »Olen kuullut sanottavan, ettei ole vallan tavaton ilmiö, että ihmiset, jotka seisovat aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, koettavat saada korjatuksi edes jotakin siitä pahasta, mitä he elämänsä aikana ovat tehneet.»

Kennethiä värisytti. Crispinin sanat muistuttivat hänelle taas lähestyvää loppua. Crispin oli vaiti hetken, ikään kuin odottaen vastausta tai rohkaisevaa sanaa. Kun ei mitään kuulunut, jatkoi hän sitten:

»En ole mikään katuva syntinen teidän makunne mukaan, Kenneth. Olen elänyt elämäni — Jumala, mitä elämää! — ja samoin kuin olen elänyt, aion kuoliakin, pelkäämättä, vaihtamatta karvaa. Rohkeneeko kukaan väittää, että muutama tunti vietettynä ruikuttavassa rukouksessa korvaisi koko elämän kestäneen häikäilemättömän hurjastelun? Se on raukkojen oppia, sellaisten, joilla ei ole ollut voimaa elää elämäänsä omantuntonsa käskyjen mukaan ja joilta kuolemassa puuttuu rohkeutta puolustaa tekojaan. Minä en toki kavalla itseäni. Jos elämäni on ollut huono, niin ovat kiusauksenikin olleet vaikeat ja muun jätän Jumalan haltuun. Mutta eläessäni olen rikkonut monta ihmistä vastaan, monen sorjan miehen olen kevytmielisesti surmannut, minkä turhan vuoksi, minkä taas vihapäissäni. He eivät nyt ole tässä, ja vaikka olisivatkin, en sittenkään nyt voisi korjata tekemääni vääryyttä. Mutta te olette täällä ja niin vähän kuin anteeksipyyntöni merkinneekin, teen sen kuitenkin. Kun ensi kerran näin teidät Perthissä, oli aikomukseni saada teistä ystävä — tunne, jota en kahteenkymmeneen vuoteen ole kokenut ketään ihmistä kohtaan. Erehdyin, ja kuinkapa muuten olisi voinut käydäkään? Kyyhkynen ei pesiydy haaskalinnun kanssa.»