Part 2

»Joka on ollut mukana auttamassa sinua pakoon ja jonka ainoa keino oli pitää suunsa kiinni, ellei tahdo silmukkaa omaan kaulaansa! Tulehan, Harry», sanoi hän sitten rivakasti, »aika kuluu ja meidän täytyy saada sinut turvaan.»

Hogan nousi huoahtaen.

»Anna minulle hevonen», sanoi hän, »ja jumaliste, huomispäivä on tapaava minut Cromwellin leirissä. Taivas auttakoon ja palkitkoon sinua, Cris.»

»Meidän täytyy saada sinulle sopivammat vaatteet kuin nuo, varsinkin puritaanien leiriin paremmin käypä takki, koska sinä aiot näytellä sellaista osaa.»

»Mistä me sellaisen löydämme?»

»Minun luutnantillani on sellainen. Hän on presbyteerisestä Skotlannista kotoisin ja komeilee oikein pappismustassa.»

»Mutta minä olen puolta kookkaampi kuin hän!»

»Parempi ahdas takki selässä kuin tiukka nuora kaulassa, Harry. Odotahan!»

Ottaen kynttilän hän poistui huoneesta palatakseen hetkisen kuluttua takaisin Kennethin takki kädessään. Hän oli ottanut sen nukkuvan nuorukaisen huoneesta.

»Asetakki pois», komensi hän ja tyhjenteli puhuessaan Kennethin takin taskuja. Nenäliinan ja muutamia papereita hän niistä löysi ja heitti ne huolettomasti vuoteelle. Sitten hän auttoi irlantilaista pujottautumaan takkiin.

»Herra antakoon minun syntini anteeksi», vaikeroi mies tuntiessaan takin ahdistavan selkäänsä ja puristavan jäseniään. »Antakoon hän minulle anteeksi ja auttakoon minut onnellisesti Penrithistä ja Cromwellin leiriin, niin en koskaan enää kadu sitä, että pahoittelin erään narrin kohtaloa, jonka tyttöstä tulin lähennelleeksi liian rohkeasti.»

»Ota tuo sulka hatustasi», sanoi Crispin.

Hogan noudatti käskyä huoahtaen:

»Totta puhuu Raamattu mainitessaan, kuinka monenlaista osaa ihminen elämässään joutuu näyttelemään.»

»Ellet paranna tietojasi Raamatun tuntemisessa, niin et luultavasti kovinkaan kauan näyttele osaasi», sanoi Crispin katsahtaen häneen. »Kas niin, mies, sinä olet varsin hyvä nyt. Takki on tosin hieman kireä selästä ja helmastaan lyhyt, mutta ei kuitenkaan niin kireä eikä niin lyhyt, ettei se olisi käärinliinaa parempi. Ja se on kuitenkin toinen vaihtoehto, Hogan.»

Hogan vastasi kiroamalla sekä takkinsa lyhyyttä että huonoa onneaan. Sen tehtyään — eikä se suinkaan ollut mikään pieni annos — hän ilmoitti olevansa lähtövalmis, jonka jälkeen Crispin johdatti hänet ulos ja siellä erääseen vajaan, jota käytettiin tallina.

Käsilyhdyn valossa hän satuloi toisen pienistä ratsuhevosista ja vei sen pihalle. Hän avasi portin, joka vei edessä olevalle kedolle, ja käski Hogania astumaan satulaan. Hän piti hänelle jalustinta ja keskeyttäen Hoganin vuolaan kiitostulvan toivotti lähtijälle onnellista matkaa ja kehoitti tätä järjestämään mahdollisimman paljon maantietä itsensä ja Penrithin välille aamun koittoon mennessä.

Kolmas luku

Syvästi alakuloisena palasi Crispin kamariinsa ja istuutui väsyneenä makuutilalleen. Kyynärpäät polvia vasten ja kädet poskilla hän tuijotti suoraan eteensä. Hänen teräksenharmaat silmänsä, jotka tavallisesti loistivat kirkkaina, olivat epätoivon sumentamat ja hänen hienolla otsallaan näkyi syviä vakoja.

Huoahtaen hän vihdoin nousi ja hypisteli sattumoisin Kennethin taskusta ottamiaan papereita. Silloin sattui hänen katseensa erääseen niissä olevaan allekirjoitukseen. »Gregory Ashburn» oli siinä.

Tuhkanharmaaksi kävivät hänen kasvonsa, kun hän näki tuon nimen, ja hänen kätensä, joita ei mikään vaara vielä ollut saanut vapisemaan, värisivät kuin haavan lehdet. Kuumeentapaisesti hän levitti paperin, ja silmiin, jotka äsken olivat olleet sameat, tuli nyt julma ja raivoisa katse hänen lukiessaan paperin sisältöä.

Rakas Kenneth. — Kirjoitan sinulle taas siinä toivossa, että saisin sinut jättämään Skotlannin ja sellaisen kuninkaan palvelemisen, jonka aikeet eivät menesty eivätkä voi menestyä. Cynthialla on ikävä, ja jos sinä yhä pysyt poissa Marleigh'n linnasta, täytyy hänen väkisinkin pitää sinua nahjusmaisena sulhasena. Koska minulla ei ole muuta voimakasta keinoa, jonka avulla saisin sinut vedetyksi Perthistä Sheringhamiin, niin arvelin tämän auttavan siinä, missä muut keinot ovat pettäneet. Me odotamme siis sinua tulevaksi ja juomme terveydeksesi joka päivä. Cynthia pyytää sulkeutua muistoosi, kuten veljenikin, ja toivotamme sinut tervetulleeksi Marleigh'n linnaan, rakas Kenneth.

_Sinun Gregory Ashburn_.

Kahdesti Crispin luki kirjeen. Sitten hän hammasta purren ja silmät tuimina vaipui ajatuksiinsa.

Merkillinen sattuma! Tämä poikanen, jonka hän oli tavannut Perthissä ja merkinnyt komppaniansa luetteloihin, oli Ashburnien ystävä — Cynthian sulhanen. Kuka mahtoi Cynthia olla?

Pitkään ja syvästi hän mietti kohtalon leikkiä, sillä hän uskoi, että kohtalo oli nyt käynyt työhön auttaakseen häntä ilmaisemalla itsensä tuon allekirjoituksen kautta juuri samalla hetkellä, kun hän oli menettämäisillään toivonsa. Mielessään hän kertasi tapaamisensa nuoren miehen kanssa Perthin linnanpihalla kaksi viikkoa sitten. Jokin hänen käytöksessään, olennossaan oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli ensin katsonut häntä yli olkain, mutta sitten oli hän lähestynyt häntä ja kysynyt tylysti hänen nimeään ja millä asioilla hän liikkui. Nuori mies oli vastannut hänelle varsin kohteliaasti sanoen olevansa Kenneth Stewart Bailienochystä ja että hän oli tullut tarjoamaan kuninkaalle palvelustaan. Nuorukainen oli kiinnittänyt Crispinin mieltä ja hän sai hankituksi hänelle luutnantin paikan omassa komppaniassaan. Häntä ällistytti sangen suuresti se seikka, että nuorukainen, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, veti häntä niin voimakkaasti puoleensa. Nyt näytti hänestä asia selvältä. Se oli kohtalon keinoja.

Tämä poika oli taivaan lähettämä, taivaan, joka vihdoinkin näytti säälivän häntä, veristä vääryyttä kärsinyttä. Taivas oli lähettänyt hänet avaimeksi, jolla hän tarpeen tullen saattoi avata portit Marleigh'n linnaan.

Pitkin askelin hän mitteli lattiaa ja punnitsi asioita puolin ja toisin. Hänhän saattoi käyttää poikaa hyväkseen, jos tarve vaati. Mitäpä omastatunnosta! Eihän hän nuoren miehen puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin halveksuntaa ja pilkkaa!

Päivä oli jo nousemassa, ennen kuin Crispin paneutui levolle, ja aurinko oli jo noussut ennen kuin hän vaipui levottomaan uneen vannoen muuttavansa rajut tapansa ja koettavansa pyrkiä nuorukaisen suosioon, jotta ajan täyttyessä saisi hänestä apua.

Kun hän myöhemmin palautti Kennethille paperit selittäen, mihin tarkoitukseen oli hänen takkiaan tarvinnut, hän pidättyi kyselemästä mitään Gregory Ashburnista.

Hänen sävyisyytensä siinä tilaisuudessa sai Kennethin hämmästymään, mutta nuorukainen selitti sen siten, että sir Crispin tahtoi suostutella häntä vaiteliaisuuteen Hoganin asiassa. Samassa yhteydessä osoitti Crispin tyynesti ja selvästi, että Kenneth ei voinut ilmoittaa asiasta mitään sekaantumatta siihen itse varsin vaarallisessa määrässä. Ja osaksi tästä pelosta, osaksi Crispinin suostuttelemisesta taipui nuori mies pitämään asian omina tietoinaan.

Perästäpäin hänellä ei ollutkaan siinä mitään katumista, sillä vaivalloisen marssin aikana kohteli hänen mellastava toverinsa häntä erityisen ystävällisesti ja miellyttävästi. Hän näytti vallan muuttuneelta mieheltä. Hänestä hävisi kaikki entinen pöyhkeily ja suurisanainen kerskuminen. Hän joi vähemmän, kiroili vähemmän ja kuohahteli vähemmän kuin ennen pysähtymistä Penrithin luona. Hän vain ratsasti hiljaisena, mietiskelevänä, itsensä hillitsevänä ja niin jumalisen näköisenä, että se olisi ilahduttanut äkäisimmänkin puritaanin sydäntä. Huima poikamaisuus oli kokonaan kadonnut, ja krouviritarin liikanimi oli menettämässä merkityksensä.

Kenneth tunsi oikein kiintyvänsä esimieheensä ja ajatteli, että hän vihdoinkin oli tullut katumukseen huomattuaan erheellisen vaelluksensa. Tällaisena jatkui asiantila aina miltei riemukulun tapaiseen Worcesterin kaupunkiin tuloon saakka kolmantenakolmatta elokuuta.

Neljäs luku

Viikon ajan kuninkaan tulon jälkeen Worcesteriin parani Crispinin suhde Kennethiin yhtä mittaa. Mutta onnettomuudeksi juuri taistelupäivän aattona tapahtui jotakin, joka nostatti nuorukaisen jo miltei vaimenneen vihamielisyyden entistä voimakkaammaksi.

Tapauksen näyttämönä — ainakin sen, joka siihen johti — oli Mitre Inn-ravintola Worcesterin pääkadun varrella.

Yhteisessä huoneessa istui sinä päivänä iloisin joukko juomaveikkoja, mikä ikinä on ilahduttanut poikamaista mieltä. Nuoria luutnantteja Lesleyn skotlantilaisesta ratsuväestä, jotka eivät vähintäkään välittäneet Pyhästä liigasta tai kovenanteista, kilisteli Lordi Talbotin komppanian nauhaniekkojen kavaljeerien kanssa. Iloiset nuoret talonpojat Pittscottien vuoristokylärykmentistä muistamatta vähääkään kirkon ankaria raittiusmääräyksiä istuivat kaulakkain Dalzellin prikaatin huimapäisten upseerien kanssa ja joivat kuninkaan maljoja lukemattomissa tuopeissa kanarianviiniä ja yhtä lukuisissa kannuissa Marchin väkevää olutta.

Joka taholla raikui riemu ja nauru kaikui katossa milloin jonkun naapurin kompasanan johdosta, milloin taas nautitun viinin omasta voimasta.

Eräässä pöydässä istui Faversham-niminen herrasmies, joka oli ollut mukana siinä onnettomassa yöllisessä hyökkäyksessä, joka olisi päättynyt Cromwellin vangitsemiseen Spetchleyssä, ellei yritys petoksen vuoksi — ja milloinpa joku Stuarteista olisi säästynyt petokselta tai lahjuksilta — olisi epäonnistunut. Hän kertoi paraikaa seuralleen tapauksen yksityiskohtia.

»Jumaliste, herrat», huudahti hän, »vakuutan teille, että ilman tuota karjuvaa otusta, sir Crispin Galliardia, olisi koko Middletonin rykmentti tullut hakatuksi palasiksi. Me seisoimme Red Hillin luona niinkuin kalat nuotan sisällä, ympärillämme koko Lilburnen miehistö kuin maan sisästä nousseena, valmiina tuhoamaan meidät. Se oli kuin elävä teräsvyö, ja joka puolelta kuului kehoitus antautumaan. Kauhu täytti sydämeni ja voinpa vannoa, että niin oli jokaisen muunkin miehen laita, ja olen varma siitä, ettei olisi tarvittu paljoakaan lisää, kun olisimme kaikki heittäneet aseemme ja antautuneet. Siinä määrin säikähdimme yllätystä. Silloin kaikui äkkiä yli aseidenmelskeen ja puritaanien huutojen kirkas ja voimakas: 'Eläköön kavaljeerit!'

Käännyin päin, ja sielläpä seisoikin hurjapää Galliard satulassaan heiluttaen miekkaansa ja pitäen komppaniaansa koossa tahtonsa voimalla, rohkeudellaan ja valtavalla äänellään. Hänen näkemisensä oli meille kuin viini verelle. 'Päälle vain, gentlemannit, seuratkaa minua', karjui hän. Ja sitten hän syöksyi komppanioineen kuin pyörremyrsky ja sadatellen kuin paholainen piikkimiesten kimppuun. Hyökkäys oli vastustamaton ja melskeen seasta kuului yhä: 'Eläköön kavaljeerit. Lyökää nuo heittiöt mäsäksi!' Keropäät väistyivät, ja niinkuin sulkunsa särkenyt joki virtasimme aukosta ulos, takaisin kohti Worcesteria.»

Kun Faversham oli lopettanut, kohosi ilmoille valtava eläköönhuuto, ja »Krouviritari» jäi pitkäksi aikaa ainoaksi puheenaiheeksi pöydässä.

Sillä välin oli puolisen tusinaa ilonpitäjiä viereisessä pöydässä juonut itsensä aivan tolkuttomiksi ja kiusoitteli erästä kalpeakasvoista, mustapukuista nuorukaista, joka näytti sangen huonosti sopivan tähän villiin seuraan ja olisi varmaan tehnyt viisaammin, jos olisi pysynyt siitä poissa.

Asia oli saanut alkunsa siitä, että eräs vänrikki Tyler Masseyn rakuunoista oli leikkiä lyöden tehnyt erinäisiä vihjauksia naisen käsialalla kirjoitetun paperin johdosta, jonka Kenneth oli pudottanut ja jonka Tyler oli nostanut lattialta ja antanut hänelle takaisin. Kompa oli seurannut kompaa, kunnes leikki oli ylittänyt kaiken säädyllisyyden. Kalpeana vihasta ja voimatta kestää enempää oli Kenneth hypähtänyt pystyyn.

»Kirous!» leimahti hän ja löi nyrkkinsä pöytään. »Vielä yksikin ruma kompa, niin sen lausuja saa vastata siitä minulle.»

Hänen odottamaton tuimuutensa ja äänensä sävy, joka muuten sopi sangen huonosti hänen hentoon vartaloonsa ja kirkolliseen asuunsa, sai hänen seuransa hetkeksi ällistymään sanattomaksi. Sitten sai hän osakseen hillittömän naurunpuuskan, jonka seasta hänen puoltaan pitävän Tylerin kimeä ääni koetti päästä kuuluville ilonkyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.

»Oh, hyi, hyi, master Stewart!» huohotti hän naurun lomassa. »Mitä arvelettekaan kunnianarvoisain vanhempainne sanovan, jos kuulisivat poikansa sotaiset eleet ja rumat sanat.»

»Ja mitä luulette, että kuningas sanoisi teidän humalaisesta raukkamaisuudestanne», kuului tulinen ja varomaton vastaus. »Raukkamaisuutta, sanon minä», kertasi hän ja sulki silmäykseensä koko seuran.

Nauru taukosi heti, kun Kennethin loukkaus oli selvinnyt heidän sameissa aivoissaan. Hetken vallitsi hiljaisuus, aivan kuin myrskyn edellä luonnossa. Sitten hyökkäsi kuin yhteisestä sopimuksesta koko tusina miehiä Kennethin kimppuun.

He tekivät ruman työn, mutta he olivat juoneet runsaasti, eikä Kennethillä ollut ainoatakaan ystävää heidän joukossaan. Silmänräpäyksessä olivat he vetäisseet hänet lattiaan ja purivat ja potkivat häntä. He repivät hänen asetakkinsa raa'asti auki ja Tyler otti hänen povitaskustaan saman kirjeen, joka oli aikaansaanut koko tämän häpeämättömän näytöksen.

Mutta ennen kuin hän ehti edes aukaista sitä, kaikui huoneessa käskevästi ja kovasti: »Seis!»

Temmellys taukosi, ja kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Pitkä, laiha, nahkatakkiin ja leveälieriseen, sulkatöyhtöiseen hattuun pukeutunut mies astui hitaasti esiin.

»Krouviritari», huudahti eräs, ja »eläköön Red Hillin sankari» kohosi ilmoille. Sillä huolimatta hänen karskista ulkomuodostaan ja vastenmielisistä tavoistaan ei armeijassa ollut ainoatakaan elostelijaa, jolle hän ei olisi ollut rakas. Kun hän nyt lähestyi heitä, sai hänen kylmä ja käskevä käytöksensä heidät heti vaikenemaan.

»Antakaa minulle tuo kirje», hän sanoi ankarasti Tylerille.

Hämmästyneenä epäröi Tyler hetken Crispinin odottaessa käsi ojolla. Turhaan katseli edellinen ympärilleen hakien apua tai neuvoa. Sitä ei kuulunut mistään, sillä jokainen hänen mellastustovereistaan oli vetäytynyt äänettömänä taaksepäin.

Nähdessään, ettei saanut apua mistään, ja koska hänellä ei ollut pienintäkään halua joutua riitaan Crispinin kanssa, hän antoi kirjeen pyytäjälle pahasti irvistäen. Kumartaen miellyttävästi ja kiittäen pilkallisin katsein kääntyi Crispin kantapäillään ja poistui kapakasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kapakasta kuulunut melu oli herättänyt hänen huomiotaan hänen ollessaan menossa piispan palatsiin, jossa osalla hänen komppaniaansa oli vahtivuoro. Sinne hän nyt jatkoi matkaansa vieden mukanaan niin sopivasti käsiinsä joutuneen kirjeen, josta toivoi saavansa lisävalaistusta Kennethin suhteeseen Ashburneihin.

Mutta saavuttuaan palatsin luo hän kuuli takanaan nopeita askeleita ja käsi painautui hänen käsivarrelleen. Hän kääntyi.

»Ah, tekö se olettekin, Kenneth», mutisi hän ja yritti jatkaa matkaansa, mutta nuorukainen tarttui hänen hihaansa.

»Sir Crispin», sanoi hän. »Tulin kiittämään teitä.»

»En ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kiitostanne. Hyvää yötä», ja hän liikahti taas lähteäkseen. Mutta Kenneth pidätti häntä yhä.

»Te unohditte kirjeen, sir Crispin», sanoi hän rohkeasti ja ojensi kätensä.

Galliard näki eleen ja hetkisen hän tunsi sisäistä moitetta alhaisesta aikeestaan. Hän epäröi vähän aikaa. Pitikö hänen antaa takaisin kirje lukematta sitä ja taistella edelleen asiansa puolesta ilman sitä apua, minkä kirje mahdollisesti hänelle tarjoaisi? Sitten hän ajatteli Ashburneja ja kärsimäänsä hirvittävää vääryyttä, ja se vei voiton hänen jalomielisestä puolestaan. Hän muuttui kylmäksi kuin jää vastatessaan nuorelle miehelle.

»Tästä kirjeestä on ollut liian paljon melua, jotta minä niin helposti siitä luopuisin. Ensin tahdon saada varmuuden siitä, etten tietämättäni auta valtiopetosta. Saatte kirjeenne takaisin huomisaamuna, Master Stewart.»

»Valtiopetosta!» huudahti Kenneth. Ja Crispinin kylmän syytöksen johdosta muuttui hänen sovinnollisuutensa taas vihamielisyydeksi, vihamielisyydeksi kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet kiitollisuuden velkaan tuolle miehelle.

»Vakuutan teille kunniani kautta», sanoi hän koettaen hillitä tunteitaan, »että se on vain kirje eräältä naiselta, jonka toivon kerran tulevan vaimokseni. Varmaankaan, sir, ette niin ollen tahdo lukea sitä.»

»Varmastikin teen sen.»

»Mutta, sir...»

»Master Stewart, olen päättänyt tehdä sen ja vaikka te puhuisitte tuomiopäivään asti, niin ette saisi aiettani peruutetuksi. Hyvää yötä siis.»

»Sir Crispin», huudahti nuorukainen ääni vavisten raivosta, »niin kauan kuin elän, ette tule lukemaan tuota kirjettä.»

»Hölynpölyä; sir! Suuria sanoja vain! Suurenmoista urheutta — ja siten te luulette saavanne vakuutetuksi minut siitä, että kirje muka olisi viaton!»

»Yhtä viaton kuin sen kirjoittajan käsikin, ja kun siis koetan estää teitä lukemasta sitä, se on minun velvollisuuteni häntä kohtaan. Uskokaa minua, sir», lisäsi hän pyytävällä äänellä, »ettei se sisällä muuta kuin mitä nainen tavallisesti kirjoittaa sulhaselleen. Luulin, että käsititte asian oikean laidan vapauttaessanne minut noiden raakalaisten käsistä Mitre Innissä. Luulin tekoanne jalomieliseksi ja hienoksi teoksi. Sen sijaan...» Nuori mies vaikeni.

»Jatkakaa, sir», pyysi Galliard kylmästi. »Sen sijaan...?»

»Ei mitään 'sen sijaan', sir Crispin. Ettehän tahtone pilata hyvää työtänne. Annattehan kirjeeni takaisin.»

Vaikka olikin kova, alkoi Crispin taipua. Varhempien päivien kasvatus — valitettavasti niin kovin hukkaan mennyt! — nousi ankaraan vastarintaan sitä valhetta vastaan, että hän teeskenteli epäilevänsä tuota naisen kirjettä valtiopetokselliseksi. Jo ammoin vaimentunut jalomielisyys ja hienotunteisuus heräsi uudelleen eloon ja omatunto tehosti sitä. Hän oli voitettu.

»Kas tuossa kirjeesi, poika, äläkä kiusaa minua enää», murisi hän ja ojensi kirjeen Kennethille. Ja odottamatta vastausta tai kiitosta hän äkkiä kääntyi ja meni palatsiin. Mutta hän oli taipunut liian myöhään jättääkseen hyvän vaikutuksen, ja kun Kenneth kääntyi lähteäkseen, kirosi hän Galliardin ja joka askelella tuntui hänen vastenmielisyytensä tätä kohtaan kasvavan.

Viides luku

Syyskuun kolmannen päivän aamuna — tuon päivän, joka oli Cromwellille niin onnellinen ja Kaarlelle tuhoisa — oli Crispin komppaniansa keskellä Mitre Innissä. Tunnussanaksi hän antoi heille: »Kuolema keropäille.»

»Herrat», hän sanoi, »suokoon Jumala, että ilta on näkevä meidät yhtä iloisina kuin nytkin olemme.»

Hänellä ei kuitenkaan ollut onnea saada olla mukana päivän ensimmäisissä sotatoimissa. Iltapäivään saakka hänen täytyi värjötellä Worcesterin muurien sisällä mieli kuohuksissa siitä, ettei saanut olla mukana siellä, missä tulisimmat ottelut oteltiin — Montgomeryn kanssa Powich Bridgen luona tai Pittscottien kanssa Bunns Hillissä. Mutta hänen täytyi hillitä mieltään ja odottaa, kunnes Kaarle ja hänen neuvonantajansa suvaitsivat ryhtyä yleiseen hyökkäykseen.

Sekin hetki tuli vihdoin, mutta samalla tulivat surulliset tiedot Montgomeryn tuhoutumisesta, Pittscottien peräytymisestä, Dalzellin antautumisesta ja Keithin valtaamisesta. Silloin kuninkaan armeijan päävoimat järjestäytyivät uudelleen Sidburyn luona ja Crispin oli keskustassa, jota Kaarle itse komensi. Loistavassa hyökkäyksessä, joka sitten seurasi, kaikuikin Crispinin ääni uljaimpana kehoitellen ja rohkaisten miehiä. Ensi kerran väistyivät sinä päivänä Cromwellin rautakyljet kuninkaallisten rynnätessä ja vastustamattomasti pyyhkäistessä tieltään kaiken, kunnes pääsivät Perry Woodin pattereille ja olivat karkottaneet keropäät pakosalle.

Se oli kunniakas hetki, jolloin päivän työn tulos riippui hiuskarvan varassa.

Crispin oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät tykkien luo, ja huutaen »Eläköön kavaljeerit» hän oli lyönyt maahan kaksi tykkimiestä, jotka vielä olivat jääneet tykkiensä luo. Hänen huutoonsa vastasi huumaava »eläköön», kun kuninkaalliset havaitsivat olevansa tilanteen herroina. Kuningasta auttaakseen ahdistivat Hamiltonin herttua ja Derbyn kreivi vihollista kummallakin puolen kukkulaa. Puuttui vain Lesleyn skotlantilainen ratsuväki, jonka piti seurata perässä ja täydentää parlamenttilaisten tuho. Jos he olisivat lähteneet liikkeelle tärkeimmällä hetkellä, kukapa osaisikaan sanoa, mikä Worcesterin taistelun lopputuloksena olisi ollut. Mutta he eivät liikahtaneet askeltakaan, ja kuninkaalliset odottelivat Perry Woodin luona ja kirosivat Lesleytä, joka oli pettänyt kuninkaansa.

Katkerin mielin he huomasivat suurten ponnistustensa raukeavan tyhjiin, valtavan hyökkäyksensä turhaksi. Ilman tukea tuli heidän asemansa kestämättömäksi. Heti kun Cromwell oli koonnut uudelleen hajaantuneet rautakylkensä, ajoi hän tuon uljaasti taistelevan vastustajansa mäkeä alas ja aina Worcesterin linnan suojaan saakka. Keropäiden ahdistaessa heitä tulisesti he pääsivät aina Sidburyn portille asti, mutta huomasivatkin, että sen sulki valtava ammusvaunu. Hädissään ja yrittämättäkään siirtää vaunua tieltä katsoivat he parhaaksi jäädä siihen ja yrittää viimeistä vastarintaa.

Kaarle oli heittäytynyt satulasta ja kiipesi esteen yli muiden seuratessa perässä. Joukossa oli myös Crispin.

Pääkadulla tapasi Galliard taas kuninkaan toisen hevosen selästä puhuttelemassa erästä skotlantilaista jalkaväkirykmenttiä. Sotilaat olivat heittäneet maahan aseensa ja seisoivat synkkinä hänen edessään kieltäytyen noudattamasta hänen kehoitustaan ottaa ne uudelleen käteensä ja auttaa häntä edes viimeisellä hetkellä kääntämään taistelun tuloksen suotuisaksi. Crispin katseli näkyä pilkan ja inhon ilme kasvoillaan. Hänen raivonsa, jonka Lesleyn toimettomuus oli herättänyt, ei tarvinnut enää muuta noustakseen ilmi liekkiin. Ja se, mitä hän sanoi miehille itselleen heidän maastaan ja kirkkokomiteasta, joka oli tehnyt heistä määkiviä lampaita, oli niin katkeraa ja halveksivaa, etteivät muut kuin kurjimmat ja säälittävimmät raukat olisi sellaista suvainneet.

Hän haukuskeli heitä vielä silloinkin, kun eversti Pride ratsasti kaupunkiin parlamenttilaisjoukon etunenässä muserrettuaan viimeisenkin vastustuksen Sidbury Gatella. Kuultuaan tämän uutisen hän yritti viimeisen kerran kehoittaa jalkaväkeä.

»Aseisiin, senkin skotlantilaiset roistot!» jylisi hän. »Vai annatteko ennemmin hakata itsenne palasiksi siihen paikkaan? Ylös, senkin koirat, ja koska ette kerran osaa elää, niin näyttäkää edes, että osaatte kuolla!»

Mutta hän raivosi turhaan. Synkän rauhallisina pysyivät miehet paikoillaan aseet edessään maassa. Ja kun Crispin sitten kääntyi etsiäkseen omaa pelastustaan, ratsasti kuningas uudelleen esille ja koetti virvoittaa eloon skotlantilaisten rohkeutta, joka oli heidän sydämissään kuollut. Elleivät he tahtoneet liittyä häneen, huudahti hän vihdoin, niin tappakoot hänet siihen paikkaan, jottei hän joutuisi vangiksi kuollakseen sitten mestauslavalla.

Hänen koettaessaan heitä vielä kehoitella tarttui Crispin muitta mutkitta hänen hevosensa suupieliin.

»Aiotteko jäädä tähän, sire, kunnes he ottavat teidät vangiksi?» huusi hän. »Jättäkää heidät ja pitäkää huolta omasta turvallisuudestanne.»

Kaarle kääntyi hämmästyen katsomaan päättäväistä, taistelun tahrimaa miestä, joka häntä sillä tavalla puhutteli. Hän hymähti surunvoittoisesti.

»Olette oikeassa, sir», vastasi hän. »Seuratkaa minua!» ja kääntyen ympäri hän ratsasti eräälle sivukadulle Galliardin seuratessa hänen kintereillään.

Aikoen piilottaa aseensa ja muuttaa asuaan hän lähti ratsastamaan New Streetin varrella olevalle talolle, jossa hän oli asunut. Kun ne tulivat portaiden eteen, sattui Crispin katsahtamaan olkansa yli ja kirosi karkeasti.

»Joutukaa, sire», huudahti hän, »tuolla tulee osasto eversti Priden hevosväkeä.»

Kuningas katsoi taakseen ja nähdessään parlamenttilaiset mutisi toivottomana. »Se on loppu.»

Mutta Crispin oli jo hypännyt satulasta.

»Satulasta, sire», karjui hän ja auttoi kuningasta niin väkivaltaisesti kuin suinkin, jotta näyttäisi siitä, kuin Crispin väkisin olisi vetänyt hänet alas.

»Mitä tietä?» kysyi Kaarle katsellen avuttomasti oikealle ja vasemmalle. »Mitä tietä?»