Part 1

KUNINKAAN MIEKKAMIES

Historiallinen seikkailuromaani

Kirj.

RAFAEL SABATINI

Suomennos

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

Ensimmäinen luku

Krouviritarilta — sillä nimellä hän kulki — pääsi ruma nauru, sellainen, jonka sielunvihollinen päästää ilmoille pilkallisina hetkinään.

Hän istui kahden tyhjiin pulloihin pistetyn talikynttilän kelmeässä valossa ja katseli halveksivasti mustiin puettua nuorta miestä, joka seisoi matalan huoneen nurkassa kalpeana ja huulet vapisten. Hän purskahti uudelleen nauruun ja alkoi sitten laulaa äänellä niin käheällä, että se elävästi toi mieleen tyhjissä pulloissa olleen nesteen.

Hän heittäytyi rennosti taaksepäin nojatuolissaan ja oikaisten laihat, pitkät säärensä löi kannuksillaan tahtia säveleen, jonka sanat kuuluivat seuraavasti:

Hän suukon vei huulilta tyttösen ja ratsulla matkaansa kiis. Oli aika nyt viinin ja keväimen, sulo aika tuo lempiväin sydänten. Malja pohjaan siis!

Maljan tyhjensi poika ja ratsullaan riensi maan yli nelistäin tytön hurmaava suudelma huulillaan. Mut pian se on ihana muisto vaan. Malja pohjaan näin!

Nuorukainen syöksyi esiin nurkastaan väristen tuskasta.

»Lopettakaa toki», huudahti hän inhon sekaisella äänellä, »tai jos teidän välttämättömästi täytyy rääkyä, niin valitkaa edes hieman siivompi laulu.»

»Heh». — Öykkäri pyyhkäisi takkuista tukkaansa korkealta otsaltaan ja leimahteleva silmäpari sinkosi salamoita nuorukaiseen. Sitten silmät painuivat raolleen — ne olivat viekkaat kuin kissan — ja niiden omistaja nauroi taas.

»Jumaliste, master Stewart, teillä on rohkeutta niin kosolti, että sen pitäisi pelastaa teidät harmailta hiuksilta! Mitä se teitä liikuttaa, minkä laulun minä suvaitsen valita. Saakelin mies, kolmen kokonaisen kuukauden ajan olen hillinnyt sisuani ja laulanut kurkkuni kuivaksi Zebaotin kiitosta, kolmen kuukauden ajan olen esittänyt elävää hartauden ja jumalisuuden kuvaa kovenanttien joukossa ja nyt, kun vihdoin olen pudistanut kurjan Skotlantinne tomut jaloistani, alatte te, sietämättömin piimäsuu, mikä ikänä on äitinsä sylistä lähtenyt, alatte moittia minua siitä, että laulan estyäkseni tulemasta surumieliseksi katsellessani tyhjyyttä, joka noista pulloista paistaa.»

Nuorukaisen kasvoilla elehti sanomaton halveksunta hänen kääntyessään poispäin.

»Kun liityin Middletonin ratsuväkeen ja sotapalveluksessa jouduin teidän alaiseksenne, luulin, että te ainakin olitte gentlemanni», oli hänen rohkeanlainen vastauksensa.

Hetkeksi välähti äskeinen vaarallinen leimahdus hänen toverinsa silmissä. Sitten ne painuivat taas raolleen kuten äskenkin ja hän nauroi entiseen tapaan.

»Gentlemanni!» pilkkasi hän. »Sieluni kautta, se ei ole pahasti sanottu. Mitähän tekin tiedätte gentlemanneista, herra skotti? Luuletteko te, että gentlemanni on mikään presbyteeriläis-Taavetti tai joku kirkkoneuvostonne kuhnus, joka tepastelee kuin varis rapakossa. Saakeli, poika, kun minä olin teidän ikäisenne ja George Villiers vielä eli...»

»Oh, lopettakaa jo», keskeytti nuori mies hänet. »Sallikaa minun jättää teidät pullonne seuraan rääkymään ja muistojanne verestelemään, sir Crispin.»

»Ah, menkää menojanne, sir, kuolleellekin olisitte kurjaa seuraa, kurjin mitä eteeni ikinä on sattunut. Tuolla on ovi, ja jos satutte taittamaan pyhän niskanne rappusissa, niin se olisi suuri helpotus meille kummallekin.»

Lopetettuaan heittäytyi sir Crispin taas nojatuoliinsa ja ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä lauluaan:

Mut kuolemaa kaivaten tyttönen hän riutui ja lakastui niin. Tuli joulu, mut tyttö se itkien vain uotti ja ...

Kova kolkutus, joka pahaenteisesti kajahti viheliäisessä huoneessa, kumahti ovella, ja hätäinen läähättävä ääni huusi:

»Avaa ovi, Cris! Jumalan tähden, avaa ovi!»

Sir Crispinin balladi katkesi siihen paikkaan ja nuori mies pysähtyi aikeessaan lähteä huoneesta ja kääntyi ikään kuin neuvoa kysyen hänen puoleensa.

»No, master», tiedusteli Galliard, »mitä te odotatte?»

»Teidän käskyänne, sir», vastasi nuori mies nyrpeästi.

»_Minun_ käskyäni! Tottavie, tuolla ulkopuolella on mies, jonka toiveet eivät siedä senkään vertaa viivytystä. Avatkaa, hölmö!»

Tuikeaa komennusta noudattaen avasi nuorukainen selkosen selälleen oven, joka johti suoraan kadulle. Huoneeseen kompuroi kookaskasvuinen, repaleisesti puettu mies. Hän hengitti raskaasti ja hänen ränsistyneillä kasvoillaan kuvastui pelko. Hetkeksi hän pysähtyi sulkeakseen oven jäljessään ja kääntyi sitten Galliardin puoleen, joka oli noussut seisomaan ja katseli tulokasta ihmettelevin silmin.

»Piilota minut johonkin, Cris», läähätti mies, jonka ääntäminen ilmaisi, että hän oli irlantilainen. »Hyvä Jumala, piilota minut, muuten olen kuoleman oma tänä iltana!»

»Hitto vieköön, Hogan! Mitä nyt on tekeillä? Onko Cromwell yllättänyt meidät?»

»Cromwell, joutavia! Kunpa taivas soisi, ettei se olisi sen pahempaa. Olen tappanut miehen.»

»Jos hän on kuollut, niin mitä syytä sinulla sitten on piileskellä?»

Irlantilainen teki kärsimättömän liikkeen.

Osasto Montgomeryn jalkaväkeä on kintereilläni. He ovat panneet liikkeelle koko Penrithin sen asian vuoksi ja jos he saavat minut käsiinsä, niin — sieluni kautta — kurkkuni ei enää kastiketta kaipaa. Kuningas on menettelevä minun suhteeni samalla tavalla kuin muutama päivä sitten Kendalin luona Wrycraft-paran suhteen. »Neitsyt Maria!» huudahti mies, kun hänen herkistyneisiin korviinsa kuului jalkojen kopse ja äänten sorina ulkopuolelta. »Onko sinulla mitään sellaista koloa, johon voin kätkeytyä?»

»Portaita ylös ja minun huoneeseeni, äkkiä!» sanoi Crispin lyhyesti. »Koetan eksyttää heidät jäljiltäsi. Pian nyt, mies, he ovat jo täällä.»

Ketterästi noudatti Hogan käskyä ja katosi huoneesta. Sir Crispin kääntyi sitten nuorukaisen puoleen, joka oli seisonut äänettömänä tapauksen todistajana.

Nukkavierun asetakkinsa taskusta hän veti likaisen korttipakan ja sanoi lyhyesti:

»Pöydän ääreen!»

Nuori mies, joka ymmärsi, mistä oli kysymys, vetäytyi taaksepäin aivan kuin olisi nähnyt jotakin saastaista.

»Ei koskaan!» alkoi hän. »En tahdo saastuttaa käsiäni...»

»Pöydän ääreen, houkka!» jylisi Crispin sellaisella äänellä, että harva olisi pystynyt sitä vastustamaan. »Onko nyt aikaa presbyteerisiin omantunnon kysymyksiin? Pöydän ääreen heti ja auttakaa minua pelaamaan pelini loppuun, taikka minä jumaliste...»

Päättämättä uhkaustaan hän tuli niin lähelle nuorukaista, että tämä tunsi kasvoillaan hänen viininlöyhkäisen henkäyksensä. Hänen ääntään, asentoaan ja ennen kaikkea hänen silmäystään säikähtäen nuori mies veti tuolin pöydän ääreen mutisten selityksiä, jotka olivat tarkoitetut hänelle itselleen jonkinlaiseksi lohdutukseksi heikkoudessa — koska muka oli kysymys ihmishengestä.

Galliard istuutui häntä vastapäätä niin pilkallinen hymy huulillaan, että nuori mies hätkähti.

Otettuaan kortit esille hän heitti osan niistä nuorukaiselle ja omat korttinsa hän levitti viuhkan muotoon käteensä. Kenneth noudatti ääneti esimerkkiä.

Yhä lähempänä ja selvempinä kuuluivat saapuvien askelet, valo välähti ikkunan edessä ja molemmat miehet muka pelaten korttia istuivat ja odottivat.

»Pitäkää varanne, master Stewart!» murisi Crispin happamesti ja huomattuaan ikkunassa kasvot, jotka pitivät heitä silmällä, hän lisäsi kovaäänisesti: »Minä lyön patakuninkaan!»

Ovessa kuului isku ja sen säestyksenä: »Avatkaa kuninkaan nimessä!» Sir Crispin kirosi puoliääneen. Sitten hän nousi ja viitaten viimeisen varoituksen Kennethille meni avaamaan ovea. Samoin kuin hän oli tervehtinyt äsken Hogania, tervehti hän nytkin kynnyksen yli astuvia tulokkaita.

»Hyvät herrat, mistä tämä hoppu? Onko sulttaani Oliver hyökännyt kimppuunne?»

Toisessa kädessä hän piteli yhä korttejaan ja nojasi toista ovenpieleen. Nuori vänrikki astui joukosta esiin vastatakseen kysymykseen.

»Eräs Lordi Middletonin upseereista on puoli tuntia sitten ottanut hengiltä erään miehen. Hän on irlantilainen — kapteeni Hogan nimeltään.»

»Hogan — Hogan?» toisteli Crispin ikään kuin muistiaan virkistääkseen. »Ah, niin, irlantilainen, harmaapäinen ja tulinen. Ja hän on kuollut, sanoitte?»

»Ei, vaan hän on tehnyt murhatyön.»

»No sen minä paremmin saatan ymmärtää. Se ei ole ensimmäinen kerta, voisin sen vaikka vannoa.»

»Mutta se on viimeinen, sir Crispin.»

»Arvatenkin. Kuningas on ankara tällä puolen rajaa.» Sitten hän lisäsi reippain ottein: »Kiitän teitä ilmoituksesta ja valitan, ettei köyhä taloni voi tarjota teille mitään, millä voisitte juoda Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa terveydeksi, ennen kuin jatkatte etsiskelyänne.»

Ja vetäytyen askelen taaksepäin hän ilmaisi toiveensa saada vetää ovi kiinni ja päästä heistä eroon.

»Me ajattelimme», sammalsi nuori upseeri, »me arvelimme, että te ehkä suvaitsisitte avustaa meitä...»

»Avustaa teitä!» jyrisi Crispin ollen vihastuvinaan. »Avustaa teitä miehen kiinniotossa? Saakeli, sir, teidän täytynee tietää, että olen upseeri enkä mikään vankinihti!»

Vänrikki punastui tuntiessaan verhotun loukkauksen.

»Sir Crispin, onpa eräitä, joilla on teillekin nimi.»

»Mahdollista kyllä, kun en itse ole saapuvilla», virnisteli Crispin. »Maailma on täynnä rumakielisiä korpinpäitä. Mutta, hyvät herrat, öinen ilma on kylmä ja te olette tulleet sopimattomaan aikaan, sillä kuten nähnette, pelaan parhaillaan korttia. Suvainnette, että suljen oven!»

»Hetkinen, sir Crispin. Meidän täytyy tutkia tämä talo. Hänen luullaan tulleen tänne.»

Crispin haukotteli.

»Säästän teiltä sen vaivan. Uskonette minua kun sanon, että hän ei ole voinut tulla tänne minun tietämättäni. Olen ollut tässä huoneessa viimeiset kaksi tuntia.»

»Se ei riitä», vastasi upseeri itsepintaisesti. »Meidän täytyy saada varmuus asiasta.»

»Varmuus?» tiuskahti toinen syvästi ihmeissään. »Voitteko vaatia parempaa varmuutta kuin minun sanani. Jumaliste, herrat narrit», lisäsi hän sellaisella ukkosäänellä, että vänrikki lensi askelen taaksepäin ikään kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa, »täytyykö minun selittää asia niin, että koko juttu on keksitty päästäksenne loukkaamaan minua? Ensin tarjoatte minulle vankinihdin virkaa, sitten annatte minulle vihjauksia siitä, mitä ihmiset minusta sanovat, ja nyt päätätte asian epäilemällä sanaani! Vai täytyy teidän saada varmuus asiasta!» jylisi hän äänen kasvaessa joka sanalla. »Viipykää vielä hetkinen minun kynnykselläni, niin perhana vieköön, herrat, minä annan teille sellaisen varmuuden, joka maistuu. Mars matkaan!»

Moisen raivonpuuskan edessä vänrikki vavahti vasten tahtoaankin.

»Ilmoitan asiasta kenraali Montgomerylle», hän uhkasi.

»Ilmoita vaikka pirulle! Jos olisitte tulleet tänne siivolla tavalla, niin olisitte tavanneet taloni oven ammollaan kohteliaisuudesta ja minä olisin lausunut teidät tervetulleiksi. Mutta nyt on minulla valituksen syytä ja sen tulen myös tekemään. Saammepa nähdä, salliiko kuningas, että kaikenlaiset hävyttömät, vasta munasta kuoritut kukonpoikaset tulevat ivaamaan vanhaa sotilasta, joka kahdeksantoista vuoden ajan on liittänyt kohtalonsa kuninkaan perheen kohtaloihin.»

Nuori upseeri oli ymmällä. Hiljaisia vastalauseita kuului joukosta. Sitten hän peräytyi pari askelta ja kääntyi neuvottelemaan erään vieressään seisovan vanhemman ratsumiehen kanssa. Tämä oli sitä mieltä, että pakenevan oli täytynyt mennä toista tietä. Sitä paitsi, hän arveli, ei Hogan sir Crispinin puheista päättäen ollut voinut tulla taloon. Näin ollen ja huomioon ottaen sen harmin ja ajan hukan, minkä sir Crispinin vastahakoisuus aiheuttaisi, jos he väkivalloin tunkeutuisivat taloon, ja kun sitä paitsi ei kukaan saattanut tietää, kuinka hyvissä väleissä tuo koppava öykkäri saattoi olla lordi Montgomeryn kanssa, vänrikki päätti peräytyä ja jatkaa etsiskelyä toisaalla.

Myrkyllisin katsein hän siis heitti hyvästit uhaten vielä lähtiessään saattaa asian kuninkaan tietoon. Vastaukseksi jymähytti Galliard oven kiinni jo ennen kuin mies oli viimeisen sanansa sanonut.

Veikeä hymy huulillaan asteli Crispin hitaasti pöydän luo ja istahti entiselle paikalleen.

»Master Stewart», kuiskasi hän levitellessään korttejaan uudelleen, »ilveily ei ole vielä loppuun näytelty. Tuolla näkyy ikkunassa naama parhaillaan ja minä olen varma siitä, että meitä pidetään silmällä ainakin pari tuntia vielä tänä iltana. Tuo sievä hempukka oli kuin luotu etsiväksi.»

Nuorukainen heitti toveriinsa paheksuvan silmäyksen. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan Crispinin ollessa ovella.

»Te valehtelitte heille», sanoi hän vihdoin.

»Hiljaa! Ei niin äänekkäästi, teidän suloutenne», tuli vastaukseksi, ja vaikka se lausuttiin kuiskaamalla, ei siitä silti puuttunut uhkaa. »Huomenna, jos suvaitsette, vastaan teille siitä, että olen teidän hienotunteisuutenne läsnäollessa rohjennut lievästi valehdella. Mutta tänä iltana on meillä ihmisen henki pelastettavana ja siinä on mielestäni kylliksi puuhaa. Kas niin, master Stewart, käydäänpä taas jatkamaan peliämme.»

Hänen katseensa oli niin käskevä, että nuorukaisen täytyi ryhtyä jatkamaan teeskenneltyä peliä huolimatta siitä, ettei hänellä ollut vähintäkään halua auttaa Hogania. Hän oli kasvanut ylhäisessä, uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa, ja Hogan oli hänen mielestään raakalainen, tappelupukari. Sellaista miestä hän kauhistui, ja mies oli hänen mielestään häpeäksi mille armeijalle hyvänsä, mutta varsinkin sille, joka Pyhän liigan ja kovenanttien merkeissä oli marssinut Englantiin. Hogan oli tehnyt raa'an teon, hän oli tappanut miehen, eikä Kenneth voinut pitää itseään paljonkaan parempana auttaessaan häntä pakenemaan, kun hän mielestään oikeastaan olisi ollut velvollinen ilmiantamaan hänet. Galliardin tuiman katseen edessä suli kuitenkin kaikki arvelu, ja hän istui nöyränä ja tottelevaisena, mutta itsekseen hän vannoi huomispäivänä ilmoittavansa asian lordi Middletonille toivoen siten sovittavansa syntisen vaiteliaisuutensa ja samalla pääsevänsä sir Crispinin saastaisesta seurasta, sillä hän oli varma siitä, että tämä saisi maksaa tekonsa hirsipuussa.

Näissä mietteissään istuen hän jätti vastaamatta niihin kompiin, joita hänen toverinsa silloin tällöin lasketteli. Kadulla liikuskeli miehiä, lyhtyjä vilahteli ehtimiseen ja aika ajoin painautui joku kypärän reunustama naama ikkunanruutua vasten.

Siten kului tunti ja parikin Hogan-paran istuessa ylhäällä yksinäisyydessään onnettomana ja levottomana.

Toinen luku

Puolen yön aikaan heitti sir Crispin vihdoin korttinsa pöytään ja nousi. Hoganin tulosta oli kulunut täsmälleen kaksi tuntia. Kadulla olivat äänet ja askelet vähitellen häipyneet, ja rauha näytti taas palanneen Penrithiin. Siitä huolimatta oli sir Crispin varovainen — elämä oli opettanut hänet varovaisuuteen ja epäluuloisuuteen.

»Master Stewart», virkkoi hän, »on jo myöhä, luulenpa, että haluatte mennä makuulle. Toivon teille hyvää yötä.»

Nuori mies nousi, jäi arvelemaan ja alkoi vihdoin:

»Huomenna, sir Crispin...» Mutta Crispin keskeytti hänet heti.

»Jättäkää huominen aamun koittoon, ystäväni. Hyvää yötä. Ottakaa toinen noista rätisevistä kynttilöistä ja menkää.»

Synkän äänettömänä otti nuori mies toisen pulloista kynttilöineen ja meni ullakolle johtavasta ovesta ulos.

Hetkeksi jäi Crispin seisomaan pöydän ääreen, ja silloin hänen kasvojenilmeensä sulivat hieman pehmeämmiksi. Hän katui käyttäytymistään nuorukaista kohtaan. Piimäsuu tämä oli mieheksi, mutta Crispin piti häntä sentään rehellisenä ja tunsi yhtäkaikki häntä kohtaan jonkinlaista hellyyttä. Hän meni lattian poikki ikkunan luo ja avattuaan sen selkoselleen kumartui siitä ulos ikään kuin hengittääkseen yön viileää ilmaa, ja hyräili mahdollisen ohikulkijan varalta huolettoman näköisenä äskeistä lauluaan.

Puolisen tuntia hän viipyi siinä ja antoi sillä aikaa ajatustensa lentää asiasta toiseen, mutta silmillään hän seurasi pienintäkin liikehtimistä kadulla. Tultuaan vihdoin vakuuttuneeksi siitä, ettei hänen asuntoaan enää pidetty silmällä, vetäytyi hän pois ikkunasta ja sulki sen.

Mentyään ullakolle hän tapasi irlantilaisen istumasta allapäin vuoteella.

»Sieluni kautta», huudahti Hogan murheellisena, »enpä liene koko elämässäni ollut näin peloissani.»

Crispin naurahti hiljaa vastaukseksi ja pyysi häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.

»Se on vallan yksinkertainen juttu», vastasi Hogan tyynesti. »Tuolla _Enkelin_ ravintolanpitäjällä on tytär — ehkäpä hän nimittääkin kapakkaansa hänen mukaansa — jolla on viekoittelevin silmäpari, mitä miehinen mies konsanaan lienee turmiokseen katsellut. Hänellä on sitä paitsi taipumusta pieneen armasteluun, ja minun reipas ulkonäköni ja uljas asuni teki häneen saman vaikutuksen kuin hänen silmänsä minuun. Meistä oli juuri tulossa mitä sulimmat ystävät, kun hänen sulhasensa kuin ruumiillistunut paholainen, senkin hölmömäinen narri, yllätti meidät ja arvatenkin enemmän mustasukkaisuudesta kuin järkisyistä löi minua — löi _minua_, Harry Hogania! Perhana vie, Cris, ajattelehan!» Ja kertoja tuli punaiseksi suuttumuksesta muistellessaan sitä. »Otin häntä kurjan takkinsa kauluksesta ja paiskasin hänet katuojaan — sopivin paikka muuten, missä hän lienee ikänään maannut. Jos hän olisi pysynyt siellä, niin hänen olisi ollut hyvä olla, mutta tuo hupakko, arvatenkin pitäen itseään loukattuna, tuli vaatimaan hyvitystä. Minä annoin hänelle hyvitystä ja — piru vieköön — hän on kuollut.»

»Ruma juttu», huomautti Crispin katkerasti.

»Ruma, ehkäpä», vastasi Hogan levitellen käsiään, »mutta muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Se hölmö hyökkäsi kimppuuni miekka kädessä ja minun oli pakko puolustautua.»

»Mutta ei tappaa, Hogan!»

»Se oli tapaturma. Hitto vie, sitä se oli! Koetin pistää häntä käsivarteen, mutta hämärässä miekka lävistikin hänen rintansa.»

Hetken seisoi Crispin synkkänä, sitten hänen otsansa kirkastui, aivan kuin hän ei olisi asiaa enää ajatellutkaan.

»No niin», sanoi hän, »koska hän on kuollut, niin asia on päättynyt.»

»Taivas antakoon rauhan hänen sielulleen», mutisi irlantilainen ristien itsensä hurskaasti. Sillä hän suoriutui suuresta pahanteosta, jonka oli hurjapäisyydellään aikaansaanut — menettämällä ihmishengen turhan vuoksi ja myrkyttämällä naisen elämän ehkäpä elinaikaisessa katumuksen tuskassa.

»Tarvitsemme kaiken kekseliäisyytemme saadaksemme sinut onnellisesti Penrithistä», sanoi Crispin. Kääntyessään sitten päin ja nähdessään irlantilaisen suuret, hyväntahtoiset kasvot hän lisäsi:

»Olen pahoillani, Hogan, kun sinun täytyy erota meistä.»

»Mutta minä en ole», vastasi Hogan olkapäitään kohauttaen. »Tällainen sodankäynti ei ole minun makuuni. Hyi! Kaarle Stuart tai Oliver Cromwell merkitsevät minulle juuri yhtä vähän. Mitä se minua liikuttaa, kumpi heistä on vallassa? Tuleeko Harry Hogan paremmaksi tai rikkaammaksi kummankaan hallitessa? Saakeli, Cris, minä olen kantanut keihästä ja heilutellut miekkaa miltei jokaisessa Euroopan armeijassa. Minä tiedän enemmän sodankäynnin jalosta taidosta kuin kaikki kuninkaan kenraalit yhteensä. Luuletko sinä niin ollen, että minä saatan tyytyä yhteen komppaniaan kurjaa ratsuväkeä, kun ryöstäminen on kielletty ja muutenkin mitätön palkka on vaarassa jäädä saamatta. Jos siis asiat alkaisivat käydä hullusti, joka on hyvinkin todennäköistä pappien johtamalle armeijalle, niin hyvitykseksemme jäisi nopea lähtö joko taistelussa tai hirressä tai ehkäpä kituva elämä rangaistussiirtoloissa, kuten kävi niille raukoille, jotka Noll toi Dunbarin taistelun jälkeen Englantiin. Tällaista en, tottavie, ollut odottanut, kun Perthissä astuin armeijaan. Minä odotin saalista, runsasta ja rikasta saalista, sellaista, joka sopii sotilaalle ja jota voi odottaa palkintonaan vaivalloisista marsseista ja vaaroista, jotka on läpäissyt. Sellaisena minä sotaa tunnen ja sen vuoksi olen sitä ammattia viimeiset kaksikymmentä vuotta harjoittanut. Sen sijaan meitä täällä marssitetaan tappeluun yhtä teeskentelevän kainoina ja juhlallisina kuin olisimme joukko kirkon palvelijoita Pyhän Kolminaisuuden kulkueessa. Skotlannissa ei vielä asia ollut niin hullusti — ehkäpä sen vuoksi, että siellä ei ollut mitään, jota olisi maksanut vaivaa ryöstää, mutta rajan tälle puolen päästyämme, jumaliste, sinut hirtetään, jos vain rohkenet ryöstää suutelonkin tytöltä ohimennessäsi.»

»Se on totta», nauroi Crispin. »Kaarle toisella on ylenpalttisen arka vatsa siinä suhteessa. Hän ei tahdo myöntää, että olemme vihollismaassa. Hän pitää itseään itsepäisesti Englannin kuninkaana unohtaen kokonaan sen seikan, että hänen täytyy ensin valloittaa maa ja...»

»Eikö se ollut hänen isänsäkin valtakunta?» keskeytti tulinen Hogan. »Mutta ajat ovat surullisesti muuttuneet sen jälkeen, kun me yhdistimme kohtalomme marttyyrin kanssa. Siihen aikaan saimme mielin määrin anastaa itsellemme syöttökukon, hevosen, tytön tai muuta sellaista vähäpätöistä tavaraa ilman että sitä kukaan kyseli tai esti. Niin, siitä ei ole kuin kaksi päivää, kun Hänen Majesteettinsa antoi hirttää erään miesrukan siitä, että tämä oli anastanut kananpoikasen. Rutto vieköön, Cris, oikein vatsaani vääntelee ajatellessani tällaista menoa! Kun näin poloisen riippuvan hamppuköydessä, päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jättää koko seuran, ja nyt tekee tämäniltainen juttu lähdön pakolliseksi.»

»Ja miten aiot suoriutua matkaan?» kysyi Crispin.

»Sota on ammattini eikä mikään ajanviete, kuten Wilmotille, Buckinghamille ja muille seuramme hienoille herroille. Ja kun kerran kuninkaan armeija ei näy tarjoavan minulle mitään tuloja, niin tottavie minä menen parlamentin puolelle. Jos pääsen hengissä Penrithistä, niin ajan partani ja leikkaan tukkani säädylliseen ja jumaliseen kuosiin, pukeudun tornin korkuiseen hattuun ja mustaan takkiin ja tarjoan jollakin raamatunlauseella miekkani Cromwellin käytettäväksi.»

Sir Crispin vaipui mietteisiin. Huomatessaan tämän ja arvaten oikean syyn siihen Hogan jatkoi:

»Otaksun, Cris, että olet jotenkin samaa mieltä kuin minäkin?»

»Milteipä vain», vastasi Crispin huolettomasti.

»Kas niin, sittenhän meidän ei tarvitsekaan erota», huudahti Hogan. Hänen ääneensä tuli äkkiä innostus, joka pohjautui siihen suureen ihailuun, jota tuo raaka ammattisotilas tunsi samaa kovaa ammattia harjoittavaa toveriaan kohtaan.

Mutta Galliard vastasi hänelle kylmästi:

»Sinä unohdat, Harry.»

»Päinvastoin! Cromwellin puolella sinun aikeesi varmaan...»

»Hiljaa! Olen tarkoin punninnut asiaa. Minun kohtaloni on sidottu kuninkaaseen. Ainoastaan hänen voittonsa voi hyödyttää minua. Ei sotasaaliilla, Hogan, vaan niiden laajojen maa-alueitten takaisin saamisessa, jotka kohta kaksikymmentä vuotta ovat olleet väärissä käsissä. Se hyöty, jota minä odotan, on siinä, että pääsen takaisin isännäksi Marleigh-linnaan, ja se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että Kaarle saa valtakuntansa takaisin. Ellei kuningas pääse valtaan, jonka taivas suokoon, silloin ei minulla enää ole muuta tehtävää kuin kuolla. Minulla ei ole siinä tapauksessa enää mitään odotettavaa elämältä. Näet siis, hyvä Hogan», lopetti hän pahoilla mielin, »että minun tulemisestani kanssasi ei saata uneksiakaan.»

Irlantilainen koetti kuitenkin yhä saada häntä muuttamaan mieltään, mutta huonolla tuloksella. Huomattuaan vihdoin yrityksensä turhuuden hän huokasi syvään ja liikahteli tuolillaan levottomasti surun ilme leveillä ahavoituneilla kasvoillaan. Crispin näki sen ja lähestyen häntä pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.

»Olin ajatellut, että sinä olisit ollut minulla apuna selvittäessäni Ashburnit Marleigh'n linnasta ja olisit avustanut minua vaikeassa tehtävässäni kun aika olisi täyttynyt. Mutta jos nyt menet...»

»Tottavie, ehkä voin auttaa sinua siitä huolimatta. Kukapa tietää?» Sitten tuon karaistuneen peitsenkantajan ääni sai syvästi huolestuneen sävyn, kun hän jatkoi: »Luuletko, että itsellesi koituu vaaraa jäädessäsi tänne?»

»Vaaraa? Minulle!» huudahti Crispin.

»Niin, siitä, että olet pitänyt minua täällä. Tuo nulikka Montgomeryn jalkaväestä epäilee sinua.»

»Epäilee! Olenko minä sellainen olkiukko, jonka epäluulon henkäyskin voi kaataa?»

»Mutta siinä oli myös sinun luutnanttisi Kenneth Stewart läsnä.»