Part 2

— Ei tosin, mutta ihan varmaa on että katsosivat ja ajattelisivat, että tuossakin on kaksi räätärin tekemää herrasmiestä, jotka koettavat tavoitella herrain tapoja ja suosiota.

— Mistä sinä sen tiedät niin varmaan ja jos ajattelevat, niin ajatelkoot, innostui Kustaa.

— Kyllä sen aina huomaa, väitti Antti. Olisitpas äskenkin ollut täällä kannella, kun ne ihailivat maisemia, niin olisit päässyt käsittämään mihin luokkaan tässä mikin kuuluu. Heistä jokainen osaa parhaiten puhua suomea, mutta yhtä kaikki pitää mongertaa tuota toista kieltä. Ja yhden tekevä, jos olisivat tulleet omillaan toimeen, vaan kun aina vähän välistä täytyi kääntyä kysymään suomeksi jonkun saaren tai niemen nimeä meiltä talonpojilta, minulta ja muilta, johon palvelukseen taisin minä olla haluttomin, vaan näkyi niitä löytyvän halullisiakin aina tarpeen vaatiessa, joskin saivat loma-ajoiksi pistää suunsa tuppeen. Mitäs nyt tästäkin sanot?

— Se oli aivan väärin heiltä, jos kerran taisivat suomenkieltä puhua. Mutta saattoi siinä olla sekin, että siihen olisi jokainen tuppautunut tolittamaan ja sotkemaan, jos olisivat ymmärtäneet puheen.

— Aivan oikein. Sitähän minä vasta huomautin. Ainahan löytyy talonpojissakin ymmärtämättömiä ja sen lisäksi sellaisia herrashupsuja, jotka ilolla olisivat herrain koirana, jos vaan saisivat rinnalla juosta. Ja tuollaiseen herrain käytökseen on paljon näiden tungettelijani syytä. On pitänyt pienemmissäkin tilaisuuksissa ruveta käyttäytymään niin arvokkaasti, ettei heidän arvoansa tultaisi sopimattomilla tuttavuuksilla alentamaan. Sillä lailla se on juurtunut tavaksi ja vienyt ne pitemmälle kun tarvitsisikaan. Entä sitten tuo paras arvon säilyttämiskeino, tuo kirottu, talonpojille vieras kieli. Siinä se on herruuden suurin kunnia ja kaunistus, se on kuin rumpu, jolla herätetään kaikkien huomiota, vaan josta ei selittämättä mitään ymmärrä.

— Eiköön tuota mekin opittaisi lukemalla, niin vähä kykenisivät herrat sillä ylpeilemään, sanoi Kustaa.

— Vai niin, että mekin opittaisiin, naurahti Antti katkerasti, ja sitten vuorostaan alettaisiin sillä ylpeillä muiden edessä. Muulla tavalla täytyy Suomen talonpoikain saada arvonsa korotetuksi, eikä sillä. Sitä keinoa on jo niin kauvan väärin käytettynä, että en paremmankaan hyödyn toivossa siihen puuhaan rupeisi, jopa jos se päättyisi siihen, että saisi joskus olla salapoliisina herrain puheilla ja parhaassa tapauksessa mongertaa talonpojille kummaksi, niin johan tämä olisi ilettävintä hulluutta. Meidän kielemme on jo niin rikas sanoista, että melkosen tieteellisiä asioita sillä kykenee keskustelemaan. Ne herrat, jotka eivät pidä talonpojan sivistystä ja kieltä missään arvossa, menkööt toki semmoisenaan ja keskustelkoot mieluummin hylkijöiksi heittäytyneiden renttu-herrain kanssa. Kadehtimatta ja häiritsemättä minulta saavat tuon arvokapulansa tallentaa. Meidän täytyy olla ylpeitä omastamme ja paljo onkin jo Suomen talonpoikia, jotka ymmärtävät antaa arvon omalla kielellä lausutulle järkevälle ajatukselle, eikä siellä tai täältä kuuluvalle rummun soitolle. Minä en ainakaan jaksa kunnioittaa noita rummun soittajoita ja surkuttelen niitä kansalaisiani, jotka alamaisesti kumartavat tuolle tuntemattomalle pärinälle ja vieläpä lähentelevätkin, että jos armossa tuosta viisaudesta joku pala heidänkin suuhunsa sopivaa viskattaisiin.

— Jopa sinä nyt rupesit purkamaan, virkkoi Kustaa. Mutta minkäs tuolle asialle taidat?

— Taidan ainakin sen, että en näytä kansalaisilleni esimerkkiä raukkamaisuudessa. Jokaisen vähänkin ymmärtävän pitäisi näyttää noille vieraan kielen soittajille (olkootpa he sitten idästä tai lännestä), että jos muuten kuinka typeriä oltaisiin heidän silmissään, niin ei toki vättöjä, kunnian kerjäläisiä. Talonpojan sivistyksen todelliset harrastajat ovat toisenlaisia, niille jos huomaavaisuutta osoittaakin, niin sieltä tulee toki myötätuntoisempi vastine, kuin joku armossa viskattu sana. Eikä näidenkään jälkeen ole sokeasti lyöttäyttävä vahtimaan, mitä ne näkisivät parhaaksi syöttää. Meillä on jo siksi rikas sanomalehdistö ja kirjallisuus, että niitä seuraamalla saapi talonpoika niin paljon oppia, ettei tarvitse enää avossa suin tuulta suuhunsa kerätä.

— Kyllähän ne asiat pian puhutuksi tulee, mutta ei sitä muuten niin joutuisaan mennä.

— Sinä olet semmonen Tuomas, joka aina epäilet. Minä uskon että tässä ei muuta kuin edistytään myötäänsä, jos vaan säätäisin olla rauhassa vereksiltä rummun soittajilta.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Mitäkö tarkoitan? Ettäkö oikein pitäisi sekin selittää.

— No et tarvitse, kyllä ymmärrän. Vaan mitäpä me nyt näistä, tule juomaan kahvia, ei tässä ole liiaksi joku kuppi.

— Eipä olekkaan, virkkoi Antti ja seurasi perässä.

Laiva lähestyi jo kapeampia vesiä ja tuuli tuntui nyt miedommalta. Salonki-matkustajia tuli kannelle toisia maisemia ihailemaan. Kippari ilmestyi paikalleen ja puristi taas jäntevästi ohjauspyörän tapeista.

Kummitus rukissa.

Kirj. _Kauppis-Heikki_.

— Kerran minun selkäpiitäni karmasi pahasti, alotti vanha lois Pekka, kun talvella valvottiin iltapuhdetta ja muilta oli loppunut kummitusjutut. — Minä olin silloin renkinä Patolassa ja ikäni puolesta hurtakimmallaan, alun kolmannella kymmenellä. Se oli menevä talo, niin että lauvantai-iltoinakin tahtoi myöhästyä asettuminen lähi puolta yötä. Unelijaille se teki tinkaa. Monta kertaa ne piijat tiukkuivat rukkinsa ääreen, vaan emäntä itse oli semmoinen kalkkara, että se olisi jaksanut vaikka yökaudet laskea ja muiden täytyi kestää rinnalla. Ja kyllä minäkin jaksoin siihen aikaan, ei ne nähneet minun torkkuvan. Toiset rengit olivat uneliaampia ja ne toivottivat monesti piikain kanssa, että kun kerrankaan näyttäisi tuolle akalle ihmeitä, jotta osaisi oikealla ajalla asettua. Ja annappa ollakaan, muutamana lauvantai-iltana se sattui. Me viivyttiin toisen rengin kanssa ensin myöhänlaiseen metsässä, kun täytyi ajaa kolmea hevosta, sillä kolmas renki löi alku viikosta kirveellä jalkaansa ja makaili uunilla sitä parantelemassa. Metsästä tultua meillä oli vielä silppuin leikkuuta ja monta muuta tehtävätä, niin että yö oli jo hyvissä määrin, ennenkuin kylpemään päästiin. Sitten sillä emännällä oli tapana kylpeä ensimäiseksi. Vaan ei mekään maltettuna odottaa sen pois tuloa, vaan mentiin jo tallista suoraan saunan porstuaan odottelemaan vuoroamme. Minä en kerinnyt lauteelle noustua kuin parhaiksi silmäni huuhtoa ja muutamia kertoja vastalla hotaista, kun emäntä juoksi kauhistuksissaan pihasta saunaan takaisin ja vapisten toimitti että siellä on ihan nähtävä kummitus, ja joutua katsomaan. Minun ruumistani jo silloin heti niin kummasti kärsäsi, kuin olisi kiulullisen kylmää vettä nakannut. Kiireesti hyppäsi joka mies alas lauteelta sukimaan vaatteita päälleen. Emäntä ei uskaltanut askeltakaan astua yksinään pihaan päin, eikä siinä ollut oikein selittäjätäkään mikä siellä on, niin säikähtynyt se oli. Eikä niillä muillakaan ollut uskallusta lähteä edeltä. Minä karautin silloin luontoni ja sanoin että tulkaahan perästä ja sieppasin rapun kupeelta mennessäni halon käteeni. Jokainen mentiin yhdessä oven avauksessa tupaan ja silloinpa minun selkäpiitäni karmasi niin, ettei ole ennen eikä jälkeen sillä lailla karmaissut. Tuvassa ei näkynyt ristinsielua, mutta emännän rukki, pöydän latvan kohdalla lattialla, pyöriä hyrräsi semmoista tulimaista vauhtia, ettei puolapuita eroittanut. Jokainen seisottiin yhdessä rypäässä ja tuijotettiin äänetönnä kummitukseen. Emäntä seisoi meidän muiden keskessä ja voivotteli. Minun luontoni jo viimein nousi niin että hyppäsin lähemmä ja ärjäsin että "lienet vaikka itse tulimainen p----le, vaan nyt asetut" ja samassa annoin halolla semmoisen säväyksen, ettei näkynyt pyörästä ei korttelinkaan pituista kappaletta, kun ne sinkoilivat ympäri tupaa. Nyt vasta uskalsivat toisetkin tulla peremmäksi, kun näkivät, ettei minulle tullut mitään ja kummituksenkin ilveet hävisivät. Emäntä oli yhäkin niin peloissaan, että piikain täytyi noutaa ruoka pöytään.

Pelkopa siinä tahtoi muitakin vaivata, niin etteivät silmät pysyneet kauvan yhdessä kohti, vaan veti vastustamattomalla voimalla kurkistamaan milloin mihinkin nurkkaan, että jos se taas jossain alkaa ilveitään näytellä.

"Tästä puoleen täytyy meillä joutua asettuminen aikaisemmin, varsinkin lauvantai-iltoina", sanoi isäntä vakavasti, kun istuttiin syömään.

"Kyllä se vasta joutuukin", sanoi emäntä nöyrästi, "eikä se nytkään olisi näin myöhään mennyt, vaan kun eivät rengit joutuneet töiltään, niin täytyi vähän lisätä saunan uuniin puita."

Isäntä rupesi siitä meitä torumaan, että kun niin myöhään ollaan metsässä, vaan kun minä selitin että eihän me ennätettynä, kun täytyi panna kuormat kolmelle hevoselle, niin eipä se osannut sitten mitään. Nyt muistivat vasta renki Antin uunilta, vaan kun menivät sitä herättelemään syömään, niin eipä sitä näkynytkään, ja päättivät sen kontanneen naapuritaloon kylään.

Pelkomielellä sitä ruvettiin nukkumaan, peitto korviin, vaan sittenkin tahtoi valvottaa ja oli kuulevinaan rissehtimistä. Yöllä oli Anttikin kompuroinut vuoteelle.

"Missä sinä olit illalla", aloin minä siltä aamusilla kysellä. "Tokko sinä tiedät mikä kumma täällä tapahtui?"

"En minä tiedä", sanoi Antti, "olin kylässä."

Minä kerroin tapahtuman juurta jaksain, vaan sitä minä siinä kummastelin, kun se ei sitä oikeinkaan ihmetellyt, naurahteli vaan väliin.

"Joko se emäntä aikoi nyt ruveta aikaisemmin asettumaan?" kysyi Antti, kun ei sattunut muita olemaan tuvassa.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin kummastellen.

"Minä vaan arvaan", naurahteli Antti.

"Et sinä ollut sitä kuulemassa. Millä sinä naurat!" aloin minä tiukata.

"No kuulehan", sanoi Antti tullen lähemmäksi. "Elä puhu kellekään mitään, minähän sitä pyöritin."

Minun luontoni alkoi uudestaan kohota suuttumuksesta ja aloin tiukasti kysellä että "millä tuhannen keinolla sitä sinä pyöritit, kun ei tuvassa näkynyt ristinsielua."

"Enhän minä tuvassa ollutkaan, vaan tuvan sillan alla ja sieltähän minä pyöritin", selitti Antti.

"Ja sinä säretit minulla rukin", kivahdin minä ja tavoitin tukasta, vaan Antti alkoi surkeasti rukoilla, etten puhuisi mitään, sillä talonväki tietoon päästyään suuttuisi ja maksattaisivat sen rukin.

Heitin sikseen sen tukkajuhlan, kun ennätin ajatella, että on siitä kummituksen käynnistä hyötyäkin, päästään ajallaan nukkumaan, eikä rukista tarvitse maksaa mitään, vieläpä kiitetään minun urhoollisuuttani. Toiselta puolelta suututti se, kun olin tekopelistä niin haltioissani ja muiden kanssa yhtä taikauskoinen. Antilta vaadin minä tarkat selitykset tuohon pyörittämisjuttuun ja selvähän se olikin. Antti oli emännän kylpemään mentyä laskeutunut uunilta ja sitonut emännän rukin polkimeen rihman ja pujottanut sen sillan raosta sillan alle, jossa oli niin syvä kuoppa, että mies sopi kumarissaan siellä liikkumaan. Lattiassa olevan luukun kautta oli sitten itse mennyt tuonne kuoppaan ja asettanut luukun paikalleen. Hyvähän siellä oli sitten saada rukki pyörimään, eikä sitä hienoa rihmaa olisi hoksannut vähillä tarkastuksillakaan, jopa kun sitä hätäisesti katsoo, niinkuin emäntä ja mekin toiset.

Sillä tavalla se tämäkin kummitusjuttu levisi vähitellen maailmalle täytenä totena, enkä sitä minäkään oikaissut kuin vasta vuosien päästä. Ensi lauvantai-iltana sen perästä kylvettiin jo päivän hämärässä, eikä arki-iltoinakaan mennyt niin myöhään kuin sitä ennen.

Pekan kertomuksen loppupuoli sai meidät kummituksilla nauramaan, vaikka alkupuolta kuunneltiin mitä suurimmalla jännityksellä ja ilman selityksettä olisi jäätynä siihen varmaan uskoon, että kummitus on pyörittänyt rukkia.

Kauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä.

Kirj. _Otto Tuomi_.

Tapansa mukaan nousi kauppaneuvos Ekbom kl. 1/2 6 aikana. Hän pukeusi tavalliseen aamupukuunsa: vanhoihin housuihin, joiden takapuolet olivat nahkasta, suoraan, laajaan nuttuun, jonka hihoissa oli paikat kyynärpäissä, ja vanhoihin leveäkärkisiin kenkiin, joissa oli paksut moninkertaiset pohjat.

Pukeutuessaan hän tavattomasti ryki, sillä hänellä oli omituinen kiusallinen vaiva kurkussa, jolle lääkäritkään eivät olleet mitään taitaneet. Tästä rykimisestä heräsivät aina piijat kamarissaan yhden huoneen ja kahden seinän takana ja kiiruhtivat toimiinsa.

Pukeuduttuaan meni hän ruokasalin lävitse kyökkiin, astuen täydellä painolla, ja yhtään varomatta löi ovet kiini jälkeensä. Kyökistä juoksi piika piikakamariin, toisella kädellään kannattaen alushameitaan, toisella suojellen avonaisia rintojaan. Hän oli alushameisillaan tehnyt teekeittiöön tulen että kauppaneuvos huomaisi jo oltavan valveilla. Muuten tuli aina kauppaneuvos kyökkiin ja sanoi:

— Tytöt, on jo aika nousta!

Kauppaneuvoksen tehdessä tämä kiertokulkunsa heräsi tavallisesti rouvakin huoneessaan salin takana konttoorin vieressä, tai jos hän ei ennen herännyt, niin heräsi hän nyt siitä, kun kauppaneuvos veti suurta seinäkelloa seinän takana konttoorissa. Siellä vielä makasi Feeliks, hänen poikansa edellisestä naimisesta. Feeliks oli tylsämielinen, ei ollut voinut lukea ja sen tähden oli jäänyt konttoorin vahdiksi ja asiain kävijäksi. Kauppaneuvoksen tullessa heräsi hän, käänsi päätään ja tuijotti isäänsä kulmainsa alla kuin tuntemattomaan henkilöön, mytistellen suutaan. Hän oli muuten kauppaneuvoksen näköinen, vaan piirteet kasvoissaan olivat elottomat, katse tylsä. Feeliks nousi ja alkoi pukeutua sillaikaa kun kauppaneuvos avasi konttoorin akkunan tuulettamista varten ja tarkasti lämpömittaria ja ilmapuntaria. Talon koira ”Morre”, joka makasi keskellä lattiata, nousi istumaan ja unissaan haukotteli.

Kohta oli teekin valmis, jonka juotuaan hän otti turkkinutun päälleen ja meni konttoorin läpi ulos, Morre venytellen jälessään. Konttoorissa Feeliks veteli pitkällä luudalla lattiaa.

Kauppaneuvos teki kierroksen ympäri kartanon, tarkastellen kaikkialla. Joka kohdasta oli hänellä muistuttamisia ja valittamista. Milloinkaan ei tahdottu tehdä hänelle mieliksi, koskaan ei tehty niin kuin omaa työtään, vaan niinkuin vieraan ja sillä tavalla hänet pian hävitettäisiin, jos hän ei jaksaisi vielä tarkastaa kunkin töitä. Osansa saivat sekä piijat että rengit, päiväläiset ja muut kasakat.

Klo 7 ajoi hän tehtailleen. Musta suuri ori kiidätti lemmon kyytiä ja Morre laukata vunttasi rinnalla. Morre palveli ehdottomasti kuuliaisena isäntäänsä, vaan kestään muista se ei välittänyt. Se vetelehti sekä päivät että yöt konttoorissa, jossa se makasi Feeliksen kanssa, eikä juuri milloinkaan muulloin liikkunut kuin minkä kauppaneuvoksen matkassa. Häntä se seurasi kuin ajutantti kenraalinsa rinnalla, virallisesti ja arvokkaasti, mutta sai ainoastaan harvoin käden taputuksen.

Sillaikaa tulivat konttoristit toimeensa kl. 1/2 8. Säntilleen he tulivat konttooriin, vaan kauppaneuvoksen poissa ollessa he vähän laiskottelivat, laskivat leikkiä ja narrasivat Feelistä. Kun Feeliks tuskastui, uhkasi hän aina kaivata kauppaneuvokselle.

— Mikset sinä koskaan kaipaa _isällesi?_ kysyivät toiset.

Mutta Feeliks ei sanonut koskaan syytä siihen, miksi hän isäänsä kutsui noin arvonimeltään. Sen teki hän kai suuresta kunnioituksesta.

Kauppaneuvoksella oli suuri huoli viinan puhdistajasta. Entinen hyvä oli kuollut ja hänen jälkeensä oli jo kolmas koetuksessa. "Jos minä en saa parempaa puhdistajaa, saan minä lyödä rukkaset lautaan ja lähteä keppi kädessä maantielle", ja oli hän sanonut edelliselle ja samaa hän valitti nykyisellekin puhdistajalle.

Konttoorissa konttoristit haukottelivat ja venyttelivät kädet niskassa, vaan kun kauppaneuvos tulista kyytiä vilahti akkunain ohi, sai jokainen ikään kuin töykkäyksen kylkeensä, leikki taukosi ja kynät rupesivat rapisemaan paperia vasten.

Kauppaneuvos meni kamariinsa, jossa hän selaili muistikirjaansa. Eräässä läheisessä huoneessa lapset aterioitsivat ja tinkivät pitämään kovaa ääntä, vaan äitinsä heitä alituiseen varoitti. Piti olla hyvin hiljaa, kun kauppaneuvos oli kamarissaan, muuten tuli hän ovelle, katsoi vihaisesti rouvaansa ja sanoi: — Eikö kukaan saa hillityksi noita lapsia, että saisi olla rauhassa! Vaan kun he olivat hiljaa, tuli kauppaneuvos aikanaan heidän luokseen, sanoi hyvän huomenen ja mahdollisesti vähän hymyilikin lapsille. Rouva seisoi lasten takana kuin lapsen piika, joka pelkää muistutuksia lasten hoidosta.

Rouva oli kolmen lapsen äiti. Hän oli ennen ollut kaupppaneuvoksella "sisäneitsyenä" ja hoitanut kivuliasta rouva-vainajata, kauppaneuvoksen edellistä vaimoa. Hän oli ollut lasten hoitajanakin, ja kohta kun kivulias rouva oli silmänsä sulkenut, oli _hän_ lisännyt perhettä yhdellä terveellä, reippaalla pojalla, joka oli niin kauppaneuvoksen näköinen, ettei sitä vastaan kukaan kyennyt väittämään.

Kauppaneuvos oli arvostaan pitävä mies ja oli tottunut vastaamaan teoistaan. Kaikkien ihmeeksi otti hän sisäpiikansa vaimokseen. Mutta häät olivat pienet, ei niinkuin ennen. Vaan hän oli korottanut vihityksi puolisokseen sen, jonka hän oli alentunut viettelemään, ja tehnyt hänen lapsensa lailliseksi perillisekseen.

Oli ennen puhuttu "kauppaneuvoksen Almasta", jolla käsitettiin kepeäkenkäistä, hauskan näköistä naista, jolla oli kylliksi ylevä käytöstapa säästääkseen hänet renkimiehiltä ja käsityöläisiltä kauppaneuvoksen lapsenhoitajaksi.

Tapansa mukaan pikimältään perhettään tervehdittyään meni kauppaneuvos konttooriin.

Hänen konttoorissa ollessaan vallitsi häiritsemätön hiljaisuus. Hän istui perimäisenä pulpettinsa takana, konttoristit kahden puolen hänen edessään.

Hänen suora, pitkä nenänsä, korkea otsansa, johon ihmetyksestä, odottamatonta kuullessaan tai jotakin uutta havaitessaan ilmestyi sarja erittäin selviä ja säännöllisiä juovia, tuuheat kulmakarvat ja suora ryhti tekivät hänet omituiseksi säntillisyyden perikuvaksi, joka läheisiinsä ehdottomasti vaikutti. Tukkansa alkoi harmaantua ja korvistaan pisti esiin tukku harmaita karvoja. Kun hän tähtäsi katseensa käskynalaisiinsa, vaikutti se kuin komentosana sotamiehille: pää pystyyn, rinta ulos ja vatsa sisään!

Konttoristit istuivat samaan tapaan suorana ja kirjoittivat samaan tapaan hienoa ja säännöllisesti kaltevaa kuin kauppaneuvoskin. Hän ei ollut muunlaiseen käsialaan tyytyväinen ja sen vuoksi olivat konttoristit opetelleet kirjoittamaan sellaista. Ainoastaan "tarkka kello", vanhin konttoristi, joka oli vanhempi kauppaneuvosta, kirjoitti omalla tavallaan pystyä ja paksua.

Pitkäheilurisen seinäkellon käynti kuului hyvin selvästi konttoorin äänettömyydessä. Kelloa hoiti kauppaneuvos itse. Häntä miellytti tuo kello hairahtumattomuutensa vuoksi ja hän sanoi useasti apulaisilleen: — Kun te olisitte kuin tuo kello! — Kello oli kuin konttoorin sieluna, se oli tämän kauppahuoneen todellinen ilmestysmuoto. Sen pitkän heilurin verkkasat, varmat, perin säännölliset liikkeet vaikuttivat painavasti. Kun kello oli kerran puhdistettavana ja sen sijalla pieni kello vilkkaasti käydä reppasi, tuntui konttoorissa oikein hauskalta.

Rouva tuli konttooriin ja kevein askelin arasti lähestyi kauppaneuvosta. Hän sai hetkisen odottaa ennen kuin kauppaneuvos kääntyi hänen puoleensa.

— Mitäs sinä?

— Minä pyytäisin talouteen yhden säkin vehnäjauhoja, yhden topin sokeria ja viisi kiloa kahvia.

— Etkös sinä aivan vasta saanut niitä?

Rouva luetteli talouskirjastaan, joka oli hänellä kädessään, milloin hän mitäkin oli saanut.

— Niin, niin — niin niin, vaan paljo sitä vaan näkyy kaikkea menevän. Menköön Kusti antamaan.

— Kiitän pappaa! kiitti rouva nöyrällä katseella.

Konttoorissa oli niin painostavaa. Jokaisella oli kuin raskas kuorma hartioillaan, vaikkei työn paljous heitä suinkaan rasittanut. Konttoristit vuorotellen paperikorista rutistivat taskuunsa paperia, ottivat avaimen ovensuunaulasta, niin että sen "ukko" kuuli ja pujahtivat ulos, — ei kuitenkaan muuta varten kuin päästäkseen hetkeksi vapauteen ja tupakoimaan.

Konttoorissa suoritettiin useimmat asiat kirjeellisesti, vähän siellä ihmisiä kävi. Jos joku sattui siellä käymään, oli se konttoristeista hyvin hauskaa konttoorin ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa.

Erään kauppaneuvoksen vuokratalon asukas, suulas leskirouva, oli edellisenä päivänä käynyt valittamassa, että heidän ruokasalinsa sillan alta levisi kamala haju. Sitä oli kauppaneuvos itse käynyt katsomassa, vaan hän väitti, että piijat ovat vaan likavesiä sinne valuttaneet, josta vähän hajua tulee, jonka vuoksi hän ei suostu siltaa auki repimään. Sen jälkeen oli rouva omalla vastuullaan nostattanut sillan, ja sieltäpäs löytyi rotan raato, niin kuin hän oli väittänyt. Nyt tuli hän konttooriin perimään työstä maksua ja kertoi rotan olevan tallessa, jos kauppaneuvos ei muuten uskonut.

Mutta kauppaneuvos ei olisi tahtonut sittekään ruveta maksamaan sillan nostoa, vielä vähemmin lattian maaluuta, kun maalaus siltaa auki penkoessa oli turmeltunut. Rouvan sieti soittaa suutaan hyvän aikaa ja kuvailla asiaa monelta puolen, ennenkun kauppaneuvos suostui maksamaan sillan noston 2 mk. Lattiaa hän ei suostunut maalauttamaan millään ehdolla. Rouva poistui hyvin kiihottuneena.

Harvinainen hauskuus sattui tänään konttoorilla, kun kaupungissa yleisesti tunnettu juoppo nikkari Vänskä tuli konttooriin. Kun etehisestä kuului epävarmoja askeleita, meni nuorin konttoristeista katsomaan ja huomattuaan hänen olevan täydessä seilissä alkoi hän häätää häntä pois.

— Minulla on asiaa itselleen komersrootille, selitti Vänskä ylpeästi ja tunkeutui vaan sisään. Hattu kourassa, tukka silmillä ja kasvot liassa hän nöyrällä äänellä tervehti kauppaneuvosta.

— Mitäs asiaa? kysyi kauppaneuvos.

— Minä olen Heikki Vänskä, jos herr... herr komersrooti tuntee.

— Mitä on asiaa? kysyi kauppaneuvos ankarasti.

— Mi — nä olen kahdeksantoista vuotta herr komersrootin viinat juonut ja monet markat siitä teille tuonut.

— Ajakaa ulos tuo mies!

— Seis, minä sanon. Minä olen saaliissa herr komersrootilta ko-korkoja niistä viinarahoista, mitä minulta on teille tullut — en puhukaan kuin hullut.

Vänskä tiesi sanoneensa painavan sanan ja silmät turjallaan odotti vaikutusta.

Hetki oli jännittävä. Konttoristit pysähtyivät työssään ja innolla odottivat, mitä tuleman piti.

Kauppaneuvoksen nenä tuhisi. Hän otti kukkaronsa ja viskasi markan rahan Vänskän eteen pöydälle.

— Siin'on! Mene nyt pois.

— Kiitos, herr komersrooti. Markka on jo paljo rahaa, se ei tee suulle pahaa.

— Mene nyt siivolla pois.

— Soisin, että siivolla oisin ja tämän markan kiltisti joisin. Hyvästi!

Vänskän käynnistä oli konttoristeilla ääretön riemu. Mutta he eivät voineet siitä kuin ainoastaan sydämessään iloita, sillä kukaan ei uskaltanut konttoorissa nauraa. Ainoastaan silmissä loisti ilo, kun he vilkuivat toisiinsa. Mutta konttoorista päivälliselle päästyä klo 3 he kadulla päästivät sitä suuremman naurun, ja siitä riitti heille puhumista pitkäksi aikaa.

Konttoristien mentyä istui kauppaneuvos vielä konttoorissa. Hän tarkasteli mitä kukin oli tehnyt, sillä vieraisiin ihmisiin hän ei paljoa luottanut.

Parhaiksi hän jouti menemään päivälliselle. Rouva ja lapset olivat saaneet odottaa. Istuessaan pöydän päähän olivat hänen ajatuksensa vielä kiini kauppa-asioissa ja hän teki veitsen kärellä näkymättömiä numeroita lautasensa pohjaan.

Rouva toi kädestä vanhinta lastaan ja varovasti istuutui pöytään, asettaen tämän lapsensa kauppaneuvoksen ja itsensä väliin. Hänellä näet oli vaistomainen tunne siitä, että tämä lapsi, pieni sievä poika, — muut lapset olivat tyttöjä — hänet oikeastaan liitti kauppaneuvokseen ja oli korottanut hänen vaimokseen.

Rouva oli totuttanut pienet lapsetkin olemaan hiljaa isän läheisyydessä, kun hänellä vaan näytti olevan jotain ajattelemista, ja sitä hänellä olikin aina. Hän söi ahneesti, samalla kiihkeästi miettien erästä kauppayritystä. Pöydässä ei juuri muuta puhuttu kuin minkä rouva kysyessään: — Tahtooko pappa lisää?

Feeliks tuli pöytään tavallisesti varpaisillaan ja pelonalaisesti pälyen, söi paljon, ei virkkanut halaistua sanaa, ja syötyään poistui varovasti kuin varas.

Kiireesti suunsa pyyhittyään palasi kauppaneuvos konttooriin tekemään laskujaan. —