Part 3

Iltapäivällä tuli kauppaneuvoksen luo erään saksalaisen kauppahuoneen asiamies, jonka kanssa hän oli vanha tuttava. Vieras oli hyvin tervetullut. Kauppaneuvos vei hänet kohta saliin. Siellä rouvakin tuli häntä tervehtimään, taluttaen pikku poikaansa rinnallaan. Saksalainen, joka puhui vaan saksaa ja huonosti ruotsia, ei ymmärtänyt yhtään rouvaa, joka puhui ainoastaan suomea. Kauppaneuvos jotenkin virallisesti tulkitsi heidän keskensä muutamia sanoja, jonka jälkeen hän yksinomaan puheli vaan vieraan kanssa. Rouva istui äänetönnä, tehden käsityötä ja lapsi riensi kohta muihin huoneisiin.

Jonkun ajan päästä siirtyi kauppaneuvos vieraineen salista omaan kamariinsa, jossa heidän oli mukavampi pakista, kahvia ja likööriä juoden. Rouvasta se oli mieleen, sillä hänestä oli kumminkin ikävä istua heidän kanssaan, kun hänelle ei mitään puhuttu eikä hänkään juuri tohtinut sekaantua heidän puheeseensa tietäen miehensä olevan hyvin aran häiritsemisestä. Kuitenkin hän oli muuttunut entistä iloisemmaksi ja liikkui huoneissa tavallista reippaammin. Jopa hän hyräili jotakin hauskaa lauluakin mennessään kyökkiin sanomaan että pitävät kahvia varalla.

Koin kaksi tuntia oltuaan kahden kesken vieraansa kanssa, tuli kauppaneuvos, poskipäät punottaen ja hyvän tuulen näköisenä, etsimään rouvaansa ja lapsiaan.

— Miksi te jätätte meidät aivan yksin? Tulkaa nyt tänne tarinoimaan meidän kanssamme.

Hän tarttui rouvaansa hyväillen vyötäisiin ja vei hänet sekä lapset kamariinsa vieraan luo.

Nyt oli hän kuin aivan toinen mies. Hän oli vilkas ja hauska eikä muuta tehnytkään kuin mitä rakastettavimmalla tavalla tulkitsi rouvaansa vieraalle ja päin vastoin. Rouva myös oli muuttunut. Häntä olisi tavallisissa oloissa luullut hiljaiseksi ja umpimieliseksi, vaan nyt hän oli mitä puheliain ja hauskin. Lapset olivat kadottaneet ujoutensa ja arkuutensa ja rupattelivat vapaasti; heitä myös kauppaneuvos tulkitsi ja kertoili heistä vieraalleen. Että rouva täydellisesti voisi olla heidän mukanaan ruvettiin nyt kauppaneuvoksen ehdotuksesta juomaan krimiläistä viiniä, josta kauppaneuvos erittäin piti.

Oli aivan outoa tässä talossa tuollainen iloinen seura, mikä nyt oli kauppaneuvoksen kamarissa. Sitä ei tapahtunut monta kertaa vuodessa, mutta sitä suuriarvoisempia ne hetket rouvalle olivat. Täytyi kuukaudet pitkät, jotka tuntuivat vuosilta, elää kuin linnassa, jonka ankaran, umpimielisen herran edessä kaikki vapisivat, ei mitään vierailuja kaupungilla, sillä niistä ei kauppaneuvos pitänyt; olla pelonalainen kotivanki, jonka ilona ja huvituksena toki olivat omat lapsensa, vaan joitten kanssa hän aniharvoin uskalsi antautua iloisiin leikkeihin pelossa että niistä tulisi liika vallattomia, josta kauppaneuvos ei pitänyt — tämän kaiken jälkeen tuntui rouvasta kuin juhla- ja riemupäivältä saada olla muutama hetki vapaasti ja luonnollisesti omassa kodissaan ja nähdä kauppaneuvosta rinnallaan hellänä, hauskana aviomiehenä, joka hyväili häntä ja haasteli hänen kanssaan. Hän oli siitä suuresti kiitollinen tuolle saksalaiselle vieraalle, jonka tulon jälkeen hän jo kohta oli saanut hyviä toiveita.

Joka oli nähnyt kauppaneuvosta tavallisessa olossaan, ei olisi voinut tuntea samaksi sitä iloista, puheliasta miestä, joka hän nyt oli.

— Minun pikku vaimoni ei ole suurta eikä rikasta sukua, kertoi hän vieraalleen, ottaen vaimonsa käden omaansa — onpahan vaan pienen talon tyttö maalta, mutta hän on sitä parempi minusta: hänessä ei ole oikkuja niin kuin ensimäisessä vaimossani, vaan hän on hyvyys itse, oikea enkeli! Milloinkaan ei ole hänessä ollut syytä, se on aina minussa, jos joskus on väittelyä sattunut. Minä olen ollut monta kertaa paha, alituisesti paha ja hyvin ikävä puoliso, mutta minun pikku Almani se on sittekin aina niin kiltti ja hyvä. Hän on lahjoittanut minulle näin kauniita lapsiakin.

Vaimonsa ja lastensa ympäröimänä ja heitä hyväillen ei voinut muuta kuin ihailla heidän onneaan, eikä saksalainen ollenkaan uskonut hänen puheitaan omasta pahuudestaan.

Kassööri tuli ilmoittamaan että konttoristit olivat menneet ja kysyi pitikö hänen odottaa kauppaneuvosta kassan laskemista varten. Nyt oli näet kuukauden viimeinen päivä, jolloin aina kassa laskettiin.

— Tulkaa tänne yhteen seuraan, lasketaan kassa sitte, sanoi kauppaneuvos.

He viettivät koko illan hauskaa seuraa, ja kaikista hauskinna oli kauppaneuvos.

Illallisen syötyä ja vieraan mentyä mentiin lukemaan kassaa. Kauppaneuvos tahtoi kaikin mokomin rouvaansakin siihen toimitukseen ja pikku Albert, joka vielä oli valveilla, tuli myös mukaan. Feeliks makasi konttoorissa sikeässä unessa.

Kauppaneuvos keksi mielestään sievän tempun siinä, että luki rahoja rouvansa helmaan.

— Miksi sinä Alma niin harvoin käyt täällä konttoorissa? torui hän hellästi. Täällä on muutenkin niin ikävää ja yksitoikkoista, että olisi hauskaa kun sinä aina kävisit täällä.

— Enhän minä tahdo tulla häiritsemään, teillä kun on täällä kaikilla tärkeätä työtä.

— Siitä viisi! Minä olen itse niin jörö ja kylmä ja olen varmaankin hyvin ikävä koko ympäristölleni. Mutta sinä, joka osaat olla niin hilpeä ja viehättävä, sinun juuri pitäisi tulla aina tänne häiritsemään meitä vähäsen. Se tekisi niin hyvää. Kyllä minä aina huomaan, kun konttoristit joka puolen tunnin päästä ottavat paperikorista paperia ja helistävät avainta... heillä on täällä niin ikävä, että pitää olla jotakin huvitusta. Mutta minä en mahda sille mitään, minä olen niin jäykkä. Minä olen myös liijan tarkka ja pikkumainen, kyllä minä sen monta kertaa jälestä päin huomaan, mutta minä en mahda sillekään mitään... Näin puheli hän rahoja lukiessaan, josta ei tahtonut oikeata tolkkua tulla; hänen täytyi alottaa aina uudestaan. Viimein hän hylkäsi koko toimituksen ja paiskasi kaikki rahat rouvansa syliin.

— Kyllä ne ovat oikein, oikeinhan ne ovat olleet aina ennenkin. — Vaan minun mieleeni muistuu se juoppo Vänskä, joka kävi täällä päivällä. Minä tein tyhmästi että annoin hänelle mitään; hänen vaimolleen ja lapsilleen minun piti antaa. Lähetä sinä tämä hänen vaimolleen huomenna.

Näin sanoen antoi hän satamarkkasen rouvalleen ja kertoi sitte Vänskän käynnistä. Hän näytti asiata ajatelleen jo ennemmin, vaikka hän vasta nyt siitä puhui.

— Kyllähän se on surkeata, että viina tekee semmoisia raukkoja kuin sekin Vänskä, puhui hän. Mutta ei se ole yksistään viinan syy. En minä viinaa sitä varten valmista, että ihmiset sillä juovat itsestään älyn ja voiman, — se on heidän oma syynsä. Minä valmistan sitä nautintoaineeksi ja järkevästi käytettäväksi, — niin kuin kaikkea tässä maailmassa on käytettävä järkevästi. Minkä minä taidan, että maailmassa on niin paljo raukkoja, jotka yhdellä eli toisella tavalla syöksevät itsensä turmioon? Mutta semmoisten onnettomia perheitä on autettava, sillä ne ovat viattomia kärsimään. Sinä saat, Alma, etsiä muitakin semmoisia perheitä, niin minä autan heitä. Ne olisi pantava linnaan pakkotyöhön semmoiset miehet.

Näin hän useinkin puheli pienessä hutikassa ollessaan. Selvänä hän oli niin kokonaan kiini kauppa-asioissaan, ettei hän joutanut niistä puhelemaan, kun oli niin umpimielinen. Mitä hän lupasi, sen hän myös täytti. Selvänäkin hän oli joskus ajatellut köyhäin lasten kasvatuslaitosta, joka olisi hänen kaupunkiin perustettava, ja vaikkei se aate ollut hänessä vielä aivan suurta valtaa saanut, oli se kumminkin kehittymässä.

Levolle ruvetessa riisui kauppaneuvos itse Albertin ja laittoi hänet nukkumaan. Ja hän oli niin hauskana ja sukkelana, että hänen vaimonsa täytyi paljon nauraa. Hän oli nuortunut kolmekymmentä vuotta ja oli kuin vasta nainut onnellinen aviomies. Vaimoltaan hän polvillaan riisui kengät ja sukat, ja kaikilla muilla ylenmääräisillä kohteliaisuuksillaan oli aivan tukehuttaa hänet, kun piti niin paljo nauraa.

Jo yöpuvussaan ollen pyysi kauppaneuvos häntä vielä katsomaan lapsia. He menivät. Kauppaneuvos ei malttanut olla toista tyttöään ottamatta syliinsä ja suutelematta häntä, josta lapsi heräsi ja nähtyään olevansa isänsä sylissä, isänsä, joka niin iloisena katseli häntä, rupesi lapsi herttaisesti nauramaan ja uni karkottui häneltä kokonaan. Kauppaneuvos pani sukat hänen jalkaansa ja vei hänet sylissään saliin, jossa he kolmen rupesivat piilosille. Se oli lapsesta äärettömän hauskaa. Siinä joutuivat huonekalut epäjärjestykseen, ja kaikki oli niin hauskaa, kun he valkeissa vaatteissaan juoksentelivat. Kerran kun lapsi oli etsimässä, löysi hän piilossa olijat sohvan takaa suutelemassa toisiaan...

Aamulla kauppaneuvoksen jo mentyä konttooriin järjesteli rouva salissa huonekaluja. Hän oli niin onnellinen, hän tunsi niin paljo iloa rinnassaan. Sillä eilen oli hänellä ollut harvinainen juhlapäivä, josta hän oli niin paljo iloa nauttinut. Samalla liiteli hänen ajatuksissaan muistot niiltä ajoilta, jolloin kauppaneuvos häneen rakastui. Samallaisella hauskalla tuulella oli hän aina silloinkin ollut, niin hyvä ja rakastettava. Väliajoilla hän oli ollut hänelle kohtelias ja huomaavainen. Silloin kun kauppaneuvos voitti hänet lupauksillaan, silloin hän oli ottanut hänen päänsä niin sievästi käsiinsä...

Lapset tulivat hänen luokseen saliin silmät kirkkaina, ja toinen tytöistä kysyi:

— Mamma, oliko se totta, kun yöllä oltiin täällä papan kanssa piilosilla, vai oliko se unta?

— Totta se oli, lapseni.

— Miksi ei meitäkin herätetty! valittivat toiset pahoillaan.

Kuningattaren romaani.

Historiallinen novelli.

Kirj. _Emil Peschkau_. Suom. F.A.C.

Erään ruotsalaisen linnan muotokuvakokoelmassa löytyy naisen kuva, niin erityisen viehättävä, että sen eteen jokainen kävijä mielellään seisattuu, vaikkei ymmärtäisikään häntä opastavan vahtimiehen selitystä. Kuvan viehätys ei kumminkaan ole ainoastaan sen erittäin totisissa, viisaissa ja kuitenkin suloisissa vaaleanverisissä kasvoissa, eikä siinä vastakohdassa, jonka toiselta puolen kuvan silmiin pistävä korkea otsa ja sen suuret ankarasti katselevat silmät ja toiselta kuvan miellyttävän pehmeä leuka ja sen pienoinen suu, ikäänkuin suudeltavaksi luotuine huulineen, keskenään muodostavat. Huomiota vielä enemmän kiinnittää tytön omituinen puku, sitä omituisempi, kun tietää että edessä on eräs ruotsin kuningatar. Vaatetuksensa ei ole kuninkaallinen, eikä naisellinenkaan, ja ehdottomasti tulee sitä nähdessä ajatelleeksi uus-aikaisten ameriikkalaisnaisten emansipatsiooni-harrastuksia. Kristiinalla on yllään miehen takki, kumminkin tavallista pitempi, ja jonkun verran aukeneva vyötäisistä ylhäälle päin, niin että voi nähdä ne valkeat pitsit, jotka rintoja peittävät. Takin alta huomaa housut, jotka käyvät punaisten, turkiksilla päärmettyjen pienten saappaiden päällitse, ja hänen vaalealla tukallaan on yksinkertainen vaatettava, samoista jaloista turkiksista tehty myssy.

Jos tunteekin maailman historian salaisuuksia, ei tämän nuoren kuningattaren olento omituisuudestaan siltä mitään kadota, vaan on meille tuon puku-arvoituksen selittäminen mahdollista.

Kristiina oli Kustaa Aadolfin tytär, ja kun suuri kuningas oli 1632 kuollut Lützenin kentällä, tuli 6-vuotinen tyttärensä hänen seuraajakseen valtaistuimella; vastaiseksi tosin "holhoojahallituksen" turvin, mutta jo 18-vuotiaana otti hän hallitusohjakset omiin käsiinsä. Kasvatuksensa oli ollut kerrassaan miehelle sopiva. Tähän tuli vielä lisäksi, että hän oli hyvin lahjakas; hän kääntyi jo aikaisin erityisellä hartaudella tieteisiin ja oppi ylenkatsomaan totiselle hengelle arvottomana kaikkea, mikä useammalle ihmiselle iloa tuottaa tahi sydäntä liikuttaa.

Hallitsijana tahtoi olla Kustaa Aadolfin tytär, ja muu elämänsä kuului tieteelle.

Hän erkani hovitavoista joka suunnalle, seurapiirinsä vaikuttavat henkilöt olivat kaikki oppineita, joita hän luokseen kutsui kaikesta Euroopasta (myöskin suuren fllosoofin Carthesiuksen oli hän hoviinsa kutsunut), ja kun hallituskunta, sen etunenässä valtiokansleri Akseli Oxenstjerna, hänelle esitti sen toivon, että hän antaisi kätensä Brandenburgin Freedrikki Vilhelmille (vastaiselle "Suurelle vaaliruhtinaalle'"), loukkautui hän suuresti, kun hänestä noin tuostaan oli voitu luulla moista inhimillistä heikkoutta. Hän selitti juhlallisesti, ettei hän milloinkaan tahtoisi mennä naimisiin, ja piti myös siitä kiinni, kun häntä myöhemmin muistutettiin velvollisuuksistaan maataan kohtaan. Vuonna 1649, 23-vuotisena, hän toistamiseen vielä antoi valtioneuvostolle saman selityksen ja samalla pakoitti tämän ynnä säädyt valitsemaan orpanansa Kaarle Kustaan vallanperijäksi perinnöisyysoikeudella.

Kuningattaren jatkuva elämä mutkitteliin omituisimmalla tavalla, johon ei löydy mitään selitystä historiallisista teoksista. Niistä kumminkin käy selville, ettei tätäkään haurasta ihmissydäntä mahtava rakkaus ole jättänyt koskettamatta.

* * * * *

Eräänä kevätpäivänä 1650 pani Tukholman mielet kuohuksiin uutinen murhasta, joka oli tapahtunut hyvin kummallisella tavalla.

Edellisenä yönä oli jostakin niistä ahtaista jyrkistä solista, jotka "Stortorgetin" kauppapaikalta vievät alas laivasillalle suolajärven luo — tuskin sadan askeleen päässä kuninkaallisen linnan puutarhan muurista, — äkkiä kuulunut aseiden kalsketta; hätähuuto oli kuulunut ja vahdin saapuessa paikalle oli nuori aatelismies juuri vetänyt miekkansa mustassa ritaripuvussa olevan miehen rinnasta, joka makasi kuin kuollut kadun graniittiperustalta. Vahti näki vielä, mitenkä yön pimeydessä kolmaskin pakeni, joka oli suunnannut matkansa Mälarinjärvelle päin, mutta ei seurannut pakenijaa, vaan katsoi parhaaksi vangita aatelismiehen ja huutaa ihmisiä apuun, jotka kenties vielä voisivat auttaa haavoitettua. Tämä vielä eli ja äkkiä näytti siltä kuin olisi tahtonut kohota pystyyn. Verestävät silmänsä ohjautuivat voimattoman vimman kamalalla ilmeellä vastustajan nuoruutta uhkuvaan olentoon, sitte avautuivat hänen huulensa, jolloin voitiin kuulla seuraavat vaivoin esille puserretut sanat: "Elkää häntä uskoko — hän on minut houkutellut tähän ansaan — hyökännyt päälleni — koska olen hänen salaisuutensa — hän on pahan tekijä — hän pelkäsi..." Lopuksi kuultiin ainoastaan hengästynyt korahdus, tuskallinen korina, onnettoman pää retkahti kivelle jälleen, hän oli kuollut.

Muutamat läheisistä taloista sillä välin paikalle ehättäneet porvarit olivat heti tunteneet kuoleman kielissä olevan miehen. "Herra Galeas Salvius”, kuultiin heidän murajavan, ja samassa osoitti eräs porvari uhkaavasti aatelismiestä.

"Taaskin muukalainen!" huusi hän ja siltä näytti kuin olisi tahdottu käydä tämän kimppuun.

Vahti, joka juuri oli ottanut miekan hänen kädestään, pyysi hiljaisuutta ja käski vangitun sanomaan nimensä.

"Olen markiisi Fiilip von Roche Talmont", sanoi tämä äänellä, joka tosin osotti kummastusta, mutta ei mitään kiivautta. "Herra Galeas Salviuksen tunsin, mutta en ymmärrä hänen viimeisiä sanojaan, enkä tätä hyökkäystä, sillä _hän_ se toisen miehen kanssa minun päälleni karkasi, vieläpä takaapäin tuosta porttikäytävästä. Että niin onnellisesti selviysin asiasta, siitä on minun varmaankin kiittäminen ainoastaan kaikkivaltiasta ja puhdasta omaa tuntoani. Olen tosin, hyvät ihmiset, muukalainen, tuskin neljää viikkoa ollut Tukholmassa, mutta en tiedä, olenko tehnyt kärpäsellekään mitään pahaa. Mikä noin on voinut suututtaa herra Galeas Salviuksen minuun, sitä en ymmärrä, ja mitä salaisuuteen tulee... no niin, minulla on kyllä salaisuus — jotakin salaisuuden tapaista, mutta pahan tekijän salaisuus se ei ole, sen voitte uskoa."

Sitte vaati hän vahtia kulettamaan itseään pois, ja murinassa, jota taas kuului, oli jotakin hyväksyvää. Hänen tyyni käytöksensä, voimakas, miellyttävä ryhtinsä, omituinen miehekäs iloisuus, jota olentonsa tuossakin varsin tukalassa tilassa uhkui, kiinnittivät itseensä. Nuo terveet, uskaliaasti veistetyt kasvot vaaleine silmineen ja lyhyine vaalean ruskeine leukaan suippenevin kavaljeeripartoineen olivat tukholmalaisille vähemmän tuntemattomat kuin Galeas Salviuksen tumman synkkä naama, joka kyllä kuului vanhaan ruotsalaiseen sukuun, mutta oli perinyt äitinsä, Livornosta kotoisin olevan naisen, italialaiset kasvon juonteet. Kuollutta vietäessä pois seurasivat melkein kaikki silmät ainoastaan säälien nuoren markiisin notkeaa olentoa.

Surullinen tapahtuma jäi sitä enemmän pääkaupungin puheen aineeksi, kun Roche Talmontin markiisilla oli huono onni puolustautuessaan. Ilmoituksissaan oinasta persoonastaan häntä kyllä ei saatu valheista kiinni ja mitä hän siitä ainoasta salaisuudestaan ilmaisi, joka hänellä oli, se sai pian vahvistusta. Nimensä oli todellakin Fiilip, Roche Talmontin markiisi ja oli Brüsselistä kotoisin. Siellä oli hän voittanut espanjalaisen grandin tyttären sydämen, grandin, joka oli Alankomaiden hallitusta johtavan perintöprinsessan ministeri. Mutta rikas espanjalainen ei ensinkään näyttänyt taipuvaiselta tekemään köyhää flamilaista markiisia onnelliseksi tyttärensä kättä hänelle lahjoittamalla, vaan eräänä päivänä Roche Talmont ryösti rakastettunsa. Pitkälle he eivät kumminkaan päässeet, ja seuraus oli, että Donna Luisa Mendez sulettiin luostariin ja Roche Talmont hallitsijattaren käskystä ajettiin maasta pois.

Ollen varaton ajatteli hän koetella onneaan jossakin hovissa, ja niin tuli hän vihdoinkin Tukholmaan, joka siihen aikaan mahtavasti veti luokseen lahjakkaita, maailmassa eteenpäin pyrkiviä luonteita. Oppineet ja kirjailijat, joita kuningatar suojeli, Vossiukset, Heinsiukset, Mézerayt, Salmasiukset, Naudet, Meibomit, Carthesiukset, täyttivät maailman ylistyskirjeillä, jotka kertoivat "pohjoismaisesta Pallas Atheenasta" ja Suuresta Kristiinasta, joka etuluuloitta kummastusta herättävällä tarkkanäköisyydellä kykyjen tuntemisessa tasoitti tien itsekullekin, joka sen ansaitsi. Mutta Roche Talmont ei tiennyt, ikävä kyllä, enemmän kuin usea muukaan sitä, että Ruotsin kuningatar oli aulis ainoastaan oppineille. Hänelle tosin onnistui tulla kuningattarelle esitellyksi, mutta tämä kuunteli häntä välinpitämättömästi, ja käänsi silmänsä hänestä miltei halveksien. Markiisi-poloinen ei ollut eläessään paljoa muuta kirjoitellut kuin rakkauden kirjeitä Donna Luisalle ja sitä paitsi oli hänen ulkomuotonsa kokonaan maailman miehen: mikä hänen sanoistaan kaikui kuningatarta vastaan, ei tosin ollut hengetöntä, mutta siinä oli maailman mielisten ihmisten vihattu henki. Niinpä erkani kuningatar hänestä jotakuinkin suosiottomasti ja antoi muistutuksen Mézeraylle, joka oli johtanut maanmiehensä hänen luokseen. Roche Talmont huomasi, ettei hän täällä ollut paikallaan ja olisi varmaan jättänyt Tukholman tuota pikaa ellei olisi joutunut hurvittelijain pariin, joita Kristiinan orpana, tuo maailmanmielinen pfalzkreivi Kaarle Aadolf, väliin arveluttavasi lähenteli. Näiden seurassa oppi Roche Talmont myöskin tuntemaan Galeas Salviuksen, joka tosin työskenteli oppineena omassa laboratoriossaan jonkunlaisella menestyksellä harjoitellen kemiallisia opintoja, mutta huikentelevan elämänsä takia oli tullut kuningattaren piiristä karkoitetuksi. Tuttavuus oli kaikkien niiden sanojen mukaan, jotka siitä tiesivät, ollut ainoastaan aivan pintapuolista, niin että yöllinen päällekarkaus, olipa sen sitten alkuunpannut kumpainen hyvänsä, ruotsalainen tahi flamilainen, jäi yhtä selittämättömäksi. Markiisin asiaa pahensi kumminkin tuntuvassa määrässä eräs asianhaara, jota alussa ei ensinkään oltu otettu huomioon. Alettiin näet puhella siitä tuntemattomasta, joka oli paennut sillä hetkellä kuin vahti näyttäytyi. Tuntemattoman olisi Roche Talmontin sanojen mukaan pitänyt oleman Galeas Salviuksen toverin, mutta tämän ystävistä ei löytynyt ketään, jota pieninkään epäluulo olisi voinut kohdata. Sitä vastoin kävi selville, että markiisin oma palvelija mainitun yön perästä oli kadonnut ja jäänytkin kadoksiin. Roche Talmont koetti turhaan selittää tätä katoamista, joka rasitti häntä kovin. Tuomareihin vaikutti sitä paitsi häntä vastaan se seikka, että hän oli rahaton keinottelija, jota kyllä voi luulla hämärien juonien nivojaksi.

Niinpä siis kaikki tuntui kallistuvan vahvistamaan sitä todistusta, jonka murhattu viimeisinä hetkinään oli antanut.

Näiden Galeas Salviuksen viimeisten sanojen mukaan, niin hämäriksi kuin ne muutoin jäivätkin, oli markiisi Roche Talmont hänen murhaajansa, oli kavaluudella käynyt hänen kimppuunsa ja lyönyt häneen kuolettavan haavan. Siitä huolimatta viivytteli hovioikeus, jonka ratkaistavaksi asia Espanian lähettilään myönnytyksellä oli lykätty, silmiinpistävän kauvan päättäessään sitä. Näytti siltä kuin olisi markiisin persoonallisuus tehnyt tuomareihinkin niin edullisen vaikutuksen, että he ainoastaan suurella vaivalla voivat päättää hänen langettamisestaan. Kun kuningatar vihdoinkin, tuskastuneena moisesta pitkällisestä vitkastelusta, itse vaati tuomiota, annettiin se ja se kuului: mestauskuolema.

Samana päivänä, kun tuomio julistettiin, antautui Kristiina puhelemaan siitä hovineitsyensä Helena de la Gardien kanssa. Tämä nuori impi oli ainoa henkilö, jota kohtaan kuningattarella oli jotakin sydämelliseen myötätuntoisuuteen vivahtavaa tunnetta. Vaikka Helena — oman selityksensä mukaan — oli muuta kaikkea kuin oppinut ja vaikka hän herttaisella tavallaan usein uskalsi puoltaa arkielämän riemuja, nautti hän kumminkin Kristiinan erityistä suosiota. Tämä löi häntä suopeasti poskellekin ja suuteli sitte otsalle.

"Lapsi olet, Helena, sinua kyllä kärsii," oli hänellä tapana sanoa. Politikoitsijat ja oppineet saivatkin vain osakseen kuningattaren kunnioituksen ja ihmettelyn. Mutta "lapselle" taas, joka oli ainoastaan muutamia vuosia häntä itseään nuorempi, avautui jotakin siitä tunne-elämästä, jota kuningatar ylenkatsoi, mutta joka kuitenkin kyti hänen povessaan.

Helena ei ollut vähän kummissaan siitä, että kuningatar näytti siveellistä tyytyväisyyttä markiisin tuomiosta. "Majesteetti", uskalsi hän vastustaa, "jos tuo markiisi-poloinen kumminkin on syytön, jos herra Galeas Salvius karkasikin hänen kimppuunsa.”

"Tuomio on joka tapauksessa oikea", keskeytti Kristiina tulisemmin kuin muutoin oli hänen tapansa. "Ryöväri ei Galeas Salvius ollut, hän oli oppinut — tosin oppinut, joka... Jos oli päälle karkaaja, silloin oli hänellä syynsä hyökkäykseen."

"Ja mikä olisi syy ollut, Majesteetti?" kysyi Helena.

Kuningatar nauroi ylenkatseellisesti ja sanoi pilkallisesti: "Kummallakin oli luonnollisesti rakkausjuttuja! Rakkausjuttuja ja aina vaan rakkausjuttuja! Ikäänkuin ei olisikaan muuta parempaa tekemistä! Nyt heillä on kumpaisellakin palkkansa ja sen ovat kumpainenkin ansainneet."

Helena katseli salavihkaa hallitsijatartaan ja sanoi sitte arasti ja hienolla hymyllä:

"Majesteetti on julma rakkautta kohtaan, julma ja puolueellinen. Minkätähden olisivat runoilijat lauluissaan niin huikaisevilla väreillä ylistäneet rakkautta korkeimmaksi maailmassa?"

"Runoilijat etsivät ainoastaan kiitollisia aineksia omituisille hengen lahjoilleen. Ja arki-ihmisten alhaiset himot ovat luonnollisesti heille kiitollinen aine, kuten filosoofeillekin, jotka eläimiäkin tutkivat. Mutta minkätähden sinä niin kiivastut — olisitko...”

"En, hyvä Majesteetti — en tunne rakkautta, puolustan sitä vain, kun Majesteetti sitä tuomitsee. Majesteettikaan sitä ei vielä tunne. Mutta jos eräänä päivänä tulette sen tuntemaan —"

Kuningatar purskahti nauruun.