Part 1

KUNINGATTAREN ROMAANI

ynnä

Alkuperäisiä suomalaisia kertomuksia

Kuopiossa, Kuopion Uusi Kirjapaino, 1897.

SISÄLLYS:

Anaski, kirj. _Kauppis-Heikki_. Laivan kannella, kirj. _Kauppis-Heikki_. Kummitus rukissa, kirj. _Kauppis-Heikki_. Kauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä, kirj. _Otto Tuomi_. Kuningattaren romaani, kirj. _Emil Peschkau_.

Anaski.

Kirj. _Kauppis-Helkki._

I.

Anaskin elinkeinot.

Hänen varsinaiset elinkeinonsa ovat kortista ennustaminen, onkiminen kesällä ja viulun soittaminen. Tämä viimeksi mainittu ehkä enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi. Omissa puheissaan kertoo hän edullisimmaksi elinkeinokseen huolettomain tavaran tallentamisen ja joskus ovat muutkin tulleet havaitsemaan olevan siinä puheessa perää, vaikka ei niin suuressa määrässä Kuin hän itse uskottelee. Ijältään on Anaski jo vanha, ulkonäöltään jylseäkasvoinen, pienet silmät syvällä kulmien varjossa. Sitä ei tapahdu koskaan, ettei hän jaksaisi hillitä itseänsä. Jos hänen kertomustensa kuuntelijat nauraisivat katketakseen, istuu Anaski aivan tyynenä, juuri kuin kertoisi kaikkein totisinta asiata maailmassa. Ja että hänen elämästään ja varsinkin kertomuksistaan löytyi joitain naurettavia paikkoja, panen tähän näytteeksi muutamia otteita.

II.

Anaski mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.

Oli juuri jänisten ammuntalupa tullut. Herroja kulki pyssyin ja koirain kanssa veneellinen saaresta saareen, joissa aina syntyi tillimäinen möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan ja rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan leikkaamassa, Anaski sai siinä yksinään köllehtiä. Viimein tuli herroillekin nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli kyselemään ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon miehiä.

— No, ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen itseänsä pöydän päässä.

— Saisikohan tässä rahalla ruokaa? kysyi herra.

— Saanee tuota toki näin kesällä ruokaa.

Anaski meni enempää puhumatta ulos ja toi tuohisen, jossa oli leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.

— Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.

Vieras katseli jo vähän epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:

— Tuolta ollaan Helsingistä.

— Vai niin kaukaa. — No, siinä sitä olisi aluksi ruokaa.

Hän laski tuohisen pöydälle.

Myhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin pienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti viimein murun ahvenen selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei ollut varmaan erittäin syömärin sukua, koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja kysyi että mitä se ruoka maksaa.

— Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä se ruoka-ateria tavallisesti maksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski vakavasti.

Herra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.

— Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja kun te näin runsaasti maksatte, niin minä tuon vielä viime palaksi voitakin.

Kuultuaan näin herkulliset jälkiruuat saavansa, pääsi herralta röhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi kumma ukko. Nyt he tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan puhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.

— Missä tässä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.

— Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän kotimieheksi, kertoi Anaski.

— Hyvästikkö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?

— Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen isäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun se oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.

— Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla sen isäntänne kipeät silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi.

— Se asia on sillä lailla, selitti Anaski vakavasti. Mökkiläisen kun on maksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin jälkivuosina täytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan nyt kun on jaettuna riihisäkeistä isännälle ja meille, niin minä nostan sen kolmannen kapan kohdalla aina pohjapuolella ja siitä kaataa kumautan aina sen säkkiin ja sanon että isännälle pitää antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä ymmärtää, on vaan hyvillään että kun on niin hyvä mökkiläinen, joka kukkura kappoja antaa.

— No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon suurempi teille tuli.

— Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen tarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja kantaa jälestä aittaan.

— Hyvä on poikakin vaarilla.

— Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäin.

— Vaan eikö se isäntänne pääse tietämään sitä keinoa, kun kerrotte näin muille?

— No niitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä muille kerrokaan.

— Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?

— Ei tässä omilla heinillä elätä, kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on heinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmetkin.

— Miksikä yöllä?

— No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se suureen kokoon tee suurta lovea.

— Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.

— Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, vaan sen sanon, että jos muutkin mökkiläiset olisivat vähän virkeämpiä hämärän aikoina, niin eivät tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin jyviä, milloin heiniä rukoilemassa.

— Niitä pitäisi neuvoa.

— Ei niistä tuhmista tule sen viisaampia neuvomallakaan.

Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toi sen ruokapaikan etsintään, taikka jatkamaan jahtia.

— Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä? arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajaa, vaan ei niitä saa ampua kuin silloin tällöin.

— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille kiven koloihin piiloon. Kunhan te menette pois, lähden tästä minä tempaamaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon laskun aikoina heitä on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä näin herrain käynnin perästä kävin aina tappamassa niin paljon, että talvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.

— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihasteli herrat. Kyllä nyt jo ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.

Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.

III.

Anaski povarina.

Huomenna muuttui Anaski onkimaan toisille rannoille. Ahvenet olivat nyt syksykesällä paljo niuhempia syömään, niitä täytyi houkutella ja etsiä mistä nälkäisimpiä löytyisi. Keskipäivällä laski Anaski veneensä lähitalon rantaan ja meni pyytämään leipäkannikkansa lisäksi piimää ryypätäkseen. Talossa ei ollut kuin tytär kotona leipiä paistamassa, muut joukot olivat ulkotöissä. Anaski sai tytöltä piimää ja syöksenteli nyt entiset leipävaransa loppuun. Hän oli jo veneelleen menossa, kun tyttö sai uunista leivät pois ja kannettuaan ne porstuaan jäähtymään, muisti että povauttaakinhan sitä pitäisi. Hän luki vielä leivät ja meni sitten kutsumaan Anaskia takaisin, povaamaan.

— Tosia vai valeitako sitä povataan? kysyi Anaski heti työnsä alussa.

— Tosia toki, mitäs niistä valheista, määräsi tyttö.

— No, povataanpa sitten tosia.

Anaski saattoi sovittaa ennustuksensa, miten kukin tahtoi. Kömpelöillä käsillään ei hän viitsinyt moni kertaan korttiansa sotkea, ilmankin olivat kovin kuluneet ja mustat, levitti vaan nelikulmaan ja loksitteli sitten sormellaan kortilta kortille, poikittain ja nurkittain, ja siitä ne muka merkit löytyivät.

— Niinpä niin, alotti hän. Saunaan näyt syntyneen ja itku on ollut ensimäisenä työnäsi. Nyt aikaisena on ollut aikomuksesi lähteä karjakkokouluun, vaan muut ovat sen estäneet.

‒ Mistä Anaski on sen kuullut? kysyi tyttö.

— En minä tarvitse kuulla mistään, onhan tässä selvät merkit... Niin, ja nyt taitaa olla mielessäsi semmoinen toinen koulu. Tämä valkoverinen nuori mies katsella maurottaa kuin kissa hiiren perään. Eikä se taitaisi mikään pahasopuinen mies ollakaan, "herttasia" lehtiä on tässä ympärillä. Mutta ei se ole ainoa paras. Tästä jos hypätään pieni polveke, niin täältä löytyy miltei pulskempi poika. Näyttäisi niinkuin se olisi jokin mestarismies, joko nikkari, taikka jotain muuta vähäistä virkaa harjoittava, ehkä malmin nostaja.

— Eipä ne virat paljoa janota, sanoi tyttö.

— No jos ei janota, niin hypätään toinen mutka ja jos ei sekään ole hyvä, niin otetaan vielä kolmas ja tullaan kotiin takaisin. Ota sitten itsellesi kaksi kaunista nimeä: vanha ja piika, niin ei elämätä sen parempaa.

— Ettäkö vanhaksi piijaksi.

— Ei pakosta, johan minä sanoin, vaan jos näillä toisilla teillä pelkäät leivän loppuvan, niin tällä kotoisella tiellä näkyy olevan leipää, niin kauvan kuin hampaitakin, ja jos pitkään elät, niin puuroa viimeiseltä. Ikäsi loppuun asti pääset onnellisesti, jos vaan ei mitään onnettomuuksia tapahdu. Isäsi kotia näkyy joku pienempi vahinko kohtaavan. Näyttää kuin ruokatavarata katoaisi eli on jo kadonnut. Ruuniveristä, vanhan puoleista miestä arvelevat siihen syylliseksi.

Anaski katsoi vielä viimeiseksi kolmen lehden nostoilla onnen pääpykälöitä ja silloin se oli teko tehtynä. Poislähtönsä varusti hän siksi ajaksi, ettei tyttö ollut porstuassa, kun hän siitä läpi kulki. Tyttö rupesi kohta kantamaan leipiänsä aittaan ja huomasi, että yksi leivistä oli kadonnut. Hän katseli, mutta eihän sitä mistään löytynyt, Anaskin ennustaminen oli käynyt toteen. Mutta hänelläpä olikin nyt kokonainen lämmin leipä veneensä kokassa, ei tarvinnut iltasesta olla huolissaan.

Viimein tyttökin arvasi, että ruuniverinen mies sen leivän otti mennessään, vaan ottakoon.

IV.

Anaski jauhopuuhassa.

Viimeisiä kertoja oli Anaski sinä kesänä uskottelemassa ahvenien ruokahalua, kun muutamana iltana jauhovene tulla töllötti etelästä päin. Purjeen avulla sitä kaksi miestä kuljetti muutamalle maakauppiaalle. Illan hämärässä ankkuroivat miehet veneensä vähän ulommaksi maasta ja menivät taloon yöksi.

Anaskipa ei joutanut sinä iltana nukkumaan. Hän hiipi yön tultua veneeseensä ja sillä jauholotjan luokse, hiilasi ankkurin ylös pohjasta ja alkoi mennä lekutella myötätuulen mukana. Pitkän matkaa hän jo ennätti kulkea, kun vene tarttui selälle kiviseen luotoon kiinni. Anaski koetti sauvomella saada venettä irti luodosta, mutta tuuli sen aina uudestaan lykkäsi kiinni toiseen paikkaan, sillä luoto oli pitkä. Viimein laskeutui pohjasta jaloin työntämään, mutta mitkään keinot eivät auttaneet. Kärsivällisesti teki Anaski työtä aamuhämärään asti, jolloin varsinaiset kuljettajat tulivat kiireesti irtipäässyttä venettään katselemaan.

— Mitä sinä ukko vuohkaat meidän veneen kanssa, sanoivat miehet vihaisesti Anaskille.

— Mitä? tarristautui Anaski puolestaan vihaiseksi miehille. Kaikellaisia tallukoita niitä pannaan jauholastia kulettamaan, kun panevat niin löyhästi kiinni, että pääsee irti. Jos en minä olisi sattunut tähän tulemaan ja suurella vaivalla pidellyt ulompana kivistä, niin kappaleina olisi koko veneenne ja jauhot järven hyvinä.

Miehet muuttuivat Anaskille kiitollisiksi, antoivatpa vielä markan siitä hyvästä, kun on heidän veneitään varjellut.

Järvessä polskuroimisen perästä tuli Anaskille kiire lähteä etsimään lämmintä uunin päällystä. Rantalassa olivat parhaiksi nousseet yöuneltaan, kun hän tallusteli tupaan märkine nousuineen.

— Nuotallakos Anaski on ollut? kysyi isäntä.

— Enpähän niin nuotallakaan, jupisi Anaski kiivetessään uunille. Jauhoja olisin saalistanut tämän kylän köyhille pitkän talven varaksi, vaan eihän tuosta yksinään tullut mitään.

— Mitenkä sinä niitä jauhoja puuhasit?

Anaski kertoi yönsä vieton alusta loppuun aivan rehellisesti kuin tavallisen asian ja harmissaan jatkoi:

— Kyllä ne taas tämänkin kylän kasakkaukot talven tultua kytkäsevät pussin kanssa talosta taloon jauhokopran perässä, vaan ei ne ole silloin ottamassa, kun saisi ilman rukoilematta, ei niin paljon että avuksi tulisivat.

— Mistäpä ne ovat sen tietäneet ja jos olisivat tietäneetkin, niin eipä se semmoiseen toimeen suu syyhy, siitä ei päätä silitetä.

— Mikä siitä tulee, vastusti Anaski. Ei tuosta ole seurannut tämän enempää, vaikka huolettomain tavaran korjuulla olen elänyt suurimman osan ikääni.

— Minkä hyödyn siitä nytkin sait, muuta kuin että housusi ovat märkänä, nauroi isäntä.

— Harvoin minä aivan hyödytöntä työtä olen tehnyt, eikä se tämäkään yritys mennyt aivan mitättömiin. Tuossa on markka, joka on tämän yön tienestiä.

Samassa heläytti hän rahan uunin hyllylle.

— No mitenkä veneellinen jauhoja muuttui markaksi?

— Täytyy ottaa häntäkin, kun ei koko härkää saa käsissään pysymään... Sain tämän markan siitä hyvästä, kun en vienyt sitä venettä sen etemmäksi kuin tuonne luotoon asti.

— Mihinkäs se oli aikomus viedä?

— Tuonne toiselle rannalle, kosken alle.

— Entäs siitä?

— Sinne koskeen olisin kantanut joka säkin, niin jopa olisi kelvannut lähteä tämän kylän köyhäin talvea viettämään. Nyt ne jäivät kuppien pohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs eivät tulleet avuksi.

— Taisi olla viisainta, etteivät tulleet ja se se olisi ollut viimeinen paha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä ne olisivat vieneet "vanhaan taloon" povariksi, puheli isäntä.

— Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle lepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja milläpä täällä enään povannee, sietäisi saada uudet kortit.

V.

Potaatilla eläminen.

Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi. Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli vähän runsaampata. Tuon tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille osasi hyviä naimaonnia ennustella ja pistivätpä poikaisetkin lantin, kun saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempata väkeä huvitteli hän lasauttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita ja muita makuisia puheita. Anaski otti edeltäpäin tarkan selon siitä, mikä se missäkin kelpaa ja asettui aina sen mukaan.

Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken että häneltä niitä saisi potaattia, eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisivät häntä jonkun aikaa. Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin ettei Anaskilla ollut omistaan niinkään monta potaattia, kuin varpaita jaloissaan.

Jo ensimäisenä yönä tulla pötkähti kannannainen potaattisäkki mökin kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä, sillä ruoka tuli talosta. Potaattia keitettiin kolmasti päivässä, niitä kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.

— Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki tahtonut aina iltasilla joutua tyhjäksi.

Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin eläimetkin tulivat jaksavaan potaattikuntoon, Anaski itsekin lihoi helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.

Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.

— Taitaa olla terveellisintä, että minä muutan majaa, sanoi nyt Anaski ja mökin joukot arvelivat samaa.

Hän siirtyi kesäisille laitamilleen, povaillen ja komopuuta kitkutellen nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja kertoi että siellä on potaatin varkaita liikkunut.

— Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.

— Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.

— Lieneekö noita hyvin kaukalaiset syöneet, sanoi Anaski.

— Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän vasta liikkui sielläpäin, arvelivat muut.

— Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Nyt kun menet sinne päin, niin sano sille Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä potaateistaan, itsehän se ne söi, minä vaan kannoin valmiiksi.

— Semmoistako se olikin, rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo Anaski ne elatuskeinonsa ja elättäjänsä.

— Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä hänen oma potaattikuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.

— Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.

— Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan, pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että millä tavalla se sujuu, kun ne kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.

VI.

Anaskin kertomus rantatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.

Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä hän oli elänyt hyvänä poikana vieläpä rikastuikin niin paljon, että oli palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen tuli uusilla kortilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille kuulijoille oli verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti. Ihmeellisintä oli ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän muodosti kertomuksen omaan tapaansa.

— Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, kertoi hän. Minä olen ikäni ajatellut että missä se on ja kun se keisari sallii sen olla, ettei kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löytivät ja näkyi se nyt saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä monta kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan perästä aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen vanhan "tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jähtymään ja lähtivät sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan sotaväelle suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla joka miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta tulelta pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä sitä pantiin viemään, eikä sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin, niin puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin että siitä lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa jälkimäistä hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja mukellutin lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.

— Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.

— Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään. Minä kun menin sitä myömään vaskisepälle, niin se luuli sitä kullaksi ja antoi hyvän hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä tullut kolhaisseeksi toista suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.

* * * * *

Talon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta ja kysyi:

— Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä milloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja valehtelemiseen?

— Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.

— Milloinka tuo sattui?

— Toissa syksynä se sattui. Ahvenet olivat herenneet onkea ottamasta ja minä makailin tuolla Haapasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä. Siellä yksinäisyydessä, lämpöisen saunan lauteella, ajattelin että heitän pois nuo entiset tapani ja elelen täällä erilläni muista elämäni loppuun asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen Eliastakin elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu leipää ja lihaa. Pian minultakin loppuivat entiset eväät ja makailin sitten korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä. Ensimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin pitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä. Sorsat vaan karnuttivat rantasilla, ja kuikka parkui selempänä. Viimein jo potkasi ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on kiinni ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu sisään päästäkseen. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan omissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä makailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että toisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana myöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä jauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.

— Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä toisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja hommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?

— Jo minulla on sen verran valmistuksia kuin muillakin ja miltei vähän enemmän, sanoi Anaski. Haudankaivajata olen pyytänyt ja se on lupautunut pystyttämään hautani päälle tuon vanhan viuluni pohjan ja eläissäni kirjoitutan siihen sanat että

minä vaivanen mato ja matkamies, vaeltanut monta vaarallista retkee ja odotan ehdon hetkee.

Mitäpä siihen olisi ollut syrjäisillä sanomista, he kuuntelivat valmista.

Tämä on nyt lyhyt ja puolueeton kertomus Anaskista, tutkikoon ja tehköön lukija itse johtopäätöksen, mikä hän oikeastaan on.

Laivan kannella.

Kirj. _Kauppis-Heikki_.

Höyrylaiva kulkea tuhutti mutkaisia salmia, joissa kippari sai olla hyvin huolellinen ja ehtimiseen hän kääntelikin ohjaus-pyörää, niin että peräsimeen kulkevat rautariimut alituistaan romisivat. Viimein salmet loppuivat, laiva ohjasi kulkunsa isompaa selkää kohti ja kipparikin saattoi uskoa peräsimen hoidon laivamiehelle, mennäkseen itse levähtämään. Tuuli ei ollut erittäin kovaa, mutta kun se kävi vastaan, tuntui aika vinhalta. Herras-matkustavaiset, jotka olivat kapeampia vesiä kulkiessa kävelleet kannella seutua ihailemassa, menivät nyt salonkeihin. Kannella matkustavaiset käärivät takkejaan lähemmäksi ruumista ja asettuivat selin tuuleen.

Vähän erillään muista, peräkannella, istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena nuoren puoleinen talonpoika, joka näytti olennossaan jonkun verran eroavan yksinkertaisimmista säätyläisistään. Toinen samallainen talonpoika tuli salongista kannelle ja katseltuaan rohkeasti ympärilleen, lähestyi edellistä ja virkkoi:

— Ka Anttihan täällä on! Sinäkin matkustat.

— Onkos se mikään ihme, jos minä matkustan, sanoi tämä leikillisesti. Eikö Antti saa ajaa niin hyvin kuin Kustaakin?

— Eipä sillä, sanoi Kustaa, vaan kun minä en ole sinua huomannut, vaikka on näin pitkältä kulettuna.

— Mitenkä ne salongissa matkustajat kannella kulkijoita huomaisi, pisti Antti ivallisesti.

— Mitäs varten jäit kannelle, olisit tullut salonkiin ja tule nyt, niin ostetaan olutta, sanoi Kustaa.

— En minä huoli olutta, kun ei ole jano eikä palava, selitti Antti.

— Tule sitte muuten, vai itketkö salonkimaksua, pisti Kustaa puolestaan.

— En aijo vielä yhden markan mies olla, vaan minua ei, suoraan sanoen, huvita herrain seurassa matkustaminen.

— Ole nyt joutavata, houkutteli Kustaa, onhan ne melkein kaikki jonkun verran tuttuja, ja sinä sitä paitsi sen verran lukenut ja tietävä, että pystyt keskustelemaankin, jos niin tarvitaan.

— Sinä et käsitä minua, sanoi Antti. Käypäs tuohon istumaan, niin koetan selittää.

— Saas kuulla, sanoi Kustaa ja istuutui.

— Sinä sanoit puollustukseksi herrain seurassa olemiseen meidän luvut ja tiedot.

— Niin sanoin.

— Minkä arvon sinä luulet niiden antavan meidän luvuille ja tiedoille, kun niillä ei ole tutkintoa suoritettuna. Tutkinnot ne tekevät ihmisen sivistyneiden seuraan soveliaaksi.

— Sinä puhut kateudesta, mutta minäkin pidän arvostani.

— En ymmärrä siitä arvonsa pitämisestä ja miten se sinulta menisi.

— Et voine ymmärtää. Ajatellaan sitten että me mennään tuonne salonkiin ja istutaan olutta juomaan. Ja kun samassa huoneessa on tuttuja herroja, täytyy meidän tietysti puhella hyvin järkevästi, jos ei tahdota näyttäytyä oluen ahmijoilta.

— Mitä se ketään liikuttaisi, jos puhuisimme tai olisimme äänettä.