Part 9

— Monsieur, sanoi rouva de Condillac, — voitte hieroa kauppaa hänen kanssaan, sitten kun hänet on pidätetty. Tahdomme hänet käsiimme elävänä. Tuokaa tuo lurjus ulos — elävänä! hän komensi miehiään ja hänen äänensä oli nyt siksi päättäväinen, ettei yksikään enää uskaltanut vitkastella.

Garnache hymyili Valérielle, kun nämä sanat lausuttiin. — He tahtovat minut elävänä. Se on ilahduttava seikka. Pysykää uljaana! Saatan tarvita apuanne ennen kuin olemme tästä selviytyneet.

— Minä olen valmiina, monsieur, vakuutti tyttö pelostaan huolimatta.

Sitten hyökkäys alkoi, ja pariisilainen olisi voinut nauraa nähdessään, kuinka kaksi murhamiestä, joista kumpikaan ei halunnut kunniaa käydä hänen kimppuunsa yksin, estivät toisiaan koettaessaan päästä häneen käsiksi yhtä aikaa.

Vihdoin leskimarkiisitar komensi yhden miehistään menemään sisään. Mies tuli, mutta hänet torjui takaisin miekka, joka suhahti häntä kohti vallituksen ylitse.

Tapahtumien kehityksessä olisi tapahtunut keskeytys, jollei Fortunio olisi astunut esille toistaakseen erään miehensä kanssa saman tempun, joka jo oli maksanut hänelle yhden sotilaan hengen. Hänen toverinsa laskeutui polvilleen, pisti miekkansa pöydän alitse ja tuolin jalkojen välitse ja koetti pistää Garnachea jalkoihin. Samalla tarttui kapteeni pöydällä olevan tuolin selkämykseen, pyrkien ahdistamaan Garnachea sen ylitse. Temppu onnistui siinä määrin, että pariisilaisen oli pakko peräytyä. Pöytä tuntui todennäköisesti muuttuvan hänen turmiokseen turvan asemesta. Salamannopeasti hän notkisti toisen polvensa, koettaen pakottaa alhaalla olevan miehen vetäytymään takaisin. Mutta samat esteet, joiden olisi pitänyt häiritä ahdistajia, olivat tällä kertaa vielä pahemmin Garnachen vastuksina. Juuri silloin Fortunio tempasi tuolin pöydältä ja sinkautti sen eteenpäin. Yksi sen jaloista osui Garnachen oikeaan käteen ja turrutti sen sekunnin ajaksi. Miekka kirposi hänen kädestään, ja Valérie kirkaisi ääneen luullen taistelun olevan lopussa. Mutta seuraavalla hetkellä oli pariisilainen pystyssä, säilä jälleen lujasti kourassa, vaikka hänen käsivartensa vielä tuntuikin vähän turralta.

— Vaippa, mademoiselle! Tuokaa minulle vaippa! hän pyysi.

Valérie sieppasi vaipan, joka oli tuolilla hänen makuuhuoneensa oven pielessä, ja ojensi sen hänelle. Hän kiersi sen kahdesti vasemman käsivartensa ympäri, antaen sen laskoksien riippua höllällä ja eteni taaskin yrittääkseen selviytyä pöydän alta uhkaavasta miehestä. Hän heitti vaipan niin, että se kietoutui miekan ympärille, kun se seuraavan kerran tuli näkyviin. Astahtamalla ripeästi sivulle hän syöksähti pöydän ääreen, ja hänen viuhuva säilänsä ajoi takaisin miehen, joka ahdisti häntä pöydän ylitse. Paiskautuen sitä vastaan koko painollaan hän sysäsi sen takaisin, kunnes se taaskin oli tiukasti puristettuna pihtipielien väliin, niin että tuoli jäi aivan hänen jalkojensa juureen. Alhaalla oleva mies oli tällä välin saanut säilänsä vapaaksi ja koetti uudelleen käyttää sitä. Se oli hänen loppunsa. Taaskin Garnache kietaisi hänen miekkansa vaipan laskoksiin, potkaisi tai oikeammin työnsi jalallaan tuolin syrjään, kumartui äkkiä, pisti miekkansa pöydän alle ja tunsi sen uppoavan kiusanhenkensä ruumiiseen.

Kuului ähkäisy ja käheä rykäisy, mutta ennen kuin Garnache sitten ehti nousta pystyyn, huudahti Valérie hänelle varoittavasti. Pöytää oli äkkiä tyrkätty eteenpäin melkein hänen päälleen; sen reuna sattui hänen vasempaan olkaansa, singoten hänet askeleen mitan taaksepäin pitkälleen lattialle.

Pystyyn nouseminen ja ilman haukkominen — sillä hän oli kaatuessaan saanut kelpo täräyksen — vaativat vain hetkisen. Mutta sillä aikaa oli Fortunio työntänyt pöydän syrjään, ja hänen miehensä työntyivät sisälle.

He karkasivat Garnachen kimppuun yhdessä rykelmässä, päästellen hurjia pilkkahuutoja. Nopeasti hän kävi puolustusasentoon ja perääntyi heidän tieltään, kunnes hänen hartiansa olivat kiinni seinälaudoituksessa, joten hän ainakin oli varma siitä, ettei kukaan voinut hyökätä hänen päällensä takaapäin. Hänellä oli vastassaan kolme säilää. Fortunio oli jäänyt ovelle, jossa hän, haavoittunut poski veren peitossa, silmäili näyttämöä. Markiisitar seisoi hänen vieressään, ja aivan heidän takanaan oli Tressan kauhun vallassa.

Mutta tälläkin uhkaavan vaarallisella hetkellä liitivät Garnachen ajatukset ensimmäiseksi Valériehen. Hän tahtoi säästää tytön näkemästä sitä näkyä, joka pian avautuisi silmien eteen tässä teurastussalissa.

— Huoneeseenne, mademoiselle! hän huusi. — Te häiritsette minua, hän lisäsi, siten pakottaakseen tytön tottelemaan. Valérie noudatti kehotusta, mutta vain osittain. Hän ei mennyt edemmäksi kuin huoneensa ovelle, jonne hän jäi seisomaan, katsellen taisteluntelmettä, kuten hän aikaisemmin oli seisonut sitä katselemassa etuhuoneen ovella.

Äkkiä hän sai mielijohteen. Garnache oli sitä ennen päässyt edullisempaan asemaan perääntymällä ovesta sisempään huoneeseen. Eikö hän voisi menetellä samoin uudelleen ja parantaa mahdollisuuksiaan perääntymällä nyt Valérien huoneeseen?

— Tänne, herra de Garnache! Minun huoneeseeni!

Markiisitar vilkaisi häneen päin ja naurahti pilkallisesti. Hänen mielestään oli Garnachella siksi kiperät paikat, ettei hän voinut yrittää niin uhkarohkeata temppua. Jos hän uskaltaisi irrottaa selkänsä seinästä, kohtaisi häntä tuho nopeammin kuin asiain näin ollen. Mutta niin ei Garnache ajatellut. Hänen vasemman käsivartensa ympärille kiedottu vaippa tarjosi hänelle jonkin verran etua, ja hän käytti sitä mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Hän pyyhkäisi sen liepeellä yhtä vastustajaansa vasten kasvoja ja survaisi sen jälkeen miestä vatsaan ennen kuin tämä ehti päästä jälleen miekkailuasentoon, samalla kun hän toistamiseen heilauttamalla vaippaa kietaisi siihen säilän, joka kerkeästi sujahti hänen paljastamaansa kohtaa kohti.

Markiisitar sadatteli, ja Fortunio kertasi hänen kirouksiaan.

Garnache pyörähti nyt irti seinästä ja sijoittui selin Valériehen päin päättäneenä toimia hänen neuvonsa mukaan. Mutta juuri sillä hetkellä hän ensimmäisen kerran tämän verileikin kestäessä kysyi itseltään: mitä varten? Hänen käsivartensa olivat raskaat väsymyksestä, hänen suutaan kuivasi, ja isoja hikihelmiä oli hänen otsallaan.

Tähän asti oli hänen mielensä ollut kiintynyt yksinomaan taisteluun, ja jos hän oli ajatellut perääntymistä, oli hänen tarkoituksensa ollut vain saavuttaa jonkin verran parempi asema. Kun hän nyt huomasi väsyvänsä yhä enemmän, johtui hän vihdoinkin ajattelemaan pakoa. Eikö ollut mitään keinoa selviytyä tästä pinteestä? Oliko hänen surmattava jokaikinen mies Condillacissa, ennen kuin hän voisi toivoa pelastuvansa?

Hänen päähänsä pisti melkein koneellisesti laskea mielessään miehet. Palkkasotureita oli kaikkiaan kaksikymmentä paitsi Fortuniota ja häntä itseään. Hän saattoi luottaa, ettei Arsenio kävisi hänen kimppuunsa, vaan kenties tulisi loppujen lopuksi hänen avukseen. Jäljellä oli siis yhdeksäntoista. Neljä hän oli joko tyyten surmannut tai tehnyt kokonaan taistelukyvyttömiksi, joten hänellä oli vielä vastassaan viisitoista. Näistä viidestätoista selviytyminen oli aivan liian ylivoimainen tehtävä hänelle. Pian saisivat ne kaksi, jotka häntä nyt ahdistivat, epäilemättä avukseen muita.

Hän mietti mielessään, kykenisikö hän iskemään maahan nämä kaksi, surmaamaan Fortunion ja juoksemalla koettamaan pelastautua takaportin kautta, ennen kuin vartioväestön loppuosa ennättäisi saavuttaa hänet tai arvaamaan hänen aikeitaan. Mutta sellainen ajatus oli liian hurja, sen toteuttaminen liian mahdoton.

Hän taisteli parhaillaan selin Valériehen kasvot käännettyinä korkeata ikkunaa kohti, jonka lyijykiskoilla kiinnitettyjen ruutujen läpi hän näki epämuotoiseksi vääntyneen nousevan kuun. Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Tuo ikkuna oli runsaasti viidenkymmenen jalan korkeudella vallihaudasta, sen häh tiesi, ja jos hän yrittäisi hypätä siitä alas, niin olisi yhtä mahdollista, että hän kuolisi tärähdyksestä. Mutta hänen kuolemansa olisi varma, jos hän viipyisi sisällä, kunnes toisia ennättäisi tulla avuksi hänen nykyisille vastustajilleen. Ripeästi hän niin ollen päätti antautua pienempään vaaraan.

Ja kun hänen päätöksensä nyt oli tehty, muutti hän taistelutapaansa jyrkästi. Tähän asti hän oli liikkunut vähän, säästäen voimiaan sen pitkän ottelun varalle, joka hänellä näytti olevan edessään. Oltuaan tähän asti vain puolustautuja hän äkkiä muuttui hyökkääjäksi, tehden sen perin tuhoisasti. Hän käytti tehokkaasti vaippaansa, kiersi sen irti käsivarrestaan, heilautti sen yhden vastustajansa pään ja ruumiin ympärille, niin että mies kietoutui siihen ja sokaistui. Hypähtäen hänen viereensä Garnache potkaisi rajusti jalat hänen altaan, niin että hän jysähtäen kellahti lattialle. Sitten pariisilainen äkkiä kumartui ja syöksi miekkansa toisen palkkasoturin säilän alitse, lävistäen hänen reitensä.

Nopeasti Garnache pisti kerran miekkansa vaippansa alla rimpuilevaan mieheen. Rimpuileminen kävi rajummaksi, mutta lakkasi täydellisesti muutamien sekuntien kuluttua.

Tressan tunsi olevansa päästä jalkoihin saakka märkä hiestä, jonka kauhu oli pusertanut hänestä. Markiisittaren huulilta valui hirvittävä tulva kirosanoja, ja Garnache oli sillä välin kääntynyt ottelemaan viimeisen vastustajansa Fortunion kanssa.

Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa rohkeasti aseinaan miekka ja tikari, ja silloin Garnache lopen uupuneena katui katkerasti sitä, että oli luopunut vaipasta. Mutta sittenkin hän miekkaili sitkeästi, ja heidän taistellessaan, häärien sinne tänne, tuli Marius hoippuen äitinsä viereen heitä katselemaan, nojaten raskaasti Tressanin olkaan. Markiisitar kääntyi häneen päin kasvot lyijynharmaina.

— Tuo mies on varmaankin itse paholainen, kuuli Garnache hänen sanovan pojalleen. — Juoskaa noutamaan apua, Tressan, tai jumaliste hän voi päästä meiltä pakoon! Rientäkää kutsumaan väkeä, tai Fortunio sortuu myös! Käskekää miesten tuoda musketteja!

Huumaantuneen tavoin Tressan lähti täyttämään käskyä, samalla kun ottelijat jatkoivat taisteluaan.

Markiisitar, joka piti silmällä ottelua ja ymmärsi hiukan miekkailua, käsitti, että vaikkakin Garnache oli väsynyt, kaataisi hän pian Fortunion toisten viereen, jollei apua saapuisi tai joku aavistamaton sattuma saattaisi kapteenia edullisempaan asemaan.

Garnachen oikea olka oli etuhuoneen oven kohdalla, jossa markiisitar seisoi, eikä hän lainkaan huomannut viimemainitun lähtevän Mariuksen viereltä ja hiipivän varovasti huoneeseen kiertääkseen nopeasti hänen taakseen.

Ainoa henkilö, jonka taholta hän luuli itsellään olevan syytä pelätä salahyökkäystä, oli se mies, jota hän oli haavoittanut reiteen, ja hän karttoi huolellisesti joutumasta niin lähelle tätä, että olisi voinut saada häneltä äkillisen miekanpiston.

Mutta jollei hän nähnyt naisen liikkeitä, niin Valérie näki ne, ja se sai hänen silmänsä laajentumaan uudesta pelosta, Hän arvasi markiisittaren salakavalat aikeet. Ja heti kun hän sen arvasi, tukahdutti hän nyyhkytyksensä ja vakuutti itselleen, että myös hän voisi tehdä saman kuin markiisitarkin.

Äkkiä Garnache huomasi vastustajassaan suojattoman kohdan; Fortunion katse oli osunut markiisittaren liikkeisiin ja suuntautui hetkiseksi pariisilaisen ohitse, ja se seikka olisi ollut kapteenille tuhoisa, jollei Garnache samalla hetkellä, jolloin hän oli tekemäisillään syöksyn, olisi tuntenut, että häneen tartuttiin takaapäin, hennot kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja hänen käsivartensa puristettiin kupeita vasten; hänen olkansa yli kuului kiukkuinen ääni, jonka hengitys tuntui hänen polttavalla poskellaan, sähisevän:

— Pistäkää nyt, Fortunio!

Kapteeni ei toivonut mitään parempaa. Hän kohotti väsynyttä oikeata kättään ja suuntasi säilänsä kärjen Garnachen rintaan, mutta samassa muuttui käsi lyijynraskaaksi. Valérie oli jäljitellyt markiisitarta ja ehtinyt ajoissa. Hän tarttui Fortunion puolittain nostettuun käteen, heittäytyen sitä vastaan koko painollaan.

Kapteeni sadatteli häntä hirveän pelon valtaamana, sillä hän ymmärsi, että jos Garnache saisi pudistetuksi markiisittaren irti, odottaisi häntä itseään pikainen kuolema. Hän koetti kiskoutua irti tytön estävästä otteesta, ja uupunut kun oli, vaipui hän ponnistellessaan tytön painosta lattialle. Hän jäi polvilleen, ja Valérie, joka yhä piti voimakkaasti kiinni, laskeutui hänen mukanaan, huutaen Garnachelle pidättävänsä kapteenia.

Ponnistaen viimeiset voimansa pariisilainen kiertäytyi markiisittaren syleilystä ja sinkautti tämän kauas luotaan paljon rajummin kuin oli aikonut.

— Te, madame, olette ensimmäinen nainen, jonka kanssa Martin de Garnache on koskaan ollut käsikähmässä, mutta milloinkaan ei kaunottaren syleily ole ollut vähemmän tervetullut.

Läähättäen hän tempasi yhden kaatuneista tuoleista. Hän lähestyi ikkunaa, pitäen tuolia selkämyksestä. Hän oli pudottanut miekkansa ja pyysi Valérien pidättämään kapteenia vielä hetkisen. Heilautettuaan tuolin korkealle hän iski sen ikkunaa vasten. Kuului korviasärkevä kilinä, kun lasi särkyi, ja marraskuun yön vilpoisa tuulahdus raitisti ilmaa.

Hän nosti tuolia uudelleen ja iski sillä ikkunaa toistamiseen, ja sitten vielä kerran, kunnes ikkunasta ei ollut jäljellä muuta kuin ammottava aukko, jota reunustivat säröinen lasi ja mutkistuneet lyijykiskot.

Samassa Fortunio kompuroi pystyyn vapautuneena tytöstä, joka vaipui lattialle melkein pyörtyneenä, ja syöksähti Garnachea kohti. Tämä kääntyi ja viskasi särkyneen tuolinsa hyökkäävää Fortuniota vastaan. Se putosi italialaisen jalkoihin, hänen säärensä sattuivat sen reunaan, ja hän lennähti vahingoittuneena suinpäin lattialle. Ennen kuin hän pääsi jälleen pystyyn, heittäytyi pariisilainen avoimesta ikkunasta ulos.

Valérie nousi istumaan ja kirkaisi.

— Te saatte surmanne, herra de Garnache! Hyvä Jumala! Te saatte surmanne! Hänen äänensä oli tuskainen.

Se oli viimeinen ääni, joka kaikui Garnachen korviin, kun hän suistui päistikkaa kolkon marraskuun yön pimeyteen.

Vallihaudassa

Fortunio ja markiisitar riensivät yhdessä ikkunaan ja ennättivät parhaiksi kuulemaan kumean loiskahduksen viidenkymmenen jalan päässä alhaalla olevasta vedenpinnasta. Vähäinen kuunsirppi oli pilven peitossa, eivätkä heidän kynttilänvalon häikäisemät silmänsä voineet erottaa pimeässä mitään.

— Hän on vallihaudassa, huudahti markiisitar kiihtyneenä, ja Valérie, joka istui lattialla siinä, mihin hän oli vaipunut, kun Fortunio sysäsi hänet irti, huojutteli itseään kauhuissaan.

Markiisitar ravisteli häntä äkäisesti.

— Mitä hän oli sinulle? Mitä hän oli sinulle? hän tiukkasi kiihtyneenä.

Ja tyttö, joka vain puolittain tajusi mitä sanoi, vastasi:

— Uljain herrasmies, ylevin ystävä, mitä minulla on milloinkaan ollut.

— Pyh! Markiisitar hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi antamaan komennuksen Fortuniolle. Mutta italialainen oli jo poistunut. Hän ei välittänyt naisista, vaan siitä miehestä, joka oli päässyt hänen kynsistään.

Hän saapui kohdalle, johon Garnachen oli täytynyt pudota, pysähtyi viidenkymmenen jalan korkeudessa yön pimeyden läpi hohtavan rikotun ikkunan alle ja valaisi tulisoihdullaan vallihaudan tummaa vedenpintaa kaikkiin suuntiin. Ei värähdystäkään näkynyt tasaisena välkkyvässä vedessä. Hänen takaansa kuului ääniä, ja voimakkaasti hehkuva punainen valo ilmoitti, että hänen miehensä olivat tulossa. Hän kääntyi heidän puoleensa ja osoitti miekallaan poispäin linnasta.

— Hajautukaa! hän huusi. — Etsikää tuolta! Hän ei ole voinut mennä kauaksi.

Ja miehet, jotka vain hämärästi tiesivät, ketä etsittiin, riensivät käskyn mukaisesti tarkastamaan niittykaistaletta, jossa jokaiselle pakolaiselle täytyi käydä huonosti, sillä siellä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa.

Fortunio jäi paikoilleen vallihaudan reunalle. Kumarassa hän siirtyi linnan kaukaisimpaan kulmaukseen saakka, heiluttaen soihtuansa pitkin maata ja tutkien pehmeää, kosteaa savea. Ihmisen olisi ollut mahdotonta kiivetä sen yli jättämättä jälkiä. Hän saapui nurkkaukseen; saviäyräs oli koskematon; ainakaan ei hän ollut huomannut ainoatakaan käden eikä jalan jälkeä, joita olisi täytynyt löytyä, jos joku olisi noussut vedestä.

Hän palasi samaa tietä takaisin ja eteni linnan itäiseen kulmaukseen saakka, mutta tulos oli sama. Vihdoin hän suoristautui ja kävi tyynemmän näköiseksi; hänen hätäinen kiireensä oli mennyt, ja rauhallisesti hän nyt kohotti soihtuaan ja antoi sen taaskin valaista vedenpintaa. Hän katseli sitä hetkisen, ja hänen tummissa silmissään oli melkein valittavan haaveileva ilme.

— Hukkunut! hän sanoi ääneen ja pisti miekkansa tuppeen.

Ylhäältä ikkunasta kuului huuto. Hän katsahti sinne ja näki leskimarkiisittaren ja hänen poikansa.

— Oletteko saanut hänet kiinni, Fortunio?

— Kyllä, madame, vastasi hän vakuuttavasti. — Saatte hänen ruumiinsa, milloin vain tahdotte. Hän on tuolla alhaalla. Ja hän osoitti veteen.

Nähtävästi hypätessään oli Garnache ollut valmis siirtymään toiseen — ja hän toivoi parempaan — maailmaan. Hän oli kiepahtanut ilmassa kahdesti ympäri, tullut jalat edellä kaivannon kylmään veteen ja painunut, kunnes hänen varpaansa koskettivat ainetta, joka ei ollut yhtä pehmeää kuin vesi, mutta antoi kuitenkin perään. Kummastuneena siitä, että hän oli pysynyt tajuissaan siihen saakka, hän kuitenkin ajoissa oivalsi, että hän oli painumassa mutaan, että hän oli jo nilkkaa myöten siihen uponnut. Rajun voimakas potkaisu molemmilla jaloilla irrotti hänet heti, ja hän tunsi hitaasti kohoavansa pinnalle.

Vedenpinta särkyi, ja hänen päänsä kohosi yön koleaan pimeyteen. Hän veti syvän henkäyksen kylmää, mutta virkistävää ilmaa ja liikutellen käsiään hiljaa veden alla ui tyynesti, ei kaivannon reunalle, vaan linnan seinustalle, johon painautuneena hän arveli voivansa säilyä huomaamatta. Onneksi hän löysi kahden kiven välisen raon; hän ei sitä nähnyt, vaan tunsi sen sormillaan haparoidessaan pitkin graniittiseinää. Hän pysytteli hetkisen kiinni siinä ja punnitsi asemaansa. Ylhäältä kuului ääniä, ja sinne katsahtaessaan hän näki valonhohteen särkemästään aukosta.

Hämmästyksekseen hän huomasi voimiensa palaavan. Heittäytyessään ikkunasta hän oli tuskin jaksanut hypätä, hän oli ollut yltäpäältä hiessä ja luullut voimiensa tyyten ehtyneen. Vallihaudan jääkylmä vesi tuntui olleen omiaan reipastuttamaan häntä, pyyhkäisemään pois hänen väsymyksensä ja uudistamaan hänen tarmonsa. Hänen päänsä oli selvä ja aistinsa herkät, ja hän alkoi miettiä, mitä hänen olisi paras tehdä.

Ensiksi hänen mieleensä luonnollisestikin juolahti uida vallikaivannon reunalle, kiivetä siitä ylös ja lähteä juoksemaan. Mutta ajatellessaan, kuinka avointa ympäristö oli, hän tajusi, että se koituisi hänen tuhokseen. Pian tultaisiin ottamaan selkoa, miten hänelle oli käynyt, ja kun ei häntä löydettäisi vedestä, etsittäisiin häntä läheisyydestä. Hän koetti asettua takaa-ajajiensa sijaan, ajatella heidän tavallaan, parhaansa mukaan arvailla, kuinka he toimisivat, ja sitten hänen mieleensä välähti ajatus, jota kannatti miettiä. Hänen asemansa oli joka tapauksessa vieläkin hyvin epätoivoinen; siinä suhteessa hän ei antautunut harhaluulojen valtaan. Hän ei ollut kylliksi toiveikas uskoakseen että hänen hukkumistaan pidettäisiin varmana.

Hän hellitti otteensa muurista ja alkoi varovasti uida itäistä kulmausta kohti. Jos tultaisiin ulos, niin olisi pakko laskea nostosilta. Hän sijoittuisi niin, että se laskettaessa peittäisi hänet ja piilottaisi hänet näkyvistä. Hän kiersi rakennuksen kulman ympäri, ja nyt siirtyi kuun edestä pois ystävällinen pilvi, jonka takana se oli ollut, ja heikko hopeinen hohde välkkyi vedenpinnalla hänen edessään. Mutta tuolla edessäpäin oli jotakin mustaa kaivannon yläpuolella. Heti hän tunsi sen sillaksi. Se oli alhaalla. Ja selityksen siihen hän tiesi muistaessaan, ettei käskynhaltija ollut vielä poistunut Condillacista. Vähät hän välitti, oliko asia niin vai näin.

Muutamilla nopeilla, äänettömillä vedoilla hän pääsi sen luokse. Hän empi hetkisen ennen kuin uskaltautui sen alla vallitsevaan pimeyteen; sitten hän ajatteli, että hänen oli mentävä sinne tai jouduttava ilmi, ja ui eteenpäin. Hän lähestyi muuria ja hapuillessaan eteenpäin osuivat hänen käteensä riippuvat ketjut, jotka ulottuivat veteen saakka. Tarttuen niihin molemmin käsin hän jäi riippumaan.

Ensimmäistä kertaa sinä iltana hänen sydämentykytyksensä nyt todella kiihtyi. Hän odotteli pimeässä, aika tuntui hänestä vierivän kovin hitaasti, ja hän oli hyvin levoton.

Pian hän erotti askelten töminää ja äänten sorinaa, jonka ylitse kuului Fortunion huuto. Sillalla hänen päällään juostiin raskaasti, ja jalkojen kopse tuntui alhaalla olevasta miehestä ukkosen jymyltä. Hänen kummallekin puolelleen vallihautaan loi soihtu punaista, hulmuavaa valoa. Sillalla juokseva mies oli pysähtynyt. Valo liikkui sinne tänne, ja Garnache melkein vapisi, odottaen joka hetki, että sen säteet tunkeutuisivat sinne, missä hän riippui, ja paljastaisivat hänet piilottelemassa kuten säikähtänyt vesirotta. Mutta mies lähti jälleen liikkeelle, ja valo lakkasi lepattamasta.

Hänestä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys ennen kuin miehet palasivat ja marssivat taaskin hänen ylitseen. Hän sai odottaa vielä toisen iäisyyden ennen kuin kavioiden kopse pihalla ja kumahdukset siltapalkeilla ilmoittivat hänelle, että Tressan ratsasti kotiinsa. Mutta sitten, kun kapse eteni, kuului taaskin äänten sorinaa ylhäältä.

Eikö kaikki ollut ohitse vieläkään? Eikö tämä koskaan päättyisi? Hän tunsi, että jos hänen pitäisi olla vedessä vielä jonkin aikaa, niin hän olisi auttamattomasti mennyttä; hän kohmettuisi niin, ettei jaksaisi uida suojakaivannon poikki.

Äkkiä kantautui hänen korviinsa ensimmäinen ilahduttava ääni sinä iltana. Ketjut kalisivat, saranat kitisivät, ja hänen yläpuolellaan oleva laaja, tumma katos alkoi vähitellen kohota. Sen liike kiihtyi, kunnes se vihdoin pysähtyi pystyasentoonsa, liittyen tiiviisti linnan muuriin, ja kuun himmeät valonsäteet osuivat hänen kylmettyneille kasvoilleen.

Hän päästi ketjut irti ja ui toiselle puolelle niin nopeasti ja äänettömästi kuin suinkin voi. Äyräälle kiivettyään hänen voimansa olivat melkein lopussa. Hetkiseksi hän kyykistyi sinne kuuntelemaan. Oliko hän lähtenyt liikkeelle liian hätäisesti? Oliko hän ollut varomaton?

Takaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän ryömi hiljaa pois kovalta tieltä, jolle oli noussut vedestä. Kun hänen jalkojensa alla sitten oli joustava, pehmeä nurmikko, ei hän enää lainkaan muistanut kohmetustaan.

Oli vielä jonkin verran toista tuntia puoliyöhön, kun Garnache likomärissä vaatteissaan lähti Condillacista. Hän suuntasi matkansa pohjoiseen ja jatkoi juoksuaan, kunnes hän oli edennyt suunnilleen pari kilometriä, jolloin hänen oli pakostakin hiljennettävä vauhtiaan.

Hänen päämääränsä oli Voiron, jossa hänen palvelijansa Rabecquen piti majailla Beau Paonin majatalossa valmiina ottamaan hänet vastaan millä hetkellä hyvänsä. Jo kerran ennen, mennessään Condillaciin, hän oli kulkenut samaa tietä, ja se oli niin suora, että tuntui tuskin olevan pelättävissä, että hän voisi siitä erehtyä. Yhä eteenpäin hän juoksi nousevan kuun valaistessa tietä; ilma oli niin tyyni, että märistä vaatteista huolimatta häntä ei vähääkään palellut.

Asteltuaan ripeästi kolme tuntia Garnache saapui vihdoin Voironiin, ja hänen askeleensa kajahtelivat hiljaisilla kaduilla, pelästyttäen kulkukissan tai pari, jotka olivat saalistamassa ovien edustoilla. Pienessä kaupungissa ei ollut yövahtia eikä valaistusta, mutta himmeässä kuutamossa Garnache etsi Beau Paonin majataloa ja löysi sen hieman harhailtuaan. Räikeänvärinen riikinkukko pyrstö levitettynä koristi ovea, jota Garnache jyskytti ja potki ikään kuin olisi aikonut särkeä sen.

Se avautui jonkin ajan kuluttua, ja puolipukeissa oleva mies, jolla oli kynttilä kädessä ja yömyssy harmailla hiuksillaan, työnsi raosta näkyviin äkäiset kasvonsa.

Nähtyään sisälle pyrkivän ränsistyneen ja ryvettyneen olennon isäntä olisi sulkenut oven jälleen, peläten joutuneensa tekemisiin jonkun hurjan vuoristorosvon kanssa, mutta Garnache esti sen jalallaan.