Part 8

— Huoneeseenne, mademoiselle! hän kuiskasi, osoittaen peloissaan sisemmän huoneen ovea. — Sulkeutukaa lukon taakse! Ja hän kehotti merkillä Valérieta liikkumaan hiljaa.

Nopeasti ja äänettömästi kuin hiiri tyttö hiipi huoneesta ja sulki meluttomasti oven.

Vahtihuoneesta kuului askelia. Garnache istuutui jälleen tuolille, nojasi päätään sen selkämykseen, sulki silmänsä, avasi suunsa ja oli nukkuvinaan.

Askeleet lähenivät nopeasti vahtihuoneen lattian poikki, ne olivat keveät, kuin olisi tulijalla ollut pehmeäpohjaiset kengät, ja Garnache mietti mielessään, oliko vastenmielinen vierailija äiti vaiko poika ja mitä hän haluaisi.

Etuhuoneen ovi työnnettiin hiljaa auki — se oli ollut raollaan — ja kynnykselle ilmestyi Marius. Hän pysähtyi hetkiseksi silmäilemään huonetta. Sitten hän astahti eteenpäin, rypistäen otsaansa nähdessään Battistan niin sikeässä unessa.

— Hei, mies! hän huudahti, potkaisten vartijan ojennettuja jalkoja. — Tällä tavoinko sinä hoidat tehtäväsi?

Garnache avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi sekunnin ajan teeskennellyn unensa häiritsijään. Sitten hän oli heräävinään täysin valveille ja tuntevinaan isäntänsä, hypähti seisomaan ja kumarsi.

— Näinkö hoidat vartijantointasi? ärjäisi Marius toistamiseen, ja Garnache, joka katseli nuorukaista typerästi hymyillen, huomasi punan hänen poskillaan ja omituisen väikkeen hänen silmissään. Garnachen valtasi levottomuus, mutta hänen kasvonsa pysyivät älyttömän ilmeettöminä, tylsän hymyilevinä. Hän kumarsi taas, heilautti kättään sisähuoneeseen päin ja sanoi:

— _La damigella é là_.

Vaikka Marius ei osannutkaan yhtään italiankieltä, ymmärsi hän kuitenkin sanojen merkityksen, jota selvensi miehen ilmeikäs liike. Hän virnisti julmasti.

— Asiasi olisivat huonosti, ruma ystäväni, jollei hän olisi siellä, hän vastasi. — Tiehesi! Kutsun sinua tarvitessani. Ja hän osoitti sormellaan ovea.

Garnache tunsi levottomuutta, jopa pelkoa. Hän arveli, että hänen olisi parasta olla Mariuksen liikkeistä ymmärtävinään, mitä tämä tarkoitti. Mutta hän aikoi jäädä oven taakse. Hän kumarsi sen vuoksi kolmannen kerran, hymyili vielä typerästi ja löntysti huoneesta, sulkien oven jälkeensä, jotta Marius ei huomaisi, kuinka lähellä hän oli.

Välittämättä hänestä sen enempää Marius astui Valérien ovelle ja koputti sitä käskevästi.

— Kuka siellä?

— Minä — Marius. Avaa! Haluan puhella kanssasi.

Ovi avautui hitaasti. Tyttö näyttäytyi kalpeana ja arkailevana.

— Mitä tahdot, Marius?

— Nyt ja aina ja ennen kaikkea muuta nähdä sinua, Valérie. Et näy vielä olleen vuoteessa, se on hyvä. Meidän on keskusteltava hiukan. Sitten hän itse istuutui pöydälle ja silmäili tyttöä.

— Valérie, markiisi de Condillac, veljeni, on La Rochettessa.

— Hän on kotimatkalla! huudahti tyttö, pannen kätensä ristiin ja näytellen hämmästymistä.

Marius pudisti päätään ja hymyili julmasti.

— Ei, hän ei palaa kotiin. Se on — jollet sinä sinä tahdo.

— Jollen minä tahdo! Mutta luonnollisestikin minä tahdon sitä!

— Niinpä siis, Valérie, jos tahdot saada tahtosi toteutetuksi, niin täytyy minunkin saada. Jos Florimondin pitää palata Condillaciin, on sinun tultava vaimokseni.

Hän kumartui Valérien puoleen, nojaten kyynärpäihin, työntäen kasvonsa aivan lähelle tytön kasvoja. Tyttö peräytyi ja puristi käsiään yhteen, niin että rystyset kävivät valkeiksi.

— Mitä — mitä tarkoitat? hän änkytti.

— En enempää kuin sanoin, enkä vähempää. Jos rakastat häntä kylliksi paljon uhrautuaksesi, niin tule vaimokseni ja pelasta hänet tuhosta!

— Mistä tuhosta?

Marius heilautti itsensä alas pöydältä ja tuli seisomaan tytön eteen.

— Kerron sinulle kaikki, hän lupasi ja hänen äänensä oli hyvin uhkaava. — Rakastan sinua, Valérie, enemmän kuin mitään muuta maan päällä ja luullakseni taivaassa enkä luovuta sinua hänelle. Jos nyt vastaat minulle kieltävästi, niin lähden päivän koittaessa La Rochetteen voittaakseni sinut häneltä miekallani.

Pelostaan huolimatta ei Valérie kyennyt pidättämään vähäistä halveksimisen hymyä.

— Siinäkö kaikki? No, jos olet niin ajattelematon, niin varmastikin saat itse surmasi.

Marius naurahti rauhallisesti kuullessaan tämän rohkeudestaan ja taidostaan lausutun viittauksen.

— Niin saattaisi käydä, jos menisin yksin, hän myönsi. Tyttö ymmärsi, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja inhosta.

— Sinä, roisto, raukkamainen salamurhaaja! Olisihan minun pitänyt arvata, että jollakin sellaisella konnanjuonella aioit toteuttaa uhkauksesi voittaa minut omaksesi aseilla!

Hän hypähti pystyyn Mariuksen eteen ennen kuin tämä ehti virkkaa mitään. Hänen silmänsä leimusivat ja hän osoitti vapisevalla kädellä ovea.

— Ulos! hän käski, ja hänen äänensä oli käheä. — Pois näkyvistäni! Ulos! Tee pahimpasi, kunhan vain jätät minut rauhaan! En tahdo olla missään tekemisissä kanssasi.

— Etkö tahdo? sähisi Marius hampaittensa välitse ja tarttui äkkiä hänen ranteeseensa. Mutta tyttö ei huomannut häntä välittömästi uhkaavaa vaaraa. Hän tiesi vaaran uhkaavan vain Florimondia, eikä se merkinnyt kovinkaan paljoa, sillä hänhän lähtisi Condillacista La Rochetteen hyvissä ajoin varoittaakseen sulhastaan.

— Olet esittänyt minulle sopimusta, hän jatkoi. — Olet maininnut hintasi ja kuullut hylkäävän vastaukseni. Ja nyt mene!

— En vielä heti, vastasi mies, ääni niin inhottavan maireana, että Garnache pidätti henkeään.

Marius kiskoi Valérieta puoleensa ja painoi häntä rintaansa vasten rajusta rimpuilemisesta huolimatta. Vaikka tyttö olisi kuinka ponnistellut, suuteli nuorukainen kiihkeästi hänen kasvojaan ja hiuksiaan, kunnes hän sai toisen kätensä vapaaksi ja iski Mariusta vasten kasvoja kaikin voimin. Silloin Marius päästi Valérien irti, astahti taaksepäin kiroten — hänen kalpeilla kasvoillaan oli punaiset sormenjäljet.

— Tämä lyönti maksaa Florimond de Condillacin hengen, sanoi hän ilkeästi. — Hän kuolee huomenna puolenpäivän aikaan. Ajattele sitä, tyttöseni.

— En välitä siitä, mitä teet, kunhan jätät minut rauhaan, vastasi Valérie ponnistaen uljaasti pidättääkseen kiukun ja tuskan kyyneliä. Ja yhtä kiukkuinen oli oven takana kuunteleva Garnache. Vain vaivoin hän sai hillityksi itsensä syöksymästä Mariuksen kimppuun.

Marius silmäili tyttöä hetkisen, kasvot vääntyneinä raivosta.

— Jumalauta! hän vannoi. — Jollen saa sinua rakastamaan itseäni, niin annan sinulle kylliksi syytä vihata itseäni.

— Jo nyt olet tehnyt sen varsin perinpohjaisesti, vastasi tyttö.

Seuraavassa silmänräpäyksessä häneltä pääsi pelokas kirkaisu. Marius oli käynyt uudelleen häneen käsiksi ja painoi hänen hentoa vartaloaan itseään vasten.

— Suutelen huuliasi ennen kuin poistun, _ma mie_, hän sähähti. Mutta hänen vielä ponnistellessaan toteuttaakseen aikeensa tarttui hänen vyötäisiinsä pari käsivarsia kuin rautapihdit.

Ällistyneenä hän päästi Valérien irti, ja samassa hänet pyöräytettiin ympäri ja sinkautettiin runsaasti kuuden askeleen päähän lattialle.

Hän lennähti pöytää vasten ja tarrautui siihen kiinni välttyäkseen kaatumasta ja silmäili kummastuneena ja raivoissaan Battistaa.

Garnache oli tyyten menettänyt malttinsa kuullessaan Valérien kiljahduksen. Hän antoi varovaisuuden mennä menojaan, häneltä unohtui kaikki järki, ja häntä ohjaamaan jäi vain sokea raivo, joka pakotti häntä heti toimimaan. Mutta yhtä äkkiä kuin tämä raivo oli noussut, se myös tyyntyi, kun hän nyt huomasi olevansa vastakkain vimmastuneen Condillacin kanssa.

Rajun kiihkeästi hän koetti vielä nytkin korjata tekemäänsä erehdystä, mutta turhaan. Hän kumarsi Mariukselle anteeksipyytävästi, heilutteli käsiään ja täytti ilman italiankielisillä lauseilla, jotka hän lausui mielipuolisen ponnekkaasti, ikään kuin olisi tahtonut sanan voimalla takoa selityksen isäntänsä kalloon. Marius katseli ja kuunteli, mutta hänen kiukkunsa ei suinkaan lauhtunut, päinvastoin se yltyi, ikään kuin sekava puhetulva, jota hän ei ymmärtänyt, olisi ollut vain lisäloukkaus. Hän vastasi vain kiroamalla. Sitten hän pyörähti ympäri ja tempasi Garnachen miekan lähellä olevalta tuolilta, jolla se yhä oli, ja silloin Garnache sadatteli ajattelemattomuuttaan. Kiskaistuaan pitkän, terävän säilän tupestaan Marius syöksyi hänen kimppuunsa.

Mutta ennen kuin hän ehti iskeä, ennen kuin Garnache ehti liikahtaakaan puolustautuakseen, oli Valérie rientänyt heidän väliinsä. Marius katsahti hänen kalpeisiin, päättäväisiin kasvoihinsa ja ällistyi. Mitä merkitsi tuo renki tytölle, miksi hän tuli väliin silläkin uhalla, että miekka osuisi häneen itseensä?

Sitten levisi hymy hitaasti hänen kasvoilleen. Häntä kirveli vieläkin Valérien halveksiminen ja vastarinta samoin kuin eräässä mielessä se pettymys, jonka palvelijavintiö oli hänelle tuottanut. Hän oivalsi voivansa loukata tyttöä, nöyryyttää hänen ylpeyttään ja häpäistä hänen sisimpiä tunteitaan.

— Olet erittäin huolissasi tuon miehen hengestä, hän virkkoi, ja hänen äänestään kuvastui halpamainen salaviittaus.

— En tahdo sinun murhaavan häntä, vastasi Valérie, koska hän on vain totellut äitisi käskyjä.

— Epäilemättä hän on ollut tuiki oivallinen vartija, pisteli Marius.

Vielä nytkin olisi kaikki voinut käydä hyvin. Tällä loukkauksella olisi Marius kenties arvellut maksaneensa kärsimänsä tappion. Hän olisi saattanut malttaa mielensä ja uskoa, että kenties Battista, kuten tyttö väitti, oli sittenkin vain noudattanut saamiaan määräyksiä hiukan liian rajusti, olkoon menneeksi, mutta uskollisesti siitä huolimatta. Niin ajatellen hän olisi saattanut tyytyä menemään tiehensä ja tyydyttämään kostonhimoaan surmaamalla Florimondin seuraavana päivänä. Mutta Garnachen kiivaus, joka taas yltyi, repi rikki tämänkin viimeisen heikon toiveen.

Loukkaus, josta Valérie ei olisi välittänyt — jota hän kenties ei edes ollut täysin ymmärtänyt — kiihdytti Garnachen vihan vimmaan hänen puolestaan. Hän unohti esittämänsä osan, unohti senkin, ettei hän osannut ollenkaan ranskaa.

— Mademoiselle, hän huusi, ja tyttö tuijotti häneen kauhistuneena, kun hän oli näin tuhoisan varomaton, — pyydän teitä väistymään syrjään. Hänen äänensä oli matala ja uhkaava, mutta sanat olivat pelottavan selvät.

— _Par la mort Dieu!_ kirosi Marius perin ällistyneenä, — ethän tähän asti ole osannut vähääkään ranskaa?

— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache, ja nyt aion tappaa ainakin yhden Condillacin likaisesta joukkiosta.

Hän tarttui tuoliin, nostaen sen eteensä valmiina torjumaan toisen hyökkäystä.

Mutta Marius epäröi hetkisen — aluksi pelkän hämmästyksen, sitten pelon lamauttamana. Hän tunsi jonkin verran pariisilaisen toimintatapoja. Hän vilkaisi oveen ja mittasi katseellaan sen etäisyyttä. Ennen kuin hän pääsisi sinne, katkaisisi Garnache häneltä tien. Hän ei voinut muuta kuin yrittää tunkea pariisilaista takaisinpäin. Ja niinpä hän alkoi hyökätä, tehden äkillisen syöksyn. Garnache peräytyi ja nosti tuoliaan, mutta siinä samassa astui Valérie uudelleen heidän väliinsä.

— Väistykää syrjään, mademoiselle! huusi Garnache, joka oli jälleen kylmä kuten aina taistelussa ja huomasi selvästi Mariuksen aikeen. — Väistykää! Tai hän pääsee hälyttämään vartioväkeä.

Hän hypähti Valérien ohitse estämään Mariuksen äkillistä juoksua ovelle. Kynnyksellä oli nuorukaisen pakko kääntyä puolustautumaan, sillä muutoin olisi raskas ase, jota Garnache käsitteli harvinaisen keveästi, musertanut hänen aivonsa. Mutta onnettomuus oli tapahtunut, kun hän oli päässyt kynnykselle.

Marius alkoi kiljua kohti kurkkuansa:

— Tännepäin! Fortunio! Abdon! Tänne, lurjukset! Minua ahdistetaan.

Pihalla kajahti hänen sanojensa kaiku, ja sen toisti vahtimiehen luikkaus, joka oli kuullut hätähuudon. Pian he erottivat miehen nopeat askeleet, kun hän riensi noutamaan apua.

Garnache hyppäsi äkkiä syrjään ahdistaakseen vastustajaansa sivulta päin ja estääkseen hänet takaperin peräytymästä ulko-ovelle. Temppu onnistui ja asteittain, aina puolustaen itseään, Garnache kiersi edelleen, kunnes hän oli Mariuksen ja kynnyksen välissä.

Mutta nyt kuului juoksuaskelia pihalta. Portaista näkyi valon hohdetta ja miesten läähättävä hengitys kantautui taistelijoille saakka. Garnache arveli, että hänen viimeinen hetkensä oli varmasti koittanut. No niin, koska hänen oli kuoltava, niin hän voisi kuolla täällä Mariuksen miekasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Siispä hän päätti antautua siihen vaaraan voidakseen samalla antaa Mariukselle merkin, josta tämä muistaisi hänet. Hän heilautti tuolinsa korkealle, paljastaen ruumiinsa sekunnin ajaksi. Salamannopeasti sujahti nuoren miehen miekka häntä kohti. Mutta Garnache väistyi ketterästi sen tieltä ja astahti lähemmäksi vastustajaansa. Tuoli putosi jysähtäen ja Marius vaipui pyörtyneenä ja verissään lattialle saatuaan päähänsä hirvittävän iskun. Kalahtaen putosi miekka hänen kädestään ja kieri heilahdellen Garnachen jalkojen juureen.

Pariisilainen viskasi pois tuolin ja kumartui ottamaan tuiki tervetullutta säilää. Hän suoristautui puristaen miekankahvaa ja saaden itseluottamusta tuntiessaan kädessään aseen, ja pyörähti ympäri, juuri kun Fortunio ja kaksi hänen kätyriään ilmestyivät ovelle.

Garnache lähtee Condillacista

Ei kukaan ole nauttinut taistelusta enemmän kuin Martin de Garnache, eikä hän nytkään jäänyt miettimään, että nyt hän todennäköisesti saisi tyydyttää tätä haluaan liiaksikin. Noiden kolmen miehen ilmestyminen hänen eteensä karkoitti hänen mielestään kaikki muut ajatukset, paitsi pian alkavan ottelun.

Hän kävi asentoon torjuakseen heidän hyökkäyksensä; hänen katseensa oli valpas, huulet tiukasti yhteen puristetut, polvet kuin teräsjoustimet.

Fortunion johdolla karkasivat miehet hänen kimppuunsa, ja seuraavien minuuttien aikana kaikunut melu, taistelevien raskas huohotus, kiroustulva, askelten töminä, kun he hypähtelivät sinne tänne, ja ennen kaikkea miekkojen kalskahteleminen vastakkain, täytti huoneen ja kuului linnan pihalle saakka.

Kului minuutteja, mutta he eivät mahtaneet mitään tälle yhdelle ainoalle miehelle; näytti siltä, ettei hän heilutellut yhtä, vaan kymmentä säilää, niin nopeat olivat hänen liikkeensä, niin vinhasti sujahteli hänen miekkansa kaikkiin suuntiin. Jos hän olisi pysynyt paikallaan, olisi hän pian saattanut saada surmansa, mutta hän perääntyi hitaasti etuhuoneen ovea kohti. Valérie seisoi vielä siellä, katsellen taistelua kauhistunein silmin ja henkeään pidättäen.

Omalla tavallaan hän auttoi Garnachea, vaikka hänellä itsellään ei ollut siitä aavistustakaan. Hän piti kädessään haaraista kynttilänjalkaa, jonka kuusi kynttilää oli tämän myrskyisen näyttämön ainoana valaistuksena, ja niiden valo sattui Garnachen ahdistajien silmiin, joten hän näki heidän kasvonsa, samalla kun hänen kasvonsa olivat varjossa.

Pariisilainen vetäytyi yhtä mittaa taaksepäin ovea kohti. Hän ei voinut sitä nähdä, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Hän tiesi sen olevan suoraan sen oven vastassa, joka avautui portaisiin, ja viimemainitun mukaan hän ohjasi peräytymistään.

Tarkkaillessaan Valérie arvasi, että hänen aikomuksensa oli tulla sisempään huoneeseen, päästä sen kynnyksen yli, jolla hän itse seisoi. Melkein koneellisesti hän astui taaksepäin askeleen tai pari antaakseen Garnachelle tietä. Tämä liike oli vähällä maksaa pariisilaisen hengen. Kun valo ei enää niin räikeästi osunut Fortunion silmiin, näki tämä paremmin kuin siihen asti ja suuntasi vikkelästi murhaavan piston suoraan Garnachen sydäntä kohti. Pariisilainen hypähti taaksepäin, kun miekan kärki oli vain tuuman päässä hänen rinnastaan.

— Pankaa kynttilänne, mademoiselle, hän pyysi, uuninreunustalle taakseni! Sijoittakaa sinne toinenkin kynttilänjalka!

Valérie kiiruhti kerkeästi täyttämään pyyntöä, vaikka hänen päätänsä huimasi ja hänestä oli kaikki sekavaa kuin painajaisessa. Ja kun valo taas oli Garnachen takana, se antoi hänelle vastustajiin verrattuna saman pienen edun kuin aikaisemminkin. Reippaasti hän lausui uuden määräyksen.

— Jaksatteko siirtää pöytää, mademoiselle? hän kysyi. — Koettakaa se kiskoa tänne seinän viereen minusta vasemmalle, niin lähelle ovea kuin suinkin saatte!

— Minä koetan, läähätti tyttö huulet kuivina ja riensi tekemään työtä neuvottua. Tietämättään hän nyyhkytti kiihkeästi ehättäessään auttamaan Garnachea mahdollisimman tehokkaasti. Hän tarttui rajusti jykevään tammipöytään ja alkoi vetää sitä lattian poikki, kuten Garnache oli pyytänyt. Fortunio älysi, mitä oli tekeillä, arvasi Garnachen aikeet ja yritti äkkiryntäyksellä raivata itselleen tien huoneeseen. Mutta Garnache piti varansa. Terässäilät kirskahtivat vastakkain, sitten kuului kumea tömähdys, ja Fortunio oli jälleen vartiohuoneessa, minne hän oli peräytynyt pelastaakseen nahkansa.

Taistelu keskeytyi sen jälkeen vähäksi aikaa, ja Garnache laski miekkansa alas lepuuttaakseen kättään, kunnes hänen kimppuunsa uudelleen käytäisiin. Oven toiselta puolen kapteeni kehotti häntä antautumaan. Hän piti sellaista ehdotusta loukkauksena ja joutui hetkeksi kiihkon valtaan.

— Antautua? hän karjaisi. — Antautua teille, murhaajat! Saatte miekkani, jos tulette sitä noutamaan, mutta saatte sen kurkkuunne.

Vuorostaan raivostuneena Fortunio kumartui kuiskuttamaan toverinsa korvaan, antaen tälle määräyksen. Sitä totellen astui mies esiin, käyden miekkasille Garnachen kanssa. Äkkiä hän laskeutui polvilleen, ja hänen päänsä ylitse Garnache äkkiä näki vastassaan Fortunion miekan. Se oli sukkela temppu ja oli hyvin vähällä lopettaa Garnachen puuhat. Mutta vaikka se hämmästyttikin häntä, oivalsi hän samalla myös sen tarkoituksen. Hänen säilänsä alitse piti polvistuneen miehen syöstä miekkansa hänen ruumiiseensa. Samalla kun Valérielta pääsi varoittava huudahdus, hän hypähti syrjään seinän viereen, missä hän oli suojassa Fortunion aseelta, kääntyi äkkiä ja pisti miekkansa kyljittäin polvillaan olevan palkkasoturin lävitse.

Kaiken sen hän oli suorittanut koneellisesti, pikemminkin vaiston kuin järjen ohjaamana. Ja kun kaikki oli ohitse ja juoni oli noin tehokkaasti kääntynyt hänen vastustajansa turmioksi, hän tuskin käsitti, kuinka hän oli sen tehnyt.

Kaatuneen ruumis telkesi nyt oviaukon, ja sen takana seisoi Fortunio uskaltamatta tunkeutua eteenpäin, peläten, että näkymätön säilä — Garnache oli yhä aivan seinän vieressä — tekisi hänelle samanlaisen tempun.

— Älkää katselko tätä, mademoiselle, rukoili Garnache lempeästi. — Olkaa rohkea, koettakaa olla rohkea!

Valérie koetti terästää horjuvaa rohkeuttaan; ponnistaen tahtoaan hän käänsi katseensa ovelta ja silmäili pariisilaisen tyyniä, pelottomia kasvoja. Garnachen valppaiden silmien näkeminen tuntui uudelleen valavan häneen luottamusta ja uljuutta.

— Tässä on pöytä, monsieur, hän sanoi. — En voi saada sitä lähemmäksi seinää.

Garnache ymmärsi, ettei sen syynä ollut tytön rohkeuden eikä voimien loppuminen, vaan se seikka, että hän itse oli sillä kohdalla, johon hän oli pyytänyt Valérieta työntämään pöydän. Hän viittasi tyttöä väistymään, ja tämän siirryttyä hän syöksähti äkkiä ja nopeasti sivulle, tarttuen pöytään, mutta pitäen miekkaa edelleen kahdella sormellaan. Hän oli saanut vankan pöydän työnnetyksi puolitiehen oven eteen ennen kuin Fortunio käsitti tilanteen. Heti koetti kapteeni käyttää sitä edukseen, luullen pääsevänsä Garnachen kimppuun tämän huomaamatta. Mutta niin pian kuin hänen nenänsä tuli näkyviin ovenpielen takaa, välähti Garnachen miekka hänen silmiensä edessä, pakottaen hänet vetäytymään takaisin verinen naarmu poskessaan.

— Varokaa, herra kapteeni, pilkkasi pariisilainen. — Jos olisitte tullut tuuman verran kauemmaksi, olisitte saattanut menettää henkenne.

Portaista kuului askelia ja Garnache ryhtyi taas työhönsä, työntäen pöydän avoimen oven eteen. Hänellä oli nyt hetkinen levähdysaikaa, sillä haavoittuneena — joskin lievästi — ei Fortunio todennäköisesti ahdistaisi häntä ennen kuin olisi saanut toisia avukseen. Ja sillä aikaa kun toisia saapui, sillä aikaa kun heidän ääntensä hyminä kävi yhä kuuluvammaksi ja heidän askeleensa lopulta kajahtelivat vartiohuoneen paljailla lattialankuilla, oli Garnache temmannut tuolin ja heittänyt sen pöydän alle suojaksi alhaalta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan sekä viskannut toisen tuolin pöydälle korottamaan ja lujittamaan varustustaan.

Barrikaadinsa takaa hän tirkisteli ulompaan huoneeseen saadakseen selville uusien vastustajiensa lukumäärän ja näki hämmästyksekseen Fortunion vierellä vain neljä miestä. Heidän takaansa hän erotti varjossa seisovan naisen hahmon ja tämän vierellä yhden miehen, joka oli lyhyt ja pyylevä.

Nainen tuli lähemmäksi, ja hän näki, että se oli itse leskimarkiisitar. Pyylevä olento siirtyi markiisittaren kanssa valojuovaan, joka tulvi Garnachen puolustamasta oviaukosta, ja se paljasti hänen kasvonsa; hän oli herra de Tressan. Jos Garnache vielä siihen asti oli ollut vähääkään epävarma epäillessään käskynhaltijan vilpittömyyttä, niin nyt se epävarmuus haihtui.

Äkkiä päästi markiisitar säikähtyneen kirkaisun. Hänen katseensa oli osunut Mariukseen, ja hän riensi poikansa luokse. Tressan kiiruhti hänen perässään, ja yhdessä he nostivat nuorukaisen lattialta ja auttoivat hänet tuolille. Hän jäi istumaan hieroen vaivalloisesti kädellään epäilemättä kipeää otsaansa. Oli selvää, että hän oli tointumassa, ja Garnache huomasi harmikseen, että hänen iskunsa oli ollut liian heikko. Leskimarkiisitar kääntyi häntä lähestyneen Fortunion puoleen, ja hänen silmänsä näkyivät alkavan kiilua, kun italialainen sanoi hänelle jotakin.

— Garnache? kuuli pariisilainen markiisittaren ääntävän ja näki Fortunion osoittavan peukalollaan ovelle päin.

Markiisitar näytti unohtavan poikansa, ja tirkisti oviaukosta Garnachea, joka näkyi epäselvästi häntä rinnan korkeudelle saakka suojaavan huonekaluröykkiön takaa. Sanaakaan hän ei virkkanut pariisilaiselle, vaan katseli häntä hetkisen huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kalpeilla kasvoilla pelästynyt, kiukkuinen ilme. Sitten hän kuului sanovan Fortuniolle:

— Mariuksen ehdotuksestahan hänet pantiin vartioimaan tyttöä.

Hän vilkaisi lattialla viruviin ruumiisiin, joista toinen oli melkein hänen jalkojensa juuressa, toinen juuri oven sisäpuolella, nyt melkein piilossa pöydän varjossa. Sitten hän komensi hurjistuneena miehiään käskien heidän kaataa kumoon esteen ja ottaa pariisilaiskoiran kiinni elävänä.

Mutta ennen kuin sotilaat ennättivät liikahtaa totellakseen häntä, kajahti Garnachen ääni käskevänä huoneessa.

— Sananen teille, herra de Tressan, ennen kuin leikki alkaa! hän huusi, ja hänen sävynsä oli niin käskevä, että miehet pysähtyivät kuin lattiaan naulattuina vilkuillen markiisittareen ja odottaen häneltä uutta määräystä.

— Mitä sanomista teillä on minulle? tiedusteli Tressan, koettaen tehdä sävynsä röyhkeäksi.

— Tämä: Palvelijani tietää, missä olen, ja jollen aivan lähipäivinä pääse vahingoittumattomana Condillacista hänen luokseen, on hänen ratsastettava Pariisiin ja vietävä sinne minulta saamansa kirje. Siinä kirjeessä syytetään teitä osallisuudesta näihin Condillacissa suoritettuihin häpeällisiin vehkeilyihin. Siinä selostetaan, kuinka te epäsitte minulta apunne, kuinka uhmailitte kuningattaren käskyjä, joiden tuojana minä olin; ja jos lisäksi saadaan näytetyksi toteen, että minä olen menettänyt henkeni teidän petollisuutenne ja niskuroimisenne tähden, niin lupaan, ettei mikään koko maailmassa voi pelastaa teitä hirsipuusta.

— Älkää kuunnelko häntä, monsieur! huudahti markiisitar nähdessään Tressanin hätkähtävän ja perääntyvän äkillisen pelon vallassa. — Se ei ole muuta kuin epätoivoisen miehen juoni.

— Ottakaa varteen sanani tai älkää niistä huoliko! jatkoi Garnache Tressanille. — Olette saanut varoituksen. En odottanut näkeväni teitä täällä tänä iltana. Mutta tapaamisemme vahvistaa pahimmat epäluuloni, ja jos minun on kuoltava, niin on kuollessani omatuntoni rauhallinen tietäessäni, että jättäessäni teidät alttiiksi hänen majesteettinsa kuningattaren vihalle en ole uhrannut viatonta ihmistä.

— Madame... aloitti käskynhaltija kääntyen markiisittaren puoleen. Mutta tämä keskeytti kärsimättömänä sanat, jotka hän aikoi lausua, hänen kielellään pyörivän rukouksen, että markiisitar ajattelisi hieman ennen kuin antaisi surmata tämän pariisilaisen.