Part 7

Condillacin avarassa salissa, jossa markiisitar, hänen poikansa ja neiti de La Vauvraye olivat olleet päivällisellä, oli pikalähetin saapuminen saanut aikaan äkillisen hämmingin, niin pian kun saatiin tietää, että hän toi kirjeen Condillacin markiisilta Florimondilta.

Markiisitar oli noussut hätäisesti pöydästä, kasvoillaan hämmentynyt pelokkaan uhkaava ilme, ja komentanut, että Valérien oli heti poistuttava.

Kun he vihdoin olivat kolmisin, hän viivytteli hetkisen ennen kuin avasi kirjeen, ja puhutteli vielä kerran lähettiä.

— Mihin markiisi de Condillac jäi?

— La Rochetteen, madame, vastasi mies, ja sen kuultuaan hypähti Marius pystyyn kiroten.

— Niin lähellä! hän huudahti, mutta markiisittaren katse pysyi tyynen levollisena.

— Mistä johtuu, ettei hän rientänyt Condillaciin?

— En tiedä, madame. En nähnyt herra markiisia. Tuon kirjeen toi minulle hänen palvelijansa, käskien minun ratsastaa tänne.

Marius lähestyi äitiään otsa synkkänä.

— Katsotaanpa, mitä Florimond kirjoittaa! hän ehdotti hätäisesti. Mutta äiti ei välittänyt hänestä mitään.

— Ettekö siis voi kertoa meille mitään herra markiisista?

— En mitään muuta kuin olen jo kertonut, madame.

Markiisitar pyysi Mariusta kutsumaan Fortunion ja lähetti sitten kirjeentuojan pois, käskien kapteenin toimittaa hänelle virvokkeita.

Jäätyään sitten vihdoin kahdenkesken poikansa kanssa hän repäisi hätäisesti kuoren auki ja alkoi lukea. Marius, jota levottomuus kalvoi, tuli hänen viereensä voidakseen hänkin lukea. Kirje kuului:

Rakas Markiisitar!

Epäilemättä Teitä ilahduttaa kuulla, että olen matkalla kotiin, ja jollei olisi sattunut kuumekohtausta, joka on pidättänyt meitä täällä La Rochettessa, olisin Condillacissa yhtä pian kuin lähetti, joka tuo teille tämän kirjeeni. Pariisista saapui kaksi viikkoa sitten luokseni Milanoon lähetti tuoden minulle kirjeen, jossa ilmoitettiin, että isäni oli kuollut kuusi kuukautta sitten ja että hovissa toivottiin minun palaavan hoitamaan Condillacia. Minua kummastuttaa suuresti, että sain tällaisen ilmoituksen Pariisista enkä teiltä, sillä olisihan toki ollut teidän velvollisuutenne lähettää minulle tieto isäni kuolemasta silloin, kun tämä kohtalon isku meitä kohtasi. Mieleni murtui murheesta saatuani tämän surusanoman, ja hovin kehotus sai minut kiireesti lähtemään Milanosta rientääkseni tänne. Se seikka, etten ole saanut minkäänlaisia uutisia Contlillacista, on ihmetyttänyt minua kuukausimääriä. Isäni kuolema selittänee sitä jonkin verran, mutta tuskinpa se on riittävä selitys. Uskon kuitenkin varmasti Teidän voivan haihduttaa kaikki epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Luulen olevani Condillacissa tämän viikon lopulla, mutta pyydän, ettette Te eikä veljeni Marius antaisi tämän seikan millään tavoin vaikuttaa suunnitelmiinne, sillä vaikka aionkin palata hoitamaan Condillacia, kuten hovista minua kehoteltiin, toivon Teidän ja rakkaan veljeni edelleen pitävän sitä kotinanne, niin kauan kuin se Teitä miellyttää.

Teidän nöyrä ja harras palvelijanne ja poikapuolenne

_Florirnond_.

Luettuaan kirjeen loppuun leskimarkiisitar toisti ääneen lauseen: — Uskon kuitenkin varmasti, madame, Teidän voivan haihduttaa kaikki epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Hän katsahti poikaansa, joka nyt oli siirtynyt seisomaan häntä vastapäätä.

— Hän epäilee, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi, murahti Marius.

— Mutta hänen sävynsä on kauttaaltaan herttainen. Pariisista lähetetyssä kirjeessä ei ole voinut olla liikoja. Häneltä pääsi pieni, katkera naurahdus. — Meidän on edelleenkin pidettävä tätä kotinamme, niin kauan kuin se meitä miellyttää.

Sitten hän kävi äkkiä vakavaksi, taittoi kirjeen kokoon, pani kädet selän taakse ja katsoi poikaansa silmiin.

— No? Mitä aiot tehdä? Hän on La Rochettessa, päivän ratsastusmatkan päässä, ja siellä häntä pidättää vain kuume. Joka tapauksessa hän lupaa olla täällä viikon lopulla. Lauantaina Condillac on siis luisunut pois käsistämme, olet menettänyt sen peruuttamattomasti. Aiotko menettää samoin myös La Vauvrayen?

Marius antoi käsiensä pudota riipuksiin ja kääntyi katsomaan äitiään suoraan kasvoihin.

— Mitä voin tehdä? Mitä voimme me tehdä?

— Sinulta puuttuu luovaa mielikuvitusta, Marius, mutta kuitenkin pyydän sinua käyttämään järkeäsi, muutoin olemme ensi sunnuntaina melkein kodittomia. Minä en ota vastaan almuja Condillacin markiisilta enkä usko sinunkaan ottavan.

— Jos kaikki raukeaa, vastasi Marius, — niin onhan meillä vielä sinun talosi Tourainessa.

— Minun taloni? kivahti markiisitar, ääni kimeänä kiukusta. — Hökkelini, aiot kai sanoa. Voisitko sinä viihtyä siellä — mokomassa pahnassa?

— _Vertudieu!_ Jos kaikki muu menee myttyyn, niin meidän pitäisi toki olla iloissamme siitäkin.

— Iloissamme? En ainakaan minä. Ja kaikki muu menee myttyyn, jollet sinä toimi nopeasti kolmena lähipäivänä.

— Voinko minä tehdä mahdottomia?

— En vaadi sinulta muuta kuin että viet Valérien rajan yli Savoijiin, jossa voit saada jonkun papin vihkimään teidät, ja teet sen ennen lauantaita.

— Ja eikö se ole mahdotonta? Hän ei suostu lähtemään mukaani, kuten hyvin tiedät.

— Senkin pelkuri, hupsu! Oletko tosiaan minun poikani? Pelkästä arkuudesta olisit valmis viettämään koko elämäsi kerjäläisenä. Mutta minä en, en taivu siihen, niin kauan kuin käteni liikkuu ja saan sanan suustani. Sinä saat mennä tiehesi, mutta minä hinautan nostosillan ylös ja varustaudun puolustamaan itseäni näiden muurien sisällä. Florimond de Condillac ei astu jalallaan tänne minun eläessäni, ja jos hän tulee musketin kantomatkan päähän, niin sitä pahempi hänelle.

— Minusta tuntuu, että olet hullu puhuessasi hänen vastustamisestaan ja nimittäessäsi minua pelkuriksi. Jätän sinut yksin siihen asti, kunnes mielesi on rauhoittunut. Ja hän lähti kasvot punaisina salista jättäen markiisittaren yksin.

Pohjoisessa tornissa Valérie istui keskustellen Garnachen kanssa.

Pariisilainen oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli saanut selville kirjeen sisällöstä. Florimond oli niin lähellä kuin La Rochettessa, jossa häntä pidätti kuumekohtaus, mutta hän lupasi saapua Condillaciin viikon lopulla. Asiain näin ollen ei heidän Valérien mielestä enää tarvinnut vaivautua karkaamaan, kuten he aiemmin olivat suunnitelleet. He voisivat odottaa Florimondin tuloa.

Mutta Garnache pudisti päätään. Hän oli kuullut muutakin, ja vaikka hän arvelikin, että Valérie oli sillä hetkellä turvassa Mariukselta, ei hän kuitenkaan harhautunut arvostelemaan väärin tämän luonnetta eikä antanut hänen hetkellisen hienotunteisuutensa pettää itseään. Hänestä oli varsin mahdollista, että Marius muuttuisi epätoivoiseksi Florimondin saapumishetken lähestyessä. Jääminen oli hyvin vaarallista. Siitä hän ei virkkanut mitään, mutta todisti Valérielle, että olisi parasta lähteä.

— Mutta enää meidän ei tarvitse suorittaa vaivalloista matkaa Pariisiin saakka. Neljän tunnin ratsastus La Rochetteen, ja te saatte syleillä sulhastanne.

— Mainitsiko hän minusta kirjeessään, tiedättekö mitään siitä, monsieur?

— Kuulin heidän sanovan, ettei hän maininnut, vastasi Garnache. — Mutta kenties hänellä oli siihen hyvät syynsä. Hän saattaa epäillä enemmän kuin hän kirjoitti.

— Kuinka voisi siinä tapauksessa kuumekohtaus pidättää häntä La Rochettessa? Voisiko kuumekohtaus estää teitä, monsieur, rientämästä rakastamanne naisen luokse, jos tietäisitte tai edes epäilisitte, että häntä pidetään vankina?

— En tiedä, mademoiselle. En ole koskaan rakastanut, minun olisi kohtuutonta käydä tuomitsemaan rakastuneita. On yleisesti tunnettua, etteivät he ajattele samoin kuin muut ihmiset, heidän mielensä on sillä hetkellä hämmennyksissä.

Mutta kun hän katseli Valérieta, joka seisoi ikkunan ääressä niin ylevän lempeänä, solakkana, viehättävänä ja hentona, oli hän kuitenkin varma siitä, että jos hän olisi Florimond de Condillac ja pelkäsipä hän sitten tytön olevan vankina tai ei, niin ei kuume eikä edes ruttokaan voisi pidättää häntä suurinta osaa viikosta La Rochettessa, helpon ratsastusmatkan päässä.

Valérie hymyili vienosti hänen sanoilleen ja käänsi keskustelun asiaan, joka oli heille tärkein.

— On siis päätetty, että meidän on lähdettävä tänä yönä.

— Puoliyön aikana tai vähän sen jälkeen. Olkaa valmiina, mademoiselle, älkääkä antako minun odottaa, kun koputan ovellenne. Joutuminen saattaa olla hyvin tarpeen.

— Saatte luottaa minuun, ystäväni, vastasi tyttö ja ojensi kätensä äkillisen mielijohteen vallassa. — Olette ollut perin hyvä minua kohtaan, herra de Garnache.

Garnache tarttui tytön käteen ja omituinen hellyys pani hänen likaiset, naamioidut kasvonsa värähtelemään. Häntä sykähdytti samanlainen tunne kuin isän tytärtään kohtaan — ainakin hän silloin luuli niin.

— Te liioittelette tekojani. En ole tehnyt muuta kuin minkä voin, minkä jokainen olisi tehnyt.

— Kuitenkin enemmän kuin Florimond on tehnyt — ja hän on sulhaseni. Kuume oli hänelle riittävänä syynä jäädä La Rochetteen, mutta hengenvaara ei voinut pelottaa teitä tulemasta tänne.

— Unohdatte, mademoiselle, ettei hän kenties tiedä, missä oloissa olette.

— Kenties hän ei sitä tiedä, myönsi tyttö, keveästi huokaisten.

Neuvottelu

Lähetin saapuminen Condillaciin kiidätti Tressanin linnaan samana päivänä kiireisesti. Hän halusi kiihkeästi tietää, mistä lähetti tuli ja mitä sanomia hän toi. Hän ilmestyi leskimarkiisittaren puheille, salaten huolestumisensa hellällä hymyilyllä.

Hänet otettiin vastaan niin herttaisesti, että hänen päätänsä melkein huimasi, sillä äärimmäisen turhamaisena miehenä hän ei kyennyt oivaltamaan tämän sydämellisyyden ainoaksi mahdolliseksi syyksi sitä, että häntä tarvittiin Condillacissa. Hetkisen hän empi ja puheli tyhjänpäiväisistä seikoista, ennen kuin lausui julki asian, joka häntä vaivasi. Kun he vihdoin jäivät kahdenkesken, hän esitti kielellään pyörineen kysymyksen. — Kuulin, että Condillaciin on tänään saapunut lähetti.

Vastaukseksi markiisitar kertoi hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, mistä lähetti oli tullut ja mitä sanomia hänellä oli ollut.

— Niinpä siis, herra de Tressan, ne päivänne Condillacissa ovat luetut.

— Kuinka niin? Tehän sanoitte, että Florimondin sävy teitä kohtaan on ystävällinen. Varmastikaan hän ei häädä isänsä leskeä pois täältä.

Markiisitar katseli tuleen, hymyillen raskasmielisen haaveksivasti.

— Ei, hän ei häädä minua pois. Hän tarjosi minulle oleskelupaikan Condillacissa, niin kauan kuin minua miellyttää pitää sitä kotinani.

— Erinomaista! huudahti käskynhaltija, hykertäen pieniä, lihavia käsiään. — Miksi sitten puhua poistumisesta?

— Miksikö? Kysyttekö sitä, Tressan? Luuletteko, että minä alistuisin elämään tuon miehen almuista? Perustin toiveeni Mariukseen, mutta hän uhkaa osoittaa ne turhiksi. Minun taitaa olla parasta tyytyä elämään köyhänä talossani Tourainessa.

Silloin käskynhaltija älysi, että hetki oli tullut. Tilaisuus, jota hän olisi turhaan saanut etsiä, melkein työnnettiin hänelle. Mielessään hän siunasi Florimondia siitä, että tämä oli palannut niin sopivaan aikaan. Hän nousi tuolistaan ja heittäytyi muitta mutkitta polvilleen leskimarkiisittaren eteen.

— Älkää ajatelko köyhyyttä, madame, hän rukoili, — ennen kuin olette antanut minulle matkapassin! Lausukaa vain suostumuksen sana, ja teistä tulee rouva de Tressan! Koko omaisuuteni riittäisi vain huonoksi koruksi sellaiselle kaunottarelle kuin te olette ja varoisin tarjoamasta sitä teille, jollen sen mukana voisi tarjota teille koko Ranskan altteinta sydäntä. Markiisitar — Clotilde, polvistun nöyränä jalkojenne juureen. Tehkää minulle, mitä haluatte! Rakastan teitä!

Tahtoaan ponnistellen rouva de Condillac nieli Tressania kohtaan tuntemansa inhon. Hänen ylpeyttään loukkasi kuunnella Tressanin puhetta, mutta hän tukahdutti tunteensa. Hän ei antaisi miehelle mitään vastausta — hän ei voinut, sillä hän oli vähällä pyörtyä inhosta — mutta kuitenkin hänen täytyi antaa Tressanille toiveita sen ajan varalta, jolloin, jos kaikki muu raukeaisi, hän joisi sen kirpeän maljan, jota hän nyt piteli huulillaan. Niinpä hän mukautui olojen pakosta.

Hän hillitsi äänensä vienon murheelliseksi ja otti röyhkeille kasvoilleen surullisen ilmeen.

— Monsieur, monsieur, hän huoahti ja voitti vastenmielisyytensä siinä määrin, että kosketti hieman Tressanin kättä, — te ette saa puhua siten naiselle, joka on ollut leskenä vasta kuusi kuukautta, enkä minä saa sitä kuunnella.

Käskynhaltijan kädet ja ääni alkoivat vapista kovemmin, mutta nyt se ei enää johtunut rukkasten pelosta; sen sai aikaan kiihkeä, voimakas toivo, jonka markiisittaren sanat hänessä herättivät.

— Annatteko minun toivoa, markiisitar? Jos tulen uudelleen —?

Rouva de Condillac huokasi, ja hänen kasvonsa saivat murheellisen kysyvän ilmeen.

— Jos luulisin, että olette puhunut kaiken tämän säälistä, koska pelkäätte puutteen käyvän minulle raskaaksi, en voisi antaa teille vähääkään toiveita. Minussa on ylpeyttä, _mon ami_. Mutta jos olisitte puhunut näin sittenkin, vaikka olisin edelleenkin ollut Condillacin emäntä, niin sitten, Tressan, saatte toistaa sen minulle myöhemmin sellaisena aikana, jolloin minä voin kuunnella teitä.

Keväisen joen lailla tulviva riemu valtasi Tressanin mielen. Hän kumartui eteenpäin, tarttui markiisittaren käteen ja vei sen huulilleen.

— Clotilde! hän huudahti tukahdutetulla äänellä. Mutta samassa avautui ovi, ja avaraan huoneeseen astui Marius.

Oven narahtaessa käskynhaltija koetti nopeasti nousta pystyyn. Hän kompuroi seisomaan vaivalloisesti — sitäkin vaivalloisemmin, kun hän ponnisteli näyttäytyäkseen vielä ketteräksi sydämensä valtiattaren silmissä.

— Herra käskynhaltija, alkoi markiisitar tyynesti, — tuli tapaamaan meitä lähetin saapumisen johdosta.

— Niinkö? sanoi Marius, kohottaen loukkaavasti kulmakarvojaan ja luoden silmäyksen Tressaniin, ja Tressan vannoi sydämessään valan, ettei häneltä unohtuisi tämän katseen maksaminen nenäkkäälle pojalle, sitten kun hän oli saanut äidin puolisokseen.

— Herra kreivi syö kanssamme illallista, ennen kuin lähtee ratsastamaan takaisin Grenobleen, lisäsi markiisitar.

Ja ennen kuin Marius ennätti vastata, oli äiti mennyt hänen ohitseen, poistuen alakertaan. Nuorukainen seurasi synkkänä ja istua murjotti pöydässä välittämättä vähääkään käskynhaltijan vallattomasta hilpeydestä ja markiisittaren pakotetusta iloisuudesta. Hän käsitti hyvin, minkälaatuisen lausumattoman sopimuksen äiti oli tehnyt. Markiisitar oli oivaltanut, että Mariuksen vastenmielisyys hänen ja Tressanin välistä suunniteltua liittoa vastaan oli hänelle eduksi, ja käyttänyt tätä etua hyväkseen täysin määrin. Nuorukaisen täytyi joko pakottaa Valérie menemään kanssaan avioliittoon ennen lauantaita tai tyytyä näkemään äitinsä — kauniin, verrattoman äitinsä — naimisissa tuon otuksen kanssa.

Ja äkkiä, molempien toisten, jotka nyt olivat jo tottuneet hänen jöröön äänettömyyteensä, ennakolta aavistamatta, puhkesi paha ilmoille. Markiisitar oli puhunut joistakin vähäarvoisista toimista, jotka oli suoritettava ennen Florimondin palaamista. Marius pyörähti jyrkästi tuolillaan katsomaan äitiään silmiin.

— Täytyykö tämän Florimondin palata? hän kysäisi, ja vaikkei hän virkkanutkaan mitään muuta, olivat näiden hänen lausumiensa neljän sanan merkitys ja sävy siksi selvät, että ne jättivät hyvin vähän tulkinnan varaa mielikuvitukselle.

Markiisitar kääntyi tuijottamaan häneen kasvoillaan sanoin kuvaamattoman hämmästyksen ilme, joka ei aiheutunut itse viittauksesta, vaan siitä, että se tehtiin niin jyrkästi.

Mariuksen sanoja oli seurannut jännittynyt hiljaisuus, ja suu auki käskynhaltija katsoa töllisteli nuorukaista, samalla kun hänen lihavat kasvonsa hieman kalpenivat, sillä hän arvasi, mihin nuorukaisen viittaus tähtäsi. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.

— Kutsu Fortunio tänne! Siinä kaikki, mitä hän sanoi. Marius ymmärsi täydellisesti, mitä varten hän tahtoi kutsua Fortunion tänne saapuville.

Hän nousi myhäillen pöydästä, meni ovelle ja käski etuhuoneessa vetelehtivän hovipojan noutaa kapteenin. Sitten hän asteli verkkaisesti takaisin, ei entiselle paikalleen pöydässä, vaan takan ääreen.

Fortunio saapui. Markiisitar pyysi häntä istumaan ja kaatoi omin käsin hänelle lasin anjouta.

Hiukan ihmetellen ja vähän ujostellen kapteeni noudatti kehotusta ja istuutui osoitetulle paikalle ikään kuin anteeksi pyydellen.

Marius kävi kärsimättömäksi ja toi häikäilemättä esiin asian, jonka lausumiseksi markiisitar mietti hienostelevia sanoja.

— Olemme noudattaneet teidät, Fortunio, hän selitti rehentelevästi, — tiedustaaksemme teiltä, minkä hinnan vaaditte veljeni, Condillacin markiisin, surmaamisesta.

Käskynhaltija vaipui taaksepäin tuolissaan ähkäisten. Kapteeni hätkähti ja kääntyi katsomaan poikaa, hänen vilpittömien silmiensä väliin tuli ryppy.

— Herra de Condillac, hän virkkoi tekeytyen arvokkaaksi, — luullakseni olette erehtynyt miehestä. Minä olen sotilas enkä salamurhaaja.

— Niinhän toki, tyynnytti häntä markiisitar, ryhtyen heti saattamaan asiaa oikealle tolalle ja laskien pitkän, hoikan kätensä kapteenin nukkavieruisen samettitakin hihalle. — Poikani tarkoitus ja hänen sanansa ovat kaksi eri asiaa. Jos kysymyksessä olisi pelkkä salamurha, niin olisimmeko kutsuneet teitä? Vartioväessä on kymmenkunta miestä, jotka olisivat kelvanneet siihen tarkoitukseen.

— Mitä te sitten tarvitsette? kysyi Fortunio.

— Haluamme, että juttu hoidetaan kaikkien sopivaisuussääntöjen mukaisesti. Markiisi on Sanglier Noirissa La Rochettessa. Teidän ei ole lainkaan vaikea löytää häntä ja sen jälkeen joko loukata häntä tai saada hänet loukkaamaan itseänne.

— Erinomaista, mutisi Marius takan luota. — Sellaisen tehtävän pitäisi miellyttää teidän kaltaistanne miekkamiestä, Fortunio.

— Kaksintaistelu? sanoi mies, ja hänen olemuksestaan katosi röyhkeys, jättäen sijaa pelkälle vastahakoisuudelle. Kaksintaistelu oli kokonaan toista. — Mutta _sangdieu!_ Entäpä, jos hän surmaa minut? Oletteko ajatelleet sitä?

— Surmaa _teidät_? huudahti markiisitar, katsoen Fortuniota silmiin ikään kuin kummastuneena moisesta kysymyksestä. — Te laskette leikkiä, kapteeni.

— Ja hänessä on kuumetta, tokaisi Marius pilkallisesti.

— Hänessä on kuumetta? Se on jotakin. Mutta — mutta — sattuuhan vahinkoja.

— Florimond on aina ollut huono miekkailija, sanoi Marius, ikään kuin itsekseen.

Kapteeni pyörähti uudelleen häneen päin.

— Miksi sitten, herra Marius, koska asia on niin ja koska te olette yhtä taitava tai taitavampi kuin minä — ja hänessä on kuumetta, miksi sitten on tarpeellista pestata minut tähän työhön?

— Miksikö? kertasi Marius. — Mitä se teihin kuuluu? Pyydämme teitä mainitsemaan hinnan, josta olette valmis sen tekemään. Jättäkää sikseen vastakysymykset!

— Jos ryhdyn tähän puuhaan, madame, niin en lähde yksin.

— No, mitä siihen tulee, sanoi Marius, — olkoon, kuten tahdotte! Ottakaa mukaanne miehiä niin paljon kuin haluatte!

— Ja joudun sittemmin kenties hirteen heidän kanssaan, ärähti kapteeni, käyden jälleen röyhkeäksi. — Nähkääs, herra de Condillac ja te, madame, jos lähden, niin tahdon mukaani paremman vakuuden kuin tämän paikan koko varusväen. Tarvitsen turvakseni sellaisen henkilön, joka huolehtii siitä, ettei hänelle itselleen käy huonosti, aivan kuten minä pidän huolta siitä, että hänelle käy huonosti ennemmin kuin minulle.

— Mitä tarkoitatte? Puhukaa suunne puhtaaksi!

— Tarkoitan, madame, etten lähde itse suorittamaan sitä, vaan olemaan mukana ja auttamaan, jos apua tarvitaan. Menköön herra de Condillac! Ja minä lähden hänen mukaansa ja otan vastatakseni siitä, että hän palaa vahingoittumattomana ja että jätämme toisen kylmäksi.

Molemmat Condillacit säpsähtivät, ja käskynhaltija nojautui raskaasti pöytää vasten. Kaikista vioistaan huolimatta hän ei ollut verenhimoinen, ja tämä puhelu inhotti häntä.

Markiisitar koetti nyt turhaan horjuttaa kapteenin päätöstä. Äkkiä Marius keskeytti äitinsä selittelyt puhuttelemalla kapteenia:

— Kuinka voitte sen luvata? Tarkoitatteko, että minun ja teidän on karattava hänen kimppuunsa? Ette ota huomioon, että hänellä on väkeä ympärillään. Kaksintaistelu on kokonaan toista kuin käsikähmä, enkä usko, että meille jälkimmäisessä käy hyvin.

Häijyn ovela hymy levisi kapteenin kasvoille.

— Olen ajatellut sitä, en suunnittele kaksintaistelua enkä käsikähmää, vaan niiden välimuotoa, joka näyttää kaksintaistelulta, mutta on käsikähmä.

— Selittäkää tarkemmin!

— Mitäpä enempiä selityksiä se kaipaisi? Yllätämme markiisin sellaisessa paikassa, jossa ei ole hänen väkeään. Tunkeudumme esimerkiksi hänen huoneeseensa. Kierrän avainta hänen ovessaan. Olemme yksin hänen kanssaan, ja te loukkaatte häntä. Hän suuttuu, ja hänen täytyy taistella heti paikalla. Olen ystävänne; minun on toimittava kummankin sekundanttina. Te aloitatte, ja minä seison vieressä ja annan teidän taistella. Väitätte, että hän käyttelee miekkaa huonosti, ja lisäksi hänessä on kuumetta. Niinpä saatte pistetyksi miekkanne hänen lävitseen, ja se on ollut kaksintaistelu. Mutta jos hän onnen tai taidon avulla saa teidät vaaraan, olen minä valmiina pistämään miekkani väliin oikealla hetkellä ja tekemään aukon, josta te voitte suunnata häneen iskun.

— Uskokaa minua, olisi parempi... aloitti markiisitar. Mutta Marius, joka äkkiä oli mieltynyt ehdotukseen, keskeytti taas hänen puheensa.

— Oletteko varma siitä, ettette erehdy, Fortunio?

— _Per Bacco!_ Erehdys maksaisi minulle sata pistolia. Uskon, että voitte luottaa minuun. Jos lainkaan erehdyn, niin se johtuu siitä, että haluan kiihkeästi teidän suoriutuvan hänestä pian. Olette saanut vastaukseni, monsieur. Vaikka keskustelisimme koko yön, niin pitemmälle ette saa minua myöntymään. Mutta jos ehdotukseni on teistä sopiva, niin olen valmis.

— Ja minä myös, Fortunio, vakuutti Marius, ja hänen äänessään oli melkein riemuisa sointu.

Leskimarkiisitar katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, ikään kuin punniten miehiä varmistuakseen siitä, ettei Mariusta uhannut vaara. Hän teki pari kysymystä pojalleen ja kapteenille. Sitten hän näytti tyytyvän sopimukseen, nyökkäsi ja huomautti, että heidän olisi parasta lähteä liikkeelle aamun sarastaessa.

Yllätys

Huoneistossaan pohjoisessa tornissa oli Valérie syönyt illallista ja — säästääkseen herra de Garnachea jossakin määrin niistä alentavista velvollisuuksista, joita vartijan tehtäviin sisältyi — itse korjannut aterian pöydältä ja vienyt ruokailuvälineet vahtihuoneeseen, jossa ne saivat olla aamuun saakka. Kun se oli tehty — hänen vastustelustaan huolimatta oli Garnache tuppautunut auttamaan — muistutti pariisilainen hänelle, että kello oli jo yli yhdeksän ja hoputti häntä tekemään tarpeelliset matkavalmistukset.

— Minun valmistukseni on pian tehty, vakuutti tyttö hymyillen. — Kaikki, mitä tarvitsen, voin kantaa vaipassani.

He alkoivat keskustella pian tapahtuvasta karkaamisesta ja nauroivat leskimarkiisittaren ja tämän pojan pettymykselle, kun he aamulla näkisivät häkin tyhjäksi. Sitten he käänsivät puheen Valériehin itseensä, hänen aikaisempaan elämäänsä La Vauvrayessa, ja myöhemmin keskustelu siirtyi Garnacheen. Tyttö kyseli hänen sotaseikkailujaan ja tiedusteli sitten häneltä kaikenlaista Pariisista ja hovielämästä.

Siten he tutunomaisesti puhellen kuluttivat odotusaikaansa, ja silloin he kenties oppivat tuntemaan toisiaan paremmin kuin koko aikana siihen asti. He olivat todellakin tietämättään tulleet läheisiksi tuttaviksi.

Tänä iltana he tuntuivat henkisesti lähentyneen toisiaan, ja kenties juuri se sai Valérien huokaamaan ja herttaisessa, ajattelemattomassa viattomuudessaan sanomaan vielä kerran:

— Olen tosiaankin pahoillani, herra de Garnache, että täällä olomme lähenee loppuaan.

Garnache ei ollut turhamainen narri eikä antanut näille sanoille väärää merkitystä. Hän vastasi nauraen:

— Minä en ole, mademoiselle. Eikä mieleni saa rauhaa, ennen kuin tämä kovanonnen linna on jäänyt ainakin kolmen peninkulman päähän taaksemme. Sh! Joku tulee.

Ja äkkiä hänelle selvisi, kuinka vaarallista olisi, jos hänet tavattaisiin tytön seurasta.