Part 6

Häneltä pääsi huokaus. Jos Garnache olisi säästynyt, olisi Valérie saanut rohkeutta, sillä Garnachessa oli jollakin lailla tarmoa ja rohkeutta niin paljon, että häneen voi turvautua ahdingon hetkinä. Hän oli taaskin kuulevinaan reippaan, metallisen äänen: — Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden päivän osalle?

Ja sitten kuului keskellä hänen haaveilujaan juuri hänen uneksimansa ääni niin äkkiä, niin luonnollisena ja elävänä, että hän hätkähti ja oli vähällä kirkaista.

— Mademoiselle, se lausui, — pyydän, ettette tyyten menetä rohkeuttanne. Olen palannut työskentelemään siinä tehtävässä, jonka hänen majesteettinsa kuningatar käski minun suorittaa, ja minä suoritan sen tuosta naarastiikeristä ja hänen penikastaan huolimatta.

Tyttö istui hiljaisena kuin patsas, tuskin hengittäen, katse tähdättynä sinipunervaa taivasta kohti. Ääni oli vaiennut, mutta hän istui yhä. Sitten hänelle hitaasti selveni, ettei se ollut harhaluuloa, liikarasittuneiden aivojen erehdys.

Hän kääntyi ja taaskin oli häneltä päästä kiljahdus; sillä aivan hänen takanaan, silmäillen häntä omituisen tutkivasti, seisoi tummaihoinen, mustatukkainen italialainen vartija, joka oli määrätty sen vuoksi, ettei hän osannut yhtään ranskaa.

— Älkää pelätkö, mademoiselle. Olen Garnache, tomppeli, kelvoton hupsu, jonka kiivaus tuhosi kaikki ne pelastumisen toiveet, joita oli viikko sitten.

Valérie tuijotti uskomatta silmiään.

— Garnache! hän kuiskasi käheästi.

Mutta hän tunsi, että ääni oli Garnachen eikä kenenkään muun.

Äkkiä levisi miehen kasvoille hymy, ja se antoi hänelle varmuuden, haihduttaen hänen mielestään viimeisenkin epäilyksen hivenen.

— Monsieur, monsieur! Siinä kaikki, mitä hän sai suustaan, mutta häntä halutti kiertää kätensä miehen kaulaan, kuten hän olisi syleillyt veljeä tai isää, ja nyyhkyttää painautuneena hänen olkaansa vasten siitä huojennuksen ja turvallisuuden tunteesta, jonka hänen läsnäolonsa herätti.

Garnache oivalsi, kuinka liikuttunut hän oli, ja tyynnyttääkseen häntä alkoi kertoa, millä tavoin hän oli palannut.

— Onni oli minulle hyvin suopea, mademoiselle. En voinut suuresti toivoa, että sellaisia kasvoja, kuin minun ovat, voitaisiin naamioida, mutta kunnia siitä, mitä näette, ei tulekaan minulle. Se on Rabecquen käsialaa, hän on nokkelin lakeija, joka koskaan on palvellut kyvytöntä isäntää. Se, että nuoruudessani olin kymmenen vuotta Italiassa ja opin italiankieltä niin hyvin, että Fortuniokin pettyi, auttoi minua. Se poisti heti kaikki epäluulot, ja jollen viivy täällä niin kauan, että väri ehtii kulua hiuksistani, parrastani ja kasvoistani, on minulla vain vähän pelättävää.

— Mutta, monsieur, huudahti tyttö, — teillä on paljon pelkäämistä! Ja hänen katseensa kävi levottomaksi.

Garnache naurahti vastaukseksi. — Luotan onneeni, mademoiselle, ja minusta tuntuu, että se on nykyisin nousu puolella. Tullessani tässä asussa Condillaciin, en uskaltanut toivoakaan, että minut määrättäisiin vartijaksenne sen tähden, etten osannut ranskaa. Minun oli vaikea salata riemastunutta ilmettäni, kun kuulin sitä suunniteltavan. Se on tehnyt kaiken muunkin helpoksi.

— Mutta mitä voitte tehdä yksin, monsieur? kysyi Valérie, ja hänen äänessään oli miltei ärtymyksen värähdys.

— Antakaa minulle toki päivä tai pari keksiäkseni jotakin! Jokin keino täytyy löytyä. En ole päässyt näin pitkälle sitä varten, että kärsisin nyt tappion.

— Vietän yöni rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään näyttämään teille etsimänne tien.

— Taivas luullakseni kuulee rukouksenne, mademoiselle, vastasi Garnache katsellen haaveksien kalpeita, pyhimysmäisiä kasvoja, jotka näyttivät hohtavan hämärässä. Sitten hän äkkiä liikahti ja herkisti korviaan.

— Sh! Joku tulee, hän kuiskasi. Ja hän riensi nopeasti Valérien luota etuhuoneeseen, jossa hän äänettömästi vaipui tuolilleen askelten lähestyessä kiviportaita.

Omantunnon asia

Sattumalta oli Condillacissa eräs Battistan kansalainen, Pohjois-Italiasta kotoisin oleva palkkasoturi, Arsenio-niminen lurjus, jonka Fortunio oli pestannut silloin, kun hän kuukausia sitten oli alkanut lisätä vartioväkeä. Tähän mieheen luottaen oli Garnache tehnyt suunnitelmansa.

Hän oli aluksi pitänyt miestä ovelasti silmällä. Kun Arsenio oli hänen ainoa kansalaisensa Condillacissa, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Battista niinä harvoina vapaahetkinä, joita hänellä joka päivä oli vanginvartijan toimesta, etsi käsiinsä hänet ja istui keskustelemassa hänen kanssaan. Miehet tutustuivat toisiinsa, ja ystävystyivät. Garnache odotti sopivaa tilaisuutta tahtomatta panna mitään vaaraan hätäilemällä. Tilaisuus tuli pyhäinmiestenpäivän aamuna. Tänä vainajien päivänä teki Arsenion, joka oli kasvatettu kirkon uskolliseksi pojaksi, levottomaksi muisto äidistään, joka oli kuollut noin kolme vuotta sitten. Hän oli vaitelias ja alakuloinen, eikä Garnachen leikillinen tuuli saanut hänestä vastakaikua. Garnache kummasteli, mitä miehen mielessä liikkui, ja tarkkaili häntä valppaasti.

Äkkiä pikku mies — hän oli lyhyt ja länkisäärinen — huoahti raskaasti ja kumartui veltosti nyhtäisemään sisäpihan kiveyksen raossa kasvavaa rikkaruohoa. He istuivat kappelin portailla.

— Olet jörö tänään, valitti Garnache, taputtaen häntä olalle.

— Nyt on kuoleman päivä, vastasi mies ikään kuin se olisi ollut riittävä selitys. Garnache purskahti nauramaan.

— Niin, vainajille epäilemättä; niin oli myös eilen, ja niin on huomennakin. Mutta meille, jotka istumme täällä, tämä on elämän päivä.

— Sinä olet pilkkaaja, nuhteli toinen, ja hänen naamansa oli omituisen vakava. — Et ymmärrä.

— Valista sitten minua!

— Tänä päivänä ajatuksemme luonnollisestikin kohdistuvat vainajiin, ja minun ajatukseni ovat äidissäni, joka on jo kolme vuotta maannut haudassaan. Mietin sitä, miksi hän minut kasvatti ja minkälainen olen.

Garnache virnisti, mutta sitä ei toinen huomannut. Hän silmäili pientä lurjusta, ja hänen katseensa oli vähän levoton. Mikä miestä vaivasi? Aikoiko hän katua syntejään, luopua pahuudesta ja petollisuudesta? Eikö hän enää vastaisuudessa halunnut katkaista kenenkään kurkkua? Halusiko hän olla uskollinen sille, joka maksoi hänelle palkan, ja viettää kristillistä elämää? _Peste!_ Hän avasi huulensa ja päästi leveän pilkkanaurun.

— Saamme sinusta munkin, hän ivasi, — paljasjalkaisen pyhimystarjokkaan, jonka selkä on ruoskittu ja pää ajeltu. Ei viiniä, ei arpanappuloita, ei naisia ei...

— Rauhaa! ärähti toinen.

— Sano _Pax_, ilvehti Garnache. — _Pax tecum_, tai _vobiscum_. Niinhän sanot sitten.

— Jos omatunto vaivaa minua, niin mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla itselläsi olekaan omaatuntoa?

— Ei ole. Se tekee ihmiset heikoiksi. Sen ovat mahtavat keksineet voidakseen kiusata ja sortaa vähäväkisiä. Jos isäntäsi maksaa sinulle huonon palkan likaisesta työstä, jota hänelle teet, ja joku toinen tarjoaa sinulle runsasta palkkiota, jos teet virheen tai laiminlyönnin työssäsi, niin omatuntosi kalvaa sinua myöhemmin. Pyh! Se on kömpelö, lapsellinen temppu, jolla sinut pysytetään uskollisena.

Arsenio vilkaisi häneen päin. Sanat, jotka herjasivat ylhäistä väkeä, olivat hänestä aina tervetulleita, väitteet, että häntä sorrettiin, kuuluivat aina kauniilta hänen korvissaan. Hän nyökkäsi myöntävästi Battistan puheelle.

— Bacchuksen nimessä, hän kirosi, — olet oikeassa, mutta minun laitani on toisin. Ajattelen sitä kirousta, johon kirkko on tämän talon julistanut. Eilen oli pyhäinmiesten päivä, mutta en saanut kuulla ainoatakaan messua. Tänään on sielujenpäivä, enkä voi tässä synninpesässä uhrata ainoatakaan rukousta äitini sielun rauhan puolesta.

— Miksi niin? kysyi Garnache katsoen kummastuneena tätä uskonnollista salamurhaajaa.

— Mitenkä niin? Eikö Condillacin perhe ole suljettu pois seurakunnan yhteydestä ja sen mukana joka mies, joka on täällä omasta vapaasta tahdostaan? Rukoukset ja sakramentit ovat kaikki täällä kielletyt.

Garnache sai äkkiä mielijohteen. Hän hypähti seisomaan, kasvot nytkähdellen kuin kauhusta, kun hän sai tietää asiain todellisen tilan, josta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Hän ei jäänyt hetkeksikään miettimään, kuinka ihmeellinen oli tämän lurjuksen sielu, joka salli hänen viikon jokaisena päivänä häiritsemättä rikkoa kaikkia käskyjä louisdorin tai parin maksusta, mutta jota vaivasivat omantunnon tuskat sen tähden, että hän asui sellaisessa talossa, jonka kirkko oli julistanut kiroukseensa.

— Mitä sinä puhut?

— Totta! Jokainen, joka tahallaan pysyy Condillacin palveluksessa, vaistomaisesti Arsenio hiljensi ääntään, ettei vain kapteeni tai markiisitar sattuisi kuulemaan, — on suljettu pois seurakunnan yhteydestä.

— Minä olen myös kristitty, Arsenio, enkä ole tietänyt tästä seikasta mitään.

— Tietämättömyytesi tähden saanet anteeksi. Mutta nyt, kun tiedät.. Arsenio kohautti olkapäitään.

— Nyt, kun tiedän sen, olisi minun parasta huolehtia sielustani ja etsiä uusi työpaikka.

— Voi! huokasi Arsenio. — Sitä ei ole niinkään helppoa löytää.

Garnache vilkaisi häneen. Pariisilaisen katse alkoi näyttää varmemmalta kuin siihen saakka. Hän katsahti vaivihkaa ympärilleen, istahti sitten jälleen, niin että hänen suunsa oli aivan Arsenion korvan juuressa.

— Täällä maksetaan huono palkka kuin kerjäläiselle, mutta kuitenkin olen kieltäytynyt ottamasta vastaan kokonaista omaisuutta, jonka eräs toinen minulle tarjosi, voidakseni olla uskollinen Condillacissa olevalle isäntäväelleni. Mutta tämä kertomasi seikka muuttaa kaikki.

— Omaisuuden? kertasi Arsenio epäillen.

— Niin, omaisuuden — ainakin viisikymmentä pistolia. Se on omaisuus muutamille meistä.

Arsenio vihelsi. — Selitähän tarkemmin! hän pyysi.

Garnache nousi sen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä.

— Minun on harkittava sitä, hän sanoi ja liikahti muka poistuakseen. Mutta toinen tarttui kiihkeänä hänen käsivarteensa.

— Mitä sinun on harkittava? hän kivahti. — Selitä minulle, minkälaista palvelusta sinulle on esitetty. Omatuntoni soimaa minua. Jos sinä kieltäydyt noista viidestäkymmenestä pistolista, niin miksi en minä saisi hyötyä sinun typeryydestäsi?

— Se ei olisi tarpeen. Siihen puuhaan, josta puhun, tarvitaan kaksi miestä, ja kumpikin saa viisikymmentä pistolia. Jos päätän ryhtyä tehtävään, niin mainitsen, että sinä suostut toiseksi.

Hän nyökkäsi synkkänä toverilleen, irrottautui hänen otteestaan ja lähti astelemaan pihan poikki. Mutta Arsenio ryntäsi hänen perässään ja tarttui uudelleen hänen käsivarteensa.

— Senkin hullu! Et suinkaan aio kieltäytyä ottamasta vastaan sitä omaisuutta?

— Se olisi petosta, kuiskasi Garnache.

— Se on paha, myönsi toinen, ja hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi. Mutta kun hän muisti, mitä Garnache oli sanonut, kirkastuivat hänen kasvonsa taaskin pian. — Kohtaako se näitä Condillacin asukkaita? hän tiedusteli. Garnache nyökkäsi. — Ja ne, jotka pyytävät meiltä palvelusta — maksaisivat sinulle viisikymmentä pistolia?

— He pyytävät toistaiseksi palvelusta vain _minulla_. He pyytävät kenties sinulta, jos puhun puolestasi.

— Ja sinä puhut; olemmehan saman maan miehiä. Puhuthan, eikö niin? Olemme toveruksia. Ystävyksiä vieraassa maassa. Ei ole mitään, mitä en olisi valmis tekemään hyväksesi, Battista. Näetkö, olisin valmis kuolemaan puolestasi, jos tarvittaisiin! Kautta Bacchuksen! Olisin! Sellainen olen, kun pidän miehestä.

Garnache taputti häntä olalle. — Sinä olet kelpo poika, Arsenio.

— Ja puhuthan puolestani?

— Mutta ethän tiedä, mistä on kysymys,'huomautti Garnache. — Kenties kieltäydyt, kun sitä tarjotaan sinulle.

— Kieltäydynkö viidestäkymmenestä pistolista? Jos tapani olisivat olleet sellaiset, niin olisin ansiosta se köyhä raukka, joka olen. Olkoonpa tehtävä minkälainen tahansa, omatuntoni soimaa minua siitä, että palvelen Condillaceja. Selitä minulle, kuinka ne viisikymmentä pistolia on ansaittava, ja voit olla varma, että olen valmis ryhtymään vaikka mihin!

Garnache oli tyytyväinen. Mutta sinä päivänä hän ei ilmaissut Arseniolle sen enempää, vakuutti vain puhuvansa hänen puolestaan ja kertovansa hänelle tarkemmin seuraavana päivänä. Mutta kun he sitten Arsenion kiihkeästä vaatimuksesta uudelleen keskustelivat asiasta, ei Garnache vieläkään ilmoittanut hänelle kaikkea, ei edes sitä, että palvelusta tarvitsi neiti de La Vauvraye.

— Olen saanut sanan, hän sanoi salaperäisesti. — Et saa kysyä minulta, millä tavoin.

— Mutta kuinka pääsemme Grenobleen? Kapteeni ei ikinä laske meitä sinne, valitti Arsenio pahantuulisena.

— Kun sinä olet yöllä vahdissa, Arsenio, lähdemme yhdessä kysymään lupaa kapteenilta. Sinä aukaiset takaportin, kun minä yhdyn seuraasi täällä pihalla.

— Entä mies, joka on tuolla ovella? Ja hän heilautti peukaloaan sitä tornia kohti, jossa Valérie oli vankina ja johon Battista suljettiin yöksi. Pihalta torniin vievälle ovelle oli lisävarmuuden vuoksi sijoitettu vahti. Tämä ovi ja vahti olivat sellaisia esteitä, joiden raivaamisen Garnache näki mahdottomaksi ilman apua.

— Sinun on pidettävä huolta hänestä, Arsenio.

— Näinkö? kysäisi Arsenio kylmästi, hipaisten kämmenensä syrjällä kurkkuaan. Garnache pudisti päätään.

— Ei, se ei ole tarpeellista. Isku päähän riittää. Lisäksi se käy kenties hiljaisemmin. Tornin avaimen löydät hänen vyöstään. Nujerrettuasi hänet, otat sen ja avaat oven, sitten vihellät minua. Loppu sujuu helposti.

— Oletko varma, että hänellä on avain?

— Sen sain tietää itse markiisittarelta. Heidän oli pakko luovuttaa se hänelle kaiken varalta. Kun neiti yritti paeta ikkunasta, niin he oivalsivat, kuinka tarpeellista se oli. Hän ei maininnut, että heidän sokea luottamuksensa Battistaan oli saanut heidät voittamaan vastahakoisuutensa ja luovuttamaan avaimen vahdille.

Sopimuksen vahvistukseksi ja esimauksi kaikesta tulevasta kullasta Garnache antoi Arseniolle pari kultarahaa lainaksi, jonka tämä suorittaisi takaisin, kun heidän tuntematon työnantajansa maksaisi hänen viisikymmentä pistoliaan Grenoblessa.

Kun Arsenio näki ja tunsi kullan kourassaan, hän oli varma, ettei juttu ollut unta. Hän ilmoitti Garnachelle olevansa vahdissa luultavasti seuraavan keskiviikon jälkeisenä yönä — silloin oli perjantai — ja seuraavaan keskiviikkoon he niin ollen jättivät suunnitelmansa toteuttamisen.

Pikalähetti

Garnache oli tyytyväinen keskustelun tuloksiin.

— Mademoiselle, hän sanoi samana iltana Valérielle, — olin oikeassa luottaessani onneeni ja uskoessani sen olevan nousemassa. Nyt tarvitsemme vain vähän kärsivällisyyttä.

Oli illallisen aika. Valérie istui pöydässä etuhuoneessaan, ja Battista oli palvelemassa.

— Jos onneani vain kestää ensi keskiviikkoon saakka, hän päätti puheensa, — niin voitte olla varma, että pääsette hyvässä turvassa pois Condillacista. Arseniolla ei ole aavistustakaan siitä, että te lähdette mukaamme, joten meillä ei ole vähääkään syytä pelätä kavallusta, vaikka hän muuttaisikin mieltään. Mutta hän ei muuta. Viisikymmentä pistolia ovat tehneet sen horjumattomaksi.

Valérie katsahti häneen silmät loistaen toivosta ja rohkeudesta.

— Olette hoitanut asian ihmeen hyvin, hän kehui. — Jos se onnistuu meille...

— Sanokaa, _kun_ se onnistuu meille, mademoiselle, oikaisi Garnache nauraen.

— No niin sitten — kun meidän on onnistunut poistua Condillacista, niin minne minun on mentävä?

— Tietysti kanssani Pariisiin, kuten on päätettykin. Palvelijani odottaa minua Voironissa mukanaan rahaa ja ratsut. Meillä ei ole enää mitään esteitä tiellämme, kun kerran olemme kääntäneet selkämme Condillacin kolkoille muureille. Kuningatar ottaa teidät ystävällisesti vastaan ja antaa teille suojaa siihen asti, kunnes herra Florimond saapuu vaatimaan morsiantaan.

Valérie työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi hitaasti pystyyn. Hän siirtyi verkkaisesti pöydän luota ikkunan ääreen.

Garnache meni lähemmäksi.

— Näyttää siltä kuin ette haluaisi avioliittoon Florimondin kanssa, vaikka kuningattarelle lähettämästänne kirjeestä kävi käsittääkseni ilmi, että te kiihkeästi halusitte tätä liittoa. Lienen tunkeileva, mutta avoimesti puhuen käyttäytymisenne panee minut ymmälle.

— En ole sitä vastaan, vastasi Valérie, mutta tyynesti, innostumatta.— Florimond ja minä olimme leikkitovereita, ja pienenä lapsena rakastin ja ihailin häntä, kuten kenties olisin rakastanut ja ihaillut veljeä. Hän on miellyttävä, jalo ja uskollinen. Uskon, että hän olisi paras aviomies, mitä kellään naisella on ikinä ollut, ja niinpä minä mielelläni uskon elämäni hänen hoiviinsa. Mitäpä muuta tarvittaisiinkaan?

— Älkää sitä minulta kysykö, minä en suinkaan ole pätevä arvostelija, torjui Garnache.

— Jos Florimond on elossa, niin tämä pitkä poissaolo, tämä sanomien puute on kummallista. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi kuulimme hänestä — ei, neljä kuukautta. Ja kuitenkin on hänen täytynyt saada tieto isänsä kuolemasta, ja sen olisi pitänyt saada hänet palaamaan.

— Saiko hän todella siitä tiedon? kysyi Garnache? — Lähetittekö te itse siitä hänelle ilmoituksen?

— Enhän toki, monsieur. Me emme ole keskenämme kirjeenvaihdossa.

— Sepä vahinko, sillä pelkään, että hänen äitipuolensa on salannut häneltä markiisin kuoleman.

— _Mon Dieu!_ Tarkoitatteko, ettei hän kenties vieläkään tiedä sitä?

— En. Kuukausi sitten kuningatar lähetti pikalähetin. Viimeisten tietojen mukaan — jotka, kuten sanoitte, saatiin noin neljä kuukautta sitten — hän oli Milanossa Espanjan palveluksessa. Pikalähetti lähetettiin sinne etsimään häntä ja jättämään hänelle kirjeen, jossa kerrottiin, kuinka asiat ovat Condillacissa.

-— Kuukausi sitten? kummasteli Valérie. — Emmekä vieläkään ole saaneet häneltä sanaa. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä, monsieur.

■— Ja minä, sanoi Garnache, — Toivon varmasti, että saamme häneltä tietoja millä hetkellä hyvänsä.

Ennen kuin he olivat tulleet montakaan päivää vanhemmiksi, osoittautui että hän toivoessaan oli ollut oikeassa. Sillä välin Garnache edelleen näytteli vanginvartijan osaa saaden osakseen yhä enemmän luottamusta.

Ratkaisevana keskiviikkona Battista etsi käsiinsä Arsenion — kuten hänellä nyt oli säännöllisesti tapana tehdä -— niin pian kuin hän sai lomahetken keskipäivällä.

Battista puheli mahdollisimman lyhyesti pian yritettävästä paosta.

— Onko kaikki kunnossa? Oletko vahdissa ensi yönä?

— Kyllä. Vahtivuoroni on auringonlaskusta päivänkoittoon. Mihin aikaan lähdemme liikkeelle?

Garnache mietti hetkisen.

— Meidän on parasta odottaa puoliyöhön, jotta toiset ennättävät vaipua sikeään uneen. Jos silloinkin joku on vielä jalkeilla, on sinun odotettava. Olisi typerää antautua vaaraan, että matkamme estetään, lähtemällä puoli tuntia liian aikaisin.

— Saat luottaa minuun, vastasi Arsenio. — Kun avaan tornin oven, vihellän sinulle. Takaportin avain riippuu vahtihuoneen seinällä. Anastan sen ennen tuloani.

— Hyvä, kiitti Garnache, — ymmärrämme toisiamme.

He olisivat sen jälkeen heti eronneet, mutta samassa kuului portilta hälyä. Miehiä riensi sinne vahtituvasta, ja Fortunio lausuili äänekkäitä komennuksia. Condillaciin oli saapunut täyttä neliä ratsumies, kävelyttänyt hevosensa sillan yli — joka oli nostettuna vain öisin — ja pyrki sisälle, koputtaen raippansa nupilla käskevästi portin lankkuihin.

Fortunion määräyksestä portti avattiin, ja porttikäytävästä ilmestyi linnan pihalle pölyn peittämä mies, joka ratsasti väsyneellä, vaahtoisella hevosella.

Garnache silmäili häntä uteliaana; miehen ulkonäkö osoitti, että hän oli pikalähetti. Ratsumies oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän Battistasta ja tämän toverista ja nähdessään, että halpapukuinen Garnache kuului Condillacin palveluskuntaan, hän heitti hänelle suitsensa ja laskeutui sitten jäykästi satulasta.

Fortunio astui heti tärkeänä tulokkaan luokse, vasen käsi miekan kahvassa, kierrellen oikealla kädellään pitkiä vaaleita viiksiään, ja vaati häntä ilmoittamaan asiansa.

— Tuon kirjeen leskimarkiisitar de Condillacille, oli vastaus, minkä jälkeen Fortunio käski ylpeästi nyökäten miehen lähteä mukaansa.

Arsenio oli luonnostaan utelias ja arvaili, mitä uutisia lähetti saattoi tuoda. Garnache pohti samaa kysymystä, vaikkakin aivan erilaisista syistä. Mistä tämä lähetti tuli? Miksi ei tuo Fortunio-tomppeli ollut sitä kysynyt, että Garnachekin olisi kuullut vastauksen?

Hän esitti hätäisesti Arseniolle jonkin verukkeen ja poistui. Vilkaistuaan ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä tarkkailtu, oli hän lähtemäisillään käytävään, mutta empi äkkiä. Mitä varten hän sinne menisi? Urkkimaanko? Käyttäytyisikö hän kuten avaimenreiästä kuunteleva lakeija? Ei! Hänellä oli velvollisuuksia kuningatarta kohtaan, mutta hänellä oli velvollisuuksia myös itseään kohtaan, ja ne kielsivät häntä menemästä sellaisiin äärimmäisyyksiin.

Niinpä hän kääntyikin poispäin, mielihalun ja ylpeyden taistellessa vallasta hänen sydämessään, ja asteli synkkänä pihalla Arsenion ihmetellessä, mikä hänelle oli tullut. Ja hyvä olikin, että ylpeys oli häntä pidättänyt; näytti todellakin siltä, että hänen onnensa oli nousussa ja antanut ylpeyden pelastaa hänet hengenvaarasta. Sillä äkkiä joku huusi: — Battista!

Hän kuuli sen, mutta kun oli sillä hetkellä kokonaan omissa ajatuksissaan, ei hänen mieleensä muistunut, että hänet tunnettiin Condillacissa sillä nimellä.

Vasta sitten kun se toistettiin äänekkäämmin ja käskevämmin, hän pyörähti ympäri ja näki Fortunion viittaavan häntä luokseen. Hänet valtasi äkkiä huolekas pelko, ja hän kiiruhti kapteenin eteen. Oliko hänet yllätetty? Mutta Fortunion sanat rauhoittivat hänen epäilyksensä heti.

— Teidän on heti saatettava neiti de La Vauvraye takaisin asuntoonsa.

Garnache kumarsi ja seurasi kapteenia portaita myöten sisälle panemaan toimeen määräystä. Hän arvasi, että neidin äkillinen poisvieminen aiheutui lähetin saapumisesta.

Kun he — hän ja Valérie — olivat kahden etuhuoneessa pohjoisessa tornissa, kääntyi tyttö häneen päin, ennen kuin hän ennätti kysyä mitään, kuten oli aikonut.

— On saapunut pikalähetti, virkkoi Valérie.

— Tiedän sen; näin hänet pihalla. Mistä hän on? Saitteko tietää sen?

— Florimondilta. Tyttö oli kalpea kiihtymyksestä.

— Markiisi de Condillacilta? huudahti Garnache tietämättä, olisiko hänen pitänyt toivoa vai pelätä. — Italiasta?

— Ei, monsieur. En luule, että hän on tullut Italiasta. Siitä, mitä puhuttiin, voin päättää, että Florimond on jo matkalla Condillaciin. Kylläpä se synnytti aika hälyn. Heiltä meni koko ruokahalu päivällisen osalta, ja he tuntuvat arvelleen, että minulle oli käynyt samoin, sillä he päättivät lähettää minut heti takaisin huoneisiini.

— Sitten ette kai tiedä mitään — paitsi että lähetti on markiisilta?

— En mitään, enkä todennäköisesti saakaan tietää, vastasi tyttö.

Garnache ei voinut pidättää kirousta. Sitten hän hiljensi ääntään ilman mitään nähtävää syytä ja puhui nopeasti ja kiihkeästi: — Minun on mentävä ottamaan selvää, mikäli kykenen. Se saattaa olla vaarallista, mutta se vaara on mitätön verrattuna siihen, mikä meitä uhkaa, jos teemme erehdyksiä, kun emme tiedä mitä on tulossa. Jos joku tulee — mikä ei ole luultavaa, sillä kaikki asiaan sekaantuneet henkilöt viipyvät salissa siihen asti, kunnes lähetistä on selviydytty — ja jos tiedustetaan, missä olen, niin ette saa tietää siitä mitään, koska te ette osaa lainkaan italiaa enkä minä ranskaa. Sanotte vain luulevanne, että minä vastikään menin noutamaan vettä. Ymmärrättekö?

Valérie nyökkäsi.

— Lukitkaa sitten itsenne huoneeseenne palaamiseen! saakka!

Hän otti lattialta ison saviastian, jossa säilytettiin vettä hänen ja Valérien tarpeiksi, tyhjensi sen vahtihuoneen ikkunasta alhaalla olevaan suojakaivantoon ja poistui pihalle vieviä portaita myöten.

Hän tirkisti ulos. Ei ketään ollut näkyvissä. Iällä sisäpihalla oli tähän aikaan päivästä vähän liikettä, ja tornin ovelle sijoitettiin vartija vain yöksi. Tämän oven vieressä oli toinen. Se avautui käytävään, josta saattoi päästä linnan mihin osaan hyvänsä. Pistettyään tuomansa saviastian viimemainitun oven taakse, Garnache riensi nopeasti käytävää pitkin salin oven taakse kuuntelemaan.

Florimondin kirje