Part 5

— Suokaa minun rukoilla, ettette pilaisi tätä huvia, pyyteli viimemainittu Garnachea. Minulla on majatalossa ystävä, joka ei ikinä antaisi minulle anteeksi, jos sallisin hänen menettää tällaisen aamuvirkistyksen, jota tuo herrasmies haluaa hänelle tarjota. Antakaa minun mennä häntä noutamaan!

— Mutta, monsieur, vastasi Garnache tuimasti, — miten te tähän kohtaukseen suhtautunettekin, minulle se ei ole huvia eikä urheilua. Tämä riita on väkisin työnnetty niskoilleni, ja...

— Ei suinkaan, monsieur, keskeytti Courthon hänet. — Te unohdatte, että paiskasitte herra Sanguinettin lokaan. Tuskinpa silloin voidaan sanoa, että teidät on väkisin pakotettu riitaan.

Garnache puri huulensa verille harmistuneena.

— Olkoonpa riidan alkusyy mikä tahansa, vakuutti François, remahtaen nauramaan, — niin vannon, ettei jatkosta tule mitään ennen kuin minäkin olen mukana.

— Teidän olisi parasta myöntyä, monsieur, mutisi Gaubert. — Minä en viivy poissa viittä minuuttia, ja loppujen lopuksi se säästää aikaa.

— No, olkoon menneeksi! huudahti Garnache-parka epätoivoissaan. — Mitä hyvänsä, kunhan vain joudutaan, mitä hyvänsä! Noutakaa Jumalan nimessä ystävänne, ja toivon, että hän ja jokainen mukanaolija saa kerrankin tapella kyllikseen!

Gaubert lähti asialleen, ja rahvaan keskuudesta kuului taaskin murinaa, kunnes saatiin tietää hänen poistumisensa syy. Kului viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, eikä häntä kuulunut takaisin. Sanguinetti ja hänen molemmat ystävänsä seisoivat yhdessä ryhmässä, kuiskaillen keveästi keskenään. Vähän matkan päässä heistä Garnache asteli edestakaisin pysyäkseen lämpimänä. Hän aikoi juuri vaatia Sanguinettia käymään heti taisteluun, kun väkijoukon lävitse äkkiä tunkeutui huonosti puettu mies, jonka kasvot olivat likaiset ja jolla oli takkuinen, vaalea tukka, edeten Sanguinettia ja tämän ystäviä kohti. Garnache pysähtyi, katsellen miestä, sillä hän tunsi hänet Auberge de Francen tallirengiksi. Samassa alkoi vastatullut puhua, ja Garnache kuuli hänen sanansa.

— Herra Sanguinetti, ilmoitti renki italialaiselle herrasmiehelle, — isäntä lähetti minut tiedustamaan, tarvitsetteko vaunuja, jotka tilasitte täksi päiväksi. Ne ovat seisoneet tunnin ajan Auberge de Francen edustalla teitä odottamassa, ja jollette tarvitse niitä...

— Missä seisoneet? kysyi Sanguinetti käheästi.

— Auberge de Francen ovella.

— _Peste_, tomppeli! kivahti muukalainen. — Miksi ne ovat siellä, vaikka minä käskin lähettää ne Imevään Vasikkaan?

— En tiedä, monsieur. En tiedä mitään muuta kuin mitä isäntä minulle sanoi.

— Hitto vieköön isännän! sadatteli Sanguinetti. Samassa hänen katseensa osui Garnacheen, joka tarkkaavaisena seisoi sivulla. Huomatessaan pariisilaisen hän näytti joutuvan hämilleen. Hän loi silmänsä maahan ja aikoi kääntyä toisaalle. Sitten hän puhutteli tallimiestä: — Tarvitsen vaunuja ja tulen aivan kohta. Viekää sanoma isännälle! Sen jälkeen hän pyörähti ympäri ja lähestyi Garnachea. Hänen äskeinen röyhkeytensä oli kadonnut, ja sen sijasta oli hänen kasvoillaan äärimmäisen masentunut ilme.

— Monsieur, mitä on minun sanottava teille? hän sanoi hyvin hiljaa. — Näkyy tapahtuneen erehdys. Olen hyvin pahoillani, uskokaa minua...

— Älkää puhuko enempää, pyydän! huudahti Garnache riemuissaan siitä, että tämä juttu, joka näytti käyvän loppumattomaksi, viimeinkin päättyisi. — Sallikaa minun vain lausua valitteluni sen kohtelun johdosta, jonka alaiseksi jouduitte minun puoleltani.

— Hyväksyn valittelunne ja ihailen niiden ylevyyttä, vastasi toinen nyt yhtä kohteliaana — kohteliaisuudessaan yhtä nöyrän mukautuvana — kuin hän äskettäin oli ollut töykeä ja taipumaton. — Mitä tulee saamaani kohteluun, niin tunnustan erehdykselläni ja itsepäisyydelläni sen ansainneeni. Valitan sitä, että riistän näiltä herrasmiehiltä hyvityksen, jota he ovat odottaneet, mutta jollette te tahdo olla harvinaisen herttainen ja hyväntahtoinen, niin pelkään, että heidän täytyy kanssani kärsiä erehdyksistä.

Garnache vakuutti hänelle lyhyesti eikä kovinkaan kohteliaasti, ettei hän suinkaan halunnut esiintyä harvinaisen herttaisesti. Tyytymättömän väkijoukon melun saattamana hän lähti kiivaasti astelemaan Imevää Vasikkaa kohti.

Ansa laukeaa

Poistuttuaan Kapusiini-kentältä Gaubert oli juossut koko matkan Imevään Vasikkaan ja saapunut sinne noin viidessä minuutissa hengästyneenä ja hätääntyneenä.

Rabecque seisoi ovella valppaana, mutta antamatta isäntänsä odotuksesta johtuvan huolestumisen ja mallittomuuden vähääkään kuvastua ilmeissään.

Nähdessään Gaubertin saapuvan juoksujalkaa ja läähättävänä hän hätkähti ja astui eteenpäin ihmeissään ja levottomana. Samaan aikaan tuli herra de Tressan kadun poikki käskynhaltijan palatsista. Hän saapui majatalon ovelle yhtäaikaa Gaubertin kanssa.

Pahojen aavistusten valtaamana huusi Rabecque juoksijalle:

— Mitä on tapahtunut? Missä on herra de Garnache?

Gaubert pysähtyi hoippuen. Hän valitti ja väänteli käsiään.

— Tapettu! hän huohotti. — Oi, se oli kauheata!

Rabecque tarttui häntä olkapäästä niin lujasti, että se koski. — Mitä te puhutte? hän änkytti kasvot kalmankalpeina.

Myöskin Tressan pysähtyi ja kääntyi Gaubertiin päin epäilevä ilme lihavilla kasvoillaan. — Kuka on surmattu? hän kysyi. — Ei kai herra de Garnache?

— Juuri hän! valitti toinen. — Se oli ansa, johon meidät houkuteltiin. Neljä miestä karkasi hänen kimppuunsa Kapusiini-kentällä. Niin kauan kun hän oli hengissä, olin hänen vierellään. Mutta kun näin hänen kaatuvan, riensin tänne noutamaan apua.

— Hyvä Jumala! sopersi Rabecque, ja hänen otteensa Gaubertin olkapäästä heltisi.

— Kuka sen teki? tiedusteli Tressan ja hänen äänensä jymisi uhkaavasti.

— En tuntenut heitä. Se mies, joka haastoi riitaa herra de Garnachen kanssa, nimitti itseään Sanguinettiksi. Siellä on parhaillaan mellakka.

— Mellakka? Niinkö sanoitte? huudahti Tressan. Virkamies näytti heräävän hänessä.

— Niin, vastasi toinen välinpitämättömästi, — he katkovat toistensa kurkkuja.

— Mutta... mutta... oletteko varma, että hän on kuollut? tiukkasi Rabecque.

Gaubert katsahti ylös ja näytti miettivän asiaa tarkemmin. — Näin hänen kaatuvan. Kenties hän ei ollut muuta kuin haavoittunut.

— Ja te jätitte hänet sinne? mylvi palvelija.

Gaubert kohautti olkapäitään. — Mitäpä mahdoin neljää vastaan? Ja lisäksi sekaantui väkijoukko jo silloin leikkiin, ja minusta tuntui parhaalta lähteä hakemaan apua. Nämä sotilaathan...

— Tämä on nyt jo minun asiani, keskeytti hänet Tressan, pyörähtäen ympäri ja huutaen kersanttia. — Olen Dauphinén käskynhaltija.

— Olipa onni, että tapasin teidät, vastasi Gaubert kumartaen. — En voisi jättää tätä asiaa parempiin käsiin.

Hänestä välittämättä Tressan komensi jo parhaillaan kersanttia ratsastamaan miehineen nopeasti Kapusiini-kentälle. Mutta Rabecque syöksähti äkkiä eteenpäin.

— Ei niin, herra käskynhaltija, hän esteli taaskin hädissään, muistaen tehtävänsä. — Nämä miehet ovat täällä neiti de La Vauvrayen vartiona. Antakaa heidän pysyä täällä! Minä lähden herra de Garnachen luokse.

Käskynhaltija tuijotti häneen päin alahuuli halveksivasti pitkälle työnnettynä. — Te lähdette? hän kummasteli. — Entä mitä saatte aikaan yksin? Kuka te olette?

— Olen herra de Garnachen palvelija.

— Lakeija? Ja Tressan kääntyi poispäin, toistaen määräyksensä, ikään kuin Rabecquea ei olisikaan olemassa tai ikään kuin hän ei olisi sanonut mitään. — Kapusiini-kentälle! Täyttä laukkaa, Pommier! Lähetän lisäväkeä perässänne.

Kersantti ärjäisi komentosanan. Ratsumiehet pyörähtivät ympäri; toinen komentosana, ja he olivat poissa.

Rabecque seisoi paikallaan, puserrellen käsiään nyrkkiin ja vapisten raivosta. Hän kirosi kiihkeästi Tressania ja hänen typeryyttään. Asiain näin ollen, ja kun herra de Garnache oli kuollut tai ainakin poissa, tuntui kaikki menetetyltä. Olisihan hän voinut ajatella, että nyt, kun hänen isäntänsä oli surmattu, oli melkein samantekevää, mitä hän tekisi, sillä loppujen lopuksi saisivat Condillacit varmasti tahtonsa toteutetuksi neiti de La Vauvrayehen nähden. Mutta sellaista hän ei juuri silloin käynyt lainkaan miettimään. Uskollisuudentunne oli hänessä voimakas; hänen velvollisuutensa isäntäänsä kohtaan oli selvä. Hän astui taaksepäin ja veti miekkansa.

— Päästäkää minut sisälle! hän kiljaisi. Mutta samassa kuului hiljaista kahinaa, kun toinenkin säilä paljastettiin, ja Rabecquen oli pakko kääntyä torjumaan Gaubertin hyökkäystä.

— Sinä halpa petturi! karjaisi kiukustunut lakeija, mutta sen enempää hän ei ennättänytkään lausua. Häneen tartuttiin takaapäin voimakkain käsin. Miekka kierrettiin hänen kädestään. Hänet paiskattiin rajusti maahan, ja yksi hänen ahdistajistaan kävi polvilleen hänen selkäänsä, pitäen häntä pitkänään nurkassa. Ja sitten aukeni ovi uudelleen, ja Rabecque-rukka ähkyi voimattomassa kiukussaan nähdessään neiti de La Vauvrayen kasvot kalpeina ja silmät levällään pysähtyvän kynnykselle herra de Condillacin kumartaessa syvään hänen edessään.

Hän kääntyi epätoivoissaan poispäin tuosta ilkkuvasta herrasmiehestä, koettaen vedota isäntään, ikään kuin tämä, joka ei kyennyt auttamaan itseään, olisi voinut auttaa häntä.

— Herra isäntä .. hän aloitti, mutta Marius keskeytti hänet tuikeasti.

— Viekää hänet pois tuota tietä, hän komensi ja osoitti taakseen portaiden vierestä lähtevään käytävään. — Vaunuille! Nopeasti!

Valérie koetti vastustaa, mutta hänet kiskottiin mukaan. Toiset kiiruhtivat hänen jäljessään ulos ovesta, Gaubert viimeisenä.

— Seuraa pian meitä! käski hän poistuessaan miestä, joka yhä oli polvillaan Rabecquen selässä.

Miesten askeleet häipyivät käytävään, kaukana pamahti ovi. Syntyi hiljaisuus, jota häiritsi vain Rabecquen vaivalloinen hengitys. Sitten kuului melua majatalon edustalta; joku huusi komentosanan. Kaviot kopisivat, pyörät kirskuivat ja ratisivat, ja pian vierivät raskaat vaunut nopeasti poispäin. Rabecque arvasi liiankin hyvin, mitä oli tapahtunut.

Mies päästi hänet vihdoinkin irti, hypähti seisomaan ja katosi, ennen kuin hän pääsi pystyyn. Noustuaan Rabecque syöksyi ovelle. Hän näki äskeisen ahdistajansa juoksevan jo kaukana vinhaa vauhtia; vaunut olivat ennättäneet pois näkyvistä.

— Rabecque!

— Monsieur! Oi, Jumalan kiitos! sopersi palvelija itku kurkussa.

— Mistä? kysyi Garnache, tullen lähemmäksi, otsa synkkänä kuin ukkospilvi. — Missä ovat vaunut, missä ratsumiehet? Missä neiti de La Vauvraye? Vastaa!

Hän tempasi Rabecquen ranteesta niin rajusti, että se oli vähällä murtua. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä liekehtivät.

— Hän — hän... änkytti Rabecque, joka ei uskaltanut kertoa, mitä oli tapahtunut.

Mutta sitten hän sai kummallisen rohkeuden puuskan. Hän puhui Garnachelle tavalla, josta ei olisi uneksinutkaan. — Senkin hullu! hän kiljui. — Minä kehotin teitä olemaan varuillanne. Varoitin teitä toimimaan harkitsevasti. Mutta te ette välittänyt sanoistani. Olittehan muka viisaampi kuin Rabecque. Tahdoitte noudattaa omaa mieltänne ja näyttää rohkealta. Ja he vetivät teitä nenästä, minkä ikinä halusivat!

Garnache hellitti palvelijan käden ja peräytyi askeleen. Tuo kiihkeä ja suora puhe niin odottamattomalta taholta oli omiaan ainakin osaksi jäähdyttämään hänen mieltään.

— Kuka — kuka minua narrasi? hän kysyi kangertaen.

— Gaubert — se vintiö, joka sanoo itseään Gaubertiksi.

— Kuinka kauan sitten he lähtivät? keskeytti Garnache.

— Vain muutamia minuutteja ennen teidän tuloanne.

— Sitten juuri heidän vaununsa ajoivat minua vastaan lähellä Savoyn porttia. Meidän on lähdettävä heidän jälkeensä, Rabecque. Oikaisin St. Françoisin hautausmaan kautta, muuten minun olisi täytynyt kohdata saattojoukko. Tuhat tulimmaista! hän kirosi iskien oikean kätensä nyrkillä vasempaan kämmeneensä. — Niin paljon hyvää työtä hukassa hetkellisen varomattomuuden tähden!

Rekryytti

Condillacin linnan isossa salissa istuivat leskimarkiisitar, hänen poikansa ja käskynhaltija neuvottelemassa.

Oli iltapuoli, täsmälleen viikko siitä, kun herra de Garnache — sydän melkein murtuneena tehtävänsä epäonnistumisesta — oli poistunut Grenoblesta. Seurue oli syönyt päivällistä, ja pöydällä oli vielä astioita ja aterian tähteitä, sillä ruokaa ei vielä ollut korjattu pois.

Parhaillaan puhui markiisitar. Hän toisti sanoja, jotka hän viimeksi kuluneen viikon aikana oli lausunut ainakin kaksikymmentä kertaa päivässä.

— Oli hulluutta päästää se mies menemään. Jos vain olisimme toimittaneet tieltämme hänet ja hänen palvelijansa, niin voisimme nyt nukkua rauhallisesti. Minä tiedän, miten hovissa menetellään. Aluksi olisi kenties vähän ihmetelty, että hän viipyy niin kauan eikä lähetä minkäänlaisia tietoja edistymisestään, mutta kun häntä ei olisi näkynyt, olisi hänet pian vähitellen unohdettu ja hänen mukanaan koko tämä juttu, johon kuningatar oli niin kärkäs sekaantumaan. Mutta nyt mies palaa sinne kiukkuisena häntä kohdanneesta loukkauksesta; siitä puhutaan Pariisissa kaikenlaista, se esitetään valtiopetoksena, majesteetin uhmaamisena, kapinoitsemisena. Parlamentti saadaan kenties julistamaan meidät henkipatoiksi, ja kaiken loppuna — kukapa voisi tietää sen edeltäpäin?

— On pitkä matka Condillacista Pariisiin, madame, huomautti hänen poikansa kohauttaen olkapäitään.

— Ja saatte nähdä, ettei siellä olla kovinkaan herkkiä lähettämään sotaväkeä näin kauaksi, markiisitar, lohdutteli häntä käskynhaltija.

— Pyh! Olette kovin varma siitä mitä Pariisissa tehdään ja mitä siellä jätetään tekemättä. Aika sen näyttää, ystäväni, ja olenpa pahasti erehtynyt, jollette te vielä toista valitteluani sen johdosta, ettemme vapautuneet herra de Garnachesta ja hänen lakeijastaan, kun he olivat vallassamme.

Hänen katseensa osui synkän ennustavasti Tressaniin, joka vavahti ja levitti avuttomana kätensä. Mutta Marius ei niin helposti säikähtänyt.

— Madame, hän sanoi, — pahimmassa tapauksessa voimme sulkea porttimme ja uhmata heitä. Meillä on runsaasti miehiä, ja Fortunio etsii parhaillaan lisää rekryyttejä.

— Etsii, niinpä kyllä, ärähti markiisitar. — Jo viikon ajan se lurjus on tuhlannut rahaa kuin roskaa ja juottanut puoli Grenoblea humalaan Auberge de Francen parhaalla viinillä, mutta emme tähän mennessä ole saaneet ainoatakaan rekryyttiä.

Marius naurahti. — Pessimismisi harhauttaa sinut vääriin johtopäätelmiin. Olet väärässä. Yksi rekryytti on saatu.

— Yksi! kertasi äiti. — Tuhat tulimmaista! Runsas korvaus viinivirrasta, jolla olemme huuhdelleet grenoblelaisten kurkkuja!

— Mutta onhan se kuitenkin alku, rohkeni käskynhaltija huomauttaa.

— Niin, ja epäilemättä myös loppu, kivahti markiisitar. — Ja minkälainen hullu lienee tämäkin, jonka tulevaisuus on niin epätoivoinen, että hän voi liittää kohtalonsa meihin?

— Hän on italialainen -— Savoyn halki marssinut piemontilainen, joka oli matkalla Pariisiin tavoittamaan onneaan, kun Fortunio sai hänet käsiinsä ja selvitti hänelle, että onni odotti häntä Condillacissa. Hän on kookas, vankka poika, ei puhu sanaakaan ranskaa ja lähestyi Fortuniota tuntiessaan tämän omaksi kansalaisekseen.

Leskimarkiisittaren kauniissa silmissä välähti pilkallinen ilme.

— Siinä selitys, miksi Fortunio sai hänet värvätyksi. Hän ei osannut sanaakaan ranskaa, raukka, eikä niin ollen voinut aavistaakaan, kuinka harkitsematonta hänen pestautumisensa oli. Jos voisimme löytää enemmän samanlaisia miehiä, niin olisi hyvä. Mutta mistäpä niitä löydämme? Voi, Marius-kulta, asiamme eivät ole paljoakaan parantuneet eivätkä paranekaan sen erehdyksen tähden, jonka teimme päästäessämme Garnachen tiehensä.

— Madame, uskalsi Tressan taaskin virkkaa, — mielestäni teiltä puuttuu toiveikkuutta.

— Ainakaan ei minulta puutu rohkeutta, herra kreivi, vastasi markiisitar, — ja lupaan teille, että niin kauan kuin elän — ja käyttelen miekkaa, jos tarvitaan — ei yksikään pariisilainen astu jalallaan Condillaciin.

— Noin paljon jaksat ajatella, mutta siinä onkin kaikki, murahti Marius. — Et käsitä, että asemamme ei ole läheskään toivoton, ettei meidän lopultakaan kenties tarvitse vastustaa kuningasta. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi saimme tietoja Florimondista. Sodassa voi kolmessa kuukaudessa sattua paljon. Hän saattaa hyvinkin olla kuollut.

— Toivoisinpa, että hän olisi haudassa — ja kadotuksessa, sähäytti markiisitar.

— Niin, vahvisti Marius, huoahtaen, — se lopettaisi kaikki huolemme.

— Siitä en ole lainkaan varma. Vielä on otettava lukuun Valérie uusine pariisilaisystävineen — tuhotkoon rutto heidät kaikki! Vielä voimme menettää La Vauvrayen tilukset. Ainoa keino, jolla nykyiset vaikeutemme saadaan loppumaan, on se, että menet avioliittoon tuon omapäisen letukan kanssa.

— Voit syyttää vain itseäsi siitä, että se on mahdotonta, muistutti Marius.

— Kuinka niin? huudahti äiti, silmäillen häntä tuikeasti.

— Jos olisit pysynyt ystävyydessä kirkon kanssa, maksanut kymmenykset ja säästänyt meidät tästä kirotusta pannasta, ei meidän olisi lainkaan vaikea saada tänne pappi ja järjestää asia, suostuipa Valérie tai ei.

Markiisitar katseli poikaansa, silmät kiukusta välkkyen. Sitten hän käännähti puhuttelemaan Tressania.

— Kuuletteko, kreivi? Kas siinä rakastaja! Hän on valmis ottamaan puolison, rakastipa tämä häntä tai ei — ja hän on vannonut minulle rakastavansa tyttöä.

— Miten voitaisiin asia muutoin saada toimeen, koska hän panee vastaan? kysyi Marius yrmeänä.

— Miten muutoin? Kysytkö sinä minulta, miten muutoin? Hyvä Jumala! Jos olisin mies ja minulla olisi sinun vartalosi ja kasvosi, ei maailmassa yksikään nainen kykenisi vastustamaan minua, jos ottaisin hänen voittamisensa sydämenasiakseni. Jo kerran Valérien on onnistunut lahjoa yksi miehistämme ja lähettää hänet Pariisiin kirjettä viemään. Siitä on koko nykyinen pulmamme alkuisin. Toisella kerralla hän kenties saa aikaan vielä enemmän. Kun hän on saanut lahjotuksi jonkun auttamaan häntä karkaamaan, kun hän itse on päässyt turvaan kuningattaren luokse, niin kenties kadutte sitä, että neuvoni on langennut karuun maahan.

— Juuri estääksemme kaikki sellaiset yritykset, olemme panneet hänet vartioitavaksi, sanoi Marius. — Sinä unohdat sen.

— Unohdan sen! En suinkaan. Mutta mitä takeita teillä on siitä, ettei hän lahjo vartijaansa?

— Vahinko, ettei teillä ole kuuromykkää miestä, virkkoi Tressan puolittain leikillään. Mutta Marius katsahti äkkiä toisiin vakavan näköisenä.

— Meillä on yhtä hyvä kuin kuuromykkä. Onhan meillä italialainen, jonka Fortunio värväsi eilen, kuten olen kertonut. Hän ei tunne Valérieta eikä hänen varallisuuttaan, ja vaikka hän tuntisikin, eivät he voisi käydä neuvottelemaan keskenään, sillä toinen ei osaa ranskaa eikä toinen italiaa.

Markiisitar taputti käsiään. — Siinä on sopiva mies! hän huudahti. — Lähetä noutamaan rekryytti tänne!

Fortunio — joka oli juuri sama mies, jonka Garnache oli oppinut tuntemaan »Sanguinettina» — toi hänet. Mies oli vielä samassa asussa, jossa hän oli ollut saapuessaan. Hän oli kookas, iho oli hyvin tumma, musta, öljyinen tukka valui lyhyinä suortuvina hänen korvilleen ja niskaansa, mustat, riippuvat viikset tekivät hänet kavalan näköiseksi. Hänen leukaansa ja poskiansa peitti muutamia päiviä vanha, sakea parransänki. Silmissä oli luihu katse, mutta niiden syvän sininen väri oli jyrkässä ristiriidassa hänen tummuutensa kanssa.

Hänen yllään oli risainen takki, ja sääriensä ympärille hän oli sukkien puutteessa kiertänyt likaiset nauhat. Jalassa hänellä oli puukengät, joista toisesta pilkotti oljenkorsia; epäilemättä oli nämä tungettu sinne sitä varten, että kenkä pysyisi jalassa.

Markiisitar silmäili häntä tarkkaavasti. Hienosteleva Marius nyrpisti nenäänsä. Käskynhaltija tirkisteli häntä uteliaana lyhytnäköisine silmineen. — Enpä luule koskaan nähneeni likaisempaa roikaletta, hän huomautti.

Rouva Condillac puhutteli rekryyttiä. Hän tiedusteli mieheltä, mikä mies hän oli ja mistä hän tuli, käyttäen italiankieltä, jota hän osasi auttavasti. Mies kuunteli hänen kysymyksiään hyvin huomaavaisesti — joskus hänen nähtävästi oli vaikea ymmärtää — katse kiintyneenä markiisittaren kasvoihin ja kaula hieman eteenpäin kurkotettuna.

Silloin tällöin piti Fortunion sekaantua keskusteluun selvittääkseen typerälle piemontilaiselle markiisittaren kysymyksiä. Italialainen vastasi syvällä, käheällä äänellä, jota sotki piemontilainen murre, ja markiisittaren — jonka italiankielen taito oli epätäydellinen — piti usein turvautua Fortunioon päästäkseen selville hänen puheestaan.

Vihdoin hän lähetti molemmat pois käskien kapteenin huolehtia siitä, että tulokas saisi kylvyn ja sopivamman vaatetuksen.

Tuntia myöhemmin, kun käskynhaltija oli sanonut jäähyväiset ratsastaakseen kotiinsa Grenobleen, vei markiisitar itse Mariuksen ja Fortunion seuraamana Battistan — sen oli italialainen ilmoittanut nimekseen — yläkerrassa olevaan huoneistoon, jossa neiti de La Vauvrayeta nyt pidettiin melkein vankina.

Valérien vartija

— Lapseni, miksi et tahdo olla järkevä? sanoi leskimarkiisitar katsoen Valérieta teeskennellyn hellästi.

He seisoivat Valérien huoneessa. Taempana oli rekryytti Battista veltossa asennossa vartiopaikallaan hieman puhtaamman näköisenä kuin silloin, kun hänet esitettiin markiisittarelle.

— Missä asiassa, madame, kysyi Valérie, —- ei käyttäytymiseni ole järkevä?

— Olet järjetön, kun typerästi pidät kiinni lupauksesta, joka on sinun puolestasi annettu.

— Jonka _minä_ olen antanut, oikaisi tyttö.

— Jonka sinä annoit, olkoon menneeksi, mutta ollessasi sellaisessa iässä, ettet ymmärtänyt sen merkitystä. Ei ollut oikein sitoa sinua niin.

— Jos jollakulla ihmisellä on oikeus panna se epäiltäväksi, niin juuri minulla, vastasi Valérie, katsoen värähtämättä markiisitarta silmiin. — Ja minä tyydyn enkä nosta siitä kysymystä. Tyydyn täyttämään annetun lupauksen. Kunniallisesti en voisi menetellä muulla tavoin.

— Tämä on hulluutta, Valérie...

— Teissä sitä on, madame, keskeytti tyttö, — kun luulette voivanne pakottaa, ohjata väkisin tunteita ja rakkautta keinoilla, joita olette käyttänyt minua kohtaan.

— Älä ole niin varma, mademoiselle. Älä ole niin varma siitä, ettei sinua voida pakottaa.

Heidän katseensa osuivat vastakkain. Molemmat naiset olivat kalmankalpeat, mutta toisella se johtui hillitystä kiukusta, toisella taas pelosta; sillä sen, minkä markiisitar oli jättänyt sanoin lausumatta, ilmaisivat hänen silmänsä kaunopuheisesti.

— On Jumala taivaassa, muistutti tyttö markiisitarta.

— Niin — taivaassa, vastasi toinen nauraen ja kääntyi poispäin. Hän pysähtyi ovella, jota aukaisemaan italialainen oli rientänyt.

— Marius tulee kanssasi kävelylle huomenna, jos ilma on kaunis. Mieti siihen mennessä sanojani!

— Jääkö tuo mies tänne, madame? kysyi tyttö, turhaan koettaen pitää ääntään pelottomana.

— Ulommassa etuhuoneessa on hänen paikkansa, mutta kun tämän huoneen avain on hänen puolellaan ovea, voi hän tulla sisään milloin haluaa tai milloin luulee olevan siihen syytä. Jos hänen näkemisensä vaivaa sinua, niin voit sitä karttaaksesi sulkeutua tuonne omaan huoneeseesi.

Mies seurasi markiisitarta paljaan lattian poikki ja piti hänelle ulompaa ovea auki.

Virkkamatta enää mitään markiisitar poistui, ja vartija kuuli hänen askeleensa, kun hän sipsutteli alaspäin kivisiä kiertoportaita myöten. Lopuksi sulkeutui pihalle vievä ovi paukahtaen, ja avaimen kitinä ilmaisi palkkasoturille, että hän ja hänen vartioitavansa olivat molemmat teljetyt Condillacin linnan torniin.

Jäätyään yksin etuhuoneeseen Valérie meni ikkunan ääreen ja vaipui hervottomana tuoliin.

Hän oli voimakassieluinen, ylevämielinen tyttö, mutta tänä iltana näytti toivo tukahtuneen hänen rinnassaan. Myös Florimond tuntui hylänneen hänet. Hän oli joko unohtanut hänet tai kuollut. Kuinka asianlaita todellisuudessa oli, siitä hän ei paljoa välittänyt. Tieto siitä, kuinka ehdottomasti hän oli markiisitar de Condillacin ja tämän pojan vallassa, täytti hänen mielensä niin, ettei sinne mahtunut mitään muuta.