Part 4

Noin tuntia myöhemmin, tuloksettomasti nuuskittuaan koko kaupungin etsiessään ajoneuvoja, hän palasi Veau qui Tèteen märkänä ja ärtyneenä. Tilavan tuvan nurkassa — majatalon sisähuoneihin vievän oven vieressä — istuivat ratsumiehet pöydän ääressä, toraillen hieman äänekkäästi pelatessaan korttia. Kersantti istui vähän syrjässä keskustellen isännän vaimon kanssa ja luoden puhetoveriinsa ihailevia silmäyksiä huomaamatta valppaan aviopuolison otsalla yhä synkemmiksi käyviä ryppyjä.

Toisessa pöydässä istui neljä herrasmiestä — ulkonäöstä päättäen matkustajia — joiden puhelu kävi Garnachen saapuessa hyvin hiljaiseksi. Mutta hän ei välittänyt heistä lainkaan, vaan asteli kannusten kilistessä oljilla peitetyn lattian poikki eikä huomannut, kuinka terävästi heidän katseensa salaa seurasivat häntä, kun hän, vastattuaan ohimennen kersantin reippaaseen tervehdykseen, katosi portaille vievästä ovesta.

Hetkisen kuluttua hän tuli uudelleen näkyviin, kutsuen isäntää ja käskien tämän valmistaa illallisen hänelle ja Rabecquelle.

Yläkerran käytävässä hän tapasi Rabecquen odottamassa häntä.

— Onko kaikki hyvin? hän kysyi ja sai palvelijaltaan rauhoittavan vastauksen.

Valérie tervehti häntä iloisesti. Hänen pitkä poissaolonsa oli nähtävästi huolestuttanut tyttöä. Hän kertoi, millä asialla hän oli ollut, ja neidon kasvoille levisi levoton ilme, kun hän kuuli etsinnän tuloksen.

— Tarkoituksenne, monsieur, hätäili Valérie, — ei kai toki ole, että jäisin yöksi Grenobleen. Tämä on Condillacien puuhaa.

— Kuinka niin? Garnachen äänessä värähti kärsimättömyys.

— He ovat ehättäneet ennen teitä. He koettavat pidättää teitä täällä — pidättää meitä Grenoblessa.

— Mutta mitä varten? tiedusteli pariisilainen, käyden yhä kärsimättömämmäksi. — Auberge de Francesta luvattiin minulle vaunut huomenaamulla. Mitä hyötyä olisi Condihaceilla, jos he pidättäisivät meitä täällä yön?

— Heillä lienee joku suunnitelma. Voi, monsieur! Minua pelottaa kovasti.

— Olkaa huoletta! vastasi Garnache keveästi; ja tyynnyttääkseen tyttöä hän lisäsi hymyillen: — Nukkukaa rauhassa varmana siitä, että me, Rabecque, minä ja ratsumiehet, vahdimme teitä hyvin.

— Olette kovin hyvä. Varokaa väijytyksiä! Olkaa varuillanne! He ovat hyvin julmia ja ovelia, nämä Condillacin asukkaat. Ja jos teille kävisikin onnettomasti.

— Niin jäljellä olisi vielä Rabecque ja ratsumiehet, täydensi Garnache.

Tyttö kohautti olkapäitään. — Rukoilen teitä pitämään varanne! hän tiukkasi.

— Saatte luottaa minuun, lupasi Garnache ja sulki oven.

Käytävässä hän kutsui Rabecquea, ja he menivät yhdessä alas. Mutta muistaessaan Valérien pelokkuuden, hän lähetti yhden ratsumiehistä vahtimaan tytön ovelle sillä aikaa kun hän palvelijoineen söi illallista. Sen tehtyään hän huusi isäntää ja istuutui pöytään Rabecquen sijoittuessa hänen taakseen valmiina ojentamaan hänelle ruokalajeja ja täyttämään hänen viinilasinsa.

Matalan huoneen toisessa päässä istuivat yhä edellämainitut neljä matkustajaa, keskustellen keskenään, ja kun Garnache istuutui, huusi yksi heistä isäntää ja tiedusti kärtyisesti, eikö hänen illallisensa ollut kohta jo valmis.

— Aivan heti, monsieur, vastasi isäntä kunnioittavasti ja kääntyi jälleen pariisilaiseen päin. Sitten hän poistui noutamaan viimemainitun aterian, ja hänen mentyään sai Rabecque herraltaan kuulla, minkä vuoksi he jäivät yöksi Grenobleen. Johtopäätös, jonka nokkela palvelija veti — ja jonka hän arkailematta toi esiin — siitä, ettei Grenoblessa ollut sinä iltana hevosia eikä vaunuja, kävi ihmeellisen hyvin yhteen Valérien arvelun kanssa.

Majatalon pitäjä palasi, kantaen tarjoiluvadilla maukasta paistia, josta lehahti miellyttävä tuoksu; häntä seurasi vaimonsa, tuoden muita ruokalajeja, kainalossaan pullo armagnacia. Rabecque alkoi heti puuhata, ja hänen nälkäinen isäntänsä valmistautui tyydyttämään Ranskan terveimmän miehen ruokahalua, kun pöydälle äkkiä lankesi varjo. Pöydän viereen oli tullut seisomaan mies, varjostaen yhtä kattopalkeista riippuvista lampuista.

— Vihdoinkin! hän huudahti, ja hänen äänensä oli käheä ärtymyksestä.

Garnache, joka parhaillaan oli ottamassa paistia lautaselleen, keskeytti sen ja katsahti häneen.

— Mitä herra sanoo? hän kysyi.

— Teille, monsieur — en mitään, vastasi mies hävyttömästi katsoen häntä suoraan silmiin.

Puna kohosi Garnachen poskille, ja hän silmäili tulokasta, rypistäen neuvottomana otsaansa. Hänen edessään oli sama matkustaja, joka äsken oli tiedustanut illallistaan; pitkänpuoleinen mies, jonka hartiain leveys ja rinnan korkeus osoittivat, että hän myös oli voimakas ja kestävä.

Röyhkeästä puhuttelutavasta huolimatta mies miellytti Garnachea. Mutta ennen kuin hän ehti vastata, ennätti isäntä selittämään.

— Herra erehtyy... hän aloitti.

— Erehtyy? jyräytti toinen, puhuen hieman ulkomaalaisittain. — Te erehdytte, jos aiotte väittää, ettei tämä ole minun illalliseni. Onko minun odotettava koko yö, samalla kun jokaiselle tolvanalle, joka tulee sikolättiinne minun jälkeeni, tarjoillaan ennen minua?

— Tolvanalle? virkahti Garnache miettivänä ja vilkaisi taas miestä kasvoihin. Muukalaisen takana tunkeili nyt hänen kolme toveriaan, kun taas huoneen toisella seinustalla olevat ratsumiehet unohtivat kortinpeluunsa ja pitivät silmällä uhkaavalta näyttävää riitaa.

Ulkomaalainen — sillä sellaiseksi hänen ranskankielensä hänet osoitti — kääntyi puolittain halveksivasti isäntään päin, syrjäyttäen Garnachen tahallisen loukkaavasti.

— Tolvanalle? mutisi Garnache uudelleen ja puhutellen hänkin majatalon isäntää. — Sanokaapa, isäntä, minne tolvanat hautaavat vainajiaan Grenoblessa? Ehkä tarvitsen sitä tietoa.

Ennen kuin hätääntynyt isäntä sai sanaakaan suustaan, oli vieras jälleen pyörähtänyt Garnacheen päin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi terävästi ja loi toiseen kiukkuisen katseen.

— Että Grenoble kenties saa huomenna nähdä erään ulkomaalaisen mahtailijan hautajaiset, hyvä herra, sanoi Garnache hymyillen herttaisesti, niin että hampaat näkyivät. Samassa hän tunsi, että joku painoi häntä lapaluun kohdalle, mutta ei välittänyt siitä, vaan silmäili tarkkaavasti toisen kasvoja. Hetkisen niistä kuvastui hämmästys, sitten ne synkkenivät suuttumuksesta.

— Tarkoitatteko sillä minua? hän ärähti.

Garnache levitti kätensä. — Jos lakki tuntuu herrasta sopivalta, niin en tahdo estää teitä panemasta sitä päähänne.

Muukalainen laski toisen kätensä pöydälle ja kumartui eteenpäin Garnachea kohti. — Saanko pyytää herraa puhumaan hieman selvemmin?

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tarkasteli miestä hymyillen. Jos kohta hänen sisunsa saattoikin tavallisesti olla herkkä kuohahtamaan, niin nyt sitä hillitsi huvittuneisuus. Hän oli elämänsä varrella nähnyt monta riitaa syntyvän mitä turhanpäiväisimmistä syistä, mutta totisesti ei niistä yksikään ollut alkanut näin tyhjästä. Tuntui melkein siltä, kuin mies olisi tullut tänne vakavassa aikomuksessa rakentaa toraa hänen kanssaan.

Hänen mieleensä välähti epäluulo. Hän muisti neiti de La Vauvrayen varoituksen. Ja hän mietti. Oliko tämä joku juoni, jolla koetettiin viekoitella hänet väijytykseen?

Garnachen hymy leveni ja kävi ystävällisemmäksi. — Huomautukseni oli epämääräinen. Niin oli tarkoitukseni.

— Mutta se loukkasi minua, monsieur, vastasi toinen tuimasti.

Pariisilainen kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan. — Valitan, hän virkkoi. Ja nyt oli hänen kestettävä vaikein koe. Muukalaisen ilme muuttui kummastelevan halveksivaksi.

— Onko minun käsitettävä tämä niin, että herra pyytää anteeksi?

Garnache tunsi punastuvansa. Hän oli menettämäisillään malttinsa; taaskin painettiin hänen selkäänsä lapaluun kohdalle; ja hän tunsi sen ajoissa ja tiesi sen Rabecquen varoitukseksi.

— En jaksa ymmärtää loukanneeni teitä, hän puhkesi vihdoin puhumaan, hilliten lujasti vaistojaan — jotka vaativat häntä iskemään maahan tämän julkean muukalaisen. — Mutta jos olen sen tehnyt, niin pyydän teitä uskomaan, että se on tapahtunut vahingossa. Se ei ollut tarkoitukseni.

Muukalainen nosti kätensä pöydältä ja ojentautui suoraksi.

— Olkoon sitten, hän lausui ärsyttävän halveksivasti. — Jos olette yhtä herttainen illalliskysymyksessä, niin ilomielin lopetan tämän tuttavuuden, jonka jatkamisesta en arvele koituvan itselleni kunniaa.

Garnache tunsi tämän olevan enemmän kuin hän saattoi sietää. Hänen kasvonsa värähtivät suonenvedontapaisesti suuttumuksesta ja seuraavalla hetkellä hän olisi Rabecquen kiihkeästä nykimisestä huolimatta sinkauttanut paistin vasten nenäkkään herrasmiehen kasvoja, mutta äkkiä saapui isäntä odottamatta avuksi.

— Monsieur, tässä tulee illallisenne, hän ilmoitti, ja hänen vaimonsa ilmestyi keittiöstä, kantaen täyteen lastattua tarjotinta.

Hetkiseksi näkyi muukalainen joutuvan hämilleen.

Sitten hän kylmän ylimielisesti siirsi katseensa Garnachen edessä olevista ruoista pöytään, jota järjestettiin häntä varten.

— Kas, hän äänsi, ja hänen sävynsä oli kuvaamattoman julkea, — kenties se on parempi. Tämä paisti alkaa jäähtyä luullakseni.

Nyrpistäen nenäänsä hän pyörähti kantapäällään ympäri ja siirtyi toiseen pöytään hyvästelemättä Garnachea ainoallakaan sanalla tai merkillä, istuutuen syömään toveriensa seurassa.

Ansa viritetään

Garnache vietti Grenoblessa unettoman yön, ollen siitä suurimman osan vahdissa — sillä vain niin saatiin Valérien pelko rauhoittumaan. Mutta yö kului, eivätkä Condillacit antaneet itsestään mitään sotaisia merkkejä, joita Valérie pelkäsi, mutta joita Garnachen varman uskon mukaan ei ilmaantuisi — ei voisi ilmaantua.

Hyvissä ajoin seuraavana aamuna hän lähetti Rabecquen Auberge de Franceen noutamaan luvattuja vaunuja ja ruokaili majatalon tuvassa odottaessaan palvelijansa paluuta. Huoneessa oli taaskin eilisiltainen muukalainen, joka kuitenkin istui syrjässä eikä näyttänyt enää haluavan sekaantua pariisilaisen asioihin.

Eräässä toisessa pöydässä oli kaksi herrasmiestä, jotka olivat hillitysti puetut sekä käyttäytyivät säädyllisesti. Heihin hän ei kiinnittänyt sanottavasti huomiotaan, ennen kuin heistä toinen — hoikka, tummaverinen, haukankasvoinen mies — äkkiä katsahti ylös, säpsähti vähän nähdessään pariisilaisen ja puhutteli häntä heti nimeltä. Garnachelta jäi pöydästä nouseminen kesken; hän kääntyi sivullepäin ja tarkasti tummaa herrasmiestä terävästi, mutta ei tuntenut häntä. Vieras astui lähemmäs.

— Minulla on kunnia olla tuttavanne, monsieur? sanoi hän puolittain kysyvästi.

— _Parbleu_, herra de Garnache! huudahti toinen kasvoillaan hymy, joka oli sitäkin miellyttävämpi, kun se kirkasti muuten varsin synkkiä piirteitä. — Kukapa pariisilainen ei teitä tuntisi? Olen usein nähnyt teidät Hôtel de Bourgognessa.

Garnache otti vastaan kohteliaisuuden taivuttamalla hiukan päätään.

— Ja kerran, jatkoi toinen, — sain sen kunnian, että herra herttua itse esitti minut teille. Nimeni on Gaubert — Fabre Gaubert. Ja esitellessään itsensä hän nousi pystyyn kunnioituksesta Garnachea kohtaan, joka oli jäänyt seisomaan. Garnache ei tuntenut häntä lainkaan, mutta ei vähääkään epäillyt hänen puheittensa todenperäisyyttä. Miehen olemus oli perin kohtelias ja miellyttävä, lisäksi alkoi Garnachesta tuntua yksinäiseltä Dauphinén erämaissa; hän oli niin ollen mielissään saadessaan seurakseen miehen, jota hän jossakin määrin voi pitää vertaisenaan ja toverinaan. Hän ojensi kätensä.

— Minulle tuottaa kunniaa se, että olette pitänyt minut muistissanne, monsieur, hän sanoi. Hän oli lisäämäisillään, että hän olisi erittäin iloinen, jos herra Gaubert sattuisi olemaan matkalla Pariisiin, koska hän siten saisi nauttia tämän seurasta tällä vaivalloisella matkalla, mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä tätä herrasmiestä; mutta kuitenkin hänen mieleensä juolahti, että ottaen kaikki huomioon hänen olisi parasta pitää silmänsä visusti auki. Niinpä hän lausuttuaan jonkin kohteliaan, mutta merkityksettömän huomautuksen herra Gaubertin oleskelusta niillä tienoin meni edelleen ja avasi oven. Kova räminä ilmaisi, että Auberge de Francen kömpelötekoiset vaunut olivat tulossa. Ne — tavattoman iso puusta ja nahasta kyhätty tekele — vierivät kolmen hevosen vetäminä katua myöten ja pysähtyivät majatalon ovelle. Niistä hyppäsi ulos Rabecque, jonka hänen isäntänsä heti lähetti kutsumaan neiti de La Vauvrayeta. He lähtisivät liikkeelle heti paikalla.

Totellen käskyä Rabecque kääntyi mennäkseen sisään, mutta samassa hänet tyrkkäsi kovakouraisesti syrjään eräs palvelijalta näyttävä mies, joka tuli majatalosta, kantaen matkalaukkua. Aivan hänen kintereillään seurasi eilisiltainen muukalainen, pää pystyssä ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä ikään kuin hän ei olisi huomannutkaan Garnachea.

Garnache ei liikahtanut ennen kuin palvelija oli tempaissut auki vaunun oven ja laskenut sinne kantamansa matkalaukun. Ja vasta sitten, kun muukalainen oli nostanut jalkansa vaunun astuimelle, valmistuen menemään sisälle, Garnache puhkesi puhumaan.

— Hei, monsieur! hän huusi. — Mitä tahdotte vaunuistani?

Muukalainen kääntyi tuijottamaan Garnacheen silmissään ihmettelevä ilme, jonka hän sitten taidokkaasti muutti halveksivan tuntevaksi.

— _Teidän_ vaunuistanne? hän kertasi. — _Voyons_, anteeksipyytelevä ystäväni, onko Grenoblessa kaikki teidän omaanne? Hän puhutteli kyytipoikaa, joka tylsänä katseli kohtausta. — Olette Auberge de Francesta, eikö niin?

— Olen, monsieur, vastasi poika. — Nämä vaunut tilasi eilen illalla eräs Veau qui Tètessä majaileva herrasmies.

— Aivan niin, vahvisti muukalainen lopullisen päättävään tapaan. — Tilaaja olin minä. Ja hän aikoi mennä menojaan, mutta Garnache astui vielä yhden askeleen häntä kohti.

— Pyydän huomauttaa teille, monsieur, hän sanoi — ja vaikka hänen sävynsä ja sanansa olivatkin kohteliaat, oli äänen vapisemisen nojalla kuitenkin ilmeistä, että kohteliaisuus oli pakotettua, pyydän huomauttaa teille, että vaunut nouti minun oma palvelijani, joka ajoi tänne niissä.

Muukalaisen huulet koukistuivat, ja hän mittasi katseellaan pariisilaista.

— Näyttää siltä, hän virkkoi, leveä ivahymy huulillaan, — että te olette noita tunkeilevia otuksia, jotka alituisesti ahdistavat herrasmiehiä, toivoen jotakin hyötyvänsä. Hän veti esille kukkaron ja avasi sen.

— Eilen illalla anastitte illalliseni. Sen siedin. Nyt aiotte tehdä samoin vaunuilleni, mutta sitä en siedä. Kas tässä vaivoistanne ja palkkioksi siitä, että jätätte minut rauhaan!

Taustalta kuului kauhunhuudahdus, ja Gaubert syöksähti esille.

— Monsieur, monsieur, hän varoitti kiihtyneellä äänellä, — te ette tiedä, ketä puhuttelette. Tämä herra on Martin Marie Rigobert de Garnache, _Mestre-de-Champ_ kuninkaan armeijassa.

— Kaikista noista nimistä luulisin yhden vain sopivan hänen ilkeytensä perusteella hänelle parhaiten, nimittäin Marien, vastasi ulkomaalainen pilkallisesti, kohautti halveksivasti olkapäitään ja aikoi jälleen nousta vaunuihin.

Tämä kaikki sai Garnachen unohtamaan itsehillintänsä, ja häh teki valitettavan teon. Hän sai yhden sokeita raivonpuuskiaan, astui eteenpäin uskollisen ja valppaan Rabecquen pidättelemisestä huolimatta ja laski raskaan käden ylimielisen herrasmiehen olalle. Hän tarttui muukalaiseen, juuri kun tämä oli nostanut toisen jalkansa maasta laskettuaan toisen vaununastuimelle ja menetti niin ollen helposti tasapainonsa. Hän kiskaisi miestä rajusti taaksepäin, kiepautti hänet ympäri ja paiskasi hänet sätkyttelemään liejuiseen katuojaan.

Sen jälkeen syntyi pahaenteinen, uhkaava hiljaisuus. Tapausta katselemaan oli kerääntynyt pieni vetelehtijäjoukko, joka nyt nopeasti kasvoi, ja jotkut päästivät »häpeä»-huutoja nähdessään Garnachen väkivaltaisen tempun.

Äänettömyyden vallitessa nousi muukalainen verkkaisesti ylös ja koetti pyyhkiä likaa kasvoistaan ja vaatteistaan. Hänen palvelijansa ja ystävänsä riensivät häntä auttamaan, mutta hän viittasi heitä pysymään poissa ja meni Garnachen luokse, silmät säihkyen, suu irvessä.

— Kenties, hän ivasi, puhuen pehmeään ulkomaalaiseen tapaansa, johon nyt sekaantui raivoisan pilkallista kohteliaisuutta, — kenties herra aikoo taaskin pyytää anteeksi.

— Monsieur, te olette hullu, pisti Gaubert väliin. — Olette muukalainen, huomaan, muuten...

Mutta Garnache työnsi tyynesti hänet syrjään. — Olette perin ystävällinen, herra Gaubert, hän sanoi, ja nyt oli hänen käyttäytymisensä jäätävän levollista, eikä hänen sisässään kiehuvasta raivosta näkynyt merkkiäkään. — Mielestäni, monsieur, hän jatkoi vierasmaalaiselle, omaksuen hieman verran tämän miehen ivallisuutta, — on maailma rauhallisempi, kun te olette poissa. Vain se syy pidättää minua pyytämästä anteeksi. Mutta kuitenkin, monsieur, jos lausutte katuvanne sitä, että koetitte, ja lisäksi niin säädyttömällä tavalla, anastaa vaununi...

— Jo riittää, keskeytti toinen. — Me tuhlaamme aikaa, ja minulla on pitkä matka edessäni. Courthon, hän puhutteli ystäväänsä, — tahdotko mitata puolestani tämän herrasmiehen miekan pituuden? Nimeni, monsieur, hän lisäsi Garnachelle, -— on Sanguinetti.

— Todellakin, virkkoi Garnache, — se sopii hyvin verenhimoiseen luonteeseenne.

— Ja piakkoin epäilemättä sopii hänelle hyvin muutoinkin, tokaisi haukannaamainen Gaubert. — Herra de Garnache, jollei teillä ole saapuvilla ketään ystävää, niin pitäisin kunnianani, jos saisin toimia sekundanttinanne. Ja hän kumarsi.

— Niinpä niin, kiitos, monsieur! Tarjouksenne on perin tervetullut. Teidän pitäisi olla aatelismies, koska käytte usein Hôtel de Bourgognessa. Suuri kiitos!

Gaubert meni syrjään neuvottelemaan Courthonin kanssa. Sanguinetti seisoi yksin, ylpeänä ja mahtipontisena, silmäillen halveksivasti uteliaita, jotka nyt jo muodostivat tungoksen. Kadulle päin olevia ikkunoita avattiin, niissä näkyi päitä, ja kadun ylitse Garnache olisi voinut nähdä Tressanin veltot kasvot tämän pienen kohtauksen katselijain joukossa.

Rabecque siirtyi lähelle isäntäänsä.

— Olkaa varuillanne, monsieur! hän rukoili. — Jospa tämä on ansa.

Garnache hätkähti. Tämä huomautus selvitti hänen ajatuksensa ja johti hänelle mieleen hänen omat eilisiltaiset epäluulonsa, jotka kiukku oli hetkeksi syrjäyttänyt. Nyt hän oli jälleen valpas ja halusi siirtää kaksintaistelun toistaiseksi.

— Herra Courthon, hän sanoi, tunsi häpeäpunan kohoavan otsalleen ja käsitti, että kaksintaistelun välttäminen saattaa vaatia paljon enemmän rohkeutta kuin siihen ryhtyminen, — kiihtymyksessäni minulta unohtui eräs seikka. Olen Grenoblessa valtion asioissa, kuningattaren lähettinä, ja sen vuoksi minun tuskin sopii taistella yksityisriitojen tähden.

Courthon nosti kulmakarvojaan.

— Teidän olisi pitänyt ajatella sitä ennen kuin kieräytitte herra Sanguinettin lokaan, hän vastasi kylmästi.

— Esitän hänelle anteeksipyyntöni sen johdosta, lupasi Garnache, niellen sisuaan: — jos hän sittenkin tahtoo taistelua, niin hän saa sen, sanokaamme, kuukauden kuluessa.

— En voi sallia... aloitti Courthon kiivaasti.

— Suvainnette ilmoittaa ystävällenne, mitä olen sanonut, vaati Garnache, keskeyttäen hänet.

Courthon pelästyi, kohautti olkapäitään ja meni sivulle neuvottelemaan ystävänsä kanssa.

— Ah! kuului Sanguinettin ääni hiljaisena, mutta kuitenkin siksi kovana, että kaikki saapuvilla olijat sen kuulivat. — Sitten hän saa julkeudestaan selkäsaunan. Ja äänekkäästi hän käski kuskipojan tuoda piiskansa. Mutta tämä loukkaus sai Garnachen tulistumaan, ja hänen varovaiset päätöksensä romahtivat olemattomiin. Hän astahti eteenpäin ja ääni myrkyllisen purevana ja kasvot hirvittävän näköisinä, ilmoitti, että koska herra Sanguinetti omaksui häntä kohtaan tuollaisen sävyn, oli hän valmis katkaisemaan muukalaisen kaulan heti paikalla, missä se vain sopisi tehdä.

Vihdoin sovittiin, että taisteltaisiin heti Kapusiinikentällä, joka oli lähes kilometrin päässä fransiskaaniluostarin takana.

Sen mukaisesti lähdettiin liikkeelle, Sanguinetti ja Courthon edellä, Garnache ja Gaubert seurasivat heitä. Garnache oli varovaisuuden vuoksi jättänyt Rabecquen Imevään Vasikkaan ja antanut kersantille ankarat määräykset, ettei hän saisi sallia miestensä poistua paikoiltaan hänen poissaollessaan ja että ratsumiesten tuli ehdottomasti totella Rabecquen käskyjä. Verrattain rauhallisena ja vain vähän ajatellen läheistä kaksintaistelua Garnache asteli reippaasti eteenpäin.

Vihdoin he saapuivat Kapusiini-kentälle. Se oli kaunis, vihreä, noin neljänneshehtaarin suuruinen aukeama, jota ympäröi pyökkejä kasvava, vyömäinen puisto.

Ihmisjoukko hajaantui nurmikon reunamille, ja kaksintaistelijat menivät kentälle, ryhtyen valmisteluihin.

Kaikki neljä lähestyivät toisiaan ja mittasivat miekkojen pituutta. Sanguinettin miekka huomattiin kaksi tuumaa pitemmäksi kuin mikään muista kolmesta.

— Se on Italiassa tavallinen pituus, ilmoitti Sanguinetti, kohauttaen olkapäitään.

— Jos te, monsieur, olisitte käsittänyt, ettette enää ollut Italiassa, niin olisimme kenties säästyneet koko tästä perin hullusta puuhasta, vastasi Garnache ärtyisesti.

— Mutta mitä meidän on tehtävä? huudahti ymmälle joutunut Gaubert.

— Taisteltava, sanoi Garnache kärsimättömästi.

— Mutta minä en voi sallia teidän antautuvan alttiiksi, kun vastustajallanne on kahta tuumaa pitempi miekka kuin teillä, kivahti Gaubert, melkein kiivastuen.

— Miksi ette, jos minä kerran suostun? kysyi Garnache. — Minä yletän kauemmaksi, ja se tasaa miekkojen eri pituuden.

— Tasaa? kiljaisi Gaubert. — Sen edun, että yllätte pitemmälle, olette saanut Jumalalta, mutta hän on saanut miekkansa asesepältä. Onko se tasaista?

— Ottakoon hän minun miekkani, minä otan hänen, sekaantui italialainen puheeseen, myös maltittoman näköisenä. — Minullakin on kiire.

— Kiire kuolemaanko? murahti Gaubert.

— Monsieur, tuo ei ole sopivaa, nuhteli häntä Courthon.

— Opettakaa minulle hyviä tapoja taistellessamme, ärähti haukannaamainen herrasmies.

— Hyvät herrat, hyvät herrat, pyyteli Garnache, — aiommeko kuluttaa koko päivän sanasotaan? Herra Gaubert, tuolla on useita herrasmiehiä, joilla on miekka vyöllä; epäilemättä löydätte heidän joukostaan jonkun, jonka säilä on yhtä pitkä kuin teidän ja joka on siksi hyväntahtoinen, että lainaa miekkansa herra Sanguinettille.

— Sen palveluksen voi ystäväni tehdä minulle, pisti Sanguinetti väliin, minkä jälkeen Courthon poistui, palaten pian mukanaan lainattu, sopivanpituinen ase.

Vihdoinkin näytti siltä, että he voivat käydä käsiksi varsinaiseen asiaansa, jonka vuoksi he olivat tulleet.

Pilkkahuudot ja mutina, joita oli kuulunut aukeaman reunustoilta seisovasta, yhä kasvavasta väkijoukosta, lakkasivat, kun säilät vihdoinkin kalahtivat vastakkain. Mutta tuskin olivat taistelijat aloittaneet, kun suuttunut ääni huusi:

— Seis, Sanguinetti! Odottakaa!

Iso, leveäharteinen mies, jolla oli yllään yksinkertainen puku ja päässään töyhdötön hattu, raivasi kovakouraisesti itselleen tien väkijoukon läpi ja tunkeutui puistikkovyön ympäröimälle kentälle. Taistelijat olivat keskeyttäneet ottelunsa kuullessaan tämän käskevän huudon, ja tulokas syöksähti heidän luokseen, läähättäen kasvot punaisina ikään kuin juoksusta.

— _Vertudieu!_ Sanguinetti, hän sadatteli, ja hänen sävynsä oli puolittain suuttunut, puolittain pilaileva, — onko tämä ystävyyttä?

— Rakas François, vastasi muukalainen, — tulet kovin sopimattomaan aikaan.

— Ja eikö sinulla ole minulle muuta sanomista?

Paremmin tarkastaessaan luuli Garnache tuntevansa hänet yhdeksi Sanguinettin eilisiltaisista tovereista.

— Mutta etkö näe, että minulla on tehtävää?

— Ja sehän minua juuri pahoittaakin, että sinä olet tällaisessa puuhassa enkä minä ole siinä mukana. Se merkitsee, että kohtelet minua kuten lakeijaa, ja minulla on oikeus olla loukkaantunut. _Enfin!_ Näynpä saapuneen ajoissa.

Garnache sekaantui puheeseen. Hän näki, mihin miehen aikeet tähtäsivät, eikä hän halunnut enää lisää viivytystä. Nyt jo oli kulunut enemmän kuin puoli tuntia hänen lähdettyään Imevästä Vasikasta. Hän pyysi tulokasta astumaan syrjään ja sallimaan heidän suorittaa asiansa, jota varten he olivat tulleet koolle. Mutta herra François — kuten Sanguinetti oli häntä nimittänyt — ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hän osoittautui perin jyrkäksi mieheksi, ja lisäksi kannattivat häntä toiset, muiden muassa Gaubert.