Part 3

Markiisitar naurahti ikään kuin erinomaiselle pilalle, ja Marius, joka palatessaan tuolilleen kuuli Garnachen vastauksen, yhtyi nauruun.

— Pariisi on hieno järjen tahko, hän huomautti.

Garnache kohautti olkapäitään.

— Oletan, madame, teidän tahtovan vakuuttaa minulle, että neiti de La Vauvraye, katuen kirjettään, ei enää halua päästä Pariisiin, vaan pikemminkin haluaa jäädä tänne Condillaciin teidän kiitettävään hoivaanne.

— Olette käsittänyt asian aivan oikein, monsieur.

— Mutta koska minä olen kuningattaren lähetti, on minun toteltava hänen määräyksiään, ja niiden mukaan on minun saatettava neiti de La Vauvraye Pariisiin. Niissä ei ole otettu huomioon mitään muutoksia, mitä neidin mielessä kenties on tapahtunut. Jos tämä matka nyt on hänestä vastenmielinen, saa hän siitä syyttää vain omaa harkitsemattomuuttaan, koska hän itse sitä pyysi. Tärkeätä on vain se, että kuningatar on käskenyt hänen saapua Pariisiin. Uskollisena alamaisena on hänen noudatettava kuningattaren käskyä, teidän on uskollisena alamaisena huolehdittava siitä, että hän sen tekee. Niin ollen, madame, luotan teidän käyttävän vaikutusvaltaanne neitiin ja järjestävän niin, että hän on matkavalmiina keskipäivällä huomenna. Nyt jo on yksi päivä tuhlattu.

Leskimarkiisitar nojautui taaksepäin tuolissaan ja puri huultaan. Tämä mies oli liian terävä hänelle. Hänellä ei ollut harhaluuloja. Garnache oli nähnyt hänen lävitseen, ikään kuin hän olisi ollut lasia, oivaltanut hänen juonensa ja vilpillisyytensä. Mutta ollen luottavinaan häneen ja uskovinaan hänen sanansa oli pariisilainen tehnyt tehottomiksi hänen ainoat aseensa — muut paitsi hyökkäykseen tarvittavat — ja käyttänyt niitä sitten hänen häviökseen.

— Monsieur, hän sanoi, — arveletteko voivanne mukautua siihen, minkä lausuin olevan meidän ja myös neiti de La Vauvrayen toivomuksen, jos hän itse ilmoittaisi sen teille?

Garnache loi häneen terävän silmäyksen hymyillen, niin että hänen huulensa raottuivat ja vankat, valkeat hampaat paljastuivat.

— No niin, hän virkkoi vihdoin. — En lupaa, että se voi horjuttaa päätöstäni. Mutta kenties niin, olisin iloinen, jos saisin kunnian tutustua neiti de La Vauvrayehen.

Markiisitar meni ovelle, avasi sen ja huusi: Gaston! Vastaukseksi ilmestyi hovipoika, joka oli ollut huoneessa Garnachen saapuessa.

— Pyydä neiti de La Vauvrayeta tulemaan heti tänne luoksemme! hän käski poikaa ja sulki oven. Garnache oli ollut valppaana nähdäkseen jonkin salaisen merkin tai kuullakseen jonkin kuiskatun sanan, mutta hän ei ollut huomannut mitään.

Garnache menettää malttinsa

— Te kutsuitte minua, madame, sanoi tyttö, pysähtyen empivänä huoneen kynnykselle, ja hänen äänessään — miellyttävässä, nuorekkaassa kontra-altossa — oli halveksiva sointu.

Markiisitar huomasi tämän onnettomuutta uhkaavan merkin, ja se sai hänet jo katumaan sitä, että hän oli ryhtynyt niin rohkeaan leikkiin, kuin de Garnachen ja Valérien saattaminen toistensa seuraan oli.

Hän vilkaisi huolestuneena Garnacheen. Tämä silmäili tyttöä, katseli hänen hentoa, joustavaa vartaloaan, joka näytti tavallista pitemmältä mustassa surupuvussaan, soikeita kasvojaan, jotka nyt olivat kalpeahkot jännityksestä, hienoja, kaarevia kulmakarvoja, kirkkaita, ruskeita silmiä ja upeata, ruskeata tukkaa, joka aaltoili mitä viehättävimmän, valkoisen hilkan peittämänä. Hänen katseensa viipyi ihailevana kaunispiirteisessä nenässä, viehättävästi muodostuneessa suussa ja leuassa, huikaisevan valkeassa hipiässä, joka ei pistänyt silmään ainoastaan kaulassa ja kasvoissa, vaan myös pitkissä, hoikissa, ristiin pannuissa käsissä.

Nämä kaikkialla näkyvät ylhäisen syntyperän merkit osoittivat hänelle varmasti, että nyt häntä ei koetettu pettää väärällä henkilöllä. Hänen edessään oleva tyttö oli todellakin Valérie de La Vauvraye.

Markiisittaren kehotuksesta Valérie astui sisälle. Marius kiiruhti sulkemaan oven ja tarjoamaan hänelle tuolia, osaten käytöksellään erinomaisesti osoittaa samalla kertaa lämpimiä tunteita ja nöyrää kunnioitusta.

Tyttö istuutui ulkonaisesti tyynenä. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, kuinka tavattoman kiihtynyt hän oli katsellessaan miestä, jonka kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan.

Syntyi hiljaisuus, sen keskeytti vihdoin Marius, joka nojasi kyynärpäitään Valérien tuolin selkämykseen.

— Herra de Garnache on kohtuuton meitä kohtaan, ja hänestä on vaikea uskoa, ettet sinä enää tahdo poistua luotamme.

Sitä ei Garnache suinkaan ollut väittänyt, mutta koska se ilmaisi hänen todelliset ajatuksensa, ei hän välittänyt oikaista Mariuksen sanoja.

Valérie ei virkkanut mitään, vaan hänen katseensa siirtyi markiisittaren kasvoihin, jotka rypistyivät uhkaavasti. Garnache pani merkille, että tyttö oli vaiti, ja veti siitä omat johtopäätöksensä.

— Sen vuoksi lähetimme kutsumaan sinua, jatkoi markiisitar poikansa lausetta, — joten voisit itse vakuuttaa herra de Garnachelle, että asia on siten.

Tytöstä näkyi vastaaminen olevan vaikeata. Hänen katseensa harhaili Garnacheen ja luiskahti taas toisaalle kaihtaen miehen läpitunkevia silmiä. Hänestä tuntui, että pariisilainen kykeni näkemään hänen ajatuksenakin, ja äkkiä tämä tunne, joka oli häntä pelottanut, muuttui hänen toivokseen. Jos asianlaita oli siten kuin hän luuli, niin mitäpä merkitsisi, mitä hän sanoisi? Kaikesta huolimatta Garnache tietäisi, mitä hän todella ajatteli.

— Niin, madame, hän lausui vihdoin, ja hänen äänensä oli aivan ilmeetön. — Niin, monsieur, asia on kuten markiisitar on sanonut. Haluan jäädä Condillaciin.

Leskimarkiisittarelta, joka seisoi askeleen, parin päässä Garnachesta, kuului melkein huoahdusta muistuttava ääni. Garnachelta ei jäänyt mitään huomaamatta. Hän erotti äänen ja piti sitä helpotuksen merkkinä. Sitten hän alkoi puhua, kohdistaen sanansa Valérielle.

— Mademoiselle, on valitettavaa, että liiaksi hätäillen kirjoititte kuningattarelle, kun nyt olette muuttanut mieltänne. Olen ymmärtämätön mies, mademoiselle, pelkkä sotilas, jonka tulee totella määräyksiä saamatta lainkaan ajatella. Minun on käsketty saattaa teidät Pariisiin. Teidän tahtoanne ei ole otettu huomioon. En tiedä, miten kuningatar tahtoisi minun toimivan, nähdessään, kuinka vastahakoinen olette; ehkä hän suostuisi tahtonne mukaan jättämään teidät tänne. Mutta minä en voi olla niin ylimielinen, että menisin arvailemaan, mitä kuningatar haluaa. Minä en voi ottaa ohjeekseni muuta kuin hänen määräyksensä, ja ne jättävät minulle avoimeksi vain yhden toimintamahdollisuuden — pyytää teitä, mademoiselle, valmistautumaan heti lähtemään mukaani.

Helpotuksen ilme, joka lehahti Valérien kasvoille, ja vähäinen puna, joka lämmitti hänen tähän asti niin kalpeita kasvojaan, riittivät täydelleen vahvistamaan Garnachen epäluulot oikeiksi.

— Mutta, monsieur, puuttui Marius puheeseen, — teistäkin täytyy olla selvää, että koska kerran kuningatar on antanut määräyksensä noudattaakseen neidin toivomuksia, muuttuisivat nyt, kun neidin toivomukset ovat muuttuneet, myös kuningattaren käskyt niiden mukaisiksi.

— Se lienee selvää teistä, monsieur; mutta pahaksi onneksi ovat saamani määräykset ainoa ohjenuorani, intti Garnache. — Eikö neiti itse ole samaa mieltä kanssani?

Valérie oli sanomaisillaan jotakin; hänen katseensa oli innokas, hänen huulensa avautuivat. Mutta sitten katosi kaikki väri hänen kasvoistaan, ja hän näytti mykistyvän. Garnache loi syrjäsilmäyksen markiisittareen ja yllätti hänen kasvoillaan rypistyksen, joka oli saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.

Garnache alkoi suuttua; sitten kehittyivät tapahtumat nopeasti.

— Madame, hän jyrisi, — olen jo kylliksi kauan saanut teiltä tanssiopetusta. Nyt on meidän luullakseni aika hieman kävellä tavallisessakin tahdissa, muuten emme pääse vähääkään pitemmälle sillä tiellä, jota aion mennä — ja se vie minut Pariisiin neidin seurassa.

— Monsieur, monsieur! huudahti ällistynyt markiisitar, asettuen säikähtämättä Garnachen eteen; ja Marius vapisi hänen puolestaan, sillä mies näytti niin hurjalta, että nuorukainen melkein pelkäsi hänen lyövän äitiään.

— Olen kuullut tarpeeksi, kivahti Garnache. — Ei enää sanaakaan keltään täällä Condillacissa! Minä otan tämän naisen mukaani — nyt, heti paikalla; ja jos kukaan kohottaa sormeaankaan vastustaakseen minua, niin, taivas olkoon todistajani, se on viimeinen kerta, jolloin hän ketään vastustaa. Jos ainoakaan käsi tarttuu minuun tai jos edessäni paljastetaan miekka, niin vannon, madame, palaavani ja polttavani tämän kapinapesäkkeen perustuksiaan myöten.

Sokea kiihko oli puhaltanut hänen terävän huomiokykynsä kuin tuhka tuuleen, hänen kaikkinäkevän valppautensa sokaisi hänen aivojansa sumentava vihanpilvi. Hän ei huomannut merkkiä, jonka markiisitar antoi pojalleen, eikä Mariuksen hiljaista hiipimistä ovelle. Hän astui Valérien luokse.

— Oletteko valmis, mademoiselle?

— Olen, monsieur. Tulen mukaanne tässä asussa.

— Siispä lähtekäämme!

He kääntyivät yhdessä ovea kohti vilkaisemattakaan leskimarkiisittareen. Tämä seisoi paikallaan taputtaen koiraa, joka oli noussut ja tullut hänen viereensä. Hän tarkasteli poistuvia äänettömästi, ja hänen kauniilla, norsunluunvalkeilla kasvoillaan väikkyi tuhoaennustava hymy.

Sitten kuului eteishuoneesta jalkojen töminää ja ääniä. Ovi tempaistiin rajusti auki, ja huoneeseen syöksyi miehiä, miekat paljaina, Marius viimeisenä.

Pelosta parkaisten Valérie horjahti takaisin laudoitettua seinää vasten, painaen pienet kätensä poskilleen, silmät laajentuneena levottomuudesta.

Garnachen miekka singahti tupesta, hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse sähähti kirous, ja hän kävi taisteluasentoon. Miehet pysähtyivät silmäilemään häntä. Marius usutti heitä eteenpäin kuten koiralaumaa.

— Käykää kiinni! hän huusi osoittaen Garnachea, ja hänen kauniit silmänsä kiiluivat raivosta. — Iskekää hänet kuoliaaksi!

Miehet liikahtivat, mutta samalla hetkellä liikahti myös Valérie. Hän juoksi heidän eteensä, heidän säiliensä ja uhrinsa väliin.

— Te ette saa tehdä sitä; ette saa! hän huusi, ja hänen kasvonsa olivat pingottuneet ja hänen silmissään oli tuskaisa ilme. — Se on murha — murha, te lurjukset! Muisto siitä, kuinka tämä hento, pieni nainen seisoi säikkymättä niin monien paljastettujen miekkojen edessä suojatakseen häntä salamurhaajilta, ei koskaan häipynyt Garnachen mielestä.

— Mademoiselle, hän virkkoi tyynesti, — jos vain suvaitsette väistyä syrjään, niin ensin kuolee heidän joukostaan joitakuita.

Mutta Valérie ei hievahtanutkaan. Marius puristi kätensä nyrkkiin kiukuissaan viivytyksen johdosta. Markiisitar katseli hymyillen ja taputellen koiransa päätä. Häneen Valérie nyt vetosi.

— Madame, hän huudahti, — te ette sitä salli. Te ette anna heidän tehdä murhaa. Käskekää heidän panna miekkansa tuppeen! Ajatelkaa, että herra de Garnache on täällä kuningattaren nimessä!

— Herra de Garnache lupasi puolestaan näyttää meille joitakin kauniita tekoja, pilkkasi markiisitar. — Me vain tarjoamme hänelle tilaisuuden niiden suorittamiseen. Jollei tässä ole kylliksi hänen tavattomalle uljuudelleen, niin ulkona on lisää miehiä, jotka voimme kutsua tänne.

Mariuksessa heräsi sääli Valérieta kohtaan — kenties se oli vain pelkkää sopivaisuuden tunnetta. Hän astui eteenpäin.

— Valérie, hän sanoi, — sinun ei sovi jäädä tänne.

— Niin, vie hänet pois täältä, yllytti leskimarkiisitar hymyillen. — Hänen läsnäolonsa vie rohkeuden komealta pariisilaiseltamme.

Innokkaana tekemään työtä käskettyä Marius tunkeutui eteenpäin sotilaittensa ohi kunnes hän oli vain noin kolmen askeleen päässä tytöstä ja parhaiksi niin kaukana pariisilaisesta, ettei tämä ylettynyt antamaan hänelle äkillistä pistoa miekallaan.

Hiljaa ja hyvin varovasti Garnache siirsi oikeaa jalkaansa vähän kauemmaksi oikealle. Äkkiä hän nojautui sille koko painollaan, joten tyttö ei enää ollut hänelle esteenä. Ennen kuin kukaan oivalsi hänen aikomustaan, oli kaikki suoritettu. Hän oli hypähtänyt eteenpäin, tarttunut nuorukaisen välkkyvän ihokkaan rinnukseen, hypännyt takaisin suojaan Valérien taakse, paiskannut Mariuksen lattiaan ja laskenut jalkansa, jossa oli paksun mutakerroksen peittämä ratsastussaapas, suoraan nuorukaisen pitkälle, sirolle kaulalle.

— Jos hievautat sormeasikaan, poikaseni, hän ärjäisi, — niin poljen sinut hengettömäksi kuin rupisammakon.

Miehet liikahtivat äkkiä eteenpäin, mutta vaikka Garnache olikin kiukustunut, niin hän pakottautui rauhalliseksi. Jos hän nyt vielä kerran menettäisi malttinsa, niin hän totisesti saisi nopean kuoleman. Sen hän tiesi ja toisteli sitä itsekseen, ettei se pääsisi häneltä unohtumaan.

— Takaisin! hän komensi niin käskevällä äänellä, että miehet pysähtyivät ja jäivät suu auki töllistelemään. Takaisin, tai hän on tuhon oma! Kääntäen miekkansa kärjen alaspäin, hän laski sen keveästi nuorukaisen rinnalle.

Neuvottomina katsoivat miehet leskimarkiisittareen saadakseen ohjeita. Tämä kurottautui eteenpäin; hymy oli haihtunut hänen huuliltaan, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.

Garnache tarkkasi markiisitarta valppain silmin. Hän näki, kuinka huolekas pelko sai naisen kauniit kasvot vääntymään, ja sen nähdessään hän rohkaistui, sillä hänen henkensä oli sen varassa, kuinka voimakkaasti hän voisi vaikuttaa markiisittaren tunteisiin.

— Te hymyilitte äsken, madame, kun aiottiin teurastaa mies teidän nähtenne. Nähdäkseni ette enää hymyile, kun olen tehnyt ensimmäisen lupaamani urotyön.

— Päästäkää hänet! pyysi markiisitar, ja hänen kauhusta väräjävä äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. — Päästäkää hänet, monsieur, jos tahdotte säilyttää oman henkenne!

— Siitä hinnasta kyllä — vaikka saatte uskoa minua, että maksatte liian paljon noin kurjan olennon hengestä. Mutta te pidätte sitä arvossa, ja se on minun käsissäni; ja niinpä suonette minulle anteeksi, jos esiinnynkin kiristäjän tavoin.

— Hellittäkää hänet irti ja menkää Jumalan nimessä tiehenne. Kukaan ei teitä estä, lupasi markiisitar.

Garnache hymyili. — Tarvitsen siitä jonkinlaisia takeita. En suostu pitämään sanaanne riittävänä, rouva de Condillac.

— Mitä takeita voin teille antaa? vaikeroi markiisitar, väännellen käsiään ja tuijottaen poikansa kasvoihin, jotka olivat tuhkanharmaat pelosta ja raivosta ja jotka pilkottivat Garnachen raskaan saappaan takaa.

— Käskekää jonkun miehenne kutsua tänne palvelijani! Jätin hänet pihalle odottamaan itseäni.

Käsky annettiin ja yksi murhamiehistä poistui. Jännittyneen, tuskallisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin hänen palaamistaan, vaikka hän viipyikin poissa vain hetkisen.

Rabecquen silmät menivät ällistyksestä pystyyn, kun hän näki, minkälainen tilanne oli. Garnache kehotti häntä riisumaan aseet saapuvillaolijoilta.

— Älköönkä teistä kukaan vastustelko älköönkä ahdistako häntä! hän lisäsi. — Muutoin se maksaa isäntänne hengen.

Peloissaan leskimarkiisitar toisti empimättä hänen komennuksensa miehilleen. Kun se oli tehty, nosti pariisilainen jalkansa pois uhrinsa kaulalta.

— Nouskaa ylös! hän käski, ja Marius totteli häntä nopeasti.

Garnache sijoittui pojan selän taakse. — Madame, hän sanoi, — pojallenne ei tapahdu mitään pahaa, jos hän vain on järkevä. Mutta jollei hän tottele minua tai jos kukaan Condillacin asukas käy kimppuumme, niin se merkitsee herra de Condillacin kuolemaa. Mademoiselle, haluatteko seurata minua Pariisiin?

— Kyllä, monsieur, vastasi Valérie pelkäämättä, ja nyt hänen silmänsä säihkyivät.

— Siispä lähdemme. Asettukaa herra de Condillacin viereen! Rabecque, seuraa minua! Eteenpäin, herra de Condillac! Suvainnette saattaa meidät ratsujemme luokse pihalle.

He olivat omituinen kulkue marssiessaan ulos salista nolattujen murhamiesten ja heidän valtiattarensa synkästi katsellessa heitä. Kynnyksellä Garnache pysähtyi ja vilkaisi taakseen olkansa ylitse.

Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden päivän osalle? hän kysäisi nauraen. Mutta markiisitar seisoi kalpeana kiukusta vastaamatta mitään.

Garnache seurueineen meni eteishuoneen halki, ensin varovaisuuden vuoksi teljettyään markiisittaren kätyreineen lukon taakse. Synkkää käytävää pitkin he sitten pääsivät pihalle. Siellä Marius lohdutuksekseen näki, että joitakuita miehiä Condillacin varusväestä — noin kymmenkunta — kaikki paremmin tai huonommin aseistettuina, seisoi Garnachen ja hänen palvelijansa ratsujen ympärillä.

— Muistakaa, varoitti Garnache herra de Condillacia, — että jos kukaan miehistänne näyttää hampaitaan, on se turmionne. He olivat seisahtuneet pihalle vievän oven kynnykselle. — Käskekää heidän poistua tuosta pihan toisella puolella olevasta ovesta!

Mariuksen rohkeus painui kuten kivi veteen. Hän käsitti, kuten hänen äitinsä oli käsittänyt vähän aikaa sitten, että Garnache oli sellainen vastustaja, joka ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hänen äänensä oli käheä kiusallisesta, voimattomasta raivosta, kun hän antoi määräyksen, jota heltymätön pariisilainen vaati.

— Ja nyt tätä tietä, herra de Condillac! käski Garnache, ja kun Marius vihdoin kääntyi häneen päin, astui hän syrjään ja viittasi kädellään ovea kohti, josta he juuri olivat tulleet. Hetkisen nuorukainen seisoi, silmäillen tuimaa voittajaansa, kädet puristettuina nyrkkiin, niin että rystyset olivat valkeat, ja kasvot tummanpunaisina. Turhaan hän etsi sanoja, joilla olisi voinut jossakin määrin purkaa kirvelevää raivoaan, joka melkein pani hänen sisunsa pakahtumaan. Luopuen sitten toivottomana sitä yrittämästä, hän kohautti olkapäitään, mutisi jotakin epäselvästi ja luikki pariisilaisen sivuitse, totellen häntä, kuten koira tottelee häntä koipien välissä ja muristen hampaat irvessä.

Garnache läjäytti oven kiinni hänen jälkeensä, lukitsi sen ja kääntyi Valériehen päin, hymyillen tyynesti.

— Luullakseni olemme tästä selviytyneet, hän virkkoi anteeksiannettavan ylpeänä. — Loppu käy helposti, vaikka teillä lienee hiukan epämukavaa matkalla täältä Grenobleen.

Tytön huulille tuli myös hymy, tosin kalpea ja arka, joka muistutti auringon pilkahdusta talviselta taivaalta. — Se ei tee mitään, hän vakuutti, koettaen saada äänensä rohkeaksi.

Heidän oli kiirehdittävä, ja Garnache jätti sikseen kohteliaisuudet, joiden lausuminen ei parhaissakaan oloissa tahtonut häneltä luonnistua. Valérie tunsi, että häntä tartuttiin ranteeseen, hieman kovakouraisesti, kuten hän myöhemmin muisti, ja lennätettiin kiveystä myöten kiinnisidottujen hevosten luokse, joiden kimpussa Rabecque jo puuhasi. Hän näki Garnachen nostavan jalkansa jalustimeen ja viskautuvan satulaan. Sitten pariisilainen ojensi hänelle kätensä, pyysi häntä nostamaan jalkansa omalleen ja kiroten kutsui Rabecquen hänen avukseen. Hetkistä myöhemmin hänet oli heilautettu Garnachen eteen melkein hänen ratsunsa sä’älle. Hevosen kaviot kapsahtivat kiveykseen, nostosillan lankuista lähti kumajava ääni ja he olivat ulkosalla — Condillacin ulkopuolella — ja laskettivat täyttä neliä joelle vievää valkeata tietä pitkin. Heidän jäljessään ratsasti Rabecque, hypähdellen pelottavasti satulassaan ja sätkytellen hurjasti jalkojaan etsiessään jalustimiaan ja päästellen räikeitä sadatuksia.

Garnache säilyttää malttinsa

Yö oli tullut, ja oli alkanut sataa, kun Garnache ja Valérie saapuivat Grenobleen. He menivät kaupunkiin jalkaisin, sillä pariisilainen ei halunnut herättää huomiota näyttäytymällä kaduilla nainen ratsunsa selässä.

Huolehtien tytön mukavuudesta, Garnache oli riisunut päältään paksun ratsastusvaippansa ja vaatinut häntä ottamaan sen ylleen, kietoen sen niin, että hänen päänsä peittyi kuten huppuun. Siten hän ei ollut suojassa ainoastaan sateelta, vaan myös uteliaiden katseilta.

He astelivat tihkusateessa likaisilla, liukkailla kaduilla, joita valaisi ikkunoista ja ovista tuleva hohde, Rabecque seurasi heitä taluttaen hevosia. Garnache ohjasi heidät suoraan majataloonsa — Auberge du Veau qui Tèteen, jolla oli se etu, että se oli käskynhaltijan palatsia vastapäätä.

Tallimies otti ratsut hoitoonsa, ja isäntä opasti heidät toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka hän jätti Valérien käytettäväksi. Kun se oli tehty, jätti Garnache Rabecquen vahdiksi ja lähti suorittamaan tarpeellisia valmistuksia alkavaa matkaa varten. Hän alkoi siitä, mikä hänen mielestään oli tärkein tehtävä, meni kadun poikki käskynhaltijan palatsiin ja pyysi saada heti tavata herra de Tressania.

Kun hänet oli viety käskynhaltijan puheille, ällistytti hän tätä pulleata herrasmiestä ilmoittamalla palanneensa Condillacista mukanaan neiti de La Vauvraye ja tarvitsevansa turvajoukon saattamaan heitä Pariisiin.

— Sillä minua ei lainkaan haluta joutua alttiiksi niille toimenpiteille, joihin Condillacin naarastiikeri pentuineen saattaa ryhtyä saadakseen takaisin saaliinsa, hän selitti hymyillen jurosti.

Käskynhaltija siveli partaansa ja siristi haljakoita silmiään, kunnes ne katosivat hänen lihaviin poskiinsa. Hän oli ymmällä. Hän ei voinut kuvitellakaan muuta kuin että kuningattaren lähettiä oli puijattu tällä kertaa menestyksellisemmin.

— Niin ollen arvaan, hän sanoi salaten mielessään liikkuvat ajatukset, — että saitte neidon väkivallalla tai viekkaudella.

— Käytin kumpaakin, monsieur, oli lyhyt vastaus. — Mutta vielä emme ole poissa vaaralliselta alueelta, ja juuri sen vuoksi tarvitsen saattojoukkoa.

Tressanille kävi olo tukalaksi. — Kuinka monta miestä tahdotte? hän kysyi arvellen, että pariisilainen vaatisi vähintään puoli komppaniaa.

— Kuusi miestä ja kersantin niitä komentamaan.

Tressanin levottomuus haihtui, ja hän halveksi Garnachea, koska tämä tyytyi niin vähäiseen miesjoukkoon, enemmän kuin kunnioitti häntä sen uljuuden ja rohkeuden tähden, jota hän oli osoittanut. Hän ei suinkaan tahtonut huomauttaa, että vaadittu joukko saattaisi osoittautua riittämättömäksi, pikemminkin hän oli kiitollinen siitä, ettei Garnache pyytänyt enempää. Saattoväkeä ei Tressan uskaltanut häneltä kieltää, mutta se hänen olisi täytynyt tehdä — tai rikkoa välinsä Condillacien kanssa — jos hän olisi pyytänyt lukuisampaa osastoa. Mutta kuusi miestä! No, ne eivät paljonkaan merkitsisi. Niin ollen hän suostui kerkeästi kysyen kuinka pian Garnache ne tahtoisi.

— Heti paikalla, oli pariisilaisen vastaus. — Lähden Grenoblesta tänä iltana. Toivon olevani matkavalmis tunnin kuluttua. Sillä välin haluan ratsumiehet kunniavahdiksi. Majailen kadun toisella puolen.

Tressan oli perin iloinen päästessään hänestä eroon ja nousi heti antamaan tarpeelliset määräykset, ja kymmenen minuutin kuluttua oli Garnache jälleen Imevässä Vasikassa, mukanaan kuusi ratsumiestä ja kersantti, jotka olivat jättäneet ratsunsa käskynhaltijan talliin lähtöhetkeen saakka. Siihen asti Garnache määräsi heidät vahtiin majatalon tuvassa.

Hän tilasi heille virvokkeita ja käski heidän pysyä siellä ja totella hänen palvelijansa Rabecquen määräyksiä. Siihen oli syynä se, että hänen oli pakko poistua hetkiseksi etsimään matkaa varten sopivia vaunuja. Koska Imevä Vasikka ei ollut kestikievari, oli hänen hankittava vaunut muualta — Auberge de Francesta, joka sijaitsi kaupungin itäosassa Savoyn portin luona — eikä hän tahtonut jättää Valérieta turvattomaksi poissa ollessaan. Kuutta ratsumiestä hän piti riittävänä, kuten ne todella olivatkin.

Hän lähti tälle asialle vetäen viitan tiukasti ympärilleen ja astuen ripeästi nyt rankemmaksi käyneessä sateessa.

Mutta Auberge de Francessa häntä odotti pettymys.

Isännällä ei ollut hevosia eikä ajoneuvoja, eikä hän saisikaan niitä ennen kuin seuraavana päivänä. Hän oli pahoillaan siitä, että se seikka tuotti harmia de Garnachelle. Hän selitti hyvin innokkaasti, mistä johtui, ettei hän voinut antaa vaunuja de Garnachen käytettäviksi — niin innokkaasti, että oli ihmeellistä, kuinka se voi olla herättämättä Garnachessa epäluuloja. Sillä todellinen asianlaita oli se, että Condillacista oli käyty ennen häntä siellä — kuten koko kaupungissa kaikkialta, mistä kyyti suinkin olisi ollut saatavissa, ja lupaamalla palkkioita tottelemisesta sekä uhkaamalla rangaistusta tottelemattomuudesta järjestetty niin, että Garnache kuuli saman jutun joka paikassa.