Part 10
— Täällä majailee eräs Rabecque-niminen mies Pariisista. Minun täytyy heti saada puhua hänen kanssaan. Garnachen sanat ja niiden ripeä, käskevä sävy tehosivat isäntään.
Rabecque oli näytellyt korkeata herraa sen viikon ajalla, jonka hän oli viettänyt Voironissa, ja saanut talonväen kohtelemaan häntä alistuvasti ja kunnioittavasti. Se seikka, että tämä kopeasävyinen ryysyläinen vaati tavata häntä siihen aikaan yöstä, vähät välittäen siitä, kuinka paljon hän vaivaisi suurta herra Rabecquea, tuotti myös hänelle jossakin määrin arvonantoa, vaikka siihen vielä sekaantuikin hieman epäluuloa.
Isäntä käski pariisilaista sisään. Hän ei oikein tiennyt, antaisiko herra Rabecque hänelle anteeksi häiritsemisen; hän ei voinut sanoa, suostuisiko herra Rabecque ottamaan vastaan tämän vieraan sellaiseen aikaan; luultavasti hän ei suostuisi. Mutta sittenkin sai mies astua sisään.
Garnache keskeytti hänet jyrkästi ennen kuin hän oli edes päässyt selittelyjensä puoliväliin, sanoi nimensä ja käski hänen ilmoittaa sen Rabecquelle. Lakeijan vilkkaus, kun hän ponnahti vuoteestaan kuullessaan, kuka tulija oli, vaikutti isäntään hyvin voimakkaasti, mutta ei puoliksikaan niin voimakkaasti kuin se, että hän pian sai nähdä, kuinka nöyrästi tämä suuri herra Rabecque Pariisista esiintyi joutuessaan vastakkain portaiden alapäässä odottavan kulkurin kanssa.
— Oletteko terve ja vahingoittumaton, monsieur? huudahti Rabecque kunnioittavan riemastuneesti.
— Kyllä, ihmeen kautta, _mon fils_, vastasi Garnache naurahtaen. — Auta minut vuoteeseen ja tuo minulle sitten malja maustettua viiniä. Olen uinut vallihaudan poikki ja suorittanut muitakin ihmeellisiä tekoja tässä puvussani.
Isäntä ja Rabecque häärivät nyt yhdessä palvelemassa häntä, ja kun hän vihdoin lopen uupuneena oli pitkänään hyvältä tuoksuvien lakanoiden välissä ja hänestä tuntui, että hän todennäköisesti nukkuisi tuomiopäivään saakka, hän antoi viimeiset määräyksensä.
— Herätä minut päivän sarastaessa, Rabecque, hän sanoi unisesti. — Meidän on lähdettävä liikkeelle silloin. Laita hevonen ja vaatteet valmiiksi! Sinun on pestävä minut puhtaaksi, ajeltava partani ja muutettava minut jälleen samaksi mieheksi, joka olin, ennen kuin temppusi ja värisi tekivät minut siksi, jona olen ollut yli viikon. Vie pois valo! Päivän koittaessa! Älä anna minun maata kauempaa, jos pidät palveluspaikastasi. Huomenna saamme toimia nopeasti. Päivän — sarastaessa — Rabecque!
Florimond de Condillac
Seuraavana päivänä kello kahdentoista vaiheilla saapui La Rochetten läheisyydessä olevalle ylänteelle kaksi ratsastajaa, jotka pysähdyttivät hevosensa antaakseen niiden hengähtää ja silmäilläkseen jalkojensa juurella leviävällä tasangolla sijaitsevaa pientä kauppalaa. Toinen heistä oli herra de Garnache, toinen hänen palvelijansa Rabecque. Mutta nyt ei Garnache enää ollut irvikuva, joka Condillacissa viime aikoina oli tunnettu Battistana, vaan herrasmies, joka hän oli silloin, kun hän ensi kerran ilmestyi linnaan. Rabecque oli ajanut hänen partansa ja puhdistanut hänen ihostaan ja hiuksistaan värin, jonka hän oli aikaisemmin niihin hieronut.
Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat sisälle Mustan Karjun majatalon portista. Tallimieheltä, joka riensi pitelemään heidän suitsiaan, Garnache kysyi, asuiko markiisi de Condillac siellä. Hän sai myönteisen vastauksen.
Garnache antoi määräyksen hevosten hoidosta ja käski Rabecquen syödä itsensä kylläiseksi arkituvassa. Isännän ilmoittamana pariisilainen sitten nousi portaita herra de Condillacin huoneeseen.
Isäntä opasti hänet talon parhaaseen huoneeseen, painoi kädensijaa, avasi oven selälleen ja astui syrjään päästääkseen herra de Garnachen sisään.
Huoneesta kuului ääniä, miehen hiljaista naurua ja naisen vielä hiljaisempaa pyytelyä.
— Laskekaa minut irti, monsieur! Jumalan tähden, antakaa minun mennä! Joku tulee.
— Mitä minua liikuttaa kenenkään tulo? vastasi ääni, joka tuntui olevan tukahtumaisillaan nauruun.
Garnache astui huoneeseen — se oli tilava ja hyvin kalustettu, kuten Auberge du Sanglier Noirin parhaan huoneen sopikin — ja näki siellä katetun pöydän, josta levisi maukkaiden ruokien tuoksu, mutta tarjoilijattaren viehkeys oli saanut vieraan unohtamaan aterian ja kiertämään kätensä tytön vyötäisille. Kun hänen katseensa osui kookkaaseen pariisilaiseen, hän päästi tytön irti ja käänsi tulokkaaseen päin puolittain nauravat, puolittain ällistyneet kasvonsa.
— Kuka hitto te olette? hän tiedusteli ja hänen ruskeat silmänsä kohdistuivat eloisan tutkivasti Garnacheen, joka puolestaan vastasi kohteliaisuuteen, tarkastellen tyynesti tätä keskikokoista herrasmiestä, jolla oli vaalea tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.
Tyttö hypähti syrjään ja kiiti ulos, väistäen isännän uhkaavan käden, jonka tämä kohotti, kun hän pujahti sivuitse. Pariisilaisen sisu kiehahti. Tämänlainen kuumeko pidätti markiisia La Rochettessa, sillä aikaa kun Valérie sai nääntyä vankina Condillacissa?
Huulet kaartuneina tuimaan hymyyn Garnache kumarsi jäykästi, esitellen itsensä kylmästi ja muodollisesti.
— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache. Minut lähetti hänen majesteettinsa kuningatar Pariisista huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye pääsee vapaaksi vankeudesta, jossa teidän äitipuolenne häntä pitää.
Herrasmiehen kulmakarvat kohosivat, ja hänen kasvoilleen levisi melkein loukkaava hymyily.
— Kun asia on siten, niin mitä hemmettiä teette täällä?
— Olen täällä, monsieur, vastasi Garnache nykäisten päätään taaksepäin, koska te ette ole Condillacissa.
Hänen sävynsä oli ynseä, lähennellen halveksimista, sillä siitä huolimatta, että hän oli edellisenä iltana päättänyt siitä lähtien aina hillitä luontoaan, alkoi Garnachelta jo mennä maltti.
Markiisi pani merkille hänen sävynsä ja tarkasteli miestä. Eräissä suhteissa hän piti kummastakin; toisissa suhteissa olivat ne kumpikin hänestä vastenmielisiä. Mutta hän tajusi selvästi, ettei tätä kiivasta herrasmiestä saanut kohdella kovin uhittelevasti; muutoin voisi koitua ikävyyksiä. Niinpä hän viittasikin herttaisesti pöytään, jossa oli pari pulloa höyryävien ruokalajien keskellä.
— Suvaitsette kai syödä päivällistä kanssani. Otaksun, että teillä on jotakin asiaa minulle, koska olette tullut tänne minua etsimään. Keskustelkaamme syödessämme. Minusta on ikävää syödä yksin. Hänen sävynsä ja käyttäytymisensä olivat erittäin tyynnyttäviä. Garnache oli noussut ylös aikaisin ja ratsastanut pitkän matkan; ruokien tuoksu oli kiihottanut hänen ruokahaluaan, joka jo ennestään oli hyvä; ja kun lisäksi hänen ja tämän herrasmiehen piti olla liittolaisia, niin olisihan hyvä, etteivät he alkaisi riitelemällä.
Hän kumarsi vähemmän jäykästi, esitti kiitoksensa, pani hattunsa, raippansa ja vaippansa syrjään, irrotti miekkansa ja istuutui pöytään isännän itsensä valmistamalle paikalle.
Garnache tarkasteli nyt markiisia huolellisemmin ja löysi hänen piirteistään paljon miellyttävää. Ne olivat avoimet ja miellyttävät, mies vaikutti rehelliseltä.
Aterian aikana herra de Garnache kertoi matkastaan Pariisista, käynneistään Tressanin luona ja seikkailuistaan Condillacissa. Hän kuvasi oivallisesti, kuinka häntä oli siellä kohdeltu, ja hänen oli vaikea valita sanoja ilmoittaakseen syyn, jonka vuoksi hän oli naamioituna palannut esiintyäkseen Valérien vaeltavana ritarina. Lopuksi hän puhui edellisen illan tapahtumista ja paostaan. Markiisi kuunteli koko ajan kasvot vakavina ja totinen, tarkkaavainen ilme silmissään, mutta pariisilaisen lopetettua väikkyi hänen huulillaan hymy.
— Sen kirjeen nojalla, jonka sain Milanoon, odotin joitakin tämän suuntaisia vastauksia, hän sanoi, ja Garnachea kummastutti hänen kevyt sävynsä, samoin kuin hän oli ihmetellyt nähdessään, kuinka levollisena mies kuunteli kertomusta Valérien vaikeasta asemasta. — Arvasin kauniin äitipuoleni puuhailevan tällaisissa katalissa juonitteluissa, koska hän ei lähettänyt minulle tietoa isäni kuolemasta. Mutta vilpittömästi sanoen, monsieur, kertomuksenne voittaa hurjimmatkin kuvitteluni. Te olette käyttäytynyt perin — perin uljaasti tässä asiassa. Näytte oikeastaan toimineen neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi innokkaammin kuin kuningattarella olisi ollut oikeus odottaa. Hän hymyili, ja hänen silmissään oli paljon puhuva ilme. Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tuijotti mieheen.
— Teidän kevyet sananne, monsieur, tällaisessa asiassa saattavat minut ymmälle, hän virkkoi vihdoin. — Entä sitten tyttöparka, joka viruu Condillacissa vankina sen tähden, että hän on uskollisesti pysynyt teille antamassaan lupauksessa?
Tämä huomautus täytti tarkoituksensa. Toisen kasvot kävivät heti vakaviksi.
— Rauhoittukaa toki, monsieur! hän huudahti, kohottaen kättään tyynnyttävästi. — Olen loukannut teitä jollakin tavoin, se on selvää. Tässä jutussa on jotakin, mitä en oikein käsitä. Sanoitte Valérien kärsineen minulle annetun lupauksen tähden. Mitä tarkoitatte?
— Häntä pidetään vankina, monsieur, koska halutaan hänen menevän avioliittoon Mariuksen kanssa, vastasi Garnache, koettaen kaikin voimin hillitä suuttumustaan.
— _Parfaitement!_ Sikäli olin selvillä.
— No niin, monsieur, eikö muu sitten ole selvää? Koska hän on teidän kihlattunne... Hän vaikeni. Vihdoinkin hän oivalsi lausuvansa sellaista, mikä ei täysin pitänyt paikkaansa. Mutta toinen ymmärsi heti hänen tarkoituksensa, heittäytyi takakenoon tuolissaan ja purskahti nauramaan.
Veri suhisi Garnachen päässä, kun hän puristi huulensa yhteen ja silmäili tuota herrasmiestä, joka antautui aiheettomasti hyvän tuulen valtaan. Aivan varmasti oli herra de Condillacilla herkin huumorintaju koko Ranskassa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, ja Garnache rukoili palavan hartaasti, että hän tukehtuisi nauruunsa. Sen ääni sai koko majatalon tärisemään.
— Monsieur, monsieur! hän ähkyi. — Taivaan nimessä, älkää olko noin äkäisen näköinen! Onko minun syyni, että minua naurattaa? Koko juttu on niin suunnattoman hullunkurinen. Kolme vuotta poissa kotoa, ja sittenkin nainen pysyy uskollisena ja pitää hänen puolestaan annetun lupauksen! Totisesti, monsieur, tehän olette nähnyt maailmaa, ja teidän täytyy myöntää, että tässä on jotakin kerrassaan erikoista, harvinaisen huvittavaa. Pieni Valérie-parkani! sopersi hän puolittain tukahdutettujen naurunpuuskiensa lomassa, — odottaako hän minua vieläkin? Vieläkö hän pitää minua sulhasenaan? Ja sen tähden vastaa »ei» Marius-veljelleni! Tulimmaista! Minä kuolen nauruun.
— Minusta tuntuu, että niin teille saisikin käydä, sanoi Garnache karkeasti, ja samalla narahti hänen tuolinsa liukuessaan lattiaa pitkin. Hän oli noussut seisomaan ja katseli iloista isäntäänsä hyvin kiukkuisesti, kasvot kalpeina, silmät säihkyen. Oli mahdotonta erehtyä hänen eleistään ja sanoistaan.
— No? sanoi toinen, alkaen vihdoinkin älytä, kuinka uhkaavaksi tilanne näytti kääntyvän.
— Monsieur, selitti Garnache, ääni perin kylmänä, — onko minun käsitettävä tämä niin, ettette enää aio pysyä lupauksessanne ettekä ottaa neiti de La Vauvrayeta puolisoksenne?
Synkkä puna levisi markiisin kasvoille. Hänkin nousi pystyyn ja silmäili pöydän yli vierastaan kasvoillaan ylpeä ilme ja katse korskeana.
— Luulin, monsieur, hän vastasi hyvin arvokkaasti, — kutsuessani teidät pöytääni luulin, että halusitte tehdä minulle palveluksen, niin vähän kuin saatoinkin aavistaa ansainneeni sitä kunniaa. Mutta sen sijaan näyttää siltä, että olette tullut tänne loukataksenne minua. Olette vieraani, monsieur. Sallikaa minun pyytää teitä poistumaan, ennen kuin pahastun kysymyksestä, joka koskee minua yksin!
Hän oli oikeassa, ja Garnache oli väärässä. Hänellä ei ollut mitään oikeutta ryhtyä ajamaan neiti de La Vauvrayen asioita. Mutta nyt ei järki pystynyt häneen, eikä hän koskaan suvainnut ylimielistä kohtelua, olipa se sitten verhottu vaikka kuinka kohteliaaseen asuun.
— Monsieur, hän virkkoi, — ymmärrän tarkoituksenne täydelleen. Puoli sanaa minulle on yhtä hyvä kuin kokonainen lause jollekulle toiselle. Olette kohteliain sanoin moittinut minua tunkeilemisesta. En ole tungettelija; ja minä pahastun siitä viittauksesta.
— Vai niin! äännähti markiisi, naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään. — Jos pahastutte siitä... Loppu kävi selväksi hänen hymystään ja liikkeestään.
— Juuri niin, monsieur, oli Garnachen vastaus. — Mutta minä en taistele sairaiden kanssa.
Florimondin otsa meni ryppyihin, ja hänen silmiinsä tuli hämmästynyt ilme.
— Sairaiden! hän kertasi. — Hetki sitten, monsieur, tunnuitte epäilevän järkeäni. Onko laitanne kuten humalaisen, joka luulee, että koko maailma on humalassa häntä lukuun ottamatta?
Garnache katsoi markiisia silmiin. Hänen äskeinen epäilyksensä alkoi muuttua melkein varmuudeksi.
— En tiedä, kuumeko tuo sanoja kielellenne... hän aloitti, mutta hänet keskeytti markiisi, jonka silmiin äkkiä välähti ymmärtämyksen ilme.
— Olette erehtyneet, hän huudahti. — Minussa ei ole kuumetta.
— Entä Condillaciin lähettämänne kirje? kysyi Garnache, perinpohjin ällistyneenä.
— Mitä siitä? Voin vannoa, etten maininnut olevani kuumeessa.
— Minä voin vannoa, että mainitsitte.
— Syytätte siis minua valehtelijaksi?
Mutta Garnache heilautti kättään ikään kuin pyytäen toista jättämään sikseen molemminpuoliset solvaukset. Heidän välillään oli joku väärinkäsitys, sen hän tajusi, ja pelkkä hämmästys oli jäähdyttänyt hänen raivonsa. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli nyt saada selvitetyksi tämä hämärä seikka.
— En millään muotoa. Haluan vain selvyyttä.
Florimond hymyili.
— Lienen kirjoittanut, että _meitä_ pidätti kuume, mutta en suinkaan sanonut, että sairas olin minä itse.
— Kuka sitten? huudahti Garnache.
— Siinäpä se, monsieur! Nyt käsitän. Vaimonihan on kuumeessa.
— Teidän —! Garnache ei rohjennut lausua sitä sanaa.
— Vaimoni, monsieur, toisti markiisi. Matka kävi liiaksi hänen voimilleen, kun kuljimme nopeasti.
Syntyi hiljaisuus. Garnachen voimakas leuka painui rinnalle, ja hän seisoi liikkumattomana, tuijottaen pöytäliinaan ja ajatellen viatonta tyttöparkaa, joka odotteli Condillacissa niin varman luottavana ja uskollisena sulhastaan, tämän palatessa Italiasta vaimoineen.
Hänen seisoessaan ja Florimondin katsellessa häntä uteliaana avautui ovi ja isäntä astui sisään.
— Herra markiisi, hän ilmoitti. — Alhaalla on kaksi herrasmiestä kysymässä teitä. Toinen heistä on Marius de Condillac.
— Marius? mutisi Garnache, mutta sitten hän älysi, että salamurhaajat olivat tulleet niin nopeasti hänen kintereillään, ja hän hylkäsi mielestään kaikki muut paitsi nykyhetkeä koskevat ajatukset. Hänellä oli itsellään velka maksettavana niille miehille. Nyt oli aika tullut. Hän pyörähti ympäri, ja ennen kuin hän itsekään oikein aavisti, oli hän lausunut sanat:
— Tuokaa heidät ylös, isäntä!
Florimond katsahti häneen kummastuneena.
— Oh, kaikin mokomin, jos te niin haluatte, hän virkkoi.
Garnache vilkaisi häneen ja kääntyi sitten jälleen empivän isännän puoleen.
— Olette kuullut, hän sanoi kylmästi. — Tuokaa heidät ylös!
— _Bien_, monsieur, vastasi isäntä ja poistui.
— Sekaantumisenne asioihini käy todella omituiseksi, monsieur, huomautti markiisi yrmeästi.
— Kun saatte tietää, mitä varten sekaannun, niin kenties se ei ole teistä aivan niin omituista, oli yhtä yrmeä vastaus. — Meillä on vain hetkinen, monsieur. Kuunnelkaa, kun selitän teille, millä asialla he saapuvat.
Haamu astiakaapissa
Garnachella oli vain muutamia minuutteja käytettävinään kertomustaan varten, ja lisäksi hän tarvitsi sekunnin tai pari pohtiakseen tilannetta nykyisten tietojensa pohjalla.
Suppeasti, mutta osuvasti Garnache paljasti Florimondin murhaamiseksi punotun juonen, ja hän riemuitsi nähdessään raivon kuvastuvan markiisin kasvoista ja hehkuvan hänen silmistään.
— Mitä syytä on heillä turvautua niin katalaan tekoon? huudahti hän epäilyksen ja vihan repiessä hänen mieltään.
— Heidän kunnianhimonsa. Marius himoitsee neiti de La Vauvrayen tiluksia.
— Eikä hän saavuttaakseen tarkoituksensa empisi murhata minua? Puhutteko tosiaankin totta?
— Annan kunniasanani takeeksi, _että se on totta_, vastasi Garnache, katsellen markiisia terävästi. Florimond silmäili häntä hetkisen. Noiden sinisten silmien vakava katse ja tuon joustavan äänen varma sointu haihdutti häneltä epäilyksen rippeetkin.
— Ne konnat! huudahti markiisi. — Hupsut! hän lisäsi. — Minun puolestani olisi Marius hyvin voinut saada Valérien. Hän olisi saanut minut liittolaisekseen edistämään kosintaansa. Mutta nyt... Hän ojensi kätensä ja pudisti nyrkkiään ilmassa ikään kuin taistelun uhkauksena.
— Hyvä! sanoi Garnache rauhoittuneena. — Kuulen heidän askeleensa portaista. He eivät saa nähdä minua seurassanne.
Hetkisen kuluttua avautui ovi, huoneeseen astui hyvin upeasti puettu Marius, ja aivan hänen takanaan seurasi Fortunio. Kummassakaan ei näkynyt kovin pahoja jälkiä edellisen illan tapahtumista lukuunottamatta pitkää tummanruskeata juovaa kapteenin poskessa, johon Garnachen miekka oli sen kyntänyt.
Heidän astuessaan sisään nousi Florimond, joka istui rauhallisena pöydässä, pystyyn ja meni herttaisesti hymyillen tervehtimään veljeään. Hänen huumorintajuntansa oli saanut virikettä; hänellä oli näyttelijäntaipumuksia, ja se osa, jota hän oli ottanut esittääkseen tässä ilveilyssä, tuotti hänelle eräänlaista julmaa tyydytystä. Hän tahtoi saada todistuksen siitä, mitä Garnache oli kertonut hänen veljensä aikeista.
Marius otti hänen lähentelynsä hyvin kylmästi vastaan. Hän tarttui veljensä käteen, alistui veljen suudeltavaksi, mutta hän ei vastannut suuteloon eikä kädenpuristukseen. Florimond ei ollut sitä huomaavinaan.
— Toivon, että olet voinut hyvin, rakas Marius, hän puheli, tarttui veljensä olkapäihin, työnsi hänet käsivarren matkan päähän ja katseli häntä arvostelevasti. — _Ma foi_, sinähän olet muuttunut komeaksi, sopusuhtaiseksi mieheksi. Entä äitisi, myös hän voi kai hyvin.
— Kiitos, Florimond, kyllä, vastasi Marius jäykästi. Markiisi hellitti kätensä veljensä olkapäistä. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat yhä naurussa, ikään kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä onnellisin hetki.
— On hauskaa olla jälleen Ranskassa, rakas Mariokseni, hän sanoi. — Olin hullu, kun viivyin niin kauan poissa. Ikävöin päästä taaskin Condillaciin.
Marius silmäili häntä ja koetti turhaan löytää kuumeen merkkejä. Hän oli odottanut tapaavansa heikentyneen ja laihtuneen raukan; sen sijaan hän näki edessään elinvoimaisen, terveen, hilpeän miehen, joka oli pursuavan hyvällä tuulella ja silminnähtävästi hyvissä voimissa. Hänen aikomuksensa alkoi miellyttää häntä vähemmän, Fortunion avun herättämästä varmuudesta huolimatta. Mutta yhtäkaikki hänen oli kuitenkin se suoritettava.
— Kirjoitit meille, että sinussa oli kuumetta, hän sanoi puolittain kysyvästi.
— Ei se mitään. Mutta kuka sinulla on seurassasi? hän tiedusteli, tarkastellen arvostelevasti Fortuniota, joka seisoi askeleen tai parin päässä isäntänsä takana.
Marius esitteli kätyrinsä.
— Tämä on kapteeni Fortunio, Condillacin varusväen komentaja.
Markiisi nyökkäsi ystävällisesti kapteenille.
— Kapteeni Fortunio. Hänellä on hyvä maine onneaan etsivänä soturina. Veljelläni on epäilemättä perheseikkoja puhuttavana minulle. Olisin kiitollinen, jos menisitte alakertaan, herra kapteeni, ja joisitte siellä maljan, pari odottaessanne.
Kapteeni joutui hämilleen ja vilkaisi Mariukseen. Florimond huomasi sen. Mutta Mariuksen käytös kävi vieläkin hyytävämmäksi.
— Fortunio, hän selitti, käännähti hiukan ja laski kätensä kapteenin olalle, — on perin läheinen ystäväni. En salaa häneltä mitään.
— Vai niin, kuten tahdot, vastasi markiisi kylmästi. Kenties ystäväsi suvaitsee istua, ja sinä myös, Marius. Ja hän esiintyi isäntänä reippaasti ja miellyttävästi. Osoittaen vierailleen tuolit hän pakotti heidät istumaan ja tarjosi heille viiniä.
Marius viskasi hattunsa ja vaippansa samalle tuolille, jolle Garnachen tamineet olivat jääneet. Pariisilaisen hatun ja vaipan hän luonnollisesti otaksui kuuluvan veljelleen. Särkynyttä pulloa ja lattialle valunutta viiniä hän tuskin huomasikaan, laskien sen joko veljensä tai palvelijan kömpelyyden syyksi. He joivat kumpikin, Marius ääneti, kapteeni esittäen maljan.
— Palaamisenne onneksi, herra markiisi.
Florimond kiitti häntä kumartamalla päätään. Sitten markiisi kääntyi Mariuksen puoleen.
— Teillä on siis varusväkeä Condillacissa. Mitä hittoa siellä on tapahtunut! Olen kuullut teistä outoja uutisia. Saattaisipa melkein luulla, että te aiotte kapinoida pienessä rauhallisessa kulmakunnassamme Dauphinéssa.
Marius kohautti olkapäitään, hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli pahalla päällä.
— Condillacissa on huolta neiti de La Vauvrayen tähden.
Florimond hätkähti ja kumartui eteenpäin, alkaen heti näytellä hätäilevää rakastunutta.
— Eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut? hän huudahti. Sano, ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa!
— Rauhoitu, vastasi Marius naurahtaen pilkallisesti, ja mustasukkainen raivo teki hänen kasvonsa harmaiksi. — Ei hänelle ole mitään vahinkoa sattunut. Pulma oli se, että minä kosin häntä, mutta hän ei huolinut minusta, koska hän on kihlattu sinulle. Niin ollen veimme hänet Condillaciin, yhä toivoen saavamme hänet suostutetuksi. Muistanet, että äitini on hänen holhoojansa. Mutta tyttöä ei saatu taipumaan. Hän lahjoi yhden miehistämme viemään häneltä Pariisiin kirjeen, ja vastaukseksi siihen kuningatar lähetti kuumapäisen, ajattelemattoman tomppelin Dauphinéhen huolehtimaan hänen vapauttamisestaan. Mies viruu nyt Condillacin vallihaudan pohjassa.
Florimondin kasvoilla kuvastui kauhu ja suuttumus.
— Rohkenetko kertoa minulle sellaista? hän kivahti.
— Rohkenenko? vastasi Marius, naurahtaen ilkeästi. — Tämän asian tähden on jo kuollut monta miestä. Sama Garnache jätti eilen illalla käsiimme muutamia ruumiita, ennen kuin hän itse lähti toiseen maailmaan. Et voi aavistaa, kuinka pitkälle uskallan mennä tässä jutussa. Olen valmis lisäämään tähän asti kuolleiden luetteloon niin monta nimeä kuin tarvitaan, ennen kuin sinä astut jalallasi Condillaciin.
— Aa! sanoi Florimond ikään kuin valo olisi äkkiä välähtänyt hänen mieleensä. — Tämä asiako sinut siis toi luokseni! Olen epäillyt veljenrakkauttasi, se minun on tunnustettava, rakas Marius. Mutta sanopa, veljeni, mitä arvelet isämme toivomuksista tässä suhteessa! Etkö kunnioita niitä vähääkään?
— Kunnioititko sinä? kivahti Marius, jonka ääni nyt kävi kovemmaksi raivosta. — Oliko rakastuneen miehen tapaista viipyä poissa kolme vuotta — antaa koko sen ajan kulua lähettämättä ainoatakaan sanomaa kihlatullesi.-' Mitä olet tehnyt tukeaksesi vaatimuksiasi häneen?
— En mitään, sen myönnän, mutta —
— No niin, nyt sinun on tehtävä jotakin, huudahti Marius, nousten seisomaan. — Olen tullut antaakseni sinulle tilaisuuden. Jos vielä tahdot voittaa neiti de La Vauvrayen omaksesi, niin sinun täytyy voittaa hänet minulta — miekallasi. Fortunio, sulkekaa ovi!
— Malta, Marius! huusi Florimond, näyttäen todella pelästyneeltä. — Kuuntele minua hetkinen! Jos haluat pakottaa minut tähän luonnottomaan taisteluun, niin anna ainakin kaiken käydä asianmukaisessa järjestyksessä! Älkäämme taistelko täällä, näissä ahtaissa huoneissa, vaan avoimessa ulkoilmassa. Jos tämä kapteeni suostuu sinun sekundantiksesi, niin minä etsin jonkun ystäväni, joka tekee minulle saman palveluksen.
— Me ratkaisemme asiamme täällä ja nyt, vastasi Marius tyynesti, mutta jyrkästi.
— Mutta jos minä surmaisin sinut — alkoi Florimond.
— Ole huoleti, murahti Marius hymyillen ilkeästi.
— No niin, kumpi mahdollisuus hyvänsä kelpaa pohjaksi sille kysymykselle, jonka tahdon esittää. Jos sinä tappaisit minut — voitaisiin sitä pitää murhana. Taistelumme säännönvastaisuus ei voisi olla herättämättä huomiota.
— Kapteeni toimii meidän kummankin sekundanttina.
— Olen kokonaan käytettävissänne, vakuutti Fortunio kohteliaasti, kumartaen vuorotellen kummallekin veljekselle.
Florimond katseli häntä. — En pidä hänen ilmeestään, hän huomautti. — Hän lienee sinun paras ystäväsi, Marius, et kenties salaa häneltä mitään, mutta minä puolestani, avoimesti puhuen, toivoisin mieluummin, että saapuvilla olisi joku minun ystäväni hänen vastustajanaan.