Part 11

Marius kohautti olkapäitään.

— Puheessasi on järkeä, hän myönsi. — Mutta minulla on kiire. En voi odottaa, kunnes sinä kävisit etsimässä jonkun ystäväsi.

— No siispä, vastasi markiisi nauraen huolettomasti, — täytyy minun koettaa manata esille haamu huvittamaan teitä, herra kapteeni. Sitten hän kohotti ääntään, hänen ja Mariuksen säilien sattuessa vastakkain, ja huusi:

— Halloo, herra de Garnache! Tänne!

Huoneen toisessa päässä olevan astiakaapin ovet lennähtivät äkkiä auki, ja niiden välistä astui esille Martin de Garnache kädessään paljastettu miekka, joka välkkyi ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa.

Murhaajat jäivät seisomaan kauhistuneina ja kalmankalpeina. Sitten välähti kummankin mieleen sama selitys tästä ilmiöstä. Tämä Garnache oli samannäköinen kuin se mies, joka oli esittäytynyt sen nimisenä tullessaan Condillaciin kaksi viikkoa sitten. Siispä se keltanaamainen, mustatukkainen palkkasoturi, joka eilen illalla oli väittänyt olevansa valepukuun puettu Garnache, oli petturi. Siihen johtopäätökseen he pääsivät heti, ja niin pahasti kuin heitä harmittikin Florimondin liittolaisen ilmestyminen, antoi se usko heille taaskin rohkeutta. Mutta tuskin he olivat ehtineet päätellä siten, kun Garnachen ääni sen pian kumosi.

— Herra kapteeni, hän lausui, ja Fortunio vavahti sen kuullessaan, sillä se oli sama ääni, jonka hän oli kuullut puhuvan vain muutamia tunteja sitten, — olen iloinen siitä, että saamme tilaisuuden jatkaa eilen illalla keskeytynyttä otteluamme. Ja hän astui tyynesti eteenpäin.

Mariuksen miekka oli pudonnut irralleen veljen säilästä, ja molemmat taistelijat seisoivat liikahtamatta. Fortunio syöksähti muitta mutkitta ovea kohti. Mutta yhdellä hyppäyksellä Garnache katkaisi häneltä tien.

— Kääntykää! hän huusi. — Kääntykää! Tai minä pistän miekan selkäänne. Pian pääsette ovesta, mutta tarvitaan kaksi miestä kantamaan teidät siitä ulos. Varokaa saastaista nahkaanne!

Kirkon velvollisuudet

Pari tuntia markiisi de Condillacin huoneessa Sanglier Noirin majatalossa La Rochettessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen de Garnache ratsasti Rabecquen seuraamana ripeätä vauhtia pieneen Cheylasin kaupunkiin, joka on Isèren laaksoon ja Condillaciin vievän tien varrella. Noin kolmen kilometrin päässä itäänpäin Cheylasista olevalla kukkulalla, jonka rinteet olivat kaikki rehevien viinitarhojen peitossa, sijaitsi Pyhän Fransiskuksen luostarin matala, neliskulmainen, harmaa rakennus. Pariisilainen ja hänen palvelijansa ratsastivat iltapäivä-auringon miellyttävässä paisteessa pitkää, valkeata tietä, joka kiemurteli ylöspäin fransiskaanien viinitarhojen välitse.

Vihdoin he pääsivät kukkulalle, ja Rabecque laskeutui satulasta koputtamaan raipallaan luostarin portille.

Heille tuli avaamaan maallikkoveli, joka vastaukseksi Garnachen pyyntöön saada puhutella isä apottia kehotti heitä astumaan sisään.

Garnache seurasi opastaan jykevää rakennusta ympäröivän pihan läpi ja sitten portaita ylös apotin kammioon.

Cheylasin fransiskaaniluostarin johtaja — kookas, laiha mies, jolla oli askeettiset kasvot, ulkonevat poskipäät ja jonka nenä muistutti suuresti Garnachen nenää ja olisi sopinut pikemminkin toiminnan miehelle kuin rukoilijalle, kumarsi juhlallisesti muukalaiselle ja pyysi saada tietää, miten hän voisi palvella vierasta.

Hattu kädessä Garnache astahti askeleen eteenpäin alastomassa, niukasti kalustetussa pikku huoneessa, jossa oli heikko vahan tuoksu. Empimättä hän ilmoitti vierailunsa syyn.

— Isä, yksi Condillacin perheen jäsenistä kuoli tänä aamuna La Rochettessa.

Munkin silmät saivat eloa ikään kuin hänen mielenkiintonsa ulkoista maailmaa kohtaan olisi äkkiä virinnyt.

— Se on Jumalan käsi, hän huudahti. — Heidän huono elämänsä on viimeinkin nostattanut vihan. Miten tämä onneton sai surmansa?

Garnache kohautti olkapäitään.

_De mortuis nihil nisi bonum_. Hänen ilmeensä oli vakava, sinisissä silmissä juhlallinen katse, eikä apotilla ollut mitään syytä varoa tuon silmäparin valpasta tarkkailua. Hän punastui hieman epäsuorasta nuhteesta, mutta taivutti päätään ikään kuin alistuen oikaistavaksi, ja odotti, että toinen jatkaisi.

— Hänen ruumiinsa pitäisi haudata, isä, sanoi Garnache hiljaa.

Silloin munkki nosti päätään ja — suuttumuksen puna — levisi hänen kellahtavan kalpeille poskilleen. Garnache huomasi sen ja oli iloissaan.

— Miksi tulette minun luokseni? kysyi apotti.

— Miksi? kertasi Garnache, ja nyt hänen äänensä kuulosti empivältä. — Eikö vainajien hautaaminen kuulu kirkolle? Eikö se ole yksi teidän pyhiä velvollisuuksianne?

— Kysytte sitä ikään kuin vaatisitte minulta vastausta, virkkoi munkki päätään pudistaen. — Asia on kuten sanotte, mutta velvollisuutemme ei ole haudata jumalattomia kuolleita eikä sellaisia, jotka eläessään ovat olleet erotettuja seurakunnasta ja kuolleet katumatta.

— Kuinka voitte otaksua, että hän kuoli katumatta?

— Sitä en otaksu, vaan oletan hänen kuolleen ilman synninpäästöä, sillä ei yksikään pappi olisi rohjennut ripittää häntä, tietäen hänen nimensä, ja jos joku olisi tehnyt sen tietämättä, kuka hän oli ja että hän oli pannassa, niin se olisi katsottava tekemättömäksi. Pyytäkää muita hautaamaan tämä Condillacin perheen poika.

— Kirkko on kovin tyly, isä, huomautti Garnache.

— Kirkko on hyvin oikeamielinen, vastasi pappi.

— Eläessään hän oli mahtava ylimys, arveli Garnache miettivänä. — On oikein ja kohtuullista, että hänen ruumiilleen osoitetaan kunnioitusta ja arvonantoa.

— No kunnioittakoot tätä kuollutta Condillacia siis ne, jotka itse ovat saaneet osakseen kunnioitusta Condillacien puolelta. Kirkko ei kuulu niiden joukkoon, monsieur. Markiisi-vainajan kuolemasta saakka on Condillacin perhe ollut kapinassa meitä vastaan, pappejamme on kohdeltu pahoin, arvovaltaamme pilkattu, Condillacit eivät ole maksaneet kymmenyksiä eivätkä olleet osallisina sakramenteistä. Tuskastuneena heidän jumalattomuudestaan kirkko julisti heidät pannaan, näyttää siltä, että he kuolevat tämän pannan alaisina. Sydäntäni kirvelee heidän tähtensä, mutta...

Hän levitti pitkät ja melkein läpinäkyvät laihat kätensä, ja hänen kasvoillaan oli murhetta.

— Siitä huolimatta, intti Garnache, — kaksikymmentä fransiskaaniveljestä kantaa ruumiin kotiin Condillaciin, ja te itse kävelette tämän synkän kulkueen etunenässä.

— Minä? Munkki astahti taaksepäin, ja hänen vartalonsa näytti venyvän pitemmäksi. — Kuka olette te, monsieur, joka määräätte, mitä minun on tehtävä, vastoin kirkon lakeja?

Garnache tarttui apotin karkean puvun hihaan ja veti häntä lempeästi ikkunaa kohti. Hänen huulillaan ja hänen terävissä silmissään oli suostutteleva hymy, jota munkki totteli melkein tietämättään.

— Kerron teille jotakin, lupasi Garnache, — ja samalla koetan taivuttaa teitä luopumaan tylystä kannastanne.

Samaan aikaan kuin herra de Garnache hellytteli Cheylasin fransiskaaniluostarin apottia lempeämmäksi kuollutta miestä kohtaan, rouva de Condillac istui päivällispöydässä seurassaan Valérie de La Vauvraye. Ei kumpikaan nainen syönyt juuri ollenkaan. Toista kalvoi suru, toista levoton huoli. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.

— Muutamia päiviä sitten saimme sanoman, että Florimond oli matkalla kotiin, mutta että kuume pidätti häntä La Rochettessa. Sittemmin kuulimme hänen sairautensa muuttuneen niin vakavaksi, että hänen paranemisestaan on vain vähän toiveita.

— Ja hänen viime hetkiään lohduttamaanko Marius lähti Condillacista tänä aamuna?

Markiisitar katsahti terävästi tyttöön, mutta Valérien kasvot olivat poispäin käännetyt, ja hän tuijotti tuleen. Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin luonnollista uteliaisuutta.

— Niin, vastasi markiisitar.

— Ja siltä varalta, etteivät hänen omat ponnistuksensa yksin riittäisi auttamaan hänen veljeään pois tästä maailmasta, hän otti kapteeni Fortunion mukaansa? jatkoi Valérie yhtä ilmeettömällä äänellä.

— Mitä tarkoitat? kysäisi markiisitar melkein sähisten.

Valérie kääntyi häneen päin kalpeilla kasvoillaan heikko puna.

— Juuri sitä, mitä sanoin, madame. Tahdotteko tietää mitä olen rukoillut? Siitä alkaen, kun tulin jälleen tajuihini, olin koko yön polvillani ja rukoilin, että taivas sallisi Florimondin tuhota poikanne. En sen tähden, että toivoisin Florimondin palaavan, sillä en välitä, vaikka en enää ikinä häntä näkisi. Tätä taloa painaa kirous, madame, jatkoi tyttö, nousten tuoliltaan ja puhuen nyt kiihkeämmin, samalla kun markiisitar, jonka kasvot olivat kaameasti muuttuneet ja äkkiä käyneet harmaiksi, horjahti askeleen taaksepäin, — ja olen rukoillut että se kirous kohdistuisi Mariukseen, tuohon salamurhaajaan. Soman puolison, madame, te työntäisitte Gaston de La Vauvrayen tyttärelle!

Hän pyörähti ympäri, poistui vastausta odottamatta verkkaisesti salista ja meni omiin huoneisiinsa. Ne olivat täynnä muistoja miehestä, jota hän suri, jota kuten hänestä tuntui, hänen piti aina surra, joka lepäsi kuolleena hänen ikkunansa alla tummassa vallihaudassa.

Äkillisen, selittämättömän kauhun valtaamana hypähti leskimarkiisitar pystyyn ja lähti ulos tiedustelemaan eikö vielä ollut saapunut sanansaattajaa, vaikka hän tiesikin, ettei sanansaattaja olisi vielä ennättänyt linnaan. Hän nousi kivisiä kiertoportaita myöten muurille ja asteli siellä yksin edestakaisin marraskuun auringon paistaessa, odottaen tietoja, pinnistäen katsettaan nähdäkseen Isèren laaksoon ja hakien silmillään ratsumiestä, jonka piti tulla sitä tietä.

Vihdoin hän erotti kaukana liikkuvan olennon, ja hiljaisessa iltailmassa kantautui hänen korviinsa etäinen kavioiden kapse. Siellä ratsasti joku täyttä laukkaa. Vihdoinkin hän palasi! Markiisitar nojautui rintasuojusta vasten, hänen hengityksensä oli nopeata, lyhyttä läähätystä, ja hän silmäili ratsastajaa, joka kasvoi isommaksi hevosen jokaisella harppauksella.

Sitten häneltä pääsi parahdus, ja hän puri huultaan tukahduttaakseen toisen, sillä hän oli nähnyt ratsastajan kasvot, ja ne olivat Fortunion. Fortunio — ja haavoittuneena! Siispä oli Marius varmasti kuollut!

Fortunio oli vihdoin perillä; hän horjahteli kävellessään jäykkänä pitkästä ratsastuksesta. Markiisitar astui askeleen häntä kohti. Rouvan huulet avautuivat.

— No? hän kysyi ja hänen äänensä oli käheä ja pingoittunut. — Kuinka yritys luonnistui?

— Kaikki kävi ainoalla mahdollisella tavalla, vastasi kapteeni. — Niin kuin te toivoitte.

Sen kuullessaan luuli markiisitar pyörtyvänsä. Hänen keuhkonsa tuntuivat nytkähtelevän saadakseen ilmaa; hän avasi suunsa ja veti pitkin henkäyksin nousevaa usvaa, virkkamatta vähään aikaan sanaakaan, kunnes hän oli kylliksi toipunut pelkonsa kauheasta vastavaikutuksesta.

— Missä sitten on Marius? hän kysyi vihdoin.

— Hän jäi jälkeen saattamaan ruumista kotiin. He tuovat sen tänne.

— He? kertasi markiisitar. — Kutka »he»?

— Cheylasin fransiskaaniluostarin munkit, vastasi Fortunio.

Kapteenin äänensävy, hänen eloisien silmiensä ilme ja hänen kauniita, tavallisesti vilkkaita kasvojaan synkistävä pilvi herätti markiisittaressa epäluuloja ja masensi hänen uudelleen virinnyttä rohkeuttaan.

Hän tarttui rajusti Fortunion käsivarteen ja pakotti miehen katsomaan itseään silmiin hämärtyvässä valossa.

— Puhutteko minulle totta, Fortunio? hän tiukkasi, ja hänen äänensä oli puolittain kiukkuinen, puolittain pelokas.

Italialainen kohtasi hänen katseensa värähtämättä ja kohotti kätensä ylös antaakseen pontta sanoilleen.

—- Vannon sieluni autuuden nimessä, madame, että herra Marius on terve ja vahingoittumaton.

Markiisitar rauhoittui ja hellitti irti hänen kätensä.

— Tuleeko hän tänä iltana?

— Ei tänään, vaan huomenna. Siitä tuli jonkin verran hälyä, selitti kapteeni. — Markiisilla oli väkeä mukanaan, ja jos tämä juttu olisi tapahtunut Ranskassa, niin siitä olisi voinut koitua ikävyyksiä.

— Teidän on selostettava se minulle täydellisesti, sanoi markiisitar, aivan oikein arvellen, että asiassa oli vielä jotakin selitettävää.

Garnache tuomarina

Seuraavana aamuna leskimarkiisitar nousi ylös hyvissä ajoin ja pukeutui säädyllisyyden vuoksi mustiin.

Myös käskynhaltija lähti hyvissä ajoin Grenoblesta parin palvelijan saattamana Condillaciin, vähääkään aavistamatta, että hän siten menetteli ennen kaikkea Garnachen toivomusten mukaisesti.

Oli ihana aamu, leuto ja aurinkoinen ikään kuin luonto olisi ottanut osaa markiisittaren voitonriemuun ja halunnut esiintyä parhaassa talviasussaan sen kunniaksi.

Lihavan kosijan saapuminen oli rouva de Condillacille mieleen. Hänen ei enää tarvitsisi, kuten hän kerran oli pelännyt, kuunnella tuon miehen kosiskelua kauempaa kuin suvaitsisi. Mutta Tressanin tervehdyssanat olivat ensimmäinen epäsointuinen sävel markiisittaren haaveilemaan täydelliseen harmoniaan.

— Madame, valitti käskynhaltija, — mieltäni pahoittaa suuresti, etten tuo parempia sanomia. Mutta mitä tarkimmista etsiskelyistämme huolimatta ei Rabecquea ole saatu pidätetyksi. Emme kuitenkaan ole vielä tyyten lakanneet toivomasta, hän lisäsi osoittaakseen, että hänen maalaamassaan synkässä pilvessä oli hiukan hopeista hohdetta.

Markiisittaren otsa rypistyi hetkiseksi. Hän oli siihen asti unohtanut koko Rabecquen.

— Hänet on löydettävä, Tressan, hän kivahti.

Tressan hymyili tyrmistyneenä ja pureksi partaansa.

— Vaivoja ei säästetä, hän lupasi. — Siitä saatte olla varma. Olen lähettänyt hänen jälkeensä miehiä kaikkia kolmea Pariisiin vievää tietä myöten. Heidän on käsketty rahaa ja ratsuja säästämättä etsiä hänen jälkensä ja vangita hänet. Uskon, että sittenkin saamme hänet siepatuksi.

— Hän on nyt ainoa meitä uhkaava vaara, vastasi markiisitar, — sillä Florimond on kuollut — kuumeeseen, hän lisäsi pilkallisesti hymyillen, mikä herätti Tressanissa samanlaisen tunnelman kuin hän olisi saanut kylmää vettä niskaansa. — Olisi kohtalon ivaa, jos tuo kurja lakeija pääsisi nyt Pariisiin ja turmelisi voittomme, jonka saavuttamiseksi olemme niin ankarasti työskennelleet.

— Totisesti se olisi, myönsi Tressan, — ja meidän on huolehdittava siitä, ettei hän pääse.

— Mutta jos hän pääsee, huomautti markiisitar, — niin sitten on meidän vedettävä yhtä köyttä.

— Sitä toivon aina, Clotilde, vakuutti käskynhaltija.

Hän tarttui markiisittaren käteen ja olisi heti paikalla langennut polvilleen rouvan jalkojen juureen öisestä kasteesta vielä kosteaan ruohikkoon, jollei hänen mieleensä olisi ajoissa juolahtanut, kuinka pahasti hänen komea pukunsa siitä kärsisi.

— Luvatkaa tulla puolisokseni kuuden kuukauden kuluessa — pääsiäisenä, luvatkaa!

Markiisitar älysi, että hänen oli annettava vastaus, ja niinpä hän antoi Tressanin haluaman vastauksen. Ja tämä ei ollenkaan huomannut hänen äänensä sointua, joka helähti kuin väärä raha, ei lainkaan aavistanut markiisittaren luvatessaan ajatelleen, että lupaus voitaisiin vaaratta rikkoa kuuden kuukauden perästä, jolloin Tressania ja hänen uskollisuuttaan ei enää tarvittaisi.

Heitä lähestyi linnasta päin mies ripein askelin. Hän ilmoitti, että monilukuinen seurue munkkeja laskeutui Isèren laaksoa pitkin Condillacia kohti. Markiisitarta kannusti lievä kiihtymys, ja hän palasi Tressanin saattamana rintasuojukselle, josta hän voisi katsella kulkueen saapumista.

Matkalla sinne Tressan tiedusteli, miten tällainen saattue oli saatu aikaan, ja vastaukseksi hän kertoi, mitä Fortunio oli puhunut edellisen päivän tapahtumista La Rochettessa. Rintavarustuksilta hän katseli itäänpäin, suojaten kädellään silmiään aamuauringon säteiltä, ja tarkasteli kulkuetta, joka hitaan arvokkaasti läheni laaksoa alaspäin Condillacia kohti.

Sen etunenässä asteli kookas ja laiha Cheylasin fransiskaaniluostarin apotti, kantaen korkealla hopeista ristiinnaulitun kuvaa, joka säihkyen välkkyi auringonpaisteessa. Hänen päähineensä oli sysätty taaksepäin, niin että hänen kalpeat, askeettiset kasvonsa ja ajeltu päänsä näkyivät. Hänen jäljessään kantoi kuusi mustakaapuista ja mustapäähineistä munkkia ruumisarkkua, joka oli mustan verhon peitossa, ja sen takana asteli neljätoista fransiskaaniveljestä, verhotut päät kumarassa, käsivarret ristissä ja kädet piilotettuina leveihin hihoihin.

Se oli lukuisa saattue, ja tarkkaillessaan sen tuloa alkoi markiisitar ihmetellä, millä tavoin ylpeä apotti oli saatu taivutetuksi suostumaan näin suureen kunnianosoitukseen kuolleelle Condillacille ja saattamaan hänen ruumiinsa kotiin tähän pannaan julistettuun taloon.

Munkkien jäljessä tulla rämistivät suljetut vaunut rosoista vuoristotietä alaspäin, ja niiden takana ratsasti neljä Condillacin liveriin puettua palvelijaa. Mariuksesta ei markiisitar nähnyt merkkiäkään ja arveli, että hän oli vaunuissa ja että niitä saattavat palvelijat olivat markiisivainajan väkeä.

Äänettömänä hän meni Tressanin vierellä alas ottamaan kulkuetta vastaan. Mutta pihalle saapuessaan hän hämmästyksekseen näki, ettei se ollutkaan pysähtynyt, kuten sopivaisuus olisi varmasti vaatinut. Käskemättä oli apotti mennyt edelleen isosta ovesta Condillacin saliin vievään käytävään.

Hän pysytti kasvonpiirteensä asianmukaisen juhlallisina ja astui reippaasti saliin Tressan yhä kintereillään. Siellä hän näki, että arkku, jonka laaja, musta, hopeareunuksinen samettiverho riippui lattiaan saakka, oli asetettu pöydälle.

Erittäin arvokkaasti markiisitar asteli pää pystyssä upean salin toiseen päähän apotin luokse, joka seisoi suorana kuin keihäs pöydän päässä häntä odottamassa. Ja hyvä oli, että papin mielenlaatu oli ankara, sillä muutoin olisi rouvan majesteettinen, verraton kauneus hellyttänyt hänen sydämensä ja pehmittänyt hänen päättäväisen kovuutensa.

Hän kohotti kättään, kun markiisitar oli miekan mitan päässä hänestä, ja rikkoi painostavan hiljaisuuden pelottavilla sanoilla, jotka lausuttiin jyrisevällä äänellä.

— Turmeltunut nainen, hän julisti, — syntisi ovat tuottaneet sinulle tuomion. Oikeus on tyydytettävä, ja niskasi on taivuttava jäykästä ylpeydestäsi huolimatta. Sinä pappien pilkkaaja, puhtauden turmelija, pyhän kirkon herjaaja, sinun jumalaton valtasi on lopussa.

Tressan horjahti kauhistuneena taaksepäin, ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi, sillä jos markiisitar joutuisi tuomiolle, kuten apotti oli sanonut, joutuisi hän myös. Missä heidän suunnitelmansa olivat menneet myttyyn? Mikä heikko kohta oli häneltä siihen saakka jäänyt huomaamatta? Hän kyseli itseltään äkillisen kauhun vallassa.

Mutta markiisittareen ei pelko pystynyt kuten Tressaniin. Hänen silmänsä menivät hieman enemmän levälleen, heikko puna nousi hänen poskilleen, mutta hän tunsi vain hämmästystä ja harmia. Oliko mies hullu, tuo kaljupää munkki? Se kysymys välähti hänen mieleensä, ja saman kysymyksen hän kylmästi lausui vastaukseksi apotin purkaukseen.

— Sillä vain hulluus, hän katsoi sopivaksi lisätä, — voi selittää harkitsemattoman uhkarohkeutenne.

— Se ei ole hulluutta, madame, vastasi apotti hyytävän ylväästi, — vaan oikeutettua suuttumusta. Olette uhmannut pyhän kirkon valtaa samoin kuin olette uhkaillut kuningattaremme mahtia, ja oikeuden käsi on niskassanne. Me olemme tulleet esittämään laskun ja pitämään huolta siitä, että se maksetaan täydellisesti.

Markiisitar kuvitteli mielessään, että munkki tarkoitti arkussa olevaa ruumista — hänen poikapuolensa ruumista — ja hän olisi voinut nauraa apotin typerälle luulolle, että hän muka pitäisi Florimondin kuolemaa rangaistuksena jumalattomuudestaan. Mutta yltyvä kiukku esti hänet nauramasta.

— Minä luulin, herra pappi, teidän tulleen hautaamaan vainajaa. Mutta pikemminkin näyttää siltä, että olette tullut puhelemaan.

Apotti silmäili häntä pitkään ja ankarasti. Sitten hän pudisti päätään, ja hänen askeettisilla kasvoillaan väikkyi hienon hieno hymy.

— En ole tullut puhumaan, madame, en suinkaan puhumaan, hän vastasi hitaasti, — vaan toimimaan. Olen tullut, madame, vapauttamaan tästä sudenluolasta sen hennon lampaan, jota pidätte vangittuna.

Silloin kävivät rouvan posket hieman kalpeammiksi, hänen silmiinsä tuli tyrmistynyt ilme ja vihdoin hän alkoi älytä, ettei kaikki ollut niin kuin hän oli luullut — kuten hänelle oli uskoteltu. Mutta sittenkin hän vaistomaisesti koetti vielä uhmailla.

— _Vertudieu!_ hän jyräytti. — Mitä tarkoitatte?

Markiisittaren takana seisovan Tressanin paksut, kömpelöt sormet tutisivat vastakkain. Mikä hupsu hän olikaan ollut tullessaan Condillaciin sinä päivänä ja mennessään ansaan rouva de Condillacin kanssa, joutuen osalliseksi hänen syyllisyydestään! Tuolla kopealla apotilla, joka uhkaavasti julisti tuomiota, oli voimaa takanaan, sillä muutoin hän ei ikinä olisi uskaltanut kohottaa ääntään Condillacissa, huutomatkan päässä epätoivoisista miehistä, jotka vähät välittäisivät hänen pyhyydestään.

— Mitä tarkoitatte? toisti markiisitar ja lisäsi uhkaavasti hymyillen: — Innoissanne, herra apotti, unohdatte, että väkeni on huutomatkan päässä.

— Niin, madame, ovat minunkin, oli apotin ällistyttävä vastaus, ja hän viittasi kädellään munkkeihin, jotka seisoivat rivissä, päät kumarassa, käsivarret ristissä.

Silloin pääsi markiisittarelta kimakka nauru, joka kajahteli huoneessa.

— Nuo kaljupääraukatko?

— Juuri nämä kaljupääraukat, madame, vastasi apotti, kohotti taas kätensä ja teki merkin. Ja silloin tapahtui omituinen seikka, joka herätti todellista kauhua markiisittaren sydämessä ja lisäsi Tressanin pelkoa.

Munkit ojentautuivat suoriksi. Näytti siltä kuin äkillinen tuulenpuuska olisi pyyhkäissyt pitkin heidän rivejään ja pannut heidät kaikki liikkeeseen. Päähineet putosivat taaksepäin, ja kaavut vetäistiin syrjään. Siinä, missä äsken oli ollut kaksikymmentä munkkia, seisoi nyt kaksikymmentä joustavaa, jäntevää miestä puettuina Condillacin liveriin, kaikki täysissä aseissa ja naurahdellen huvittuneina markiisittaren ja Tressanin säikähdykselle.

Yksi heistä astui syrjään ja lukitsi salin oven. Mutta hänen liikkeensä jäivät huomaamatta markiisittarelta, jonka kauniit, kauhusta levällään olevan silmät kiintyivät jälleen tuikeaan apottiin melkein ihmettelevän näköisinä, kun hänessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta.

— Petosta! hän huohotti kaamealla äänellä, joka ei ollut kuiskausta voimakkaampi, ja taas hänen silmänsä lipuivat pitkin seuruetta, jääden äkkiä tuijottamaan Fortuniöon, joka seisoi kuuden askeleen päässä hänestä oikealle, vedellen miettivästi viiksiään nähtävästi lainkaan ihmettelemättä sitä, mitä oli tapahtunut.

Äkillisen, sokean vimman vallassa hän pyörähti ympäri, tempasi tikarin Tressanin vyöstä ja karkasi kavaltajakapteenin kimppuun. Tämä oli pettänyt häntä jollakin tavoin, luovuttanut Condillacin — kenen valtaan, sitä hänellä ei ollut vielä ollut aikaa ajatella. Hän tarttui italialaista kurkkuun niin rajun jäntevästi, ettei sellaista voimaa olisi luullut olevan hänen valkeissa, siroissa käsissään. Tikari oli koholla, ja yllätetty kapteeni lamaantui ällistyksestä eikä kyennyt nostamaan kättään torjuakseen uhkaavaa iskua.

Mutta apotti astui ripeästi markiisittaren luokse ja puristi hänen rannettaan läpikuultavan ohuella kädellään.

— Malttakaa mielenne! Mies on vain välikappale.

Markiisitar horjui taaksepäin — melkein apotin vetämänä — huohottaen raivosta ja tuskasta. Sitten hän huomasi, että verho oli vedetty pois arkun päältä. Koristelematon mäntyarkku kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, syrjäyttäen hetkiseksi hänen kiukkunsa. Mitä uutta yllätystä hänelle valmistettiin?

Tuskin hän oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen, kun hän jo itse vastasikin siihen, ja kylmä käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään. Vainaja oli Marius. Hänelle oli valehdeltu. Juuri Mariuksen olivat he — nuo hänen poikapuolensa liveriin puetut miehet — kantaneet ruumiina Condillaciin.