Part 12

Hänen kurkkuunsa kohosi nyyhkytys, ja hän astui askeleen arkkua kohti. Hän tahtoi itse katsoa. Millä tavoin hyvänsä hänen täytyi saada poistetuksi tämä kalvava epäilys. Mutta ennen kuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta, jäi hän taas seisomaan kuin lattiaan naulattuna, hänen kätensä tempautuivat nytkähtäen rintaa vasten, hänen huulensa avautuivat ja häneltä pääsi kauhun kirkaisu. Sillä arkun kansi oli hitaasti noussut ja kääntynyt sivulle. Ja ikään kuin kasaamaan hänelle kauhua kauhun päälle nousi arkusta olento istumaan ja katseli ympärilleen tuimasti hymyillen, ja se olento oli mies, jonka hän tiesi kuolleeksi, joka oli saanut surmansa hänen puuhiensa tähden — se olento oli Garnache. Se oli Garnache sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä, jolloin he tavoittelivat hänen henkeään juuri tässä samassa huoneessa. Kuinka hyvin hän tunsi tuon vankan, kaarevan nenän, kirkkaat, siniset, teräksenhohtoiset silmät, tummanruskean tukan, joka ohimoilta oli iän mukana harmaantunut tuhkanväriseksi, ja lujapiirteisen suun ylähuulta ja pitkää, vankkaa leukaa peittävän tuuhean, punertavan parran!

Hän tuijotti tuijottamistaan, kauniit kasvot lyijynharmaina ja vääntyneinä, kunnes niissä ei näkynyt mitään kaunista, samalla kun apotti silmäili häntä kylmästi ja hänen takanaan oleva Tressan oli pyörtymäisillään pelosta. Mutta häntä ei kammottanut haamujen pelko. Hän näki Garnachessa miehen, joka oli vielä elävä ja täysissä voimissa — se mies oli jonkin ihmeen kautta välttänyt sen kohtalon, johon he olivat otaksuneet hänen sortuneen, ja hän pelkäsi tilitystä, jota tämä mies vaatisi.

Oltuaan hetkisen ääneti, ikään kuin nauttien herättämästään vaikutuksesta, Garnache nousi seisomaan ja hyppäsi reippaasti lattialle. Jysähdys, joka kuului, kun hän putosi markiisittaren eteen, ei ollut vähääkään aavemainen. Rouva de Condillacin kauhu väheni hieman, mutta ei haihtunut täydellisesti. Hän tajusi, että hän oli tekemisissä vain ihmisen kanssa, mutta hän alkoi käsittää, että tämä ihminen oli hyvin pelottava.

— Taaskin Garnache! hän huohotti.

Pariisilainen kumarsi rauhallisena, hymy huulillaan.

— Niin, madame, hän sanoi ystävällisesti, — aina Garnache. Sitkeä kuin iilimato, madame, ja iilimadon lailla olen tullut tänne suorittamaan hieman puhdistustyötä.

Markiisittaren katse kirkastui jälleen, kun hän voitti äskeisen säikähdyksensä, ja hän vilkaisi Fortunioon. Garnache huomasi sen ja arvasi, mitä hänen mielessään liikkui.

— Kaikki, mitä Fortunio on tehnyt, hän virkkoi, — hän on tehnyt teidän poikanne käskystä ja suostumuksella.

— Mariuksenko? kysyi markiisitar, melkein peläten kuulevansa, että Garnache tarkoitti hänen pojallaan hänen poikapuoltaan ja että Marius oli kuollut.

— Niin, Mariuksen, vastasi Garnache. — Pakotin hänet alistumaan tahtooni. Uhkasin, että hän ja tämä hänen asetoverinsa, joka on niin isäntänsä arvoinen, teilattaisiin kumpikin, jollei minua ehdottomasti toteltaisi. Jos he tahtoivat pelastaa henkensä, niin tässä tarjoutui heille tilaisuus. He olivat ymmärtäväisiä ja käyttivät tilaisuutta hyväkseen antaen siten minulle keinon tunkeutua Condillaciin ja pelastaa neiti de La Vauvrayen.

— Siis Marius...? Markiisitar jätti kysymyksensä kesken, puristellen hermostuneesti nyrkkiään.

— On terve ja reipas, kuten Fortunio lienee totuudenmukaisesti teille kertonut. Mutta en ole vielä päästänyt häntä vallastani enkä päästä ennen kuin Condillacin asiat on järjestetty. Sillä jos minua täällä vielä vastustetaan, niin hänet teilataan, sen vakuutan.

Vielä viimeisen kerran koetti markiisitar uhmata. Pitkäaikaisesta isännöimistottumuksesta on vaikea luopua. Hän nykäisi niskansa kenoon, hänen rohkeutensa elpyi nyt, kun hän tiesi Mariuksen olevan elossa ja terveenä.

— Komeita sanoja, hän pilkkasi. — Mutta kuinka te voitte tuolla tavoin uhkailla ja vakuutella?

— Olen kuningattaren halpa puhetorvi, madame. Uhkaukseni lausun hänen nimessään. Älkää kiemurrelko enää, se on neuvoni. Se ei maksa vaivaa. Valtanne on mennyttä, madame, ja teidän olisi viisainta suhtautua siihen arvokkaasti ja rauhallisesti — niin kehotan teitä kaikessa ystävyydessä.

— En ole vielä painunut niin alhaalle, että kaipaan neuvojanne, vastasi rouva happamesti.

— Kenties painutte ennen kuin aurinko laskee, virkkoi Garnache, hymyillen tyyntä hymyään. — Markiisi de Condillac ja hänen vaimonsa ovat vielä La Rochettessa odottamassa, kunnes minä ehdin suorittaa täällä tehtäväni, jotta he voivat tulla kotiinsa.

— Hänen vaimonsa? huudahti markiisitar.

— Niin, hänen vaimonsa, madame. Hän on tuonut puolison Italiasta.

— Siis — siis — Marius? Enempää hän ei sanonut. Kenties hän ei aikonut jupista ajatuksiaan ääneen niinkään paljon. Mutta Garnache arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja häntä ihmetytti, kuinka sitkeästi ajatukset saattavat pysyä totutulla urallaan. Heti kun markiisitar oli kuullut Florimondin avioliitosta, olivat hänen mielessään taas heränneet tavanmukaiset mietteet Mariuksen mahdollisuuksista mennä naimisiin Valérien kanssa.

Mutta Garnache haihdutti tällaiset haaveet.

— Ei, madame, hän sanoi. — Marius saa katsella itselleen puolisoa muualta — jollei neiti de La Vauvraye omasta vapaasta tahdostaan suostu hänen vaimokseen — mikä ei ole todennäköistä. Sitten hän muuttui äkkiä ankaraksi. — Neiti de La Vauvraye voi kai hyvin, madame?

Markiisitar nyökkäsi, mutta ei virkkanut mitään. Pariisilainen kääntyi Fortunioon päin.

— Menkää noutamaan hänet tänne! hän käski kapteenia.

Garnache käveli edestakaisin lattialla ja meni Tressanin ohitse aivan läheltä. Hän nyökkäsi käskynhaltijalle niin ystävällisesti, että tämä säikähti pahasti.

— Sattuipa hyvin, rakas herra käskynhaltija. Olen iloissani siitä, että tapasin teidät täällä. Muutoin minun olisi pitänyt lähettää kutsumaan teitä. Meidän keskemme on järjestettävä eräs pikku asia. Saatte luottaa, että hoidan sen teidän nykyiseksi tyydytykseksenne, joskin vastaiseksi suruksenne. Ja hymyillen hän asteli edelleen, jättäen käskynhaltijan liian tyrmistyneeksi vastaamaan tai väittämään, ettei hän ollut osaltaan syypää Condillacin tapahtumiin.

— Aiotteko esittää minulle ehtoja? tiedusteli markiisitar kopeasti.

— Kyllä varmasti, vastasi Garnache tuikean kohteliaasti. — Sen varassa, hyväksyttekö _ne_ ehdot, on Mariuksen henki ja oma vastainen vapautenne.

— Mitkä ne ovat?

— Että kaikki väkenne — alinta keittiöpoikaa myöten — laskee aseensa tunnin sisässä ja poistuu Condillacista.

Markiisitar ei uskaltanut vastata kieltävästi.

— Markiisi ei häädä minua pois? hän lausui puolittain kysyvästi.

— Markiisilla, madame, ei ole lainkaan valtaa tässä suhteessa. Teidän niskuroimistanne käsittelee kuningatar — minä kuningattaren lähettinä.

— Jos minä suostun siihen, monsieur, niin entä sitten?

— Ette voi sanoa _jos_, madame. Teidän on pakko suostua tahtoen tai tahtomattanne. Ollakseni varma siitä olen tullut takaisin tällä tavoin väkeä mukanani. Mutta jos ryhdytte taisteluun, niin teidät voitetaan — ja silloin teille käy perin huonosti. Käskekää miestenne lähteä, kuten ehdotin, niin saatte itsekin vapaana poistua täältä.

— Niin, mutta minne? huudahti markiisitar äkillisen raivon puuskassa.

— Mikäli tunnen olosuhteitanne, madame, käsitän teidän jäävän melkein kodittomaksi. Teidän olisi pitänyt ajatella kerran joutuvanne riippuvaiseksi markiisi de Condillacin jalomielisyydestä, ennen kuin kävitte juonittelemaan häntä vastaan ja suunnittelemaan hänen surmaamistaan. Nyt voitte tuskin odottaa jalomielisyyttä häneltä ja jäätte niin ollen melkein kodittomaksi, jollei... Hän katkaisi lauseensa kesken, vilkaisten Tressaniin hyvin ivallinen ilme silmissään.

— Käytätte minua kohtaan kovin uskaliasta kieltä, huomautti markiisitar. — Sillä tavoin ei ainoakaan ihminen ole ennen rohjennut minulle puhua.

— Kun valta oli teillä, madame, kohtelitte minua sillä tavoin, ettei kukaan ole koskaan uskaltanut kohdella minua siten. Nyt olen minä voiton puolella. Saatte nähdä, että käytän sitä teidän eduksenne. Pankaa merkille, kuinka jalomielisesti kohtelen teitä, murhan suunnittelijaa! Herra de Tressan, hän kutsui käskevästi. Käskynhaltija syöksähti eteenpäin ikään kuin jonkun sysäämänä.

— He... herra?

— Teihinkin nähden käännän pahan hyväksi. Tulkaa tänne!

Käskynhaltija lähestyi ihmetellen, mitä oli tekeillä. Markiisitar katseli häntä kylmä väike silmissään, sillä älykkäämpänä kuin Tressan hän oli jo arvannut Garnachen aikeen.

Sotilaat nauraa virnistelivät, apotti seisoi värähtämättömin kasvoin.

— Markiisitar de Condillac joutuu tästä lähtien todennäköisesti kodittomaksi, sanoi pariisilainen Tressanille. — Ettekö te, herra de Tressan, ole kyllin ritarillinen tarjotaksenne hänelle kodin?

— Minäkö? änkytti Tressan, tuskin tohtien uskoa korviaan. — Markiisitar tietää hyvin, kuinka kernaasti sen teen.

— Tietääkö hän? Tehkää se sitten, monsieur! Ja sillä ehdolla annan anteeksi ajattelemattomat puuhanne. Vakuutan sanallani, ettette joudu tekemään tiliä niistä ihmishengistä, jotka ovat tuhoutuneet petollisuutenne ja puuttuvan uskollisuutenne tähden, kun vain omasta vapaasta tahdostanne luovutte Dauphinén käskynhaltijan toimesta, jota en voi sallia teidän tästä lähtien pitää.

Tressan silmäili vuorotellen markiisitarta ja Garnachea. Rouva seisoi liikkumattomana ikään kuin Garnachen sanat olisivat muuttaneet hänet marmoripatsaaksi, kykenemättä puhumaan raivoltaan. Sitten avautui ovi, ja saliin astui neiti de La Vauvraye Fortunion seuraamana.

Nähdessään Garnachen Valérie pysähtyi, vei käden sydämelleen ja huudahti hiljaa. Näkikö hän todellakin Garnachen — uljaan vaeltavan ritarinsa? Garnache ei ollut enää sen näköinen kuin niinä päivinä, jotka hän oli ollut hänen vartijanaan; mutta hän oli sellainen, jollaisena tyttö häntä mielellään ajatteli, sen jälkeen kun hän piti häntä kuolleena. Pariisilainen meni häntä vastaan silmissään kaihoisa ilme, ojensi hänelle molemmat kätensä, hän tarttui niihin ja kaikkien nähden, ennen kuin Garnache ehti temmata käsiään pois, hän kumartui ja suuteli niitä, samalla kun hänen huuliltaan pääsi kuiskaus:

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

— Mademoiselle! Mademoiselle! esteli pariisilainen, mutta liian myöhäistä oli jo pidättää tyttöä.

Hän ei nähnyt tässä teossa mitään muuta kuin kiitollisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt auttaakseen Valérieta, ja siitä vaarasta, mihin hän niin alttiisti oli pannut henkensä palvellessaan tyttöä. Garnachen sanat saivat Valérien jälleen tyyntymään, mutta äkkiä hänet taaskin valtasi pelko tässä paikassa, jossa hän ei ollut tuntenut mitään muuta kuin pelkoa.

— Miksi olette täällä, monsieur? Oletteko taaskin antautunut vaaraan?

Garnache nauroi. — En, en suinkaan. Nämä miehet ovat minun väkeäni — ainakin tällä hetkellä. Tällä kertaa olen tullut voimakkaana säätämään oikeutta. Mitä on tehtävä tälle naiselle, mademoiselle? hän kysyi, ja tietäen hyvin, kuinka lempeän herttainen tyttö oli, hän lisäsi: — Puhukaa nyt! Hänen kohtalonsa on teidän kädessänne.

Valérie katsahti viholliseensa, ja sitten hänen katseensa lipui ympäri huonetta, tarkastellen siellä äänettöminä seisovia miehiä ja apottia, joka yhä oli pöydän päässä tämän kummallisen näyttämön kalpeana, kylmänä katselijana.

Muutos oli tullut niin äkkiä. Muutamia minuutteja sitten hän oli vielä ollut vanki, ja häntä oli raadellut tuska, sillä hän oli kuullut, että Mariuksen piti palata sinä päivänä ja heidät vihittäisiin, suostuipa hän tai oli suostumatta. Ja nyt hän näki olevansa vapaa. Hänen sankarinsa oli palannut mahtavana ja pyytänyt häntä ratkaisemaan äskeisten sortajiensa kohtalon.

Markiisitar oli tuhkanharmaa. Hän arvosteli tyttöä oman mittapuunsa mukaan. Markiisitar odotti kuolemantuomiota, sillä hän tiesi, että hän olisi julistanut sellaisen tuomion, jos osat olisivat olleet toisin päin. Hän ei voinut uskoa, vaan luuli itseään pilkattavan kuullessaan Valérien lausuvan:

— Antakaa hänen mennä rauhassa!

Ja ikään kuin kaikki olisikin ollut pilaa, Garnache nauroi ja vastasi:

— Annamme hänen mennä, mademoiselle — mutta emme aivan omaa valitsemaansa tietä. Teidän laisenne luonteet tarvitsevat miehen ohjausta. Mielestäni saatte kylliksi ankaran rangaistuksen menemällä avioliittoon tämän harkitsemattoman herra de Tressanin kanssa, aivan kuten hänkin saa riittävän rangaistuksen myöhemmin, kun väärät haaveet haihtuvat. Tehkää siis toisenne onnellisiksi! Tämä arvoisa isä liittää teidät yhteen heti paikalla ja sitten, herra käskynhaltija, saatte viedä nuorikkonne kotiin. Hänen poikansa seuraa teitä.

Markiisitar vimmastui. Hän polki jalkaansa, ja hänen silmänsä liekehtivät.

— En ikinä, monsieur! En koskaan eläissäni! hän huusi. — Olen markiisitar de Condillac, monsieur. Älkää unohtako sitä!

— Tuskin on pelättävissä, että sitä unohdan. Juuri sen vuoksi, että muistan sen, kehotan teitä vaihtamaan nimeä kaikella kiireellä ja lakkaamaan olemasta markiisitar de Condillac. Mainitulla markiisittarella on varsin raskas velka maksettavanaan. Antaa hänen välttyä sitä suorittamasta muuttamalla nimeään. Olen avannut teille oven, madame, josta voitte pelastautua.

— Te olette hävytön, kivahti markiisitar. — En ole mikään letukka, josta joku mies määräilee.

Silloin tulistui myös Garnache. Hänen suuttumuksensa oli kuin teräs, joka kalahti hänen luonteensa piikiveen, ja hänet valtasi yksi hänen pelottavan rajuja kiivaudenpuuskiaan.

— Entä tämä lapsi sitten? hän jyräytti. — Entä hän, madame? Oliko hän mikään letukka, josta kukaan mies tai nainen sai määrätä? Kuitenkin te koetitte määrätä hänestä vastoin hänen sydäntään, vastoin hänen luontoaan ja vastoin hänen lupaustaan. Siinä kaikki! hän ärjäisi ja hänen ilmeensä ja äänensä olivat niin pelottavat, että kopealuontoinen markiisitar säikähti ja horjahti taaksepäin, kun Garnache astui askeleen häntä kohti. — Laittautukaa naimisiin! Ottakaa tämä mies puolisoksenne, te, joka niin kylmäverisesti tahdoitte pakottaa toista vastenmieliseen avioliittoon! Tehkää se, madame, ja tehkää se nyt, sillä muutoin, taivaan nimessä, teidän on lähdettävä mukanani Pariisiin, ja saatte nähdä, ettei siellä olla lempeitä. Siellä ette kostu paljoa, jos riehutte ja kiljutte olevanne markiisitar de Condillac. Teidät tuomitaan murhaajana ja kapinoitsijana ja poikanne myös. Valitkaa siis, madame!

Hän lakkasi puhumasta. Valérie oli tarttunut hänen käsivarteensa. Heti lauhtui hänen raivonsa, ja hän kääntyi tyttöön päin.

— Mitä nyt?

— Älkää pakottako häntä, jollei hän tahdo ottaa herra de Tressania puolisokseen. — Minä tiedän — mutta hän ei tiennyt — kuinka kauheaa se on.

— Rauhoittukaa, tyynnytti Garnache häntä kasvoillaan hymy, joka muistutti päivänpaistetta ukkosen jälkeen. — Hänen laitansa ei ole lainkaan huonosti. Näyttää siltä, että he olivat jo kihloissa. Enkä sitä paitsi pakota häntä. Hänen on mentävä naimisiin omasta vapaasta tahdostaan — tai muutoin lähdettävä Pariisiin tutkittavaksi ja tuomittavaksi.

— He olivat kihlautuneet, niinkö?

— Niin — ettekö ollutkin, herra käskynhaltija?

— Olimme, monsieur, vastasi Tressan itsetietoisen ylpeästi, — ja minä puolestani olen valmis heti vihittäväksi.

— Jumalan nimessä siis antakoon markiisitar vastauksensa nyt! Me emme voi tuhlata näin koko päivää.

Markiisitar seisoi katsellen häntä, naputtaen kenkänsä kärjellä lattiaa, silmät synkän kiukkuisina. Mutta vihdoin hän melkein pyörtyen inhosta lupasi täyttää Garnachen tahdon. Pariisi ja teilauspyörä olivat liian hirvittävä vaihtoehto. Ja joskin hän säästyisi siitä, ei hänellä ollut muuta kuin pahanpäiväinen hökkeli Tourainessa, ja vaikka Tressan olikin ruma, niin hän oli rikas.

Niinpä apotti valmistautui kuningattaren lähetin määräyksestä juhlallisesti toimittamaan vihkimisen.

Se oli pian tehty. Fortunio oli Tressanin puhemiehenä ja Garnache itse vaati saada taluttaa morsiamen käskynhaltijan luokse, mikä pilkka kirveli Condillacin ylpeää emäntää pahemmin kuin kaikki muut viimeisen puolituntisen kärsimykset.

Kun toimitus oli ohitse, ja Condillacin leskimarkiisitar oli muuttunut kreivitär de Tressaniksi, käski Garnache avioparin poistua rauhallisesti ja heti paikalla.

— Kuten lupasin, ei teitä ollenkaan ahdisteta oikeudellisesti, herra de Tressan, hän vakuutti käskynhaltijalle erottaessa. — Mutta teidän on heti luovuttava kuninkaan käskynhaltijan toimesta Dauphinéessa, sillä muutoin on minun pakko toimia niin, että se teiltä riistetään — ja siitä voisi aiheutua ikäviä seurauksia.

He lähtivät, markiisittaren pää painuksissa; hänen jäykkä ylpeytensä oli vihdoinkin nujerrettu, kuten fransiskaaniapotti oli niin varmana hänelle uhannut. Heidän jälkeensä poistuivat apotti ja Florimondin palvelijat. Fortunio meni heidän seurassaan panemaan toimeen Garnachen määräystä, että leskimarkiisittaren varusväkeen kuuluvat miehet oli heti lähetettävä tiehensä, jättäen pariisilaisen luokse isoon saliin vain neiti de La Vauvrayen.

Martin päivän aatto

Apein mielin pohtien, miten hän kertoisi Valérielle tietonsa ja vapautuisi kiusallisesta tehtävästään, Garnache käveli edestakaisin salin lattialla.

Valérie nojasi pöytään ja tarkkaili häntä. Pariisilainen mietti turhaan, hän ei voinut keksiä mitään sopivaa ilmoittamistapaa. Tyttö oli sanonut, ettei hän varsinaisesti rakastanut Florimondia, ettei hänen uskollisuutensa ollut muuta kuin isän toivomuksien kunnioittamista. Mutta kuinka pahan kolauksen hänen ylpeytensä siitä huolimatta saisi, kun hän kuulisi, että Florimond oli tuonut puolison mukanaan kotiin? Garnache tunsi voimakasta sääliä häntä kohtaan. Kuinka yksinäiseksi hän jäisikään tästä lähtien suurten tiluksien omistajattarena, yksin ja ystävittä? Ja hieman pahoillaan hän oli omastakin puolestaan, yksinäiseksi täytyisi hänenkin tästedes tuntea itsensä, mutta se oli sivuseikka.

Vihdoin Valérie itse keskeytti äänettömyyden.

— Monsieur, ehdittekö ajoissa pelastamaan Florimondin?

— Kyllä, mademoiselle, vastasi Garnache iloisena siitä, että Valérie otti asian puheeksi.

— Entä Marius? Teidän puheistanne päättäen otaksun, ettei hän ole vahingoittunut.

— Ei lainkaan. Säästin hänet, jotta hän voisi ottaa osaa iloon, jota avioliitto herra de Tressanin kanssa tuottaa hänen äidilleen.

— Olen hyvilläni, että asia on niin. Kertokaa minulle, miten kaikki kävi.

Mutta Garnache joko ei kuullut tai ei välittänyt mitään hänen pyynnöstään.

— Mademoiselle, hän virkkoi hitaasti. — Florimond on tulossa...

— Florimond?

— Hän on vielä La Rochettessa. Mutta hän vain odottaa sanomaa siitä, että hänen äitipuolensa on poistunut Condillacista.

— Mutta — miksi — miksi —? Eikö hänellä sitten ollut vähääkään kiire minun luokseni?

— Hän on... Garnache keskeytti lauseensa ja alkoi pureksia viiksiään, silmäillen Valérieta synkkänä. Hän oli pysähtynyt aivan tytön eteen, laski kätensä keveästi hänen olalleen ja katseli pieniä, soikeita, viehättäviä kasvoja. —

— Mademoiselle, koskisiko teihin hyvin kipeästi, jollette sittenkään olisi määrätty herra de Condillacin puolisoksi?

— Koskisiko se minuun? kertasi tyttö. Pelkästään se kysymys pani hänet huohottamaan toivosta. — Ei — ei, monsieur, se ei koskisi minuun.

— Onko se totta? Onko se todella, ihan todella totta? huudahti toinen, ja hänen sävynsä näytti muuttuvan vähemmän alakuloiseksi.

— Ettekö tiedä, kuinka totta se on? sanoi Valérie, korostaen sanojaan sillä tavoin ja luoden ylöspäin niin kainon silmäyksen, että Garnache tunsi äkkiä kurkkuaan kuristavan. Veri tulvahti hänen poskiinsa. Hän aavisti noissa sanoissa olevan sellaisen merkityksen, joka sai hänen suonensa sykkimään kiivaammin kuin milloinkaan ennen vaaroissa ja iloissa. Sitten hän hillitsi itseään ja oli sydämensä sisimmässä kuulevinaan raikuvaa pilkkanaurua — aivan samanlaista pilkkanaurua, jota hän itse oli toissa yönä nauranut juostessaan Voironiin. Hän palasi asiaan.

— Minua ilahduttaa, että ajattelette niin, sillä Florimond on tuonut mukanaan kotiin puolison.

Sanat oli lausuttu, ja hän astahti taaksepäin kuten mies, joka sinkautettuaan loukkauksen valmistautuu torjumaan vastaukseksi odottamaansa iskua. Hän oli otaksunut näkevänsä myrskyn, rajun, epätoivoisen purkauksen, suuttumuksesta leimuavat silmät. Mutta Valérie oli lempeän tyyni, hänen herttaisille, kalpeille kasvoilleen levisi hymy ja sitten hän piilotti kasvonsa käsiinsä, painoi kasvonsa ja kätensä Garnachen olkaa vasten ja alkoi itkeä hyvin hiljaa.

Tämä oli pariisilaisesta melkein pahempaa kuin hänen pelkäämänsä myrskynpuuska. Kuinka hän olisi voinut tietää, että nämä kyyneleet tulvivat sellaisesta sydämestä, joka oli pakahtumaisillaan ilosta? Hän taputti Valérieta olalle ja tyynnytteli häntä.

— Lapsukainen, hän kuiskasi tytön korvaan. — Mitäpä sillä väliä? Ettehän oikeastaan rakastanut häntä. Hän ei ole läheskään teidän arvoisenne. Älkää surko. Näin on parempi.

Valérie katsoi häntä silmiin hymyillen kyyneltensä lävitse.

— Itken ilosta, monsieur, hän sanoi.

— Ilosta? _Vertudieu!_ Mistä kaikesta naiset voivatkaan itkeä?

Tietämättään, melkein vaistomaisesti Valérie painautui lähemmäksi Garnachea, ja taas miehen sydämenlyönti kiihtyi ja puna lehahti hänen laihoille kasvoilleen. Hyvin lempeästi hän kuiskasi Valérien korvaan:

— Tahdotteko lähteä kanssani Pariisiin, mademoiselle?

Hänen tarkoituksensa oli vain kysyä, eikö Valérien nyt, kun hän jäisi Dauphinéhen yksin ja ystävittä, olisi parasta antautua kuningattaren hoivattavaksi. Mutta voiko tyttöä moittia siitä, jos hän käsitti kysymyksen väärin, jos hän piti sitä juuri niinä sanoina, joita hänen sydämensä kaipasi kuulla Garnachen lausuvan? Garnachen äänen hellä sointu oli omiaan viittaamaan, että hänen tarkoituksensa oli juuri Valérien toivoma. Tyttö katsoi häntä ruskeilla silmillään ja painautui vielä lähemmäksi häntä, sitten värähtivät hänen silmäluomensa kainoudesta, hieno puna valahti hänen poskilleen, ja hän vastasi hyvin hiljaa:

—Tahdon tulla kanssanne minne tahansa, monsieur .. minne tahansa.

Hän tarttui Valérien olkapäihin ja piti häntä käsivarren matkan päässä itsestään, tarkastellen häntä, terävissä silmissään huolestunut ilme.

■— Mademoiselle, mademoiselle! hän huudahti. — Valérie, mitä te sanoitte minulle.

— Mitä minun olisi pitänyt sanoa? kysyi tyttö, katse maahan luotuna. — Onko kukaan koskaan auttanut ketään naista siten kuin te olette auttanut minua? Onko kellään naisella koskaan ollut parempaa ja ylevämpää ystävää? Miksi minun pitäisi sitten ujostella tunnustaessani rakkauteni?

Garnache nielaisi rajusti, ja hänen silmiensä edessä leijaili utua, vaikka ne olivat värähtämättä katsoneet vastustajaan monissa verileikeissä.

— Ette ymmärrä mitä teette. Minä olen vanha.

— Vanha? kertasi Valérie syvästi kummastuneena ja silmäili Garnachea ikään kuin etsien todistuksia hänen väitteelleen.

— Niin, vanha, vakuutti pariisilainen katkerasti. — Katsokaa harmaita hiuksiani. En ole sopiva teille. Te tarvitsette komean, nuoren keikarin.

Valérie katseli häntä heikon hymyn värähdellessä suupielissään. Hän näki Garnachen suoran uljaan vartalon, hänen hienon, arvokkaan ja voimakkaan olemuksensa. Hänessä oli miestä joka tuuma.

— Olette juuri sellainen kuin toivoisin teidän olevan, vastasi Valérie.

— Olen äreä ja kärttyinen. Rakkaus ei ole milloinkaan osunut kohdalleni ennen kuin nyt. Minkälainen mies minusta voi mielestänne tulla?

Tytön katse oli kiintynyt Garnachen takana oleviin ikkunoihin. Niiden läpi paistava päivä tuntui antavan hänelle vastauksen, jota hän etsi.

— Huomenna on Pyhän Martin päivä, mutta katsokaapas, kuinka lämpimästi aurinko paistaa!

— Surkea, kuviteltu Pyhän Martin kesä, syksyn hetkellinen lenseytyminen. Sain sopivan vastauksen vertauksestanne.

— Oi, ei se ole kuviteltua, huudahti tyttö. — Auringon kirkkaudessa ja lämmössä ei ole mitään luuloteltua. Me näemme sen ja tunnemme sen, emmekä ole yhtään vähemmän iloissamme siitä sen tähden, että sattuu olemaan marraskuu, pikemminkin riemuitsemme siitä sitäkin enemmän. Eikä teidän elämänne ole vielä marraskuussa, ei vielä moneen kuukauteen.

— Sananne ovat kenties sattuvat, koska nimeni on Martin, vaikka en olekaan pyhä. Ei, ei! Se olisi arvottomasti tehty.

— Jos rakastan sinua, Martin? kysyi Valérie hellästi.