Part 18

-- Olkaa varma, jatkoi suurmies, että keijut, joiden salaisuudet hän on ilmaissut, ovat onnettoman apotin kuolettavasti haavoittaneet. Hän on siepannut eräästä kaapista muutamia keijujen tekemiä kiviä, jotka näiltä olivat jääneet epätäydellisiksi ja olivat loistonsa ja puhtautensa puolesta vielä kaukana timantista. Tuo ahneus ja varomattomasti lausuttu sana _Agla_ ovat heitä enimmän suututtaneet. Ja tietäkää, poikani, että filosofien on mahdotonta hillitä tuota helposti vihastuvaa väkeä kostossaan. Olen yliluonnollista tietä ja myöskin Kritonin kertomuksen kautta saanut tiedon tuosta pitkäkyntisestä pyhyydenloukkauksesta, jonka avulla hra Coignard julkeassa itserakkaudessaan luuli pääsevänsä sen taidon jäljille, millä salamanterit, keijut ja gnomit kypsyttävät aamukasteen ja muuttavat sen salaa kristalleiksi ja timanteiksi.

-- Ah, jalo herra, vakuutan teille, että se ei suinkaan ollut hänen tarkoituksensa ja että hänen tiellä saamansa tikarinisku tuli tuon kauhean Mosaïden kädestä.

Nämä sanat eivät ollenkaan miellyttäneet hra d'Astaracia, joka vaatimalla vaati minua moisista puheista lakkaamaan.

-- Mosaïde, lisäsi hän, on kyllin taitava kabbalisti saavuttaakseen vihollisensa, ilman että hänen on tarvis juosta heidän jäljestään. Tietäkää, poikani, että jos hän olisi tahtonut tappaa hra Coignardin, hän olisi tehnyt sen helposti ja salatieteen keinoilla omasta kamaristaan käsin. Huomaan, ettette tunne vielä tieteen ensimmäisiä perusteita. Totuus on, että tuo oppinut mies, saatuaan uskolliselta Kritonilta tiedon sisarentyttärensä paosta, istui kärryihin saadakseen kiinni hänet ja tuodakseen hänet takaisin huoneensa taloutta hoitamaan. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, jos hän olisi huomannut tuon onnettoman tytön sielussa pienimmänkin katumuksen ja parannuksen säteen. Mutta nähtyään, että tämä oli kokonaan jo paheen pauloissa, hän katsoi paremmaksi vain hylätä hänet ja kirota hänet globien, tähtipyörien ja Hesekielin petojen nimessä. Sen teki hän juuri minun omien silmieni nähden noissa kaleesikärryissä, joista hän ei poistu koko matkalla, ettei hänen olisi pakko käyttää kristittyjen vuodetta ja ruokapöytää. Vaikenin moisten haaveilujen hämmästyttämänä. Mutta tuo erinomainen mies puhui minulle niin kaunosanaisesti, että se väkisinkin vaikutti minuun.

-- Miksi, hän sanoi, te ette salli ajattelijan mielipiteiden valistaa itseänne? Mitä te, poikani, voitte asettaa minun viisauteni rinnalle? Ottakaa huomioon, että teidän viisautenne on kooltaan pienempi kuin minun eikä eroa siitä laadultaan. Teille kuten minullekin esiintyy luonto ilmiöiden äärettömyytenä, joita on opittava tuntemaan ja järjestämään ja jotka muodostavat sarjan hieroglyfeja. Te erotatte helposti monta näistä merkeistä ja annatte niille kullekin jonkin merkityksen. Mutta te olette liian taipuvainen tyytymään arkipäiväiseen ja kirjaimelliseen ettekä etsi kylläksi ihannetta ja vertauskuvaa. Kuitenkaan ei maailma ole käsitettävissä muuten kuin vertauskuvan muodossa, ja kaikki, mitä me näemme luonnossa, on vain kuvakirjoitusta, jota useimmat ihmiset tavaavat sitä ymmärtämättä. Kavahtakaa, poikani, ammumasta ja määkimästä tuota yleiskieltä, niiden oppineiden tapaan, joita akatemiat ovat täynnä. Vastaanottakaa ennemmin minulta kaiken tietämisen avain. Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi tuttavallisemmalla sävyllä:

-- Rakas poikani, viholliset, jotka eivät ole ollenkaan niin pelättäviä kuin keijut, ajavat takaa teitä. Teidän salamanterinne on ilman erikoista vaivaa teidät peikoista vapauttava, niin pian kuin pyydätte häntä sitä tekemään. Toistan teille tulleeni tänne Mosaiden kera vain antaakseni teille nämä hyvät neuvot ja kehoittaakseni teitä palaamaan luokseni, missä yhteinen työmme teitä odottaa. Ymmärrän, että tahdotte viimeiseen saakka auttaa onnetonta opettajaanne. Annan teille täyden luvan siihen. Mutta palatkaa senjälkeen vitkastelematta minun talooni. Hyvästi! Käännyn vielä tänä yönä takaisin Parisia kohden tuon suuren Mosaïden kera, jota olette niin väärin epäillyt.

Lupasin tehdä kaikki, mitä hän tahtoi, ja sain vihdoin uupuneet raajani majatalon kehnolle vuoteelle, mihin vaivuin tuskan ja väsymyksen voivuttamana.

19.

Seuraavan päivän valjetessa palasin haavurin luo ja löysin Jahelin istumasta kunnon mestarini vuoteen ääressä, selkä suorana olkituolilla, pää mustaan vaippaan verhottuna, tarkkaavaisena, vakavana ja alttiina kuin laupeudensisar. Hra Coignard nukkui voimakas punerrus kasvoillaan.

-- Yö ei ole ollut hyvä, lausui Jahel matalalla äänellä minulle. -- Hän on houraillut, hän on laulanut, hän on nimittänyt minua sisar Germaineksi ja tehnyt minulle sopimattomia esityksiä. Minä en ole niistä loukkautunut, mutta se todistaa hänen sielunsa häiriötä.

-- Ah! huudahdin minä, ellette olisi pettänyt minua, Jahel, ja lähtenyt kiertämään maita mantereita tuon aatelismiehen kanssa, ei kunnon mestarini nyt makaisi tuossa rinta puhkaistuna.

-- Ystävämme onnettomuus, vastasi hän, onkin ainoa, mikä tuottaa minulle kalvavia tunnonvaivoja. Sillä muu tässä asiassa ei kannata ajattelemista, enkä ymmärrä, Jacques, kuinka te voitte sitä tällä hetkellä ajatella.

-- Ajattelen aina sitä, vastasin minä.

-- Minä puolestani, sanoi hän, en ajattele sitä ollenkaan. Te itse luotte enemmän kuin kolme neljäsosaa tuskastanne.

-- Mitä sillä tarkoitatte, Jahel?

-- Tarkoitan, ystäväni, että jos minä annoinkin kuteet, te luotte loimet tuskaanne, ja että mielikuvituksenne moninkertaistuttaa yksinkertaisen tosiseikan. Vannon, että tälläkään hetkellä minä tuskin muistan itse sitä yhtä neljäsosaa, mikä teitä murhettaa. Ja te mietitte niin itsepintaisesti tuota asiaa, että kilpailijanne esiintyy elävämpänä teidän mielessänne kuin minun. Älkää enää ajatelko sitä, vaan sallikaa minun antaa ohravettä apotille, joka herää juuri.

Samassa hra Coquebert lähestyi vuodetta haavurilaatikkoineen, teki uuden siteen ja virkkoi ääneen, että haava oli jo paranemaan päin. Sitten hän veti minut syrjään ja sanoi:

-- Voin vakuuttaa teille, hyvä herra, että tuo kunnon apotti ei ole kuoleva saamastaan iskusta. Mutta totta puhuen minä pelkään, että hän ei ole kestävä niitä keuhkopussin pistoksia, jotka haava on aiheuttanut. Hänellä on nyt kova kuume. Mutta tuossa tulee kirkkoherra.

Kunnon mestarini tunsi hänet varsin hyvin jälleen ja kysyi kohteliaasti häneltä hänen vointiaan.

-- Voin paremmin kuin viiniköynnökseni, vastasi kirkkoherra. -- Sillä madot ja hyönteiset ovat koko sadon tärvelleet, vaikka Dijonin papisto järjesti tänä vuonna niitä vastaan kauniin saaton risteineen ja lippuineen. Mutta lienee pakko järjestää ensi vuonna vielä kauniimpi saatto ja polttaa enemmän vahaa. Käy varmaan myös välttämättömäksi, että tuomiokapituli vielä kerran julistaa pannaan hyönteiset, jotka hävittävät viinirypäleitä.

-- Arvoisa kirkkoherra, lausui kunnon mestarini, sanotaan, että te naurattelette naisia viinitarhoissanne. Hyi, eihän se enää kuulu teidän iällenne. Nuoruudessani himoitsin minäkin, kuten te, noita samoja luontokappaleita. Mutta ikä on tehnyt minut paljon paremmaksi, ja olen joskus antanut nunnan mennä hänelle mitään sanomatta. Te, arvoisa kirkkoherra, menettelette toisin tyttöjen ja pullojen suhteen. Mutta te teette vielä pahemmin, kun ette lue messuja, joista teille on maksettu, ja näpistätte kirkon omaisuutta. Te olette moniavioinen ja käytte epäiltävää kauppaa autuuden asioilla.

Nuo sanat vaikuttivat kirkkoherraan tuskallisen hämmästyttävästi. Hänen suunsa jäi auki ja hänen poskensa putosivat surullisesti alas molemmin puolin hänen leveitä kasvojaan:

-- Mitä halpamaisia syytöksiä sitä pyhää säätyä vastaan, jonka pukua kannan! hän huokasi vihdoin, silmänsä kattoa kohti kohottaen. -- Kuinka hän haasteleekaan, niin lähellä Jumalan tuomioistuinta! Oh, herra apotti, sopiiko teidän puhua noin, teidän, joka olette viettänyt hurskasta elämää ja tutkinut niin monta kirjateosta?

Kunnon mestarini nousi kyynärpäänsä varaan. Kuume vaikutti, että hän sai jälleen, vaikka surullisesti vääristettynä, tuon hyväntahtoisen leikkituulen, jota me ennen olimme hänessä niin rakastaneet.

-- Tosi on, hän sanoi, että olen tutkinut muinaiskansojen kirjailijoita. Mutta en ole läheskään niin lukenut mies kuin Séez'n piispan toinen kappalainen. Vaikka hän oli aasi ulkonaisesti ja sisällisesti, hän oli paljon suurempi lukija kuin minä. Sillä hän oli kierosilmäinen ja voi katsomalla ristiin lukea kahta sivua samalla kertaa. Mitäs siitä sanot, kurja pappihuijari, vanha naispukki, joka kiimailet kuutamossa? Kuules, kirkkoherra, sinun ystävättäresi on noita-akan näköinen. Hänellä on leuassa parranhaiven: hän on parturi-välskärin vaimo. Parturi itse on aika aisankannattaja, ja se on oikein moiselle homunculukselle, jonka korkein lääketaito on käytellä peräruiskua.

-- Herra Jumala! Mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert. -- Hänellä on varmaan piru lihassaan.

-- Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, mutta en kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.

-- Huomaan, sanoi kirkkoherra, että meillä on oleva enemmän vaivaa kuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun johdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia, joita en aluksi oivaltanutkaan. Hän käyttää papille ja potilaalle tuiki sopimattomia puheenparsia.

-- Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.

-- Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, se voi viedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia vastaan, joita voidaan hengellisen säädyn miehelle asettaa. Tahdon kuitenkin huomenna palata häntä manaamaan, sillä minä tunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Mutta olen kaikissa tapauksissa hyvin huolissani hänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun viinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert, muistakaa sanoa siitä sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän sairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia, Coquebert!

Seuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme toivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä lempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli häntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan pikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla viikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän lepäsi kalpeana, silmät sanomattomasta kauhusta päässä pyörivinä, väristen ja kalistellen hampaitaan.

-- Kas siinä, hän huusi, on tuo vanha villipeto! Hän on Juudas Iskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olevalle noita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja hänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet!... Hän tappaa minut! Minun on kylmä!

Hetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli liian lämmin.

-- Minua kovin janottaa, hän sanoi. -- Antakaa viiniä! Ja kylmää sen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon jäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.

Oli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.

-- Tehkää se pian! hän sanoi vielä kerran rouva Coquebertille. -- Mutta älkää olko yhtä yksinkertainen kuin Séez'n tuomiokirkon kellonsoittaja, joka mennen hakemaan kaivosta sinne panemiaan pulloja huomasi varjonsa vedessä ja rupesi huutamaan: "Ohoi, hyvät herrat, tulkaa sukkelaan minua auttamaan! Sillä tuolla alhaalla on antipodeja, jotka juovat meidän viinimme, ellemme tässä laita toista komentoa."

-- Hän on leikkisä, sanoi rouva Coquebert. -- Mutta vielä äsken hän puhui minusta tuiki sopimattomia. Jos olisin pettänyt Coquebertin, en olisi sitä tehnyt ainakaan kirkkoherran kanssa, hänen ikänsä ja säätynsä tähden.

Kirkkoherra tuli samassa tuokiossa.

-- Kas niin, herra apotti, hän kysyi kunnon mestariltani, missä mielentilassa te tänään olette? Mitä uutta?

-- Jumalan kiitos, vastasi hra Coignard, ei ole mitään uutta minun sielussani. Sillä varokaa uutuuksia, kuten sanoo Pyhä Krysostomus. Älkää poiketko tuntemattomille poluille, sillä kun kerran on alkanut harhailla, harhailee aina enemmän. Olen tehnyt tuon surullisen kokemuksen. Ja olen joutunut eksyksiin lähdettyäni raivaamattomia teitä taivaltamaan. Olen kuunnellut omia neuvojani ja ne ovat vieneet minut syvyyteen. Olen vaivainen syntinen, arvoisa kirkkoherra. Minun vikojeni paljous painaa maahan minut.

-- Se oli kauniisti puhuttu, lausui kirkkoherra. -- Jumala itse panee sanat teidän huulillenne. Tunnen niistä hänen tyylinsä, jota on mahdoton jäljitellä. Ettekö tahdo, että jouduttaisimme jälleen hiukan sielunne pelastusta?

-- Mielelläni, sanoi hra Coignard. -- Sillä minun syntini nousevat minua vastaan. Näen kohoavan suuria ja pieniä syntejä, punaisia ja mustia syntejä. Näen tulevan alhaisia syntejä, kahdareisin koirien ja sikojen selässä, ja taas toisia lihavia ja aivan alastomia, joilla on valtavat pakarat, nisät kuin nahkaleilit, vatsat isoissa poimuissa riippuen.

-- Onko mahdollista, sanoi kirkkoherra, että teillä on niin tarkat silmät? Mutta jos teidän syntinne, poikani, ovat sen näköisiä kuin sanotte, on ehkä parempi jättää ne lähemmin kuvailematta ja katua niitä vain sisällisesti.

-- Ettehän vaatine siis, arvoisa kirkkoherra, lausui apotti, että kaikki syntini olisivat kauniita kuin Adonis? Mutta jättäkäämme se. Ja te, parturi, antakaa minulle jotakin juotavaa. Tunnetteko te hra de la Musardièren?

-- En tietääkseni, vastasi hra Coquebert.

-- Siispä tietäkää, sanoi kunnon mestarini, että hän oli hyvin naisiin menevä.

-- Juuri sillä alalla, huomautti kirkkoherra, on pirulla erittäin edullinen ote ihmisten suhteen. Mutta mihin te tahdoitte tulla, poikani?

-- Olette pian sen näkevä, sanoi kunnon mestarini. -- Hra de la Musardière sopi erään piian kanssa lemmenkohtauksesta, jonka piti tapahtua tallissa. Piika meni sinne ja herra päästi hänet takaisin samana kuin hän oli tullutkin. Tiedättekö miksi?

-- En tiedä, vastasi kirkkoherra. -- Mutta puhukaamme jostakin muusta.

-- Älkäämme suinkaan, sanoi hra Coignard. -- Tietäkää, että tuo herra varoi makaamasta häntä, sillä hän pelkäsi siittävänsä hevosen, josta hän olisi saanut vastata rikoslain edessä.

-- Oh! sanoi parturi, hänen olisi tullut pikemmin pelätä siittävänsä aasin.

-- Epäilemättä! sanoi kirkkoherra. -- Mutta nämä asiat eivät ollenkaan vie meitä eteenpäin paratiisin tiellä. Olisi parasta jälleen palata hyvälle polulle. Te puhuitte meille äsken niin mieltäylentävästi!

Kunnon mestarini ei vastannut, vaan rupesi laulamaan korkealla äänellä:

-- Viistoista vietiin nuorta naista kuningas Ludvigille maistaa, tillillllilii, viisitoista, jotka tempun ties, tillililli, ties.

-- Jos tahdotte laulaa, poikani, sanoi kirkkoherra, laulakaa ennemmin joku kaunis burgundilainen joululaulu. Se on samalla virkistävä ja pyhittävä teidän sieluanne.

-- Mielelläni, vastasi kunnon mestarini. -- Guy Barozai on tehnyt lauluja, jotka niiden näennäisestä kansanomaisuudesta huolimatta ovat minulle timanttia jalommat ja kultaa kalliimmat. Esimerkiksi tämä:

Kun kylmät tuikki tähdet taivaan, niin Jeesus syntyi ihmisvaivaan, ja aasit, härjät hengellänsä lämmitti häntä seimessänsä. Ma tiedän, Franskan maassa moni on aasi, härkä ynnä koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.

Välskäri, hänen vaimonsa ja kirkkoherra toistivat yhdessä laulaen:

-- Ma tiedän, Franskan maassa moni on aasi, härkä ynnä koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.

Ja kunnon mestarini jatkoi heikommalla äänellä:

-- Mut kauneinta on kertoa, kun syömättä ja juomatta noin teki aasit, härjät työtä tallissa pitkin talviyötä. Ma tiedän, Franskan maassa moni käy silkkiloimi aasi, koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.

Sitten putosi hänen päänsä vuoteelle eikä hän laulanut enää.

-- Tässä kristiveljessä, sanoi kirkkoherra, on hyvää, on paljon hyvää, ja äsken tunsin minäkin mieleni ylentyneeksi hänen kauniista lauselmistaan. Mutta hän huolettaa minua edelleen, sillä kaikki riippuu viimeisestä hetkestä, eikä voi tietää, mitä kopan pohjalla on. Jumala hyvyydessään on jättänyt meidän autuutemme yhden ainoan tuokion varaan. Ja vielä tulee tuon tuokion olla meidän viimeisemme, joten kaikki riippuu vain yhdestä ainoasta minuutista. Siihen verraten on koko muu elämä mitätön. Juuri siksi minä niin pelkään tämän sairaan puolesta, josta pirut ja enkelit näyttävät niin raivoisasti taistelevan. Mutta meidän on luotettava lujasti Jumalan laupeuteen.

20.

Kaksi päivää kului näin vaakalaudan julmasti vaappuessa. Sitten vaipui kunnon mestarini syvän väsymyksen tilaan:

-- Ei ole toivoa enää, kuiskasi minulle hra Coquebert. -- Nähkää, minkä vaon hänen päänsä on tehnyt pielukseen ja miten hänen nenänsä on ohentunut.

Ja todellakin oli kunnon mestarini nenä, joka vielä äsken oli ollut iso ja punainen, nyt enää vain lyijynsinisen, käyrän veitsenterän kaltainen.

-- Poikani Paistinkääntäjä, hän sanoi minulle äänellä, joka oli vielä voimakas ja täyteläinen, mutta jonka sävy oli aivan outo minulle, -- tunnen, että minulla on vain vähän enää elettävänä. Mene noutamaan tuota kunnon kirkkoherraa, että ripittäisin itseni hänelle.

Kirkkoherra oli viinitarhassaan. Minä juoksin sinne.

-- Viini on korjattu, hän sanoi, ja sato on ollut runsaampi kuin toivoinkaan. Menkäämme siis tuota miespoloista auttamaan.

Saatoin hänet kunnon mestarini vuoteen ääreen. Sitten me jätimme hänet yksin kuolevan kanssa. Hän astui ulos kammiosta tunnin kuluttua:

-- Voin vakuuttaa teille, että hra Jérôme Coignard kuolee mitä ihmeteltävimmän nöyryyden ja hurskauden mielentilassa. Tahdon nyt hänen pyynnöstään ja hänen palavaan hartauteensa katsoen antaa hänelle pyhän sakramentin. Sillä aikaa kuin minä puen päälleni messupaidan ja kasukan, on rouva Coquebert ehkä hyvä ja lähettää sakaristoon sen lapsen, joka auttaa minua joka aamu pikkumessussa, ja järjestää huoneen hyvän Jumalan vastaanottamista varten.

Rouva Coquebert lakaisi kamarin, levitti valkean peiton vuoteen päälle ja sijoitti päänpohjiin pienen, liinalla katetun pöydän. Sitten hän asetti sille kaksi kynttilää, jotka hän sytytti, ynnä vihkivedellä täytetyn savimaljan, missä pyökinoksa uiskenteli.

Pian me kuulimme kuoropojan kellon kilisevän tiellä, sisälle astui ristiä kantava lapsi ja valkeihin vaatteisiin puettu pappi, käsissään pyhä sakramentti. Jahel, hra d'Anquetil, hra ja rouva Coquebert ja minä lankesimme polvillemme.

-- _Pax huic domui_ [rauha tälle huoneelle], sanoi pappi.

-- _Et omnibus habitantibus in ea_ [ja kaikille sen asukkaille], vastasi kuoropoika.

Sitten kirkkoherra pirskoitti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa yli.

Hän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:

-- Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?

-- Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. -- Annan anteeksi murhaajalleni.

Senjälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:

-- _Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi_ [Katso, Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnit]. Kunnon mestarini vastasi huokaisten:

-- Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja tuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne itsessäni mitään hyvää, mikä voisi siihen rohkaista minua? Kuinka kutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut loukkaus Sinun lempeille silmillesi?

Ja hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden vallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin äänekäs nenänniisto häiritsivät.

Tultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini viittasi minua vuodettaan lähestymään ja sanoi heikolla, mutta selkeällä äänellä:

-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hylkää minun esimerkkini mukaan kaikki hulluuteni aikana antamani järjen opetukset, hulluuden, joka kesti, ah, yhtä kauan kuin elämäni. Pelkää naisia ja kirjoja, sillä ne houkuttelevat sinun sielusi velttouteen ja ylpeyteen. Ole nöyrä hengessä ja sydämessä. Jumala antaa vähäisille kirkkaamman ymmärryksen kuin mihin oppineet voivat sinua valistaa. Hän on kaiken tiedon alkulähde. Poikani, älä kuuntele niitä, jotka minun tavallani rikkiviisastelevat hyvän ja pahan olemusta. Älä anna heidän puheittensa kauneuden ja terävyyden liikuttaa itseäsi. Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan hyveessä.

Hän vaikeni väsyneenä. Tartuin hänen käteensä, joka lepäsi peitteellä, suutelin sitä ja kastelin kyynelilläni. Sanoin hänelle, että hän oli meidän opettajamme, meidän ystävämme ja meidän isämme ja että minä en voisi elää ilman häntä.

Hän vietti yönsä niin rauhallisesti, että aloin jo toivoa epätoivossani. Tuo tila kesti hänessä vielä seuraavan päivänkin. Mutta illan suussa hän alkoi käydä levottomaksi ja puhua niin epäselviä sanoja, että ne jäävät kokonaan Jumalan ja hänen väliseksi salaisuudeksi.

Puoliyön aikaan hän vaipui syvään horrokseen, eikä kuulunut enää muuta kuin keveä kahina, minkä hänen vuoteen liinoja raappivat kyntensä synnyttivät. Hän ei tuntenut meitä enää.

Kello kahden ajoissa hän alkoi korahdella. Hänen rintansa käheä ja katkonainen hengitys oli niin äänekästä, että se kuului kauas kyläraitille ja täytti minun korvani siinä määrin, että olin kuulevinani sen vielä monta päivää tuon onnettoman yön perästä. Aamunkoitossa hän teki kädellään merkin, jota me emme voineet ymmärtää, ja päästi syvän huokauksen. Se oli hänen viimeisensä. Hänen kasvonsa saivat kuolemassa sen neron arvoisen majesteetillisuuden, joka ennen oli niitä elävöittänyt ja jonka perikato jää iäti korvaamattomaksi.

21.

Vallars'in kirkkoherra toimitti hra Jérôme Coignardille juhlalliset hautajaiset. Hän lauloi kuolinmessun ja antoi synninpäästön.

Kunnon mestarini kannettiin kirkon vieressä olevaan hautuumaahan. Ja hra d'Anquetil piti illalliset Gaulardin majatalossa kaikille, jotka olivat olleet läsnä pyhässä toimituksessa. Siellä juotiin nuorta viiniä ja laulettiin burgundilaisia kansanlauluja.

Seuraavana päivänä hra d'Anquetil ja minä menimme kiittämään kirkkoherraa hänen hurskaasta vaivastaan.

-- Ah, sanoi tuo pyhä mies, tuo apotti on meitä suuresti lohduttanut mieltäylentävällä kuolemallaan. Olen nähnyt vähän kristityitä, jotka ovat kuolleet niin ihmeteltävässä mielentilassa, ja olisi sopivaa ikuistaa sen muisto kauniilla hautakirjoituksella. Te olette kumpikin, hyvät herrat, kyllin oppineita siinä onnistuaksenne, ja minä puolestani otan tehtäväkseni piirrättää suureen, valkeaan kiveen vainajan epitafiumin, teidän määräämänne tavan ja asun mukaan. Mutta muistakaa, kun panette kiven puhumaan, että se ei kuuluta muuta kuin Jumalan kunniata.

Vakuutin hänelle, että tekisin sen parhaan taitoni mukaan, ja hra d'Anquetil puolestaan lupasi antaa miellyttävän ja sorean leiman kirjoitukselle.

-- Tahdon tehdä sen ranskalaisilla säkeillä, hän sanoi, käyttäen hra Chapellen runoutta esikuvanani.

-- Olkoon menneeksi! sanoi kirkkoherra. -- Mutta ettekö ole utelias näkemään viinipuserrintani? Viini tulee hyvää tänä vuonna, ja sato, jonka olen saanut, on riittävä itseäni ja palvelijatartani varten. Ah, ellei matoja olisi ollut, me olisimme saaneet vielä enemmän.

Illallisen jälkeen hra d'Anquetil pyysi kirjoitusneuvoja ja rupesi ranskalaisia säkeitä sommittelemaan. Sitten hän heitti luotaan kynän, paperin ja mustetolpon.

-- Paistinkääntäjä, hän sanoi, olen saanut syntymään vain kaksi säettä enkä sittenkään ole varma, että ne ovat hyviä. Tässä ne ovat, sellaisina kuin olen keksinyt ne:

"Tässä lepää herra Coignard, kuolla kaikkien täytyy maar."

Vastasin hänelle, niissä olevan ainakin sen hyvän puolen, että ne eivät kolmatta vaatineet.

Kulutin koko yön latinankielistä hautakirjoitusta sepittäen. Siitä tuli tämän-näköinen:

D. O. M.

Hic jacet In spe beatae aeternitatis DOMINUS HIERONYMUS COIGNARD. Presbyter