Part 19

Quondam in Bellovacensi Collegio Eloquentiae Magister eloquentissimus Sagiensis Episcopi Bibliothecarius solertissimus Zozimi Panopolitani ingeniosissimus Translator Opere tamen immaturata morte intercepto Pertit enim cuni Lugdunum peteret Judea manu nefandissima Id est a nepote Christi carnificum In via trucidatus Anno Aet. LII:o.

Comitate fuit optima doctissimo comitu Ingenio sublimi Facetiis jucundus sententiis plenus Donorum Dei laudator Fide devotissima per multas tempestates Constanter munitus Humilitate sanctissima ornatus saluti suae magis intentus quam vano et fallaci hominum judicio Sic honoribus mundanis nunquam quaesitis sibi gloriam sempiternam meruit.

Joka merkitsee:

TÄSSÄ LEPÄÄ iäisen autuuden toivossa HERRA JÉRÔME COIGNARD, pappi, muinoin kaunopuheisuuden professori mitä kaunopuheisin Beauvais'n kollegiossa, Séez'n piispan innokas kirjastonhoitaja, Zozimos Panopolilaisen mainio kääntäjä, jonka työn hän jätti kesken, koska hänet korjasi ennenaikainen kuolema. Näin tappoi hänet Lyonin tiellä juutalaisen syyllinen käsi, näin jälkeläinen Kristuksen pyövelien hänet tappoi 52-vuotiaana.

Hän oli käytöksessään miellyttävä, opissa ylväs, täys lauselmia ja viisautta hymyilevää. Hän kiitti Luojaa hänen töissään, kautt' elon myrskyjen hänen uskonsa säilyi järkkymättä. Hän oli nöyrä kuin kristityn tulee, hän huolehti enemmän autuudestaan kuin ihmisten turhasta tuomiosta, näin kysymättä maailman kunniaa hän hankki kunnian kuolemattoman.

22.

Kolme päivää kunnon mestarini kuoleman jälkeen hra d'Anquetil päätti jälleen lähteä matkalle. Vaunut olivat korjatut. Hän antoi määräyksen postikuskeille olla valmiina seuraavan päivän aamulla. Hänen seuransa ei ollut koskaan minua miellyttänyt. Nykyisessä surullisuuden tilassani se oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Ajatus seurata häntä ja Jahelia oli käynyt minulle sietämättömäksi. Päätin etsiä jonkin toimen itselleni Tournus'ssa tai Mâconissa ja elää siellä piilossa, siksi kuin myrsky olisi tauonnut ja minulle olisi mahdollista palata Parisiin, missä tiesin vanhempieni minua avosylin odottavan. Ilmoitin hra d'Anquetilille tämän suunnitelmani ja pyysin anteeksi häneltä, etten voinut seurata häntä etemmäksi. Hän koetti ensin pidättää minua ystävällisyydellä, joka oli minulle sangen odottamaton, mutta suostui sitten mielellään erooni. Jahel teki enemmän vaikeuksia. Mutta luonnostaan järkevänä hän käsitti pian ne syyt, jotka pakottivat minua jättämään hänet.

Yöllä ennen lähtöäni Jahel ja minä menimme torille hengittämään raitista ilmaa, sillä aikaa kuin hra d'Anquetil joi ja pelasi korttia parturi-välskärin kanssa. Kukkien tuoksu ja sirkkojen laulu kohosi kohti hämäräistä taivaankantta.

-- Kaunis yö, sanoin Jahelille. -- Vuosi tuo tuskin mukanaan monta yhtä kaunista. Kenties en ole elävä tämän veroista koskaan elämässäni.

Kylän kukkivan kirkkomaan liikkumattomat nurminotkot levisivät meidän edessämme ja kuu paistoi valkeana tummien turpeiden hautakummuille. Meissä molemmissa syntyi samalla aikaa ajatus mennä sanomaan hyvästit ystävällemme. Paikan merkkinä, missä hän lepäsi, oli pehmeään multaan pistetty, kyynelten kostuttama risti. Paasi, johon piti tulla hänen hautakirjoituksensa, ei ollut vielä pystytetty. Me istuimme vieretysten ruohistoon. Salaisen ja luonnollisen halun voittamina me vaivuimme toistemme syliin siinä, varmasti vakuutettuina, että meidän suudelmamme eivät loukkaisi ystävän muistoa, jonka syvä viisaus oli tehnyt niin suvaitsevaiseksi inhimillisille heikkouksille.

Äkkiä Jahel kuiskasi korvaani, jonka lähellä juuri hänen suunsa oli:

-- Näen hra d'Anquetilin, joka tarkkaavaisena katselee tännepäin kirkkomaan muuria vasten nojaten.

-- Voiko hän nähdä meidät tässä pimeydessä? kysyin minä.

-- Hän näkee ainakin valkeat hameeni, vastasi hän -- Se riittänee luullakseni kiihoittamaan hänen haluaan nähdä enemmän.

Ajattelin jo paljastaa miekkani ja puolustaa niitä kahta oliota, jotka tällä hetkellä olivat vielä miltei yksi. Jahelin tyyneys kummastutti minua. Ei hänen äänessään eikä hänen liikkeissään ollut vähintäkään pelkoa havaittavissa.

-- Menkää, hän sanoi, paetkaa, älkääkä pelätkö minun puolestani! Tämä on yllätys, jota olen melkein toivonut. Hän alkoi väsyä. Tämä on erinomainen keino herättää jälleen hänen himojaan ja lietsoa hänen lempeään. Menkää! Jättäkää minut! Ensi tuokio on oleva vaikea minulle, sillä hän on väkivaltainen luonnostaan. Hän varmaan lyö minua, mutta siitä on seuraava, että olen vain sitä rakkaampi hänelle. Hyvästi!

-- Ah, huudahdin minä, miellyittekö minuun, Jahel, vain kiihoittaaksenne kilpakosijani himoja?

-- Ihmettelen, että tekin rupeatte kanssani riitelemään! Menkää, sanon minä!

-- Kuinka? Jättää teidät tällä tavoin?

-- Se on pakko, hyvästi! Älköön hän tavatko teitä täältä. Tahdon kyllä herättää hänessä mustasukkaisuutta, mutta en liiaksi. Hyvästi, hyvästi!

Tuskin olin loitonnut eräitä askeleita hautojen labyrintissa, kun hra d'Anquetil, joka jo oli tullut kyllin lähelle tunteakseen rakastajattarensa, rupesi huutamaan ja kiroilemaan niin, että kaikki kylän vainajat olisivat voineet herätä siitä. Olin jo syöksymäisilläni pelastamaan Jahelin hänen raivoltaan. Luulin, että hän tappaisi tytön. Hiivinkin jo hänen avukseen hautakivien varjossa. Mutta eräiden minuuttien kuluttua, joiden aikana pidin tarkkaavasti silmällä heitä, näin hra d'Anquetilin tyrkkivän häntä jo mukaansa kirkkomaalta ja saattavan takaisin Gaulardin majataloon siksi rauhallisena, että katsoin Jahelin yksinäänkin ja ilman minun apuani voivan hänet kokonaan lepyttää.

Astuin kammiooni, sittenkuin he olivat päässeet omaansa. En nukkunut koko yönä, mutta kun aamunkoitossa kurkistin uutimien raosta ulos, näin heidän kulkevan majatalon pihan poikki toisilleen ilmeistä ystävyyttä osoittaen.

Jahelin lähtö lisäsi suruani. Oikaisin itseni mahalleni keskelle huonetta ja itkin iltaan asti kasvot käsissäni.

23.

Tässä elämäni kadottaa olosuhteiden sille antaman mielenkiinnon, kohtaloni muodostuu luonteeni mukaiseksi eikä tarjoa enää mitään erikoista. Jos jatkaisin muistelmiani, voisi kertomukseni pian ruveta tuntumaan typerältä. Lopetan sen siis muutamin sanoin. Vallars'in kirkkoherra antoi minulle suosituskirjeen, jonka avulla pääsin kahdeksi kuukaudeksi erään Mâconin viinikauppiaan palvelukseen. Sitten kirjoitti isäni, että hän oli järjestänyt juttuni ja että voin vaaratta palata Parisiin.

Otin heti kyydin sinne ja matkustin eräiden nahkapoikien kanssa. Sydämeni sykki haljetakseen, kun näin jälleen Saint-Jacques-kadun, Saint-Benoît-le Bétournén torninkellon, ynnä _Kolmen Neitseen_ ja hra Blaizot'n _Pyhän Katarinan_ katukilvet.

Äitini itki minut nähdessään, minä itkin, me syleilimme ja itkimme jälleen. Isäni, joka suurella kiireellä oli rientänyt _Pienestä Bakkoksesta_, lausui minulle lempeällä arvokkaisuudella:

-- Poikani Jacquot, en tahdo salata sinulta, että olin sinulle sangen äkäinen, kun kersantit tulivat _Kuningatar Hanhenjalkaan_ sinua vangitsemaan tai, ellei sinua löytyisi, viemään minut sinun sijastasi. He eivät tahtoneet ottaa mitään järkisyitä varteen, vaan viittailivat siihen suuntaan, että minulla olisi aikaa selittäytyä vankilassa. He etsivät sinua hra de la Guéritauden nostaman kanteen vuoksi. Kuvittelin ensin mitä hirveimpiä asioita sinun epäsäännöllisyyksistäsi. Mutta saatuani kirjeittesi kautta tietää, että kysymys olikin vain pikkusynneistä, oli ainoa ajatukseni nähdä jälleen sinut. Olen monta kertaa neuvotellut _Pienen Bakkoksen_ kapakan isännän kanssa keinoista, millä painaa alas asiasi. Hän vastasi aina minulle: "Mestari Léonard, menkää tuomarin luokse iso kukkaro täynnä kultarahoja kädessänne, ja hän on pesevä teidän poikanne puhtaaksi kuin lumi." Mutta kultarahat ovat täällä harvinaisia eikä minun talossani ole kanaa, hanhea tai ankkaa, joka munisi kultaisia munia. Saan olla tyytyväinen, jos ansaitsen nykyään siipikarjallani sen verran, että tuli pysyy vireillä takassani. Onneksi juolahti hurskaan ja kunnioitettavan äitisi päähän mennä hra d'Anquetilin äidin luo, jonka tiesimme toimivan samasta jutusta syytetyn poikansa hyväksi. Sillä minä huomaan, poikani Jacquot, että olet tehnyt konnankujeesi aatelisessa seurassa, ja minulla on sydän kyllin paikallaan tunteakseni, mikä kunnia siitä lankeaa koko perheemme yli. Äitisi pyysi päästä siis rouva d'Anquetilin puheille, joka asuu omassa talossaan Faubourg Saint-Antoinessa. Hän oli pukeutunut hienosti kuin messuun mennäkseen. Ja rouva d'Anquetil otti hänet vastaan hyväntahtoisesti. Äitisi on hurskas nainen, Jacquot, mutta hänellä ei ole paljoa seuratottumusta ja hän aloitti puheensa päistikkaa ja sopimattomasti. Hän sanoi: "Armollinen rouva, meidän iällämme ei meillä, paitsi Jumalaa, ole enää muuta kuin lapsemme." Niin ei olisi pitänyt sanoa tuolle ylhäiselle naiselle, jolla vielä on rakastajia.

-- Ole vaiti, Léonard, huudahti äitini. -- Rouva d'Anquetilin käytös minua kohtaan on sinulle tuiki tuntematon, enkä liene niin hullusti puhunut hänelle, koska hän vastasi: "Olkaa huoleti, rouva Ménétrier, olen toimiva teidän poikanne hyväksi aivan kuin omanikin. Luottakaa uutteruuteeni." Ja tiedät kyllä, Léonard, että saimme ennen täyttä kahta kuukautta senjälkeen varman tiedon, että poikamme voi turvallisesti palata Parisiin.

Me illastimme hyvällä ruokahalulla. Isäni kysyi, aioinko jäädä hra d'Astaracin palvelukseen. Vastasin, että kunnon mestarini iäti valitettavan kuoleman jälkeen minulle ei ollut mieluista enää palata aatelismiehen luo, joka suosi julmaa Mosaïdea ja maksoi vain kauniilla puheilla palvelijainsa palkat. Isäni esitti silloin ystävällisesti, että palajaisin vanhaan toimeeni paistinvarrasta kääntämään.

-- Näinä viime aikoina, sanoi hän, olin uskonut tuon toimen veli Angelle, mutta hän suoritti sen huonommin kuin koiramme Miraut, vieläpä huonommin kuin sinäkin. Etkö tahtoisi, poikani, istua jälleen paikallesi jakkaralle lieden nurkkaan?

Äitini, jolta oppimattomuudestaan huolimatta ei suinkaan puuttunut arvostelukykyä, kohotti olkapäitään ja sanoi:

-- Hra Blaizot, joka pitää _Pyhän Katarinan kuvan_ kirjakauppaa, tarvitsee puotipoikaa. Siihen toimeen, poikani Jacquot, sinä sovit kuin sormi sormikkaaseen. Sinä olet hyvätapainen ja osaat käyttäytyä sivistyneesti. Juuri niitä avuja kysytään raamattujen myyjältä.

Menin heti etsimään paikkaa hra Blaizot'lta, joka ottikin minut palvelukseensa.

Olin tullut viisaaksi onnettomuuksistani. Pidin kunniassa työtäni sen halpuudesta huolimatta, suoritin sen säntillisesti ja käyttelin luutaa ynnä tomuhuiskua isäntäni tyytyväisyydeksi.

Velvollisuuteni oli tehdä vieraskäynti hra d'Astaracin luona. Lähdin heti aamiaisen jälkeen suurta alkemistia katsomaan marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Matka on pitkä Saint-Jacques-kadulta Hietakuoppain ristin luo, eikä almanakka valehtele ollenkaan ilmoittaessaan, että päivät ovat lyhyet marraskuussa. Oli jo pimeä, kun saavuin Rouleen, ja musta sumu peitti aution tien. Ajatukseni olivat sangen surulliset tallustaessani synkkää taivaltani.

-- Ah, sanoin itselleni, pian on vuosi kulunut siitä kuin ensi kerran kuljin tätä samaa, silloin lumista tietä kunnon mestarini seurassa, joka nyt lepää eräässä Bourgognen kylässä, viinikukkulan rinteellä. Hän nukahti iäisen elämän toivossa. Ja samaa on jokaisen toivottava niin oppineen ja viisaan miehen esimerkin mukaan. Jumala varjelkoon minua koskaan epäilemästä sielun kuolemattomuutta! Mutta on kuitenkin itselleen tunnustettava, että kaikki, mikä koskee tulevaista elämää ja toista maailmaa, kuuluu noihin käsittämättömiin totuuksiin, joihin uskotaan, ilman että ne meitä liikuttavat, ja joissa ei ole mitään makua eikä mehua, niin että me nielemme ne aivan huomaamattamme. Minua puolestani ei lohduta ajatus, että saan kerran nähdä jälleen hra apotti Coignardin paratiisissa. Varmaan hän ei siellä ole oleva enää entisellään. Varmaan on hänen keskustelemuksiltaan siellä puuttuva se rattoisuus, jonka ajalliset olosuhteet aiheuttivat.

Näitä miettien näin äkkiä edessäni punaisen loimun, joka peitti puolen taivaankantta. Usma punertui siitä pääni päälle saakka, ja tuo kajastus näytti väreilevän keskuksessaan. Paksu savu sekoittui ilman sumuihin. Minussa syntyi heti pelko, että d'Astaracin linna paloi. Kiirehdin askeleitani ja huomasin pian, että pelkoni oli aivan oikeutettu. Äkkäsin Hietakuoppain pikimustan ristin edessäni, keskellä tulitomua, ja näin melkein samalla myös linnan, jonka kaikki ikkunat leimusivat kuin kutsuen synkkiin juhlapitoihin. Pieni, viheriä puutarhaportti oli rikottu. Kuiskailevia, kauhistuneita varjoja liikkui puistossa. Ne olivat Neuillyn kauppalan asukkaita, jotka olivat rientäneet sinne uteliaisuudesta ja tarjotakseen apuaan. Eräät heistä linkosivat ruiskulla vesisuihkuja, jotka säkenöivänä sateena putosivat palavaan pätsiin. Paksu savupatsas kohosi linnan päältä. Hiiliä ja tuhkaa satoi ympärilleni, ja huomasin pian, että pukuni ja käteni kävivät mustiksi. Epätoivo täytti minut ajatellessani, että tuo tulinen, ilman täyttävä pöly oli nyt ainoa jäännös niin monesta kauniista kirjasta ja kallisarvoisesta käsikirjoituksesta, jotka olivat kunnon mestariani ilahduttaneet, kenties jäännöstä myös Zozimos Panopolilaisesta, johon me yhdessä elämämme ylevimpinä hetkinä olimme työmme uhranneet.

Olin nähnyt kuolevan hra apotti Jérôme Coignardin. Tällä kertaa olin näkevinäni itse hänen sielunsa, hänen säkenöivän ja lempeän sielunsa, muuttuvan tuhkaksi tuon majesteetillisen kirjaston keralla. Tunsin, että samalla hävisi osa itsestäni. Viriävä tuuli lietsoi tulipaloa, ja liekkien ääni oli kuin ahmivien leukojen ruske.

Huomasin erään Neuillyn miehen, joka oli vielä mustempi kuin minä ja paitahihasillaan, sekä kysyin häneltä, olivatko hra d'Astarac ja hänen palvelijansa pelastuneet.

-- Kukaan, sanoi hän, ei ole päässyt linnasta, paitsi erästä vanhaa juutalaista, jonka on nähty pakenevan kääryineen suolle päin. Hän asui vartijan talossa rannalla ja oli vihattu syntyperänsä ynnä eräiden rikosten vuoksi, joista häntä epäiltiin. Lapset ahdistelivat häntä. Ja paetessaan hän putosi Seineen. Hänet saatiin ylös kuolleena, mutta vielä kuolemassa hän painoi povelleen erästä noitakirjaa ja kuutta pientä kultakuppia. Te voitte törmällä nähdä hänet keltaisessa vaipassaan. Hän on hirveä, silmät selällään.

-- Ah, vastasin minä, tuon lopun hän oli ansainnut rikoksillaan. Mutta hänen kuolemansa ei herätä elävien joukkoon opettajien parhainta, jonka hän on murhannut minulta! Sanokaa vielä: onko nähty hra d'Astaracia?

Samassa tuokiossa kuin sitä kysyin, kuulin lähelläni erään noista liikkuvista varjoista päästävän tuskanhuudon:

-- Katto putoaa!

Näin silloin kauhistuen hra d'Astaracin suuren, mustan hahmon juoksevan pitkin räystästä. Alkemisti huusi korkealla äänellä:

-- Minä nousen tulen siivillä jumalallisen elämän ihanuuteen.

Näin hän sanoi. Äkkiä katto syöksyi alas hirvittävällä pauhinalla ja vuorenkorkuiset liekit peittivät salamanterien ystävän.

24.

Kenenkään rakkaus ei kestä pitkää eroa. Jahelin muisto, alussa niin sydäntä polttava, vaaleni vähitellen, eikä minulle jäänyt hänestä vihdoin muuta kuin eräänlainen epämääräinen ärtymys, joka ei edes yksinomaan häneen kohdistunut.

Hra Blaizot vanheni. Hän vetäysi Montrougeen, jossa hänellä oli pieni maatalo, ja möi minulle varastonsa elinkautista eläkettä vastaan. Päästyäni hänen jälkeensä _Pyhän Katarinan kuvan_ omistajaksi ja valantehneeksi kirjakauppiaaksi otin luokseni isäni ja äitini, joiden paistintupa ei enää viime aikoina tahtonut kannattaa. Olin ruvennut pitämään vaatimattomasta myymälästäni ja rupesin sitä huolellisesti koristamaan. Naulasin sen oville vanhoja venetsialaisia karttoja ja vertauskuvallisilla piirroksilla kaunistettuja väitöskirjoja, jotka epäilemättä ovat koristeina vanhanaikaisia ja kirjavia, mutta miellyttävät opillisten harrastusten ystäviä. Tietoni eivät ole liiaksi vahingoittaneet liikettäni, koska olen osannut sangen hyvin ne salata. Ne olisivat olleet minulle paljon enemmän vastukseksi, jos olisin ollut kirjankustantaja, kuten Marcus Mikael Rey, ja pakotettu hänen tavallaan elättämään itseäni yleisön typeryydellä.

Teen kauppaa, kuten sanotaan, klassillisilla kirjailijoilla, ja se tavara on käypää tämän oppineen Saint-Jacques-kadun varrella, jonka monista vanhoista ja kuuluisista paikoista minun kerran tekisi mieleni kirjoittaa. Parisin ensimmäinen kirjanpainaja perusti sinne kunnioitettavan liikkeensä. Veljekset Cramoisy, joita Guy Patin nimittää Saint-Jacques-kadun kuninkaiksi, ovat siellä julkaisseet useimmat meidän historioitsijoistamme. Ennenkuin Collège de France oli rakennettu, pitivät kuninkaan luennoitsijat Pierre Danès, François Votable ja Ramus siellä esitelmiään eräässä vajassa, jota kantajien ja pesijättärien riidat kaiuttivat. Ja kuinka unohtaa Jean de Meung, joka eräässä tämän kadun pikkutalossa sommitteli _Ruusun romaanin_? [Jacques Paistinkääntäjä ei tietänyt, että François Villon asui Saint-Jacques-kadun varrella, Saint-Benoît'n luostarin läheisyydessä, _Viheriä portti_ nimisessä talossa. Hra Jérôme Coignardin oppilas olisi epäilemättä mielellään muistellut tuota vanhaa runoilijaa, joka samoin kuin hänkin tunsi monenlaisia ihmisiä.]

Olen ihastunut koko talooni, joka on vanha ja varmaan goottilaiselta ajalta, kuten näkyy sen kapean päädyn ristikkäisistä puuhirsistä, sen kahdesta toistensa yli puskevasta kerroksesta ja vinosta, sammaltuneesta tiilikatosta. Kummassakin kerroksessa on vain yksi ikkuna. Alemmassa niistä on ympäri vuotta kukkia. Sen pieliä pitkin kulkevat rihmat, joita myöten keväisin kiertokasvit ja intialainen nousuruoho kiipeävät. Äitini kylvää ja kastelee niitä.

Se on hänen huoneensa ikkuna. Hänet voi nähdä kadulta, kun hän lukee sen ääressä rukouksiaan suurilla kirjasimilla painetusta kirjastaan, Pyhän Katarinan kuvan alla. Ikä, hurskaus ja äidillinen ylpeys ovat luoneet jotakin ylhäistä hänen olentoonsa, ja kun näkee hänen vahankeltaiset kasvonsa korkean, valkean päähineen alta, voisi vannoa, että hän on rikas porvarisrouva.

Myöskin isäni on vanhetessaan saanut ryhtiinsä jotakin majesteetillista. Koska hän pitää raittiista ilmasta ja ruumiinliikkeestä, käytän häntä kantamaan kirjoja kaupungille. Käytin tuohon toimeen ensin veli Angea, mutta hän pyysi almuja ostajiltani, suutelutti heillä pyhäinjäännöksiään, varasti heidän viinejään, hyväili heidän piikojaan ja jätti puolet kirjoistani kaikkiin kaupunginosan katuojiin. Minun täytyi mitä pikimmin erottaa hänet virastaan. Mutta kunnon äitini, jolle hän on uskottanut omaavansa eräitä taivaaseenpääsylle välttämättömiä salaisuuksia, antaa hänelle lientä ja viiniä. Hän ei ole mikään paha ihminen ja hän on lopulla alkanut herättää minussa eräänlaista myötätuntoa.

Monet oppineet ja jotkut kaunosielut käyvät usein myymälässäni. Ja se onkin ammattini suurimpia etuja, että näin pysyn jokapäiväisessä seurustelussa etevien henkilöiden kanssa. Niiden joukossa, jotka useimmin tulevat selailemaan uusia kirjojani ja pitämään tuttavallista kanssakäymistä keskenään, on historioitsijoita, yhtä oppineita kuin Tillemont, hengellisiä puhujia, yhtä kaunosanaisia kuin Bossuet, jopa Bourdaloue, koomillisia ja traagillisia runoilijoita, jumaluusoppineita, joiden tapojen puhtaus on yhtä suuri kuin heidän oppinsa luotettava, arvossa pidettyjä espanjalaisten novellien tekijöitä, mittausoppineita ja ajattelijoita, jotka kuten Descartes kykenevät maailmankaikkeuden laskemaan ja punnitsemaan. Ihailen heitä, nautin heidän pienimmästäkin sanastaan. Mutta kukaan heistä ei mielestäni vedä nerokkuudessa vertoja kunnon mestarilleni, jonka niin onnettomasti kadotin Lyonin tiellä. Kenessäkään heistä minä en tapaa tuota ajatuksen kuvailematonta hienostusta, tuota lempeää ylevyyttä, tuota sielun hämmästyttävää runsautta, aina avointa ja virtailevaa, kuin niiden purojen marmoriset uurnat, joita nähdään puutarhoissa. Kenessäkään heistä minä en löydä tuota tiedon ja siveyden tyhjentymätöntä lähdettä, jossa minulla oli onni virvoittaa nuoruuttani. Kenessäkään heistä minä en näe sen sulon, sen viisauden ja sen ajatusvoiman varjoakaan, jotka loistivat hra Jérôme Coignardin olennosta. Pidän häntä rakastettavimpana nerona, mikä milloinkaan on maan päällä kukoistanut.