Part 17

-- Hevosseppä.

-- Täällä ei ole hevosseppää.

-- Satulaseppä.

-- Ei ole satulaseppää.

Me katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat taivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi savu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden utujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen postihaahden vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun linnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.

-- Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.

-- Ainakin pari peninkulmaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan pudonnut postikuski, ja neljän peninkulman päässä Mâconista.

Ja hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:

-- Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.

-- Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.

Hevoset seisoivat ryhmässä ja purra hutaisivat aina toistensa kaulaa. Me lähestyimme vaunuja, jotka kyhöttivät murheellisesti kyljellään.

Pieni postikuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:

-- Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella, joka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain hiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun hattuni on tuon kaiken alla.

-- Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.

-- Teidän jalosukuisuutenne ei kenties tiedä, että se oli aivan uusi, sanoi pieni postikuski.

-- Ja ikkunat ovat särkyneet! huokasi Jahel, joka istui tien reunalla kapsäkkinsä päällä.

-- Jospa vain olisi kysymys ikkunoista, virkahti kunnon mestarini, voisi olla vailla niitä laskemalla alas uutimet. Mutta pullojen on täytynyt käydä samoin kuin ikkunain. Myöskin olen huolissani Boëtiuksesta, jonka eräiden muiden etevien teosten kera olin kätkenyt patjojen alle.

-- Ei merkitse mitään, sanoi hra d'Anquetil. -- Minulla on kortit liivintaskussa. Mutta emmekö me syö illallista?

-- Ajattelin juuri sitä, sanoi apotti. -- Jumala ei ole antanut turhaan ihmisten hyödyksi ja iloksi eläimiä, jotka maassa, ilmassa ja vedessä asuvat. Olen sangen taitava onkimies. Kalojen peijaaminen sopii erikoisesti mieteperäiselle luonteelleni, ja Orne-joki on nähnyt usein minut kavala vapa kädessäni ja tuumien iäisiä totuuksia. Älkää olko ollenkaan levottomia illallisestanne. Jos neiti Jahel tahtoo olla niin hyvä ja antaa minulle jonkin pukuaan kannattavista nuppineuloista, olen pian tekevä siitä ongen, jolla kalastan virralla. Olen kyllin itserakas uskoakseni, että ennen yön tuloa voin tuoda teille pari kolme seipikalaa, jotka me paistamme risuvalkealla.

-- Huomaan, sanoi Jahel, joutuneemme villien asemaan. Mutta minä en voi antaa teille neulaa, ilman että te, apotti, annatte jotakin minulle sen korvaukseksi. Muuten voisi meidän ystävyytemme vahingoittua. Ja sitä en tahdo.

-- Siispä teen hyvän vaihtokaupan, sanoi kunnon mestarini. -- Maksan teidän neulanne suudelmalla, neiti.

Hän otti neulan ja painoi samassa huulensa Jahelin poskelle erinomaisen kohteliaasti, sirosti ja sopivasti.

Paljon aikaa hukattuamme me valitsimme järkevimmän mahdollisuuden. Lähetimme yhdellä hevosella pitkän postikuskin, joka ei sylkenyt enää verta, Tournus'n kaupunkiin hakemaan kärryjä. Hänen toverinsa asia oli sillä aikaa tehdä tuli johonkin tyyneen paikkaan, sillä ilma alkoi käydä viileäksi ja tuuliseksi.

Noin sata askelta siitä, missä tapaturma oli kohdannut meitä, me havaitsimme kalkkikivivuoren, jonka juurta monet uomat halkoilivat. Päätimme odottaa ja lämmitellä jossakin niistä, sillä aikaa kuin airuena lähetetty postikuski palajaisi Tournus'sta. Toinen postikuski sitoi kolme meille jäänyttä hevosta, joista yksi nilkku, puunrunkoon luolamme läheisyyteen. Apotti, joka onnellisesti oli saanut valmiiksi täydelliset onkivehkeet neulan, korkin, langan ja piilipuunoksan avulla, lähti kalastamaan, yhtä paljon filosofisten ja mieteperäisten taipumustensa vuoksi kuin luvallisessa tarkoituksessa hankkia meille kalaa. Hra d'Anquetil jäi Jahelin ja minun kerallani luolaan, esitti, että pelaisimme kolmen miehen _hombrea_, joka hänen sanojensa mukaan oli espanjalainen peli ja siis sopi niin seikkaileville henkilöille kuin me tällä hetkellä. Ja tosi on, että meidän pieni seuramme tässä tilassaan, yön hämyssä, aution tien varrella, näytti kyllin arvokkaalta johonkin don Quigeot'n tai don Quichotten kuvaukseen, joilla palkkapiiat itseään huvittelevat. Me pelasimme siis hombre-peliä. Se on peli, joka vaatii vakavuutta. Tein paljon virheitä siinä, ja kärsimätön peliveikkoni alkoi jo suuttua, kun kunnon mestarini jalo ja hymyilevä hahmo ilmestyi tulen valoon. Hra apotti Coignard kääri auki nenäliinansa, otti siitä neljä, viisi pientä kalaa ja aukaisi ne veitsellään, jonka varteen autuas kuningas oli kuvattu roomalaisen keisarin puvussa, voittopylvään päällä seisovana. Niiden perkaus sujui häneltä niin helposti kuin hän olisi ikänsä elänyt vain hallien kalamuijien parissa, siinä määrin taitava oli tuo erinomainen mies pienimmässä kuten suurimmissakin yrityksissään. Ja hän virkahti asettaessaan pikku kalojaan hiillokselle:

-- Voin kertoa teille, että kävellessäni pitkin rantaa virran suunnan mukaan ja sopivaa kalapaikkaa etsiessäni huomasin nuo Ilmestyskirjan aikuiset kaleesit, jotka ovat neiti Jahelin kauhu. Ne olivat pysähtyneet jonkun matkan päähän meidän vaunujemme taa. Teidän on täytynyt nähdä niiden kulkevan tästä ohi, sillä aikaa kuin minä kalastin virralla, ja se on varmaan ollut omiaan neidin sydäntä suuresti keventämään.

-- Me emme ole nähneet niiden kulkevan ohitse, sanoi Jahel.

-- Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, tuo matkue ei ole lähtenyt liikkeelle ennen yön pimenemistä. Mutta teidän on täytynyt ainakin kuulla se.

-- Me emme ole kuulleet mitään, sanoi Jahel.

-- Tämä yö, sanoi apotti, näkyy olevan sekä sokea että kuuro. Sillä ei ole uskottavaa, että nuo kaleesit, joista ei ole pyörä rikkunut ja joiden hevoset eivät onnu, olisivat jääneet tielle seisomaan. Mitä ne siellä tekisivät?

-- Niin, mitä ne siellä tekisivät? toisti Jahel.

-- Tämä illallinen, lausui kunnon mestarini, muistuttaa yksinkertaisuudessaan noita raamatun aterioita, jolloin hurskas matkamies jakoi joenrannalla Tigris-virran kalat enkelin kanssa. Mutta meiltä puuttuu leipää, suolaa ja viiniä. Menen katsomaan, onko vaunuissamme jotakin jäljellä myötäotetuista ruokatavaroista, ja eikö yhtään pulloa olisi sattumalta säilynyt eheänä. Sillä on tilaisuuksia, joissa lasi kestää, vaikka teräs särkyy. Poikani Paistinkääntäjä, ole hyvä ja anna minulle tulineuvosi. Ja te, neiti, saatte sillä aikaa käännellä kaloja. Tulen heti takaisin.

Hän lähti. Hänen hiukan raskaat askeleensa haihtuivat vähitellen tielle emmekä me tuokion kuluttua enää kuulleet mitään.

-- Tämä yö, sanoi hra d'Anquetil, muistuttaa minulle yötä, jonka vietin ennen Parman taistelua. Sillä teille ei liene tuntematonta, että olen palvellut Villars'in johdolla ja ottanut osaa kruununperimyssotaan. Olin eräässä vakoilijaparvessa. Me emme nähneet mitään. Se oli juuri sotataidon erikoisia temppuja. Lähetetään vihollista tiedustelemaan ihmisiä, jotka palaavat ilman että ovat saaneet tietää mitään. Mutta taistelun jälkeen laitetaan siitä sievät raportit, ja juuri niissä esiintyy sotataktiikka kaikessa loistossaan. Minut lähetettiin siis kello 9 illalla vakoilemaan kahdentoista miehen kanssa...

Ja hän kertoi meille kruununperimyssodasta ja lemmensuhteistaan Italiassa. Hänen kertomuksensa kesti hyvän neljännestunnin, jonka jälkeen hän huudahti:

-- Tuo apotti-hirtehinen ei palaja! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä kaiken viinin, mikä meille oli jäänyt vaununlaatikkoon.

Ajattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon mestariani, ja nousin lähteäkseni häntä auttamaan. Kuu ei paistanut sinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa pimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet tunkeutua.

Kuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja valonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei tuntunut lähteneen ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin ennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä kuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys lamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme häämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon mestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen kasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:

-- Mikä teidän on? Miksi huusitte?...

-- Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivan uudella äänellä. -- En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä, Paistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä. Hän löi minua nyrkillään.

-- Nouskaa, sanoin, nouskaa ylös, kunnon mestarini.

Hän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan. Koetin kohottaa häntä ylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.

-- Te vuodatte verta?

-- Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin, että se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen, etten enää toivu siitä.

-- Kuka löi teitä, kunnon mestarini?

-- Se oli juutalainen. En nähnyt häntä, mutta tiedän, että se oli hän. Kuinka voin tietää, että se oli hän, vaikka en nähnyt häntä? Niin, kuinka voin? Sepä kummallista! Se on uskomatonta, eikö totta, Paistinkääntäjä? Minulla on suussani kalman maku, jota ei voi sanoin määritellä... Hyvä Jumala, täytyi niin tapahtua! Mutta miksi juuri nyt? Siinä salaperäisyys! _Adjutorium nostrum in nomine Domini... Domine, exaudi orationem meam_...

Hän rukoili jonkun aikaa matalalla äänellä ja lausui sitten:

-- Poikani Paistinkääntäjä, ota haltuusi ne kaksi pulloa, jotka ovat tässä vierelläni. Minä en jaksa enää. Paistinkääntäjä, missä luulet haavan olevan? Selästä tekee minulle enimmän kipeätä ja minusta tuntuu, kuin elämäni juoksisi kuiviin pitkin pohkeitani. Henkeni haihtuu minusta.

Näin kuiskien hän pyörtyi syliini. Koetin kantaa häntä, mutta voimani pettivät ja minun täytyi päästää hänet tielle pitkälleen. Löysin haavan hänen avoimen paitansa alta. Se oli rinnassa, se oli aivan pieni ja vain vähäisen verta pisaroiva. Revin kalvostimeni rievuiksi ja asetin ne haavan päälle. Kutsuin huutamalla muita apuun. Pian luulin kuulevani jonkun tulevan auttamaan minua Tournus'sta päin ja huomasin, että se oli hra d'Astarac. Niin odottamaton kuin tämä kohtaus olikin, se ei minua edes hämmästyttänyt, niin suuri oli tuskani, sillä olihan sylissäni parhain mestareista kuolemaisillaan.

-- Mitä tämä on, poikani? kysyi alkemisti.

-- Tulkaa ja auttakaa minua, jalo herra, vastasin minä. -- Apotti Coignard kuolee. Mosaïde on murhannut hänet.

-- Totta on, lausui hra d'Astarac, että Mosaïde on saapunut tänne vanhoissa kaleesikärryissä, ajaen takaa sisarentytärtään, ja että minä olen seurannut häntä, kehoittaakseni teitä, poikani, palajamaan toimeenne minun kattoni alle. Eilisestä saakka me seurasimme sangen läheltä teidän vaunujanne ja näimme, miten ne äkkiä kaatuivat pyöränvakoon. Samalla hetkellä Mosaïde astui alas kärryistämme, enkä ole sen koommin nähnyt häntä, joko hän sitten lie jossakin kävelyretkellä tai pikemmin lie tekeytynyt näkymättömäksi, kuten hänellä on kyky ja mahti. On mahdollista, että hän jo on näyttäytynyt sisarentyttärelleen tätä kirotakseen: sillä se oli hänen tarkoituksensa. Mutta hän ei ole murhannut apotti Coignardia. Keijut, poikani, ovat tappaneet teidän mestarinne rangaistakseen häntä siitä, että hän on ilmaissut heidän salaisuutensa. Ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä.

-- Ah, jalo herra! huudahdin minä, samantekevä, ovatko sen tehneet keijut vai juutalainen. Täytyy auttaa häntä!

-- Poikani, se ei ole suinkaan samantekevää, päinvastoin, väitti hra d'Astarac. -- Sillä jos ihmiskäsi olisi häntä satuttanut, olisi minulle helppo parantaa hänet salatieteellisellä leikkauksella, mutta kerran keijujen vihoihin jouduttuaan hän ei mitenkään voi päästä heidän vääjäämättömän kostonsa alta.

Hänen näin puhuessaan lähestyivät meitä hra d'Anquetil ja Jahel, jotka olivat kuulleet avunhuutoni, ynnä lyhtyä kantava postikuski.

-- Kuinka? kysyi Jahel. -- Hra Coignard voi pahoin?

Hän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi hänen hengittää hajusuolaa.

-- Neiti, sanoin minä, te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen kuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on tappanut hänet.

Hän nosti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset kasvonsa ja sanoi:

-- Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö aiheuttamatta onnettomuuksia?

-- Ah, vastasin minä, on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me olemme kadottaneet miesten parhaan.

Samassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista näkyi vain valkuainen, pyysi Boëtius-kirjaansa ja vaipui jälleen tainnoksiin.

Postikuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in kylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.

-- Menen hakemaan, hän sanoi, siivointa kolmesta jäljelläolevasta hevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja kuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen laitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen, joka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella, neljä postitaivalta tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun morsiameni asuu. Hänkin poikapoloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti valkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki. Ja apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä hajusuolallaan. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin tulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään, kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama... Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.

-- Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. -- Olen nähnyt Italiassa kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta suvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa, esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.

-- Ah, hyvä herra, vastasin minä, pitäkää esittelyä jo tapahtuneena. Minä en voi nyt muuta ajatella kuin kunnon mestarini auttamista.

-- Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.

Hän lähestyi hra d'Astaracia ja sanoi:

-- Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan teille siitä hyvitystä.

-- Herra, vastasi hra d'Astarac, minulla ei, kiitos luojan, ole suhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.

Postikuski palasi samalla hevosta taluttaen. Kunnon mestarini oli hiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla ylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet. Sitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen, hra d'Anquetil toiselta. Postikuski talutti hevosta ohjaksista ja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi kärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin kuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata viinitarhan polkua, kadotti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen liike huojutteli, viimeisetkin jäljelläolevat voimansa ja pyörtyi uudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja kantaa käsin häntä. Postikuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä kannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä kertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin maa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden kaartamalle polulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalta kädeltämme Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme maahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan. Sitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.

Ruusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti loisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu, jonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat laulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.

Jahel juoksi meidän edeltämme ja koputti oviin, kysyen vuodetta ja välskäriä. Viininkorjaajat menivät työhönsä, vasut käsissään ja selässään. Eräs heistä sanoi Jahdille, että Gaulard, joka asui torin varrella, piti tallia ja majataloa.

-- Välskäri Coquebert taas, hän lisäsi, asuu talossa, jonka katukilpenä on parturin saippuakuppi. Hän näkyy juuri astuvan ulos ovestaan mennäkseen viinitarhalleen.

Coquebert oli pieni, erittäin kohtelias mies. Hän sanoi, että hän aivan äskettäin oli naittanut tyttärensä, ja että hänellä senvuoksi oli talossaan tyhjä vuode haavoitettua varten.

Hänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässään ja sen päällä huopahattu, levitti hänen käskystään liinat tuon matalan kamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin ja saamaan levolle hänet. Sitten hän meni pappia noutamaan.

Sillä aikaa hra Coquebert tutki haavaa.

-- Kuten näette, sanoin minä hänelle, se on pieni ja siitä vuotaa vain vähän verta.

-- Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, eikä lainkaan miellytä minua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja vuotaisi paljon verta.

-- Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, että teillä ei ole niinkään huono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi. Pahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin mitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja se paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä haavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä miestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä pikemmin peräruiskun käyttäjältä?

-- Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. Mutta minä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon tutkia tämän.

-- Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.

-- Kärsivällisyyttä! sanoi hän. -- Täytyy ensin pestä se, ja minä odotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.

Kunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja sangen kovalla äänellä:

-- Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä on ollut pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.

-- Mitä sanotte, kunnon mestarini?

-- Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. -- Tulkitsen tunteita, jotka ovat tilani mukaisia.

-- Vesi on lämmintä, sanoi parturi. -- Pitäkää tätä maljaa vuoteen vieressä. Tahdon pestä haavan.

Sillä aikaa kuin hän siveli kunnon mestarini rintaa kuumassa vedessä kastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva Coquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessään.

-- Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. -- Olin menossa viinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen Kristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta, jättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri kuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin Jumalan tahto täytettävä.

Sitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:

-- Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä aituukseeni? Valkoviini voi odottaa, ei ole paha, jos se hiukan mätäneekin, ja pikkuinen sade tekisi sen vain runsaammaksi ja paremmaksi. Mutta punaviini on heti korjattava.

-- Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. -- Minulla on tarhassani viinirypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet auringolta vain pilaantuakseen sateessa.

-- Ah, sanoi kirkkoherra, kosteus ja kuivuus ovat kaksi viinin vihollista.

-- Juuri niin, sanoi parturi. -- Mutta nyt minun on tutkittava vamma.

Näin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.

-- Oh! Pyöveli! huusi potilas.

-- Muistakaa, sanoi kirkkoherra, että meidän Vapahtajamme antoi anteeksi pyöveleilleen.

-- He eivät olleet partureita, sanoi apotti.

-- Se on ilkeä sana, virkahti kirkkoherra.

-- Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon mestarini. -- Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut toisen kerran minut. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.

-- Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra.

-- Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, olla siitä välittämättä. Ei pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain hourivat.

-- Coquebert, sanoi kirkkoherra, tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy ymmärtää sairaita, silloin kun he syntinsä tunnustavat, sillä moni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko elämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin hänelle.

-- Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.

-- Hyvä kirkkoherra, lausuin minä puolestani. -- Hra apotti Coignard, minun kunnon mestarini, ei houri ollenkaan. On liiankin totta, että hänet on tappanut eräs juutalainen, nimeltä Mosaïde.

-- Siinä tapauksessa, vastasi kirkkoherra, tulee hänen siinä nähdä Jumalan erikoinen laupeus, joka on sallinut hänen saada perikatonsa niiden myöhäisen sukulaisen kädestä, jotka hänen poikansa ristiinnaulitsivat. Tapa, millä kaitselmus tässä maailmassa ilmoittaikse, on aina ihmeteltävä. Herra Coquebert, voinko mennä viinitarhalleni?

-- Te voitte mennä sinne, kirkkoherra, sanoi parturi. -- Haava ei tosin näytä hyvältä, mutta se ei ole myöskään niitä, jotka heti vievät hengen. Tämäntapaiset haavat, kirkkoherra, leikkivät potilaan kanssa kuin kissa hiiren kanssa ja sen leikkiessä voi voittaa aikaa.

-- Sepä hyvä, sanoi kirkkoherra. -- Kiittäkäämme Jumalaa, poikani, että hän antaa teille elinaikaa. Mutta elämä on epävarma ja ohimenevä. Tulee olla aina valmis se jättämään.

Kunnon mestarini vastasi vakavasti:

-- Olla maan päällä kuin ei olisikaan täällä, omata kuin ei omaisikaan, sillä tämän maailman muoto on haihtuvainen.

Kirkkoherra otti vasunsa ja saksensa ja virkkoi:

-- Vielä enemmän kuin puvustanne ja silkkinauhastanne, jotka näin tällä jakkaralla, tunnen teidän sanoistanne, poikani, että olette kirkon mies ja vietätte hurskasta elämää. Oletteko saanut pyhän vihkimyksen?

-- Hän on pappi, sanoin minä, hän on jumaluusopin tohtori ja kaunopuheisuuden professori.

-- Mistä hiippakunnasta? kysyi kirkkoherra.

-- Séez'n hiippakunnasta Normandiasta, joka on Rouenin arkkipiispan alainen.

-- Kuuluisa hengellinen piirikunta, sanoi kirkkoherra, mutta paljon nuorempi ja vähemmän mainehikas kuin Reimsin hiippakunta, jossa minä olen pappina.

Ja hän meni. Hra Jérôme Coignard vietti päivänsä levollisesti. Jahel tahtoi valvoa yön sairaan luona. Jätin kello yhdentoista korvissa hra Coquebertin talon ja lähdin hakemaan tyyssijaa itselleni hra Gaulardin ravintolasta. Torilla kohtasin hra d'Astaracin, jonka varjo kuutamossa ulottui melkein sen laidasta toiseen. Hän laski kätensä olalleni, kuten hänen tapansa oli, ja lausui minulle ainaisella juhlallisuudellaan:

-- On aika, poikani, että vahvistan sydäntänne. Vain sitä varten olen seurannut Mosaïdea. Näen, että peikot teitä hirveästi ahdistavat. Nuo pienet maan henget ovat käyneet kimppuunne, pettäneet teitä kaikenkaltaisilla harhakuvilla, vietelleet tuhansilla valheilla ja saaneet teidät vihdoin taloni jättämään.

-- Ah, jalo herra, vastasin minä, tosi on, että olen jättänyt talonne ilmeisellä kiittämättömyydellä, jota pyydän teiltä anteeksi. Mutta minua ahdistivat poliisit eivätkä peikot. Ja kunnon mestarini on murhattu. Se ei ole harhakuva.