Part 16

-- Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, nähkää nämä muurit, nuo tornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä. Se on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän sopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelymme esineenä, joka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se sitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen tutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on Montbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan vertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät siinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita, vilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he eivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samalla kurjasta ja kunnianarvoisasta Aadamista, joka on kaikkien meidän alhaisimpienkin vaistojemme pyhä alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen kohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai jatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan täytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille onnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä nuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen sukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että ihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa muille sitä. Nälkä on ihmiskunnan akseli. Saattaisin sanoa muuten, vaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten elämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja juuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo inhoittavat olennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa tai syleillä toisiaan raivoisasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina, jotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen hekkuman. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan mielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa toisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon heidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia, joka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä ja jonka ydin on, että vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan. Sillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme kiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä suloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä pääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen luontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren pukemanakin varoo tarkoin ruumiillisia etujaan verhoamasta, ellei hän samalla voi niitä erinäisillä taidekeinoilla liiaksikin huomauttaa. Ja neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi epätoivoon, jos taide hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon, ettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät hänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä Aadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina ja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin kerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät järjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle luonteelleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen edulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut turvallisuutensa tuolla hinnalla ostamaan. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa järkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan hassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut koko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka pitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu ja teilauspyörä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takeita. Mutta varmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa, emmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät niin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden välttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo suhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön seuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on lakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä itsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne johtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei ainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat ja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä, hänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat epäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on, että puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta, ottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää monimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä kirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan halveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on jumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana tulee olla usko Jumalaan. Eräs pappi, kuuluisa osallisuudestaan vuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän tahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän raamatun opetusten kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä, on siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi nimittäin, kylläkin alhaisessa ajatusjuoksussaan, Tuomarien kirjan ja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että Jumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan mukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä. Kaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen arvovaltaansa, ei ole enää Josuan, Saulin ja Davidin kaupunki, vaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei käsityöläisen eikä porton ole enää tarvis farisealaista kumartaa. Oh, hyvät herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon kauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin vaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä kaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Orfeus perusti luuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen opetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään keisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina ruhtinaina!

Sillä aikaa kuin me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon mestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko kerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen heiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan, levittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät meille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden muutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti heille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.

-- On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.

-- Tuo sääli, sanoi hra Coignard, sopii teille, hyvä neiti, kuin korukalu. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen sitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei ole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen, hämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita viheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomainen käsitys siitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni noiden inhoittavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa, joihin se sitäpaitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden onnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin on kerran teidän oma lihanne mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän silmissänne profeettoina, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon osa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte, neiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen ja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin kuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat köyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo kaulapaiseinen nainen juuri noukkasi tomusta ja jota hän nyt ilosta hulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalliimpi kuin helminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle. Jos me ymmärtäisimme oikein hengellisiä ja todellisia etujamme, meidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii teitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on heidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä sydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat aartehistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin tarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.

Näin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.

Noin kolmen peninkulman päässä Montbardista meni poikki eräs meidän vetohihnoistamme, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka oli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan. Kunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen levähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen ystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa kuin tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa nosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut luvallista, veti Jahel sangen mielenkuohuisena minut syrjään ja kysyi, enkö nähnyt eräitä ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän taaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin todellakin jonkinlaiset goottilaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli varsin naurettava ja eriskummallinen.

-- Tuo rottelo, lisäsi Jahel, on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin. Se seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvoja, jotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö se ole korkealla ja kapealla kuomulla varustettu? Se muistuttaa vaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Parisiin tapettuaan portugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytettiin eräässä Hiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne herättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä vihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä hän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän sulki minut kammiooni purkaen suustaan peloittavia manauksia hra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin mielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä ikkunanpielessä riippuvat lakanani, joiden avulla minun onnistui pujahtaa tieheni teitä tavatakseni ja paetakseni teidän kerallanne.

-- Hra d'Anquetilin keralla, te tahdoitte sanoa, Jahel.

-- Kuinka pikkumainen te olette! Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä? Mutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella sangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.

-- Olkaa vakuutettu, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon bourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.

-- Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. -- Minua peloittaa.

-- Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä raihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala ja heprealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.

-- Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. -- Hän ajattelee vain minua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa. Hän rakastaa tavalla...

-- Tavalla?

-- Kaikilla tavoilla... Lyhyesti, hän rakastaa minua.

-- Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon Mosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä, joka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko totuus, Jahel!

-- Oh, te sanotte sen paremmin kuin minä, Jacques!

-- Olen aivan typertynyt. Hänen iällään? Olisiko se mahdollista?

-- Ystäväni, teidän ihonne on valkoinen ja teidän sielunne senmukainen. Kaikki kummastuttaa teitä. Tuo viattomuus on juuri teidän miellyttävin puolenne. Te olette hyvin helposti petettävissä. Teille on uskotettu, että Mosaïde on sadankolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaikka hän ei ole paljon yli kuudenkymmenen, ja että hän on elänyt suuressa pyramidissa, vaikka hän todellisuuden mukaan on pitänyt pankkia Lissabonissa. Ja riippuu kokonaan minusta, etten käynyt teidän silmissänne salamanterista.

-- Kuinka, Jahel, puhutteko totta? Teidän enonne...

-- Kyllä, se on hänen mustasukkaisuutensa salaisuus. Hän luulee, että apotti Coignard on hänen kilpailijansa. Tämä herätti jo ensi hetkestä hänen vaistomaista vastenmielisyyttään. Asia paheni vielä, kun hän oli salavihkaa kuullut eräitä sanoja siitä keskustelusta, mikä minulla oli tuon kunnon apotin kanssa orjantappurapensaan takana. Siitä saakka hän vihaa silmittömästi apottia ja pitää häntä minun pakoni ja ryöstöni alkusyynä. Sillä, ystäväni, minut on ryöstetty todellakin, ja se seikka lienee omiaan kohottamaan minua johonkin arvoon teidän silmissänne. Oh, olen ollut sangen kiittämätön jättäessäni niin hyvän enon! Mutta minä en voinut kestää enää orjuutta, jossa hän piti minua. Ja sitten minulla oli palava halu tulla rikkaaksi, ja eikö totta, on sangen luonnollista toivoa suurta omaisuutta, kun on nuori ja soma. Meillä ei ole kuin yksi elämä ja se on lyhyt. Minulle ei ole opetettu mitään kauniita valheita sielun kuolemattomuudesta.

-- Ah, Jahel, huudahdin lemmen kiihkossa, jota minussa herätti itse hänen kovuutensa, -- ah, minulta ei puuttunut mitään teidän vierellänne Hietakuoppain linnassa. Mitä voi teiltä puuttua siellä ollaksenne onnellinen?

Hän teki merkin, että hra d'Anquetil katsoi meihin. Vetohihna oli korjattu ja vaunut vierivät jälleen viinirinteiden lomitse.

Me pysähdyimme Nuits'hin illastamaan ja nukkumaan. Kunnon mestarini joi puolen tusinaa pulloa maalaisviiniä, joka ihmeellisesti kannusti hänen kaunopuheisuuttaan. Hra d'Anquetil piti hänelle puoliaan lasi kädessä. Mutta kilpailemaan hänen kanssaan keskustelussa oli tuo aatelismies aivan kykenemätön.

Ruoka oli ollut hyvää, yösija oli huono. Hra apotti Coignard makasi alakerran kamarissa, portaiden alla, höyhenvuoteessa, jonka hän sai jakaa majatalon isännän ja emännän kanssa ja jossa he kaikki kolme olivat tukehtua. Hra d'Anquetil ja Jahel valitsivat yläkerran kamarin, jonka orsilla riippui läskikimpaleita ja sipuleja. Minä kiipesin tikapuita myöten ullakolle ja heittäysin olkien päälle pitkäkseni. Nukuttuani jo parhaan uneni pilkisti kuun säde katon raosta silmäripsieni väliin ja avasi ne juuri samalla hetkellä kuin Jahel yömyssy päässään tuli portaita ylös. Huudahdin hämmästyksestä, jonka hän vaiensi viemällä sormen suulleen.

-- Sht! hän sanoi. -- Maurice on juovuksissa kuin markiisi tai kaupunginlähetti. Hän nukkuu Noakin unta tuolla alhaalla.

-- Kuka on Maurice? kysyin hieroen silmiäni.

-- Hän, Anquetil. Kuka muu se olisi?

-- Ei kukaan. Mutta en tietänyt, että hänen nimensä oli Maurice.

-- En ole sitä kauan tietänyt itsekään. Mutta se ei merkitse mitään.

-- Te olette oikeassa, Jahel, se ei merkitse mitään.

Hän oli paitasillaan, ja kuutamo siivilöityi kuin maito hänen paljaille harteilleen. Hän vierähti kupeelleni mainiten minua mitä hellimmillä ja maanitellen mitä kauhistavimman karkeilla nimityksillä, jotka suloisena kuiskeena liukuivat hänen huultensa yli. Sitten hän vaikeni ja alkoi antaa minulle noita suudelmia, joita ainoastaan hän voi antaa ja joiden rinnalla kaikkien muiden naisten syleilyt tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.

Hiljaisuus ja rajoitettu aika lisäsivät hermojeni raivoisaa jännitystä. Hämmästys, ilo kostaa kilpailijalleni ja ehkä myöskin sairaalloinen mustasukkaisuus kiihoittivat halujani. Hänen lihansa kiinteä kimmoisuus ja hänen liikkeittensä notkea hurjuus, johon hän kietoi minut, pyysivät, lupasivat ja ansaitsivat mitä tulisimpia hyväilyjä. Me tunsimme tuona yönä liekkuman kuiluja, jotka olivat lähellä tuskaa.

Kun aamulla astuin alas majatalon pihalle, kohtasin siellä hra d'Anquetilin, joka näytti minusta nyt, koska petin häntä, vähemmän vastenmieliseltä. Hän puolestaan näytti ystävällisemmältä minua kohtaan kuin hän oli ollut koko matkalla. Hän puhutteli minua tuttavallisesti, myötätuntoisesti, luottamuksella, ja soimasi minua vain siitä, etten ollut kyllin kohtelias ja huomaavainen Jahelia kohtaan enkä osoittanut tälle sitä ritarillista käytöstä, joka kunnian miehellä tulee olla naista kohtaan.

-- Jahel valittaa teidän töykeyttänne, lisäsi hän. -- Pitäkää varanne, rakas Paistinkääntäjä! Minä suuttuisin, jos syntyisi eripuraisuutta hänen ja teidän välillänne. Hän on kaunis tyttö ja rakastaa rajattomasti minua.

Vaunumme olivat tunnin vierineet, kun Jahel vilkaistuaan ulos uudinten takaa sanoi minulle:

-- Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden kahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.

Vastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut nähdä mitään.

Hän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän ne kyllä erottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat ihmiskasvoja.

-- Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.

-- Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.

Hän kysyi minulta vuorostaan, mitä järjetöntä aihetta minulla oli niin typerästi nauraa, ja sanoi:

-- Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä ajavat takaa meitä, ja he ovat naamioituja.

Ilmoitin hra d'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa meitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään rauhaan hänet.

-- Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän huudahti, minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin tekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka pelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani minulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te heittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte salaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea tiellä teidän tuosta kiihtymättä?

Jahel lausui minulle matalalla äänellä:

-- Ennustan, Jacques, että noista kärryistä on meille koituva onnettomuus. Minulla on aavistus siitä eivätkä aavistukseni ole koskaan pettäneet.

-- Tahdotteko uskottaa minulle, että teillä on ennustuksen lahja?

Hän vastasi vakavasti:

-- Minulla on se lahja.

-- Kuinka, te olette profeetta! huudahdin hymyillen. -- Sepä harvinaista!

-- Te laskette leikkiä, hän sanoi, ja te epäilette, koska te ette ole koskaan nähnyt naisprofeettaa näin läheltä. Minkälaisia heidän tulisi olla teidän mielestänne?

-- Olen luullut, että heidän tulisi olla neitseitä.

-- Se ei ole välttämätöntä, hän vastasi vakaumuksella.

Vihamieliset kaleesikärryt olivat hävinneet tien mutkan taa. Mutta Jahelin levottomuus oli tarttunut myös hra d'Anquetiliin, vaikka hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ja hän käski postikuskeja laskemaan täyttä laukkaa, luvaten maksaa heille hyvät juomarahat.

Ylenpalttisessa huolenpidossaan hän ojensi kummallekin heistä yhden niistä viinipulloista, jotka apotti oli varannut vaunujen pohjalle.

Kuskit välittivät hevosiin osan viinin antamasta vilkkaudestaan.

-- Voit olla vakuutettu, Jahel, hän sanoi, että tällä vauhdilla mennen nuo Ilmestyskirjan hevosten kiskomat muinaiskärryt eivät ikinä saavuta meitä.

-- Me vilistämme kuin kissat palavien hiilten päällä, sanoi apotti.

-- Niin kauan kuin tätä kestää, sanoi Jahel.

Me näimme oikealla kädellämme viinitarhojen vuorenrinteillään vilahtelevan ohitsemme. Vasemmalla vieri hiljainen Saône. Kuin myrsky sivuutimme me Tournus'n sillan. Kaupunki kohosi joen tuolla puolen olevalla kukkulalla, jonka huippua erään upean, linnantapaisen luostarin muurit seppelöivät.

-- Tuo tuolla, sanoi apotti, on yksi noita lukemattomia benediktiläisluostareita, joilla gallialaisen kirkon mantteli on kuin jalokivillä kirjaeltu. Jos olisi ollut Jumalalle otollista, että kohtaloni olisi muodostunut luonteeni mukaiseksi, olisin minäkin jossakin noista taloista viettänyt syrjäistä, iloista ja lempeää elämää. Ei ole toista munkkikuntaa, jota opin tai tapojen puhtauden puolesta kunnioittaisin niin suuresti kuin benediktiläistä. Heidän kirjastonsa ovat erinomaiset. Miekkonen se mies, joka kantaa heidän pukuaan ja noudattaa heidän pyhiä sääntöjään! Johtuneeko sitten ruumiillisen epämukavuuden tunteestani näissä huojuvissa vaunuissa, jotka varmaan piankin tulevat kaatumaan johonkin tätä tietä vakoavien pyörän-urien kuiluun, tai johtuneeko ennemmin myöhäisestä iästäni, joka on levon ja vakavien ajatusten ikä, mutta tosi on, että ikävöin palavammin kuin milloinkaan istahtaa jonkin arvokkaan kirjaston pöydän ääreen, mihin monilukuisten ja valikoitujen teosten äänetön seura on kokoontunut. Sen keskustelu on minulle mieluisampi kuin ihmislasten, ja rakkain toivoni on hengen työssä odottaa hetkeä, jolloin Jumalan tahto on minut pois kutsuva tästä maailmasta. Kirjoittaisin historiallisia teoksia, erittäinkin Rooman tasavallan rappeutumisen aikakaudelta. Sillä se on täynnä suuria tekoja ja opetuksia. Jakaisin uutteruuteni Ciceron, Pyhän Johannes Krysostomuksen ja Boëtiuksen kesken, ja vaatimaton, hedelmällinen elämäni olisi kaunis kuin Tarentin vanhuksen yrttitarha. Olen koetellut useita elämäntapoja ja katson parhaaksi niistä tieteelle antautuen kantaa rauhallisesti osansa ihmiskunnan yleisestä raadollisuudesta ynnä pitentää päiviensä lyhyyttä menneitä vuosisatoja ja valtakuntia katsastelemalla. Mutta se vaatii katkeamatonta järjestelmällisyyttä. Juuri sitä on enimmän puuttunut minun elämältäni. Jos onnistua, kuten toivon, pääsemään nykyisestä pulastani, olen koettava etsiä varman ja kunniallisen tyyssijan itselleni jossakin oppineessa luostarissa, jossa sivistystä pidetään arvossa ja kartutetaan. Näen itseni siellä jo nauttimassa tieteen mainehikasta lepoa. Jos voisin saada sen palveluksen niiltä ystävällisiltä keijuilta, joista tuo vanha hupsu d'Astarac puhuu ja jotka kuuluvat ilmestyvän, kun heitä manataan esiin kabbalistisella sanalla _Agla_...

Samassa tuokiossa kuin kunnon mestarini lausui sen sanan, tuntui tuima sysäys ja me syöksyimme kaikki neljä satavien lasipalasten sekaan, niin mullinmallin, että tunsin äkkiä sokaistuvani ja tukehtuvani Jahelin hameiden alle, hra Coignardin valittaessa sammuvalla äänellä, että hra d'Anquetilin miekka oli katkaissut hänen viimeiset hampaansa, ja Jahelin kaiuttaessa kimeillä huudoillaan kaikkia Burgundin laaksomaita. Sillä aikaa hra d'Anquetil vannoi kaartinupseerin tavallaan hirtättävänsä kaikki postikuskit. Päästyäni irti, hän oli jo hypännyt ulos rikki menneestä vaununikkunasta. Seurasin häntä samaa tietä kunnon mestarini kanssa, jonka jälkeen me kaikki kolme vedimme Jahelin kumotun kuomun alta. Hän ei ollut ollenkaan satuttanut itseään ja hänen ensimmäinen huolensa oli korjata tukkalaitostaan.

-- Taivaalle kiitos! sanoi kunnon mestarini, pääsin yhdellä hampaalla, joka ei sekään ollut eheä eikä valkea. Kalvava aika oli jo valmistanut sen perikadon.

Hra d'Anquetil tutki kaatuneita vaunuja hajasäärin ja kädet puuskassa.

-- Nuo roistot, hän sanoi, ovat sen todellakin kauniiseen tilaan saattaneet. Jos autetaan ylös hevoset, se menee muruiksi. Apotti, se ei kelpaa enää muuksi kuin lasten leikkikaluiksi.

Hevoset makasivat päällekkäin ja potkivat toisiaan kavioillaan. Eräs kuskeista oli, saappaat pystyssä, hautautunut lanteiden, harjojen, reisien ja höyryävien vatsojen sekasortoon. Toinen oli syöksynyt ojaan ja sylki verta. Ja hra d'Anquetil huusi heille:

-- Lurjukset! En tiedä, mikä estää minua lävistämästä teitä miekallani!

-- Jalo herra, sanoi apotti, eikö sopisi ensin vetää tuo mies parka hevosten alta, jonne hän on hautautunut?

Me ryhdyimme kaikki toimeen, saimme hevoset irti valjaista ja jälleen pystyyn, jonka jälkeen me vasta voimme nähdä onnettomuutemme laajuuden. Yksi vieteri oli poikki, yksi pyörä rikki ja yksi hevosista ontui.

-- Hankkikaa tänne maalaiskärryt, sanoi hra d'Anquetil postikuskeille, ja kaikki tuossa tuokiossa!

-- Täällä ei ole saatavissa kärryjä, vastasivat kuskit.