Part 11

-- Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, Jacques Paistinkääntäjä on sangen tarpeellinen minulle erääseen Zozimos Panopolilaisen käännökseen, jota juuri teen. Olisin äärettömän kiitollinen teille, jos ette taistelisi hänen kanssaan, ennenkuin tuo suuri työ on saatettu loppuun.

-- Minä annan palttua teidän Zozimoksellenne, vastasi hra d'Anquetil. -- Minä annan palttua sille, kuuletteko, apotti. Minä annan palttua sille niinkuin kuningas ensimmäiselle rakastajattarelleen.

Ja hän lauloi:

Prinssi, jälkeen äidinmaidon, tuta tahtoi ratsastaidon, sai sen naisen satulalla, heipparulla, heipparalla.

-- Mikä tuo Zozimos on miehiään?

-- Jalo herra, vastasi apotti, Zozimos Panopolilainen oli oppinut helleeni, joka oli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella vuosisadalla ja joka kirjoitti alkemistisia teoksia.

-- Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. -- Ja miksi te käännätte häntä?

Tuopa oli naisen tuuma: Taon, kun on rauta kuuma, onpas onni jollakulla, heipparalla, heipparulla.

-- Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, minä myönnän, että tuosta työstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule maailman menoa muuttamaan. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin teosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa varten...

Cathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulaen kimeällä äänellä:

Prinssin lemmen lunnahaksi mieheni teen herttuaksi, kirjuri nyt vain on mulla, heipparalla, heipparulla.

-- ... minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, sitä tiedon aartehistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan kiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä rauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas. Sillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus...

Cathérine jatkoi:

Saattaa siitä juorut juosta, lentää pilkkalaulut tuosta, vaan ei huolta viisahalla, heipparulla, heipparalla.

Ja sillä aikaa sanoi kunnon mestarini:

-- ... on ajatus. Ja siihen nähden ei ole vähäpätöistä tietää, mikä mielipide tällä Egyptin miehellä oli metallien luonnosta ja aineen ominaisuuksista.

Hra apotti Jérôme Coignard joi pitkän siemauksen viiniä, samalla kuin Cathérine lauloi laulun viimeisen säejakson:

Miekan taikka huotran miesi, sama, kunhan tiensä tiesi, tiensä herttuaksi tulla, heipparalla, heipparulla.

-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, tehän ette juo mitään ja kaiken päälliseksi te puhutte hullutuksia. Perimyssodan aikana minä palvelin Italiassa erään prikaatikenraalin päällikkyyden alaisena, joka käänsi Polybiusta. Mutta hän oli pässinpää. Miksi kääntää Zozimosta?

-- Jos tahdotte koko totuuden tietää, virkkoi kunnon mestarini, niin se tuottaa minulle eräänlaista nautintoa.

-- Olkoon menneeksi! sanoi hra d'Anquetil. -- Mutta miten voi hra Paistinkääntäjä, joka tällä hetkellä hyväilee minun rakastajatartani, olla teille siinä työssä avullinen?

-- Kreikankielen taidollaan, sanoi kunnon mestarini, jonka minä olen hänelle opettanut.

Hra d'Anquetil kääntyi minun puoleeni:

-- Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. -- Te taidatte kreikkaa! Te ette siis ole aatelismies?

-- Jalo herra, vastasin minä, isäni on parisilaisten paistinkokkien ammattikunnan lipunkantaja.

-- Minun on siis mahdoton tappaa teitä, hän vastasi. -- Suvaitkaa suoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte minua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät kotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti, luonnollisesti.

Sillä välin joi hra apotti Coignard pullon tyhjiin, ja Cathérine, nojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:

-- Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.

Nämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat minut mitä suurimpaan sisälliseen levottomuuteen. Aivan sekapäiseksi teki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei herättänyt mitään enempää huomiota näissä hilpeissä illallisissa, jossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.

Hra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten erään pullon kaulan ja täytti jälleen lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut enää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin ympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi lasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinkauluksen väliin, ja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat tuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti eräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi jumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli itseään kouristuksentapaisesti.

Samalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöntien kajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja me jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattomiksi.

Lyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra d'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti kiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini, joka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä kaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä juhlallisuudella:

-- Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin arvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia kolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme noita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden sielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen kolkutuksen kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehoittaa meitä tekemään parannusta ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa huvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää ylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me tästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme saamaan suurimman mahdollisen hyödytyksen.

-- Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. -- Mutta tuolla voimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.

Ja todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.

-- Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. -- Jeesus, he tappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme pois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil, että aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkoitettu kapusiini.

-- Nauta! vastasi d'Anquetil. -- Tuo kirottu munkkikonna voi uskottaa hänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai ainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.

-- Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.

-- Pah! puhalsi d'Anquetil. -- Me pehmitämme heidät.

Kunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja toisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan. Koko talo tärisi raivostuneista kolkutuksista. Hra d'Anquetil, jonka sotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:

-- Minä otan selvän vihollisesta!

Hän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut korvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen kohtikurkkuaan.

-- Oh! oh! oh! huusi hän, tiedättekö, kuka siellä kolkuttaa? Se on hra de la Guéritaude, peruukki päässään, kahden pitkän, soihtuniekan lakeijan kanssa.

-- Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. -- Hän nukkuu tällä hetkellä vanhan vaimonsa vieressä.

-- Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, ja hyvin hänen näköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut käsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä jäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.

-- Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine. -- Onko se todellakin hra de la Guéritaude?

-- Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.

-- Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. -- Naiset ovat vasta onnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy? Ettekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?

-- Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. -- Mutta kuinka kätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on halkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piilottaa tuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä pöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja tämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää vain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen kauneuttaan?

-- Se on totta, sanoi Cathérine, se aasi on kastellut minun paitani ja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos piilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin apotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.

-- Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. -- Minä menen itse pyytämään hra de la Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.

Me koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä tekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki turhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme vavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la Guéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki päässään, soihtua kantava lakeija kummallakin puolellaan. Hra d'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:

-- Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo herra. Te olette täällä tapaava herttaisia ja harvinaisia henkilöitä: erään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja ikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.

Ja hän teki syvän kumarruksen.

Hra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin vähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä kovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki kunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa, ynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.

-- Nuori mies, hän lausui jäätävällä vihalla hra d'Anquetilille, minulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä tahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras lähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne. Minä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman, josta en aio häntä hätyyttää. Hän ei ole minulta kieltävä mitään. Ja meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minun suhteeni juuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen suosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut vaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta häntä hyveen tielle johdattaa, ja minä tahdon sanoa hänestä pari sanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin lähettämään hänet kuritushuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille sanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun oikeuteni on astua sisälle siihen.

Sitten hän kääntyi lakeijoihin päin, osoitti sauvansa päällä kunnon mestariani ja minua sekä sanoi:

-- Heittäkää ulos nuo humalaiset!

Hra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän sanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen elämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat häntä hioneet niinkuin meri rannan kiviä nousu- ja laskuvedessään pyöritellen sileiksi tahkoaa. Hän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen mielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän auttoi häntä siihen syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei sulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti kaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaiken viisauden käskyt.

-- Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa nuijana päänsä päällä. -- Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä, minä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan pukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.

Soihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät päästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen ulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.

-- Laahatkaa ulos tuo viinisäkki! huusi heille hra de la Guéritaude. -- Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet katuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat hänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin ulos hänet, ellen pelkäisi liata vaatteitani.

Kunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.

-- Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla kirkkojen holveissa kaikumaan. -- Häpeällinen keinottelija, raakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos tahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun omaisuuttasi, niin kirjoita siis tämän portin päälle evankeliumin sanat: _Aceldama_, joka merkitsee: _Veren hinta_. Silloin me, syvään kumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies, kirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi, kirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tälle kynnykselle, kirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan verellä, _Aceldama_. Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle, poroporvari!

Hra de la Guéritaude, joka ei eläissään ollut kuullut mokomaa puhetta ja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa, kohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin hyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan ja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin pituuttaan katukäytävälle ja huusi: "Hän on murhannut minut!" Ja uiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin tapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan kimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo pitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä niin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan isäntänsä päälle.

Onnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla soihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan. Mutta kunnon mestarini ei ollut siellä enää: hän oli jo pakoon pujahtanut. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja hän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti hänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon kovaonnisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta oppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa oli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla, kun toinen lakeija, pitkä saatana, sääret kuin hämähäkillä, alkoi juosta hänen jäljestään, huutaen yövahtia ja kiljuen: "Ottakaa kiinni hänet!" Hän läheni nopeasti takaa-ajettavaansa, ja me näimme, miten hän jo Saint-Guillaume-kadun kulmassa ojensi kätensä tarttuakseen tämän kaulukseen. Mutta kunnon mestarini, joka taisi useamman kuin yhden tempun, teki äkkikäännöksen, pisti jalkansa hänen eteensä ja kaasi hänet siten suinpäin, niin että hän halkaisi kallonsa nurkkakiveen. Tämä tapahtui sillä välin kuin hra d'Anquetil ja minä juoksimme hra apotti Coignardin apuun, jota meidän ei sopinut jättää tässä uhkaavassa vaarassa.

-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, ojentakaa kätenne minulle: te olette urhoollinen mies.

-- Luulen todellakin, vastasi kunnon mestarini, tehneeni jonkun miestaponkin. Mutta minä en ole kyllin luonnoton pitääkseni sitä kunnianani. Minulle riittää, että minua ei siitä soimata liian ankarasti. Nämä väkivaltaisuudet eivät ollenkaan kuulu minun tapoihini, ja sellaisena kuin minut näette tässä, jalo herra, minä olisin paremmin luotu opettamaan kauniita tieteitä jonkin kollegion oppituolista kuin tappelemaan lakeijain kanssa katujen nurkissa.

-- Oh! virkkoi hra d'Anquetil, se ei ole pahinta teidän jutussanne. Mutta minä luulen, että te olette ottanut hengiltä valtion veronvuokraajan.

-- Onko se aivan totta? kysyi apotti.

-- Yhtä totta, kuin että minä olen pistänyt miekkani johonkin tuon toisen lakeijakonnan suoleen.

-- Näin ollen, sanoi apotti, on meidän ensiksi pyydettävä anteeksi Jumalalta, jolle yksin olemme vuodatetusta verestä tilintekoon velkapäät, ja sitten riennettävä lähimmälle kaivolle peseytymään. Sillä minusta näyttää, että nenästäni tippuu verta.

-- Te olette oikeassa, apotti, sanoi hra d'Anquetil. -- Tuo lurjus, joka nyt lojuu maha auki katuojassa, iski otsani halki. Mikä julkeus!

-- Antakaa anteeksi hänelle, lausui apotti, että teille anteeksi annettaisiin.

Niiltä tienoin, missä du Bac-katu häviää kedoille, löysimme erään sairaalan seinämältä pienen pronssisen Tritonin, joka heitti vesisuihkujaan kivestä tehtyyn altaaseen. Pysähdyimme peseytymään ja juomaan, sillä meidän kuivi kurkkujamme.

-- Mitä me olemme tehneet! lausui kunnon mestarini. -- Ja kuinka olen minä siinä määrin poikennut oikeasta, rauhallisesta luonteestani? Tosin ei meidän ole tuomittava ihmisiä heidän tekojensa nojalla, vaan pikemmin heidän salaisten ajatustensa ja syvimpien aivoitustensa mukaan, näin seuraten Jumalan, meidän isämme, antamaa esimerkkiä.

-- Ja Cathérine? kysyin minä. -- Kuinka hänen on käynyt tässä hirveässä seikkailussa?

-- Kun minä jätin hänet, vastasi hra d'Anquetil, hän puhalteli juuri rahamiehensä suuhun herättääkseen henkiin hänet. Mutta hän saa puhallella minkä puhaltelee: minä tunnen Guéritauden. Hän on säälimätön. Hän on lähettävä tuon tytön vankilaan tai ehkä Amerikkaan. Se surettaa minua hänen tähtensä. Hän oli kaunis tyttö. Minä en häntä rakastanut, mutta hän oli minuun aivan hassastunut. Ja mikä kaikkein ihmeellisintä, minä olen nyt ilman rakastajatarta.

-- Älkää olko siitä huolissanne, sanoi kunnon mestarini. -- Te olette löytävä toisen, joka ei ole edellisestä eroava, ainakaan ei missään oleellisessa suhteessa. Ja minusta näyttääkin, että se, mitä te naiselta pyydätte, on yhteistä heille jokaiselle.

-- Selvästi me olemme vaarassa, virkkoi hra d'Anquetil, minä vaarassa joutua Bastiljiin ja te, apotti, tulla hirtetyksi oppilaanne Paistinkääntäjän kanssa, vaikka hän ei ole tappanut ketään.

-- Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. -- Meidän tulee ajatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää Parisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen alkemistisia teoksia.

-- Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä, joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on osoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä. Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä parempi, berlini-vaunut.

-- Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, _Punaisen Hevosen_ ravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä hevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän ollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä rahaa?

-- Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. -- Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen. Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää, kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti Bergères'in torille.

-- Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana Bergères'in torilta.

Hra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä berlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.

-- Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti kunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden kalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava kummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa, säilynyt eheänä. Kas tässä!

Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.

-- Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. -- Teillä on viiniä. Minulla on kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.