Kuningatar Hanhenjalan ravintola
Part 10
-- Mitä! huudahti kunnon mestarini, onko Mosaïde tappanut kristityn? Paistinkääntäjä: hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet varmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä itse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin hyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä hänet portaissa kohtasin. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut valittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta, joka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä epäile, tämä halpa Mardoch on sellaisen Estherin eno, jonka ei suinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kuninkaan vuoteeseen kelvatakseen. Tuo vanha kultaa-tekevä korppi ei ole moiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta jatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy pitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi hovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko maailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä, Paistinkääntäjä?
Minä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me syvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.
16.
Kunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du Bac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi minulle:
-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa hiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin kapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun kahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja luulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin minäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta ei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten meidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät, on säälittävä. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja huomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella tätä suurta epäkohtaa parantamaan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä mielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian itselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan. Myöskin on liiallinen tottumus tehnyt sen minulle vastenmieliseksi. Tunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omaamaan rikkauksia, ilman että ne minua omaavat, joka onkin ylevin aste, mille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin sopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä itseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä näet minun nyt ajattelevan, Paistinkääntäjä.
Sillä aikaa kuin kunnon mestarini puhui täten jalolla loisteliaisuudellaan, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra de la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. "Te olette tunteva sen parvekkeen ruusuista", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian hämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani niiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä ikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessään. Hän huomasi samalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta silloin pisti esiin eräs käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle korvapuustin, josta hän niin hämmästyi, että päästi vesikannun kädestään. Se putosi ja oli vähällä kunnon mestarini päähän sattua. Sitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi hänen sijaansa ikkunaan, kumartui yli ristikon ja huusi minulle:
-- Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi sietää, että rakastajattareni heittelee suukkosia tuolle haisevalle sialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa minun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi. Te näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen nähneeni teidät. Tehkää minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä on juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos te tahtoisitte ottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen kannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen jälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme kaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta ja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei todellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä minä tahdo nähdä häntä enää elämässäni.
Tunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin nähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli Angea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin aatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki minulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut vähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään pudisteltuaan hän sanoi minulle:
-- Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin herttaista pyyntöä.
Kaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän. He johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria seisoi valmiina kahden hopeisen kynttiläkruunun valaisemalla pöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon mestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan lintupaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää korviamme.
-- Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil. -- Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen teljennyt hänet.
-- Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon mestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä. -- Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet ja huokaukset höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen itkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri rikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli hänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa aikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat kuuluisat vain _Pienen Bakkoksen_ huvimajassa? Sehän on aivan viatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan koskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa vielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on goottilainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei pitäisi olla mitään sijaa hienossa ja hyvinkasvatetussa sydämessä.
-- Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, mistä te päätätte, että olisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en siedä naisen tekevän pilaa minusta.
-- Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini. -- Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät, varjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö meidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän pöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko ja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän silmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto, jonka mielityö on heitä koristaa, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa luonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.
Minä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui vapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului, aukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta äänekkäämmillä valituksilla.
-- Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, hän makaa siellä mahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella hassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin paljon rehkimme ja teemme niin paljon tuhmuuksia! Cathérine, tule illalliselle!
Mutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil veti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki vastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:
-- Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!
Cathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen pieluksia ja päänalaista.
Hänen rakastajansa kadotti kärsivällisyytensä ja ärjäisi korkealla äänellä kiroten voimallisesti:
-- Nouse, portto!
Tyttö nousi heti, hymyillen kyyneliensä läpi, tarttui hänen käsivarteensa ja astui ruokasaliin, kasvoillaan onnellisen marttyyrin ilme.
Hän istui hra d'Anquetilin ja minun väliini, nojasi päänsä taapäin rakastajansa olkaa vasten ja etsi jalallaan minun jalkaani pöydän alta.
-- Hyvät herrat, sanoi isäntämme, suokaa anteeksi hetkellinen kiivauteni, jota en valita, koska sen kautta olen saanut kunnian nähdä teidät vierainani. Minä en todellakaan voi sietää kaikkia tämän soman neitosen oikkuja ja olen käynyt epäluuloiseksi, siitä saakka kuin yllätin hänet kapusiininsa seurasta.
-- Ystäväni, sanoi Cathérine, painaen samalla jalkaani pöydän alla, -- sinun mustasukkaisuutesi menee liian pitkälle. Tiedä, että herra Jacques on minun ainoa mielitiettyni.
-- Hän laskee leikkiä, sanoi hra d'Anquetil.
-- Aivan varmaan, vastasin minä. -- Näkyy, että hän ei rakasta muita kuin teitä.
-- En tahdo imarrella itseäni, hän virkkoi, mutta tuo lintu on todellakin hyvin kiintynyt minuun. Hän on vain liian keimaileva.
-- Juokaamme! sanoi hra apotti Coignard.
Hra d'Anquetil ojensi koripullon kunnon mestarilleni ja huudahti:
-- Hitto vieköön, apotti, te, joka olette kirkonmies, voitte varmaan sanoa meille, miksi naiset rakastavat kapusiineja.
Hra Coignard pyyhki huulensa ja sanoi:
-- Siksi, että kapusiinit rakastavat nöyrästi ja ovat alttiita kaikkeen. Ja vielä siksi, ettei mietiskely eikä liika sivistys ole heikontanut heidän luonnollisia vaistojaan. Jalo herra, teidän viininne on suurenmoista.
-- Te teette liian suuren kunnian minulle, vastasi hra d'Anquetil. -- Se on hra de la Guéritauden viiniä. Minä olen vallannut hänen rakastajattarensa. Voin siis kaiketi vallata myös hänen pullonsa.
-- Se on aivan oikeudenmukaista, julisti kunnon mestarini. -- Minä huomaan, jalo herra, että te olette kohonnut yläpuolelle ennakkoluuloja.
-- Älkää kiittäkö minua siitä enemmän kuin ansaitsen, apotti, vastasi hra d'Anquetil. -- Syntyperäni tekee minulle helpoksi sen, mikä olisi vaikeaa rahvaalle. Halpasäätyinen mies on pakotettu noudattamaan itsehillitsemistä kaikissa teoissaan. Hän on suorastaan turhantarkan rehellisyyden kahlehtima. Mutta aatelismiehellä on kunnia taistella kuninkaan ja oman huvinsa vuoksi. Se vapauttaa hänet pikkuseikkoja huolehtimasta. Minä olen palvellut hra de Villarsin johdolla, minä olen ollut mukana kruununperimyssodassa ja ollut vähällä tulla tapetuksi syyttömästi Parman taistelussa. Minulla lienee siis toteuduttuani lupa ainakin pieksää palvelijoitani, pettää velkamiehiäni ja, jos minua huvittaa, vallata ystävieni vaimot tai vieläpä heidän rakastajattarensa.
-- Te puhutte ylevästi, sanoi kunnon mestarini, -- ja te tunnutte pitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.
-- Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, niitä omantunnon epäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat vain pidättämään pelkureita ja suistamaan onnen lapsipuolia.
-- Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.
-- Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.
-- Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. -- Siten kuin ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään, hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä, ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta, jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta, sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.
-- Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en usko Jumalaan.
-- Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä, jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme totuuksiin.
Hra d'Anquetil huusi:
-- Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan messussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita, siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de Choisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole, luojan kiitos!
-- Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu niin, huusi Cathérine. -- Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin tämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä, että kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.
-- Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.
-- Jalo herra, lausui kunnon mestarini, -- on äärettömän paljon parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän tavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat, ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta, vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien teoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala puhui patriarkoille ja profeetoille: _Sic locutus est Abraham et semini ejus in saecula_ (Näin on hän puhunut vuosisatojen vieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään nimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään, että meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty pyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää. Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille, että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.
-- Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan ja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.
-- Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. -- Väittäessänne, että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte ajatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala. Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että kaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen asettanut?
-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija. Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.
-- Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut ovat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme tosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi olla totta, mitä sanoo hra d'Astarac -- joka muuten on hullu -- että tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä. Mahdollista kyllä, tähtiennustaja Kopernikus ei aivan nähnyt unia opettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste. Minä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli kurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näimme nykyään pienen hra de Fontenellen samoja ajatuksia kannattavan. Mutta nuo ovat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan heikkoja sieluja sekoittamaan. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai pienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että sitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkkien alla, riittää todistamaan, että Jumala siinä itsensä ilmoittaa. Jos muuten viisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra, tahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta, parempi kuin Pyhän Anshelmin, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta ilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se tapahtui Séez'ssa, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin siellä herra piispan kirjaston hoitaja, ja kirjaston ikkunat olivat pihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan hänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka. Keveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen ärsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen hajahapsinen tukkansa, hänen laiha povensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko hänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin kuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen voimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa himollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli. Te tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat olla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla liikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla vastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen ensi yöksi ullakolla, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos olkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden pesijätär hän oli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi maan, otin eräät tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö odotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen ajatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut minut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies, kyökkipiika, tikapuut, heinäsäkki! Mikä johdonmukaisuus, mikä järjestys! Mikä edeltä-määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä syiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta! Se teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä iloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita jumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.
-- Apotti, sanoi Cathérine, teidän juttunne on siinä suhteessa paha, ettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin vuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt on tehtävä?
-- Kyllä, virkkoi tämä, käydä käsiksi _l'hombreen_, jota pelataan kolmeen pekkaan.
-- Jos niin tahdot, vastasi tyttö. -- Mutta pyydän sinua, ystäväni, tarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin polttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.
Lakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi pian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti Coignard pelasivat vakavina pikettiä.
Onni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä hänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä ei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani kreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaajaksi ja Transsylvanian ritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi pöydälle peittäen sen laineillaan.
-- Jalo herra, sanoi apotti, teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan uutta pulloa, sillä meillä on mahtava jano.
-- Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, mutta tietäkää, apotti, että hieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa väärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista väkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia. Kaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että teitä pidettäisiin seikkailijana?
-- On huomattava, virkkoi kunnon mestarini, että kortti- tai noppapeliin nähden moititaan menettelytapaa, joka on yleisesti hyväksytty sotataitoon, politiikkaan ja liike-elämään nähden. Niissä nimittäin katsotaan kunniaksi korjata kohtalon vääryyksiä. Minä en sitä sano sen vuoksi, etten pitäisi ylpeytenäni olla rehellinen korttipelissä. Jumalan kiitos, minä olen siinä sangen tunnollinen, ja te olette uneksinut, jalo herra, jos olette luullut näkevänne minun merkitsevän olemattomia pisteitä. Siinä tapauksessa, että asia olisi toisin, minä vetoaisin Geneven autuaan piispan esimerkkiin, joka ei koskaan katsonut häpeäkseen tehdä vääryyttä korttipelissä. Mutta minä en voi olla huomauttamatta, että ihmiset ovat herkkätuntoisempia pelissä kuin vakavissa asioissa ja että he mieluummin levittävät rehellisyytensä pelipöydälle, jossa heillä siitä on vähemmän hankaluutta, kuin käyttävät sitä taistelukentällä tai rauhansopimuksessa, missä se tuottaisi heille suurempaa vastusta. Elien on kirjoittanut kreikankielisen kirjan sotataidon tempuista ja siitä näkyy, missä määrin suuret sotapäälliköt ovat juuri viekkauden kehittäneet.
-- Apotti, lausui hra d'Anquetil, minä en ole lukenut tuota kirjaa enkä aio eläissäni lukea sitä. Mutta minä olen ollut sodassa niinkuin jokainen kunnon aatelismies. Minä olen kahdeksantoista kuukautta palvellut kuningasta. Se on ylevin kaikista askareista. Tahdon heti sen laadun teille tarkasti selittää. Voin aivan hyvin uskoa teille sen salaisuuden, koska täällä ei ole muita kuulijoita kuin te, pullot, tämä herra, jonka minä aion heti tappaa, ja tuo tyttö, joka juuri riisuutuu.
-- Niin, sanoi Cathérine, minä riisuudun paitasilleni. On liian kuuma.
-- No hyvä, jatkoi hra d'Anquetil, sodan salaisuus on yksinkertaisesti siinä, että varastetaan kanoja ja porsaita roskaväeltä. Sotilailla ei ole muuta huolta sodassa.
-- Te olette täysin oikeassa, sanoi kunnon mestarini, ja Galliassa oli muinoin sanantapa, että sotilaan armain ystävätär oli rouva Ryöstö. Mutta minä pyydän, ettette tappaisi Jacques Paistinkääntäjää, joka on minun oppilaani.
-- Apotti, vastasi hra d'Anquetil, kunnia vaatii sitä.
-- Uh, sanoi Cathérine, järjestäen paitansa pitsejä kaulallaan, näin on parempi.