Part 12

-- Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. -- Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se saa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet sekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten, luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien keksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään tekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen, jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva esittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys, myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat Pyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan ei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä, joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at mielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut tämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut olemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista esittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän neitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi ollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin harhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten, kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta, Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on oleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla varustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle elämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka sopii minun iälleni ja säädylleni.

Sillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle, löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti pikettiä pelaamasta.

-- Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. -- Tässä ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka _Lohdutuksista_ minun juuri nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi se aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra, miehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota pelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.

Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että koko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä. Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin särkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin epäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät näkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja taivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan erään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti haukkumasanoja sille.

-- Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän sanoi, sinä et koskaan väsy valaisemaan ihmisten häpeällisyyksiä, mutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!

-- Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, ja koska tuo haureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme katuja käydä, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti siihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä sisälle kenenkään näkemättä.

Neuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja lähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä astuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua hänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien, huoaten ja valuen märkyyttään.

17.

Aamurusko alkoi jo kirveliä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme Hiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei ollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra antanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon mestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa puistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni silmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia, jotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten ollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo kaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet kenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet pitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä, joka tuskin olin toiseen kerrokseen ehtinyt, näin edessäni hra d'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen kynttiläjalka kädessään. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.

-- No niin, poikani, hän sanoi, te tunnette kai itsenne hyvin onnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa ja pääsitte siten niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo mukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä niitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia kohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien naisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat, te nautitte herkullista lepoa.

Luulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta huomasin pian hänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista aikomusta.

-- Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi. -- Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua työkammiooni.

Minä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen, hän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, minkä minä joku aika sitten olin helvetin lieskassa nähnyt. Ja kun olimme astuneet työkammioon, hän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan. Heitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin minulle tuntematon keitos tukahduttavaa hajua levittäen. Sillä aikaa kuin hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti noitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut, ja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan ne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua astiaa, joka hänellä oli kädessään.

-- Poikani, hän sanoi, tämä sublimeerauskoje sisältää erästä nestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole mitään sen enemmän eikä vähemmän kuin filosofien elohopeaa. Älkää luulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se on käyvä valkoiseksi ja siinä tilassaan se voi muuttaa metalleja hopeaksi. Sitten se on, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käyvä punaiseksi, ja silloin on sillä oleva voima muuttaa hopea kullaksi. Olisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä liikkua siitä, ennenkuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste asteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin kaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko teidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain työn alkuvalmistuksia, samalla kuin ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä paljon puita uuniin.

Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta, johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.

-- Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani. Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna, jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia, joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen kuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen valmistunut.

-- Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa valkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia. Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein sanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen, johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita uuniin.

Hän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui ulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä senkin toivon.

-- Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki puistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.

Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle nämä sanat:

-- On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne, että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä tärkein.

Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien pääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että eräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.

-- On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon, jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa. Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on juuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy, jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille, että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä luonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa kera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden. Jumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan on teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon sen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen, eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis, mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä kera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri, joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa hänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana. Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille velkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.

Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.

-- Tässä suhteessa voin teitä tyynnyttää, hän lisäsi. -- Salamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että he joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on enemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista mustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä liian terävä, että he voisivat toisiaan kadehtia ja siten antautua tunteelle, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä puoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa kanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat itselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin kaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he todellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut teille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan, kun teidän huoneenne on oleva viiden, kuuden päiväntyttären kohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat teille säkenöivät vyönsä avaamaan. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä. Teidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä. Ja kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas? Te puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus jättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen filosofin kammiossa. Muistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy heidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, perustuva mitä naurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen, miehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, joka on pelkkää sanaleikkiä.

Näin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja me näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun eräs kauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni sykähtämään. Käheät soinnut, kimeiden kilahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan, ja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat sävelkorkeuttaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen sangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla pöyristymättä.

Vielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää noiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:

-- Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset! Kuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:

"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen Herraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä vihin sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen hyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia.

"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!"

Me katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa kynnyksellä, käsivarret ojolla, kädet pedonkäpälien tapaan koukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässään likainen, kruununtapainen myssynsä, yllään loistava viittansa, jonka auetessa laihat sääret rääsyisissä housuissaan vilahtelivat, hän näytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja iänikuiselta. Hän sanoi:

-- Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole kirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!

Ja hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:

-- Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten villipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!

Me astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan. Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui kiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön epäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa: hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla pirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.

Juoksin hänen avukseen ja sain hänet niin onnellisesti orjantappuroista vapautetuksi, että vain riekale hänen housuistaan jäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään kirottavaa, meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset jaloissaan, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat keskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein yhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki hänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.

-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon mestarini, -- juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem voidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on vihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla, runollisella kuvarikkaudella ja hän on nimittänyt minut siaksi neljällätoista eri kielimurteella, jos olen oikein laskenut ne. Voisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi eräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa tapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen pyöränmerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman vaatteusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka muinoin juutalaisten kaapuihin merkittiin, vaan vielä senkin, jolla pahantekijät teilataan.

Ja kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan, pudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä ristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.

Hra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla, jota hän kantoi sormessaan.

-- On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, tuntea kivien ominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä hra apotti Coignardin palajavan luonnolliseen levollisuuteensa.

Kunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin sen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän ihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä minun on se julkilausuttava nyt, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja surulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen viisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki harvinainen.

Me kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä ymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että hänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin heti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin siitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän lukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon ja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada kunnon mestariltani jotakin selitystä.

-- Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi, on syvälle juurtunut juutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä. Luulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani eräitä manauksia, joita synagoga viime vuosisadalla syöksi erästä pientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruk tai Benediktinus, tai enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli muodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, joka muuten melkein heti syntymänsä jälkeen tuli etevien jumaluusoppineiden kautta kumotuksi. Mutta tuo vanha Mardoch on lisännyt noihin manauksiin, mikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja, ja minä myönnän, että ne jossakin määrin minut hämmensivät. Aioin livistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni sekausin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä pukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo molemmat menettäväni. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä piinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua siitä pelastanut.

-- Orjantappurat eivät mitään merkitse, sanoi hra d'Astarac. -- Mutta minä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.

-- Mitä siihen tulee, sanoi apotti, se on minun vähimpiä surujani.

-- Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. -- Ei tarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu kiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemalla.