Part 60

- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en tahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette kaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja me polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti Serbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan puhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut yhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä en minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi, monen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin saanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella lapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana mausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä, jotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin häntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä syystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi on käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle. Sillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta vihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat vannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen ja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan jakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin teidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa yöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin kruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka raskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle on kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat ovat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella tavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet parjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat kertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen ja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani ollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne omaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni! Löytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun kerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta syntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi hävetä.

Minä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema repäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se ei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä vannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni, että vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä mielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä ja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä iloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta joka päivä.

Myöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut kansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän tahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja pääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.

- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa minua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista meidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä olen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes avomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: "Me emme tahdo sinua kuningattareksemme!" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos hän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä vetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä ylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan isänmaani onni ja menestys.

- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa väkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!

Varsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella huusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen yksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan ulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen poven alla sattuisi olemaan musta sielu.

- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä oli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan, sydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista koskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä, arvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä ripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on vaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua vastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä he ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme. Väitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän väitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte, hän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä vilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin iloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he yht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte täytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien alainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän silmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun sen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle vasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä enää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte tuomionne, niin kuulkaa minua vielä!

Nähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on puhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy röyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun hänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät, eikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla hän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen sen puhtaalla omallatunnolla.

Draga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin viereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi ensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.

Tuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien silmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain määrin huusi itselleen Jumalan tuomiota.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa järkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen määrään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja kylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti äitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?

Mutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä murhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he olisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään Dragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki ei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän kauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut muuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.

- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti Draga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan tuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne tätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut missään tekemisessä hänen kanssansa.

Stefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan. Draga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan salatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai naisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.

- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja heilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut teaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka oli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja inhottavaa ilkeyttä.

Draga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet ja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he eläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat edes takasin portin edustalla.

Kuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti helpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä mitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle ihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut vihollisistaan.

- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka olivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta rakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän teitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua takasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän ja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo, että minä laiminlöisin velvollisuuksiani.

Nämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön huutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.

Stefan Naumovitsch seurasi aivan hänen kintereillään.

- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä on valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi? Sinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et sinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on, tarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu herra!

- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan suosiota.

- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin käsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein koskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa vasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä tiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä sitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican perijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä Nicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.

Mutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa ajutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka kuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla Serbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga painautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää häntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun puolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka kokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään tulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian, hyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi, kuihtua ja kuolla.

- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen kuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä halveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle tarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän kauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri voi sitä peittää.

Sitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka päättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen, joka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi vaimokseni.

Tämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää koske kättäni.

Nämä sanat sanottuaan kumarsi Stefan kevyesti kuningattarelle ja poistui.

SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Yöllinen kokous.

Noin kolmen neljännestunnin matkan päässä Belgradista oli maantien vieressä pieni ravintola. Se oli ränsistynyt yksinkertainen talo, päreillä katettu ja sen matkustajan, joka sinne tuli, täytyi luopua kaikista mukavuuden vaatimuksista. Se teki kerrassaan surkean vaikutuksen luhistuneine seinineen, jotka osoittivat, että rakennuksella oli jo ikää.

Siitä huolimatta näytti ravintolaan usein tulevan vieraita Belgradista, sillä nyt, kun pimeä oli tullut, lähestyi useita henkilöitä, yksityisiä tai kahden tai kolmen hengen ryhmissä, jotka kaikki kulkivat ravintolan ovea kohti.

Ei näyttänyt olevan oikein puhdas omatunto näillä miehillä, jotka olivat puetut pitkiin viittoihin, jotka täydellisesti peittivät heidän vaatteensa, sillä he katsoivat vähä väliä taakseen, kuin olisivat tahtoneet nähdä, ettei kukaan asiaan kuulumaton ollut heidän kintereillään.

Tultuaan ravintolan luo, koputtivat he erityisellä tavalla portille. Silloin otettiin salpa oven edestä, valoviiru lankesi maantielle, kun miehiä päästettiin sisään ja kiireesti ovi taas sulettiin heidän jälkeensä.

Noin kahdeksan tienoossa illalla oli parikymmentä miestä kokoontunut erääseen huoneeseen ravintolassa. Pöydät oli pantu yhteen, niin että ne muodostivat yhden ainoan suuren pöydän ja sen ääreen asettuivat miehet. He puhelivat vähän keskenänsä ja näyttivät siltä, että jotain merkillistä oli odotettavissa ja heidän katseensa kääntyivät vähä väliä oveen päin aina kun se avautui ja joku astui sisään.

Viimeksi tuli korkeakasvunen mies, joka oli niin ikään kääritty pitkään viittaan ja pehmeä huopahattu syvällä päässä.

Hänen ilmestyessään kulki kuiskaus suusta suuhun ja selvästi saattoi kuulla nimen "översti Maschin."

Se oli todellakin översti Maschin, Dragan lanko, joka nyt heitti viitan päältään ja seisoi siinä loistavassa univormussaan. Nopealla liikkeellä kiskasi hän hatun päästään, sitte meni hän peremmälle, tervehti kädenpuristuksella melkein jokaista ja istuutui eräälle tuolille, joka oli häntä varten asetettu pöydän viereen. Näyttiin odottaneen vaan översti Maschinia, sillä nyt tuli syvä hiljaisuus ja kaikkien katseet kääntyivät tähän mieheen. Hän nousi, löi veitsellä lautaseen ja antoi merkin vaieta.

Ei kukaan lausunut sanaakaan. Isäntä, joka näytti talonpojalta ja jonka kasvot olivat hyvin viekkaan näköiset, seisoi oven suussa. Hänen puoleensa kääntyi nyt översti.

- Ivanovitsch, sanoi hän, voimmeko nyt olla ihan turvatut tässä talossa?

- Kuten herra översti käskee, kuului vastaus. Näistä sanoista saattoi huomata, että isäntä oli ennen ollut sotamies. Hän olikin ennen ollut överstin rykmentissä korpraalina ja vasta rykmentistä erottuaan oli hän nainut talonpoikaisnaisen, jolla oli tämä ravintola ja siten oli hän joutunut ravintolan isännäksi.

- Sano minulle Ivanovitsch, jatkoi översti — voimmeko myöskin häiritsemättä puhua kaikesta, mitä meillä on neuvoteltavana — eikö meidän tarvitse pelätä mitään?

- Ei vähääkään, herra översti, vastasi Ivanovitsch seisten jäykkänä — kaikki on kuten tuleekin olla. Ei kukaan aavista, että herrat ovat tulleet tänne.

- Onko tähän huoneeseen vaan se käytävä maantieltä, josta me tulimme?

- Ei, herra översti, huoneessa on toinenkin ovi ja se menee meidän sänkykamariimme.

- Hyvä — voiko sänkykamariin tulla suoraan maantieltä?

- Ei, herra översti, sänkykamariin ei ole eri käytävää — tämä on ainoa.

- Sitä parempi, huudahti översti — siis voi vaara uhata meitä ainoastaan siten, että joku tunkeutuu sisään ikkunasta.

- Ikkunat ovat varustetut vahvoilla luukuilla, sanoi isäntä.

- Se on hyvä, vastasi översti Maschin — muuten luotan minä täydellisesti sinuun. Sinä tiedät, että tänään keskustellaan sinun talossasi asioista, jotka maksaisivat sinun ja meidän kaikkien elämän, jos tieto niistä tulisi ennen aikaansa yleisön korviin. Minä toivon, ettet sinä lausu sanaakaan siitä, mitä täällä saat kuulla ja nähdä.

- Herra översti käskee ja minä tottelen, sanoi Ivanovitsch.

- Mitä teihin tulee, hyvät herrat, jotka olette tulleet tänne minun kutsumuksestani, jatkoi översti Maschin, antaen katseensa kulkea kaikkien läsnäolijoiden yli — niin en tahdo tuhlata sanaakaan siihen, että teidän täytyy noudattaa mitä ankarinta vaitioloa kaikesta mitä täällä keskustellaan. Ei yksikään pää istu täällä tuvassa, jos tyranni saa kuulla meidän toimistamme. Te tiedätte kai mitä minä tarkoitan sanalla "tyranni." Te tiedätte, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun olemme kokoontuneet, mutta kun emme voi rauhassa kokoontua Belgradiin, olen hakenut tämän ravintolan, kun olen tullut tuntemaan Ivanovitschin mieheksi, johon voi täydellisesti luottaa. Hän on ennen ollut sotamies ja sellaisena osoittautunut luotettavaksi ja minä olen varma, että ennen antaisi hän teloittaa itsensä, kuin pettäisi ketään meistä.

Kumea myöntymyksen sorina oli vastaus tähän puheeseen. Äkkiä jatkoi hän:

- Niin, ystäväni, viime hetkessä olen kutsunut teidät tähän kokoukseen. Serbia on perikatonsa partaalla, sen tiedämme kaikki ja minun ei tarvitse teille kuvata, mihin onnettomuuteen maamme on joutunut, kun sille on koittanut häpeän aika. Sen valtaistuimella istuu hallitsija, joka on joko mielipuoli tai kurjin ihminen maan päällä. Me tahdomme toivoa, että ensimäinen otaksuminen on oikea, sillä silloin ei hän ainakaan olisi häväissyt niitä, joiden edessä esi-isämme ovat kumartaneet päänsä ja joiden edestä isämme ovat vuodattaneet veressä tappelutantereella.

Niin, mielipuoli — se on paras arvostelu Serbian Aleksanterista, sillä ainoastaan mielipuolen ei tarvitse tehdä tiliä töistään. Voi Serbian Aleksanteria, jos me vaatisimme häntä tilille. Hän ei voisi tehdä meille minkäänlaista tiliä, sillä hänen elämänsä on sitä laatua, ettei siitä voi vastata. Hän on ojentanut kätensä langenneelle naiselle, langenneen naisen antaa hän neuvoa itseään, langenneen naisen käsiin on hän laskenut Serbian kohtalon, langennut nainen on täyttänyt kaikki virkamiespaikat ja hallinnut maata. Te ystäväni, kuulutte kaikki sotilassäätyyn, minä tervehdin tässä vaan vanhoja ystäviä ja tovereita, minä lausun teidät tervetulleiksi kunnian kentälle. Sillä minä luulen, että te tiedätte kaikki, ettekä epäile sitä, että jos meidän onnistuu vapauttaa Serbia, jos meidän onnistuu pestä Serbia tästä langenneesta naisesta ja siitä loasta, joka hänessä on — niin meitä kunnioitetaan — silloin tiedetään, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme serbialaisina, sen kansan jäseninä, joka ylpeydellä voi näyttäytyä Euroopassa, mutta jonka nyt täytyy silmät maahan luotuina hiipiä toisten kansojen välissä. Ja kuinka on tähän tultu? Sallikaa minun tehdä siinä suhteessa pieni katsaus.

Te tiedätte, että tämän Aleksanterin isä kerran oli Serbian kuningas. Minä en tahdo sanoa monta sanaa Milanista, me tunnemme hänen ansionsa, mutta myöskin hänen virheensä. Nämä viimemainitut tuottivat hänen lankeemuksensa. Maa ei voinut enää pitää häntä, sillä se olisi joutunut velkoihin, joita se ei ollenkaan olisi kyennyt maksamaan.

Me hengitimme kuten painajaisesta vapautuneina kun Milan päätti panna kruunun poikansa päähän, jättää hallitustaakan nuoremman hartioille, pojan, jonka hän luuli perineen isän hyvät ominaisuudet ja olevan oikean Obrenovitschin.

Mutta me huomasimme pettyneemme näissä toiveissa. Nuori kuningas oli turhamainen, hänen järkensä ja käsityskantansa antoivat paljon toivomisen varaa, mutta vasta sitte kun hän antoi sydämensä arvottomalle naiselle, jonka nimeä en tahdo mainitakaan — silloin sai jokainen isänmaan ystävä silmänsä auki ja heille selvisi se tosiasia, että Serbia tulisi Aleksanterin aikana vielä onnettomammaksi kuin se oli ollut Milanin hallitessa. Oi, kuinka mielellään olisi tahdottu kutsua Milan takasin, mutta poika nousi isää vastaan ja uhkasi ammuttaa hänet, jos hän uskaltaisi astua rajan yli.

- Hyi — hyi! kuului suuttuneita huutoja kokoontuneiden joukosta. — Se on hävytöntä, alhaista!

- Niin, hävytöntä ja alhaista on se todellakin, jatkoi översti. — Minä olen omilla korvillani kuullut kuninkaan sanovan, että hän ajaisi Milanin kuin hullun koiran ulos maasta, jos hän uskaltaisi astua rajan yli. Mutta kun Milan kuitenkin teki sen, kun hän yön pimeydessä kulki Saven yli ja tuli Serbian rannalle, niin — vein minä itse hänet konakiin, sillä silloin oli varotettava kuningasta ja koetettava pidättää häntä ottamasta puolisokseen langennutta naista. Valitettavasti ei tämä onnistunut, vaikka Milan pani kaikki voimansa liikkeelle. Aleksanteri ja Draga, tuo kirottu nainen, olivat liian kovasti toisiinsa kiintyneet, epäpuhdas, halveksittava rakkaus — ei, minä en tahdo väärin käyttää tätä kaunista sanaa — inhottava intohimo sitoi hänet Dragaan. Minä ilmaisen teille surullisia salaisuuksia, ystävät, mutta tänään pitää vihdoinkin totuus lausuttaman, totuuden, paljastuksen päivä on tullut — antakaa minun siis puhua ja kuunnelkaa te! Maa on kauhistuttavassa tilassa. Suuri joukko talonpoikia on ajettu kodeistansa, kun eivät ole voineet maksaa korkeita veroja. Teollisuus on lamautunut, kun kaikkialla on asetettu vaikeuksia sen tielle. Ei tehdä muuta kuin rasitetaan kauppiaita uusilla veroilla. Se joka voi maksaa, saa asua Belgradissa — mutta se joka on siinä onnettomassa asemassa, ettei voi maksaa, sillä ei ole mitään, eikä koskaan voi saada mitään — hänen täytyy olla köyhänä. Mitä meihin upseereihin tulee, niin on kuningas aina osoittanut olevansa hyvin vastenmielinen kaikille sotilaille. Hyvin vastenmielisesti pukeutuu hän sotilaspukuun, silloin vaan, kun on aivan pakotettu siihen. Ja se on kuitenkin sama puku, johon meidän tulee ylpeillen pukeutua, kun se on kunink. majesteetin ja kruunun puku, sama puku, jonka kuningas ja isänmaa ovat meille antaneet. Kuningas epäilee meitä, sillä hän tietää, etteivät upseerit häntä rakasta. Ehkä hän aavistaa, että he vihaavat häntä — mutta yhtä seikkaa hän ei tiedä, nimittäin sitä, että me aiomme syöstä hänet alas ja selittää kansalle, että kuningas ja hänen Dragansa ovat ruttopaise, joka ei enää saa olla vaivaamassa Serbian kansaa, vaan että me leikkaamme sen pois.

Tahdon muutamilla esimerkeillä valaista, millainen kuningatar Serbiassa on ja pyydän muutamiksi minuuteiksi teidän huomiotanne.

Översti Maschinin ei olisi tarvinnut lausua tätä pyyntöä kuulijoilleen, joiden katseet olivat kuin naulatut häneen ja jotka ihastuneina kuuntelivat hänen puhettansa. Joka sanasta leimahti vihan liekki ja pitääkseen vireillä tätä pyhää tulta olivat nämä kaksikymmentä upseeria saapuneet yksinäiseen ravintolaan maantien vieressä.

- Mitä tämä Draga oli, ennenkuin tuli Serbian kuningattareksi, sen tiedätte kaikki, ystäväni. Hän oli Serbian kaunein nainen, se täytyy itse kateudenkin tunnustaa, mutta rehellisimmänkin täytyy hänestä sanoa, että hän oli kurjin, halveksittavin nainen. Hän on perheestä, jonka suku on yhä huonontunut. Veri, joka hänen suonissaan virtaa on rikollista verta. Äiti oli juoppo, jonka miehellä ei ollut vähääkään siveellistä vakavuutta ja joka nähtävästi vaimonsa kautta tuli vielä huonommaksi, kuin mitä luonnostaan oli. Dragan äiti on todistettavasti harjoittanut parittamista ja kun tytär tuli täysikasvuiseksi, niin piti äiti kohta huolta siitä, että tytär sai tilaisuuden näyttäytyä oikeassa valossaan.

Siihen aikaan ei Draga ollut vielä niin läpi huono, vaan hän koetti saada miehen, joka kykeni pitämään hänestä huolta ja valitettavasti lankesi hänen vaalinsa veljeeni. Te myöntänette, ettei tähän asti ole tästä avioliitosta sanaakaan päässyt huuliltani. Minä en tahdo naulata veljeni nimeä häpeäpaaluun. Mutta tänään täytyy minun puhua siitä, sillä tänään täytyy teidän tietää kaikki, teillä on oikeus tietää kaikki. No niin, veljeni oli nuori insinööri, jolla oli loistava tulevaisuus edessään. Silloin tuli hän onnettomuudekseen tuntemaan Draga Lunjevican. Hän rakastui, enkä sitä ihmettelekään, sillä Draga oli niin kaunis, monastihan ovat miehet, jotka ovat olleet paljon korkeammissa asemissa kuin veljeni, joutuneet kauniin naisen ansaan. Kun sitte veljeni eräänä päivänä ilmoitti minulle, että hän aikoi naida Draga Lunjevican, huokasin minä syvään ja sanoin: