Part 59

- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia, vastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta muuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.

Äkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille olkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän. Kamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.

- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi kuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut, vai — mitä he tahtovat?

- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin juuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä teidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää kirjoituspöytää.

- Onko herra ajutantti etuhuoneessa? kysyi Draga ankaralla äänellä.

- Kyllä, kyllä hän on, vastasi Benjamino.

- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.

Minuuttia myöhemmin tuli sisälle Stefan Naumovitsch. Hänen raskaisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului, että hänen piti nukkua kuninkaan etuhuoneessa.

Sinne laitettiin hänelle joka yöksi vuode, eikä hän saanut koskaan mennä nukkumaan ilman, ettei hänellä ollut ladattu revolveri ja miekka vieressään.

- Mitä teidän majesteettinne käskee? kysyi Stefan Naumovitsch tehden kunniaa kuninkaalle, mutta Dragaan heitti hän vaan pikaisen katseen.

- Herra majori, huudahti kuningatar — oletteko huomannut kansajoukkoa, joka seisoo konakin ulkopuolella?

Stefan Naumovitsch ei todellakaan ollut vielä nähnyt sitä. Kun Benjamino tuli hänen jälessänsä, oli hän juuri syömässä aamiaista ulkona puutarhan puoleisella parvekkeella.

- En, teidän majesteettinne, vastasi hän, — minä en tiedä mistään väkijoukosta konakin ulkopuolella.

- Katsokaa sitte kadulle, huudahti kuningatar ivallisella äänellä — niin näette, että jotain hyvin tärkeätä on tapahtunut teidän huomaamattanne. Olkaa hyvä ja nostakaa uudinta, niin näette.

Kiemailevalla liikkeellä nosti Draga itse uutimen ylös eikä Stefan voinut olla menemättä häntä niin lähelle, että tunsi hänen täyteläisen käsivartensa nykäisevän omaansa.

- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi Draga ajutantille, — ettei teillä, herra majori, ole aavistustakaan siitä, että konaki on melkein piiritystilassa. Me olimme kuitenkin siinä vakaumuksessa, että te piditte huolta meidän turvallisuudestamme — kuningas menee levolle siinä uskossa, että häntä suojelee ja vartioitsee se, johon hänellä on suuri luottamus.

- Minä en usko, sanoi Stefan Naumovitsch, — että tässä on kysymys kuninkaan turvallisuudesta. Sen sijaan luulen, että joku paljon pienempi syy on houkutellut väkeä tänne. — Mutta minä hankin heti tiedon, mitä se merkitsee.

- Ja annatte sitte meille tiedon siitä, lisäsi Draga.

Stefan kumarsi äänettömästi ja riensi sitte ulos.

Myöskin Benjamino oli lähtenyt huoneesta — kuningas ja kuningatar olivat yksin.

- Minusta näyttää että Stefan Naumovitsch käy yhä huolimattomammaksi toimessaan, sanoi Draga. — Ehkä olisi syytä että hankkisit toisen ajutantin. Muuten tahtoisin ehdottaa sinulle, että hankkisit uuden palveluskunnan, kuninkaallisen linnan komennuskunnan.

Tämän komentajan alle olisi järjestetty koko palveluskunta ja hänen olisi pidettävä huoli meidän turvallisuudestamme, palatsivahtikin veisaisi hänen käskynsä alla.

- Stefan on uskollinen, huudahti Aleksanteri lujalla äänellä — minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi vähintäkään laiminlyönyt tehtäviään. Mutta minä tiedän hyvin hyvästi, ett'et sinä tule toimeen hänen kanssansa. Sinulla on milloin yhtä milloin toista muistuttamista.

Draga kääntyi äkisti pois. Hän ei tahtonut antaa kuninkaan nähdä kasvojansa eikä sitä ivallista hymyä, joka niissä kuvastui.

Ha, haa, tuolla kuninkaallisella narrilla ei ollut aavistustakaan, että hän moitti Naumovitschia, vaan eksyttääkseen kuningasta ja että hänellä sentähden oli aina jotain muistuttamista! Hän ei olisi mistään hinnasta suostunut siihen, että Stefan Naumovitsch olisi tullut pois konakista. Hänhän oli koko sydämensä intohimolla vielä kiintynyt kauniiseen, nuoreen upseeriin. Yhä vielä toivoi hän, että hänen lopulta onnistuisi vietellä hänet ja että hän kerran näkisi Stefanin jalkainsa juuressa.

Mutta hän tahtoi huomautuksellaan saavuttaa toisen maalin ja se tuli kohta ilmi.

- Minulla on muuten tiedossa eräs henkilö, joka sopisi konakin päälliköksi, sanoi Draga. — Tosin on kysymyksessä oleva henkilö nykyään toisessa, ei vähemmän tärkeässä toimessa, mutta nämä molemmat velvollisuudet voidaan yhdistää.

- Kenestä puhut sinä? kysyi Aleksanteri.

- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on osottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.

- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä en voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä kohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.

- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasi Aleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.

- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös tuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua ajeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana olemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin kirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua jossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah, Draga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia — ei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!

- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi Draga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin niin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen Serbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta minä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille selityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja tuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.

Ovi avautui ja Stefan astui sisään kalpeana ja liikutettuna.

- Rakas Naumovitsch, huudahti kuningas, kuinka on asiat, mitä on tapahtunut?

- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan kuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein arvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.

- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä tiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita päiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän vaan aikone hyökätä konakiin?

- Minä pyydän teidän majesteettianne tyyntymään, vastasi Stefan nopeasti. — Teidän majesteettinne henki ei ole ollenkaan vaarassa. Mutta hirmuinen häväistys on tapahtunut. Tuonne palatsin portille on tänä yönä ripustettu silvottu ruumis — naisen yläruumis, jonka jalat ovat jonkun hirmuisen onnettomuuden kautta luultavasti katkenneet ja ruumiin rintaan on kiinnitetty paperipalanen, johon on kirjoitettu sanoja, joita minä en tahdo kertoa.

Draga oli tullut kalpeammaksi kuin ruumis. Kuningas seisoi ikäänkuin kivettyneenä. Molemmat katsoivat jäykästi Stefan Naumovitschiin, heidän kasvoissaan oli tuskan ilme.

- Kuinka voi olla mahdollista, Stefan Naumovitsch, huudahti kuningatar, että sellainen rikos on tehty yöllä? Missä oli sitten portinvartija? Sen mukaan kuin minä tiedän, seisoo portin ulkopuolella yön aikana aina kaksi sotamiestä.

- Se onkin juuri ihmeellisintä tässä asiassa, vastasi ajutantti. — Minä olen ottanut selkoa asiasta ja olen saanut tietää, että vahtia on muutettu määrätyllä tavalla. Siitä huolimatta eivät sotamiehet sano mitään nähneensä.

- Ja mitä on kirjoitettuna paperille, joka on ruumiin rinnassa? kysyi Draga.

- Käskeekö teidän majesteettinne kertomaan ne sanat, vaatiiko teidän majesteettinne sen nimenomaan?

- Minä käsken sen.

- Niin, paperille on kirjoitettuna seuraavat sanat:

"Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi oma tyttärensä rautatiematkalla Kruschedolin ja Belgradin välillä!"

- Se on hävytöntä! huusi Draga. — Sen ovat vihamieheni tehneet! He ovat hankkineet itselleen jonkun maankiertäjän ruumiin ja nyt syyttävät he minua äärettömästä rikoksesta alentaakseen minua kansani silmissä.

- Käskeekö teidän majesteettinne minua ottamaan ruumiin alas portilta ja viemään sen varmaan paikkaan? kysyi Stefan Naumovitsch.

- Niin, sen käskemme, huudahti Draga kiireesti. — Mutta minä luulen, että ehkä olisi parasta heti vakuuttaa kansalle, että tässä ei ole kysymys minun äidistäni. Herra majori, olkaa hyvä ja seuratkaa minua alas konakin edustalle, minä aion kaiken kansan edessä ottaa ruumiin tarkastuksen alaiseksi ja antaa tarpeelliset selitykset.

Hämmästyneenä katsoi Stefan kuningattareen. Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi tehdä sen? Voiko hänen kylmäverinen rohkeutensa ulottua niin pitkälle, että hän voi asettua murhatun ruumiin eteen ja kieltää, ettei se ollut hänen äitinsä? Eikö murhaaja, nähdessään tuon silvotun ruumiin, tuntisi pistoa omassatunnossaan ja vaipuisi tiedottomana maahan?

- Draga, huudahti kuningas, aiotko todellakin mennä? Aiotko näyttäytyä kansan joukolle? Oi Jumala, jos he syytävät sinulle haukkumasanoja, ajattele, jos he tappavat sinut!

Draga mittaili miestään kiireestä kantapäähän katseella, joka oli niin halveksiva, ettei sitä voi sanoin kuvata.

- Minun päälleni ei hyökätä, minua ei pilkata, minua ei tapeta! huudahti hän sitte. — Minä en ole mikään heikko luonne, enkä pelkää vähääkään noita narreja, jotka ovat kokoontuneet tuonne ulos. Minä annan sinulle heti todistuksen, että tuo kansan joukko on verrattava lehteen, jonka tuuli panee liikkeeseen ja kysymys on vaan siitä, tuleeko tuuli pohjoisesta vai etelästä. Lehden täytyy totella sitä.

Välittämättä vähääkään Stefan Naumavitschin läsnäolosta, heitti hän aamutakin päältään, jonka oli tilapäisesti viskannut hartioilleen, ja otti esille päiväpukunsa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän siitä, että hän sitä tehdessään paljasti ihanan, pyöreän povensa, kauniit käsivarret ja ruusuisen niskan. Päinvastoin, kaunis kuningatar tahtoi vielä kerran näyttää Stefanille sulojansa. Hän toivoi näet, että ne tekisivät vaikutuksen häneen. Mutta Stefan ei suonut hänelle sitä iloa. Hän käänsi pois päänsä. Hän meni ikkunan luo, nosti uutimen hiukan ylös ja huomasi, että väkijoukko minuutti minuutilta kasvoi ja kävi yhä levottomammaksi. Kuului jo yksityisiä huutoja, jotka kaikuivat ylös konakin ikkunoihin, pilkkahuutoja, raivon ilmauksia, joita lausuttiin kuningasparille.

- Murhaaja, murhaaja! kaikui alhaalta. — Oman äitinsä, sehän on hirmuista!

Ei Dragakaan voinut olla kuulematta näitä huutoja. Hän riensi täydentämään pukunsa ja pani jo kiinni liivin nappeja.

- Kas niin, nyt olen valmis! sanoi hän Stefan Naumovitschille. — Jos teitä haluttaa, herra majori, niin olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Tai ehkei teillä ole rohkeutta näyttäytyä minun rinnallani kansan edessä? lisäsi hän pilkallisesti.

- Minullako? vastasi Stefan järkähtämättömän tyyneesti. — Tämän asian tähden ei minun tarvitse ollenkaan pelätä. Sillä minulla ei ole mitään pelkäämistä kansan puolelta. Menkäämme, teidän majesteettinne, jos te suvaitsette.

- Etkö aio ottaa mukaasi mitään asetta? huudahti Aleksanteri tällä hetkellä.

Ota mukaasi revolveri! lisäsi hän mielettömästi hymyillen. — Sillä jos he hyökkäävät päällesi, täytyy sinun voida puolustaa itseäsi.

- En mitään, en kerrassaan mitään ota minä mukaani, vastasi Draga. — Minulla on oma aseeni ja se riittää. Kansa on kurjaa roskaa, ei mitään muuta.

KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.

Verimerkki.

Kiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan Naumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden läpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.

Keskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin päin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää, miksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.

- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin? kysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä melkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin, Stefan Naumovitsch?

- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin velvollisuuteni.

- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin orakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana teidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch, suojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun ruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?

- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että nainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en minä kärsisi miehenä enkä upseerina.

- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan naisena.

- Niin, teidän majesteettinne, naisena.

- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi sitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette niin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä pahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon vallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella "sinä" sanalla, kuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?

- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin luulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin tietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan hurmaustila.

- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se ollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko elämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa minut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet taas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut kuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole oikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en varmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.

Hän odotti vastausta. Mutta Stefan huudahti kärsimättömänä:

- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin arvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä kovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä niin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee teidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.

- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga halveksien.

- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin mahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen ankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin teidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin lähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa enää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.

Nyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli tarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut jäänyt ilman todistajia.

- Sinä et siis tahdo ojentaa minulle kättäsi, Stefan?

- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän majesteetillenne.

- Oi, sinä kiusaat, sinä kidutat minua! huudahti Draga raivostuen.

Sinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet kuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin mielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton. Sinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.

- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle palatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.

Draga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli voittanut itsensä.

He olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan luoksensa.

- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli täydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli Stefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita sotamiehiä seuraamaan meitä.

Hän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He olivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.

- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa perässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko teillä kiväärit ladattuina, miehet?

- Teidän palvelukseksenne, vastasi korpraali, joka komensi pientä osastoa.

- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he nyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään miettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.

Väkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään, kuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga ollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku tavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu ja sitte vielä niin kaunis.

Joukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja Stefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka vei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun ruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.

Mutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä musertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä vihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa myöskin huuto:

- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin laita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian kuningatar!

Draga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta, että hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi suoraksi ja huusi korkealla äänellä:

- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta kuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne väkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada puheenvuoroa?

Silloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan kansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla äänellä:

- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on onnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?

- Minä olen tullut vastaamaan näihin kysymyksiin, ystäväni! vastasi Draga.

Te tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten koskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki minut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin. Minä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä! Teidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille asti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä. Ja nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä voisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin paljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja kokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua, että minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita, poikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän tarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat aiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.

- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka seisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.

- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen. Me saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar. Väitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.

- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme, kuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!

- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi kyllä, miksi valitsi hänet.

- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon puhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin jatkan minä sitte puhettani.

- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on sanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.

- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni! sanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen, minun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä kuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä ainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni kuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän sydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.

- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu! Kuulkaamme Dragaa!

Tuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren puhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin olisi hän tahtonut sanoa:

- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla oivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.

Ylhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois ikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen takana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen vaikutuksen kansaan.