Part 47

"Varmalta taholta saamiemme tietojen mukaan odottaa Serbian kuningatar viiden kuukauden perästä perillistä. Belgradin hovissa vallitsee yleinen ilo. Koko maa ottaa siihen osaa, sillä nyt toivotaan saatavan tähän asti niin odotettu kruunun perillinen."

Epäselvästi ääntäen vaipui Milan tuolille kirjoituspöydän viereen. Hän kätki kasvot käsiinsä ja minuutin aikana ei kuulunut huoneessa mitään ääntä.

- Se oli kovin isku, mikä minua saattoi kohdata, huudahti Milan, nostaen kasvonsa Pietariin päin. — Tähän asti olen toki toivonut, että tuo inhottava olento ei voisi antaa elämää lapselle. Mutta ei, ei tätäkään ääretöntä tuskaa ole taivas minulta säästänyt. Tuosta kirotusta helmasta lähtee olento, joka kantaa Obrenovitschin nimeä, heikkouden ja synnin, verenhimon ja perkeleellisen viekkauden jälkeläinen.

- Tämä lapsi ei ole vielä syntynyt, huudahti Pietari ja heitti lehden lattialle. — Vielä voitte te estää, ettei tämä lapsi synny maailmaan valtaistuimelle. Yhtykää minuun ja Aleksanteri on heti pantu pois hallituksesta. Sitte synnyttäköön Draga poikansa, eikä hän tule koskaan istumaan Serbian valtaistuimella. On pidettävä huolta, ettei tämä poika koskaan tule kenenkään serbialaisen näkyviin.

No, voitteko vielä epäillä, ettekö ole vielä tehnyt päätöstänne?

- En, kuului Milanin huulilta — minä olen jo tehnyt päätökseni.

- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette tehnyt päätöksenne Serbian onneksi.

- Niin, mutta en sillä tavoin kuin te tarkoitatte. Minä en koskaan voi auttaa ketään kaivamaan maata poikani jalkain alta. Ryöstää kruunu hänen päästään ja heittää hänet maailman halveksittavaksi, sitä en voi. Sillä joskaan en enää voi olla Serbian kuningas, niin en koskaan lakkaa olemasta isä. Ei, en koskaan ota osaa mihinkään liittoihin, joiden tarkoituksena on poikani häviö. Mutta te, Pietari Karageorgevitsch, olkaa varuillanne! Serbian maa ei ole vielä kyllin valmis sille kylvölle, jonka aiotte siihen kylvää. Siellä rakastetaan vielä liian paljon Obrenovitscheja, olipa heidän nimensä sitte Aleksanteri tai Milan.

Pietari puri huultansa ja kiersi hermostuneesti viiksiänsä.

- Voinko luottaa siihen, kysyi hän tutkien, että kaikki, mitä tässä olen sanonut, jää meidän välillemme?

- Minä olen jo antanut sanani, että vaikenen ja minä pidän sen, vastasi Milan. Minä en edes varoita poikaanikaan, mutta minä pyydän teitä, luopukaa aikeistanne! Jos Jumala tahtoo, että teistä tulee kuningas, niin kruunaa hän teidät siksi eikä teidän tarvitse tehdä mitään sen hyväksi! Tämä on viimeinen kehoitukseni teille ja nyt vielä viimeinen pyyntö:

- Nyt, kun tiedän, mistä lähteestä se kulta vuotaa, jota olen saanut joka kuukausi, en voi sitä vastaan ottaa. Lopettakaa siis lähetyksenne, elkääkä enää välittäkö siitä, kuinka minun käy, vaan jättäkää minut oman onneni nojaan. — Se ei käy päinsä, että Obrenovitsch elää Karageorgevitschin armosta.

Silloin astui Pietari Karageorgevitsch aivan lähelle Milania, ojensi hänelle sydämellisesti kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä:

- Kun tulin luoksenne, toivoin kyllä saavani teidät liittolaisekseni, mutta minun täytyy kuitenkin kunnioittaa teidän vakaumustanne. Te olette puhunut minulle kuin mies ja minä olen kuunnellut kuin mies, mitä teillä on ollut sanottavaa.

Hyvästi, kuningas Milan ja eläkää onnellisena jos voitte.

Tämän sanottuaan kääntyi Pietari mennäkseen pois, asetettuaan ensin päähänsä peruukin ja valeparran kasvoillensa, mutta tultuaan ovelle seisoi hän hetken hiljaa pää alaspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena.

- Mitä ajattelette, Pietari Karageorgevitsch? kysyi Milan. — Jos ehkä voin jollain tavoin auttaa teitä, niin mielelläni teen kaikki, mitä voin, kun vaan ei ole kysymys pojastani.

- Minä ajattelen, sanoi Pietari — jos nytkään uskotte, mitä olen sanonut teille; vai luuletteko, että minä tahdon vetää teidät puolelleni ja siksi olen tehnyt teille väärän ilmoituksen.

- Te ette ole ennenkään koskaan valehdellut minulle, Pietari, ettekä ole nytkään sitä tehnyt, sanoi Milan aivan yksinkertaisesti.

- No kuulkaa siis myöskin minun varoitukseni, kuningas Milan! sanoi Pietari.

Minä varoitan teitä, niin, minä pyydän teitä varomaan henkeänne, ettei se murhaaja saa työtänsä tehdyksi, joka tällä hetkellä on matkalla tänne, — se murhaaja, jonka kuningas Aleksanteri on tänne lähettänyt — toimittamaan teidät pois päiviltä!

Milan huudahti, syöksi Pietarin luo ja laski kätensä hänen olalleen.

- Ihminen, änkytti hän — te olette nyt lausunut hirmuisen asian.

Murhaaja, sanotte te, — murhaaja, jonka poikani on lähettänyt — —

- Ehkä ei niin paljon poikanne, kuin Draga. Velvollisuuteni on lausua teille koko totuus! Tietäkää siis, että minä vakoojien kautta pidän silmällä Belgradin hovia. Konakissa ja Tapschiderin huvilinnassa ei tapahdu mitään, jota minä en tiedä. Siten olen saanut tietää, että kuningas Aleksanteri aikoo lähettää luoksenne miehen, jonka tehtävänä on lähestyä teitä jonkunmoisen ystävyyden varjossa. Mutta todellisuudessa on tällä miehellä varattuna myrkkyä, jonka hän antaa teidän nautittavaksenne sopivassa tilaisuudessa.

Milan tuijotti Pietariin, kuin ei hän vielä uskoisi tuota hirmuista ilmoitusta.

Mutta Karageorgevitsch jatkoi kiireesti:

- Minustakin tuntuu mahdottomalta, että poika voi olla niin paatunut, ettei hän kammoa sellaista hirmutyötä. Siitä syystä annoin väkeni tarkasti ottaa vaarin tapahtumista Belgradin hovissa. Nyt olen kuullut, että murhaaja on noin viisi päivää sitte lähtenyt Wieniin. Kuule tarkasti, mitä minä sanon, kuningas Milan!

Hän ei käyttänyt rautatietä, vaikka hän tätä tietä olisi ehtinyt Wieniin kolmannessa osassa siitä ajasta, minkä hän nyt tarvitsee, matkustaessaan postireessä Unkarin pustan kautta. Hän ei tietysti tahtonut, että hänen matkansa Belgradista tulisi tunnetuksi, jotta hänen persoonaansa ei sitte pantaisi yhteyteen teidän äkillisen kuolemanne kanssa. Mutta olen saanut tietää vielä enemmän.

Sitä kurjaa murhaajaa, joka on matkalle tänne panemaan toimeen Dragan käskyä, seuraa henkilö, joka on minulle riittävänä todistuksena siitä, että konnantyö on vireillä — se on kuningatar Dragan täti, Eufemia, vanha nainen, jonka syyksi täytyy lukea monta Dragan pahoista juonista.

- Täti Eufemia? huudahti Milan vapisevalla äänellä — minä tunnen hänet! —

- Ettekö nyt huomaa kuningattaren vehkeitä? Hän tarvitsee henkilön, joka pitää murhaajaa silmällä tämän oleskellessa Wienissä, ja — siihen oli täti Eufemia hänen mielestään kuin valettu. Kaikki, mikä tapahtuu salassa, on epäilyttävää, jatkoi Pietari pitkän vaitiolon jälkeen. — Epäilyttävää on myös, kuin ihmiset eivät uskalla näyttää oikeata muotoansa, vaan esiintyvät milloin missäkin muodossa.

No niin — se, joka kuninkaan käskystä astuu teidän eteenne tarjoomaan teille sovintoa, on kätkenyt itsensä erään kauppias Naumannin nimen alle — sillä nimellä on hän ainakin Semlin Hôtellin matkustajain kirjassa. Samoin on täti Eufemia katsonut parhaaksi olla näyttämättä, kuka hän todella on. Hän on matkustanut nunnan puvussa ja sanoo kuuluvansa kartusiaaninunnain luostariin. Se on väärää peliä, Milan, ja väärinpelaajain suhteen täytyy olla varuillaan.

Karkoitettu kuningas katsahti ylös ja sanoi:

- Onko asianlaita todellakin sellainen? Silloin olisi todellakin ollut paljon parempi, että olisin jo aikoja sitte tehnyt lopun elämästäni. Oma poikaniko tahtoo sen nyt lyhentää — ei, ei, ei hän, hänen päässään ei tämä alhainen ajatus ole syntynyt! — Draga on istuttanut sen häneen, eikä sillä raukalla ole ollut voimaa halveksien hyljätä sellaista ehdotusta! Kaikissa tapauksissa olen teille kiitollinen varoituksestanne, minä panen sen sydämelleni. Minä olen varoillani ja jos kuninkaan apulainen tulee luokseni, niin otan hänet vastaan asianmukaisella tavalla.

Mutta odottakaa! Ovatko vakoojanne Belgradissa sanoneet myöskin sen miehen nimen, joka on antautunut niin halpamaiseen tekoon? Onko hän serbialainen? Tuskinpa luulisin, että Serbian pojissa löytyy sellaista, joka vainoaisi minun henkeäni.

- Hän on serbialainen, vastasi Pietari kolkolla äänellä — ja minä luulen, että te hyvin tunnette hänet. Hänen nimensä on Stefan Naumovitsch, ja on hän nykyään kuningas Aleksanterin ajutantti, vaikka oli ennen tämän pahimpia vastustajia.

Tuskin oli Pietari lausunut nimen, kun Milan säpsähti tuskasta.

- Hänkö! änkytti onneton kuningas. — Häneltä olisin kaikista vähimmän odottanut sellaista. Hän oli ystäväni, minä olin läheisessä yhteydessä hänen kanssansa ja olin kirjevaihdossa hänen kanssaan!

- Mitäs se todistaa? keskeytti hänet Pietari Karageorgevitsch. — Se tukee vaan minun väitettäni. Tietysti ei kuningas Aleksanteri voinut lähettää sellaista, jonka te heti alussa tietäisitte viholliseksenne. Sellaista ihmistä epäillään, eikä edes maisteta, mitä hän asettaa syötäväksemme.

Mitä taas Stefan Naumovitschiin tulee, niin tiesivät Aleksanteri ja Draga kyllä hyvin, että te ottaisitte hänet ystävällisesti vastaan ja ett'ette hänet nähdessänne heti epäilisi, että hän oli tullut aikeessa ryöstää teidän henkenne.

- Stefan Naumovitsch! toisti Milan uudestaan. — Että sen piti olla juuri hän! Eikö siis todellakaan löydy enää todellista ystävyyttä ja onko valhetta jokainen sana, jonka ihmiset lausuvat?

- Siltä se melkein näyttää, vastasi Pietari Karageorgevitsch alakuloisena ja surullisena. — Täytyy tottua siihen ajatukseen, että kaikki ihmiset ovat syntisiä. Ehkä emme mekään ole parempia kuin kaikki muut, mutta me tahdomme ainakin pyrkiä siihen.

- Nyt tunnen mieleni kevyemmäksi, kuningas Milan, kun olen saanut antaa teille tämän varoituksen, sillä se olisi koskenut syvälle sieluuni, jos minulle olisi tultu sanomaan, että te sorruitte kuningattaren vehkeiden takia. Mutta hyvästi nyt! Minä olen puhunut teille kuin mies — ottakaa varteen varoitukseni.

Vielä kerran puristi Pietari Milanin kättä. Sitte riensi hän ovea kohti, jonka taakse katosi. Milan seisoi keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat saaneet jäykän ilmeen.

- Se oli todellakin vaikea hetki, huudahti hän mielenliikutuksen tukahduttamalla äänellä — vaikea kolminkertaisessa merkityksessä.

Pietari Karageorgevitsch tulee luokseni, koettaen saada minun myötävaikutustani poikani häviöön. Minä saan tietää, että Pietari Karageorgevitsch on niiden rahojen salaperäinen lähettäjä, joita joka kuukausi olen saanut vastaanottaa, niiden rahojen, joilla tähän asti olen kokonaan tullut toimeen ja joihin en tästälähin aio koskea.

Ja Pietari Karageorgevitsch ilmoittaa minulle, että poikani on palkannut murhaajan minua varten ja että tämä murhaaja on — Stefan Naumovitsch! Oi, tämä oli todellakin hirmuinen hetki, joka heittää varjonsa koko tulevaan elämääni. Mutta minähän olen kokenut niin paljon hirmuista, ettei tämäkään isku voi kukistaa minua. Ei, ei, minä en tahdo kukistua, olenhan vannonut valan itsekseni, että katkaisen myrkytetyn kärjen kaikista niistä nuolista, jotka tulevat Belgradista ja halveksien heitän ne luotani.

Mikä nyt on, Tonio? Tuletko ilmoittamaan minulle, että vanha kaupungin palvelija on mennyt tiehensä?

- Niin, herra, sanoi ukko syvään kumartaen — kaupungin palvelija on mennyt. Mutta — minä ilmoitan samalla toisen vieraan. Merkillistä, näyttää siltä, kun emme tänä iltana saisi ollenkaan lepoa, teidän majesteettinne!

- Mitä sinä sanot, onko siellä ulkona taas joku, joka tahtoo puhua kanssani?

Tonio nyökäytti valkoista päätään.

- Kyllä, teidän majesteettinne, sanoi hän, — mutta tällä kertaa luulen varmaan, että käynti tuottaa teille paljon iloa. Minä tiedän, että hän on tervetullut, te otatte hänet vastaan avoimin sylin.

Ja odottamatta kuninkaan käskyä riensi Tonio ovelle ja avasi sen selälleen.

Milanilta pääsi huuto ja hän tuli jos mahdollista vielä kalpeammaksi Ovessa seisoi matkapukuun puettuna korkeakasvuinen, hoikka mies — Stefan Naumovitsch.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.

Kaksitoista uskollista serbialaista.

Stefan Naumovitsch oli siis saapunut Wieniin. Hän oli päässyt matkansa perille ja seisoi nyt kuningas Milanin edessä. Mutta ennenkuin me käymme kuvaamaan keskustelua heidän välillään, täytyy meidän mennä hiukan taapäin ajassa siihen hetkeen, jolloin Stefan Naumovitsch löysi jälleen Genian yksinäisessä majatalossa Unkarin pustalla ja sitte heti taas hänet kadotti. Hän oli kadottanut Genian tuon Genian onnettoman luulon tähden, että Stefan oli ryöstänyt häneltä rakkautensa ja antanut Helena Lunjevicalle, Genia oli näet eräänä päivänä konakin puutarhassa salaa kuullut Stefanin puhuvan Helenalle rakkaudesta, mutta ei ollut kuullut, että Stefan oli puhunut vaan kuningas Aleksanterin puolesta.

Genia oli antanut hänelle vaan hämäriä viittauksia ennenkuin syöksi pimeyteen. Jos Stefan olisi aavistanut, että hänen keskustelunsa Helena Lunjevican kanssa oli syynä siihen, että hänen rakkaansa repi itsensä irti hänestä, että Genia piti häntä uskottomana eikä enää luottanut hänen rakkauteensa vaan mieluummin uskoi itsensä aron susille kuin hänelle, silloin olisi hän varmaan kironnut sitä hetkeä, jolloin hän sai kuningas Aleksanterilta käskyn hänen puolestaan pyytää Helenan kättä. Sillä se oli juuri tämä onneton käsky, joka oli syynä kaikkeen. Mutta sitä ei Stefan tiennyt ja sitä käsittämättömämmältä ja tuskallisemmalta oli hänestä sentähden tuntunut Genian päätös ikuiseksi erota hänestä.

Mutta niin oli kuitenkin tapahtunut ja vaikka Stefan oli melkein koko yön harhaillut ympäriinsä arolla, kuitenkin pysytellen itseään majatalon läheisyydessä, huutaen Geniata nimeltään ja hakien häntä silmillään, huomasi hän kuitenkin, kun aamu koitti, että oli ainiaaksi kadottanut hänet. Stefan huomasi, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä mitään. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen piti päästä Wieniin niin pian kuin mahdollista, viemään Milanille kuningas Aleksanterin pyyntöä, sitä pyyntöä, joka tuotti Stefan Naumovitsch paralle niin suurta iloa.

Hän oli sydämestään iloinen, sillä hän toivoi voivansa taivuttaa Milanin palaamaan hänen kanssansa Serbiaan ja sydämessään oli hänellä tieto siitä, että hän oli sovittava välittäjä isän ja pojan välillä, kahden miehen välillä, joista toinen oli tehnyt niin paljon maansa hyväksi ja toinen niin hyvin tarvitsi ymmärtäväisen neuvonantajan rinnallaan.

Siitä syystä oli Stefan jatkanut matkaansa sillä postireellä, jota Genia oli ennen ohjannut. Nyt ajoi Stefan itse ja nunna istui sen sisällä. Heidän välillään ei vaihdettu monta sanaa matkan kestäessä.

Itse asiassa Stefan katseli nunnia myötätuntoisuudella, sillä hänen käsityksensä mukaan työskentelivät he ihmiskunnan hyväksi hoitamalla sairaita.

Mutta tämä nunna — ei, hänen omituinen, suljettu, melkein epäystävällinen tapansa, iva, jolla hän puhui, muutamat silmäykset, jotka välähtivät hänen silmistään, tämä kaikki oli tehnyt hänet vastenmieliseksi Stefanille, niin että tämä vältti puhua tai vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän tunsi helpotusta nähdessään vihdoin edessään Buda-Pestin tornit ja hän täällä pääsi erilleen nunnasta. Sillä täältä piti Stefanin jatkoi matkaansa rautateitse. Stefan sanoi hyvin kylmästi hyvästit naiskumppanilleen eikä välittänyt siunauksestakaan, jonka nunna olisi hänelle antanut-.

Postitalon edustalla, johon hän oli ajanut postireen, viskautui hän niin pian kuin mahdollista ajurin rekeen ja käski ajurin ajaa Hôtel Hungarinaan.

Mutta Stefan Naumovitsch olisi suuresti hämmästynyt, eikä hänestä olisi suinkaan ollut hauskaa, jos olisi kuullut, että viiden minuutin kuluttua nunnakin otti ajoneuvot ja huusi ajurille:

- Hôtel Hungarina!

Noin kymmenen minuutin kuluttua oli nunna tuon komean Hôtellin edustalla, joka täydellä syyllä nauttii eurooppalaista mainetta. Ovenvartija avasi vaunun oven ja auttoi vanhaa nunnaa sieltä ulos.

- Minä jään tänne vaan huomisaamuun, sanoi nunna. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle vaan pienempi huone.

- Kyllä, vastasi ovenvartija. — Meillä on kyllä halpojakin huoneita, mutta valitettavasti ovat ne kaikki otetut. Yhden huoneen voisin antaa teille, sen ikkuna on Tonavalle päin, mutta ne huoneet ovat vähän kalliimpia.

- Tuleeko kukaan asumaan minun huoneeni viereisessä huoneessa? — Minä en mielelläni tahtoisi naapureita.

- Siinäkään suhteessa en valitettavasti voi palvella teitä, vastasi ovenvartija, — sillä juuri nyt saapui eräs kauppias, eräs herra Anton Naumann, joka on itselleen pyytänyt kaksi Tonavan puoleista huonetta, ja se huone, jonka minä voisin antaa teidän käytettäväksenne, on hänen huoneensa vieressä. Luulen voivani vakuuttaa, että rouvan naapuri on hyvin hiljainen henkilö. Muuten ei meidän Hôtellissa sallita minkäänlaista melua.

Ovenvartija ei ollut huomannut, kuinka iloisesti ja ilkeästi nunnan silmät välähtivät kun hän kuuli, että Anton Naumannin huoneet olivat aivan hänen huoneensa vieressä.

- No, olkaa hyvä, sanoi nunna — ja viekää minut huoneeseeni.

- Kas tässä on hissi — Jean, vie nainen numeroon 74.

Nunna nousi heti senjälkeen hissiin ja oli heti komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunasta oli ihana näköala Tonavan yli. Tämän toisella puolella näki hän vanhan Ofenin, joka kohosi kuten uhkailevana muistona niiltä ajoilta, jolloin turkkilaisilla oli vielä valtansa Tonavan toisella puolella.

Hurskas nunna riensi panemaan oven lukkoon Jeanin mentyä, joka oli kantanut hänen tavaransa huoneeseen. Sitte otti hän päähineen päästään ja täti Eufemian kasvot näkyivät selvästi sähkövalossa.

- Oivallista, mutisi hän mennessään seinän luo, joka eroitti hänen huoneensa Stefan Naumovitschin huoneista ja laski korvansa seinää vasten — nyt voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Minä matkustan Wieniin hankkimaan sitä lasta, jota Draga tarvitsee ja samalla pidän silmällä tätä Stefan Naumovitschia, joka on tullut Wieniin kuninkaan käskystä raivaamaan tietä sovintoon Milanin kanssa. Ha, haa se narri luulee todellakin, että Draga sallisi tuon vanhan itsepäisen jörön palaavan Serbiaan. Ehkä pitämään häntä silmällä ja estämään kaikkea, mitä Draga tahtoo. Eihän toki, niin tyhmä ei hän toki ole. Oh, miten minä säikähdin, kun Draga ilmoitti minulle tämän tuuman!

"Oi, mitä olet tehnyt, Draginja! huudahdin minä kuultuani vaan hänen ensimäiset sanansa. — Oletko todellakin suostunut siihen, että Milan saa tulla takasin Serbiaan? No, sitte saat heti hakea nuoran, johon itsesi hirtät, sillä Milan saa pian sinut epätoivoon. Sinun valtasi on nyt lopussa. Rakas Draginja, kuinka saatoit suostua sellaiseen!"

Siinä seisoi hän sitte ja tuijotti minuun, kuin olisi tahtonut sanoa:

"Niin, minä olin hirmuisen tyhmä, täti, enkä voi antaa itselleni anteeksi, että suostuin Aleksanterin ehdotukseen kysymättä ensin sinulta neuvoa. Mutta mitä me nyt teemme? Stefan Naumovitsch on jo saanut kuninkaan käskyn ja matkustaa huomenna varhain."

- Mitä on tehtävä? vastasin minä. — "Draginja, meidän täytyy tehdä tyhjäksi kuninkaan tuuma, meidän täytyy tehdä niin, ettei Milan palaja."

"Voisiko se olla mahdollista? Milan tarttuu epäilemättä siihen käteen, jonka kuningas hänelle ojentaa. Hän tarttuu siihen ilolla, sillä koko hänen sydämensä riippuu kiinni Serbiassa ja se päivä olisi iloisin päivä hänen elämässään, jolloin hän saisi palata maahansa."

Silloin ei se päivä koitakkaan hänelle!

"Aiotko estää sitä?"

"Kyllä, sen aion tehdä", vastasin minä — sillä edellytyksellä, että sinä annat suostumuksesi siihen, mitä minä aion tehdä."

No, ja minun Draginjani antoi suostumuksensa, ja nyt — ha, haa, nyt ei kuningas Milan koskaan enää näe Serbiata, sen minä takaan.

Ja täällä — täällä Buda-Pestissä täytyy sen tapahtua, jatkoi Eufemia pienen vaitiolon perästä, jonka kestäessä hän ivahymy ohuilla huulillaan katsoi seinään, joka eroitti hänet Stefan Naumovitschista. — Minä olen tarkkaan neuvonut Dragaa, mitä hänen tulee tehdä — pian täytyy niiden miesten tulla, jotka Draga on tänne lähettänyt. Ha, haa, niitä isänmaan ystäviä, jotka eivät aavista, että kulkevat vaan minun asioillani! Peijakas — luulenpa, että he ovat jo täällä — askeleita alhaalla — koputusta Stefanin ovella — ei, minä en erehdy — he ovat siellä!

Samassa painautui Eufemia niin lähelle seinää, kuin olisi hän tahtonut painaa siihen kuvan omasta laihasta ruumiistaan. Eikä hän ollutkaan erehtynyt. Juuri tällä hetkellä tuli Stefanin luo vieraita, joiden käynti tulisi olemaan mitä suurimmasta merkityksestä kuningas Milanille, tai, sanokaamme se heti suoraan, kerrassaan onnettomasta merkityksestä.

Stefan oli heittänyt naamionsa niihin vaunuihin, joilla ajoi postiasemalta Hôtel Hungarinaan. Täällä Buda-Pestissä ei hän sitä enää tarvinnut.

Oli ilta, hänen pöytänsä kohdalla paloi sähkölamppu ja heitti miellyttävän, valkoisen valon komeasti sisustettuun huoneeseen. Stefan oli sytyttänyt sikarinsa ja seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan vieressä katsellen yli rakkaan Tonavan Ofenin vanhaa kuninkaan linnaa, joka loisti kuin kummitus kuutamossa.

Hôtellin edustalla liikkui Buda-Pestin hieno maailma, joka näytti olevan omiaan vetämään nuorta miestä puoleensa. Mutta Stefan oli päättänyt viettää illan kotona. Buda-Pestin huvit eivät voineet häntä huumata. Hän meni pois ikkunan luota ja istuutui sohvan nurkkaan. Hän nojasi päätään taapäin ja kun hän siinä miettiväisenä katseli sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista, näytti hänestä, kuin olisi savupilvistä pilkistänyt hänen rakkaan Geniansa kasvot, hänen suloiset piirteensä, joita hän ei kylliksi voinut katsella.

Äkkiä kuuli Stefan ovelle koputettavan. Hän nousi ylös ja avasi. Hänen hämmästyksekseen astui sisään ovenvartija.

- Anteeksi, herrani, — mutta vaan muutama sana, sanoi hän kumartaen kohteliaasti.

- Olkaa hyvä ja puhukaa, minä olen valmis kuulemaan.

- Anteeksi, tehän olette kirjoittanut nimenne matkustajain kirjaan Anton Naumanniksi — eikö niin?

- Kyllä olen, vastasi Stefan punastuen.

- Mutta meillä on syytä otaksua, että olette käyttänyt salanimeä. Elkää nyt vaan ymmärtäkö minua väärin, hyvä herra! Me tiedämme näet aivan hyvin, ettette ole mikään poliisin takaa ajama rikoksellinen ja ettette ole ottanut toista nimeä johtaaksenne asianomaisia harhaan. Löytyyhän usein valtiollisia syitä, jotka pakoittavat sellaisiin toimiin. Mutta tehän olette — Serbian kuninkaan ajutantti, te olette kapteeni Stefan Naumovitsch, vai mitä?

Stefan astui hämmästyneenä askeleen taapäin.

- Kyllä, mutta kuinka te sen tiedätte? huudahti hän sitte. — Koska te nyt kerran olette lausunut nimeni, niin en tahdo kieltää, että olen Stefan Naumovitsch. Mutta, minä en voi ollenkaan ymmärtää, kuinka olette voineet saada sen selville!

- Hyvin yksinkertaisella tavalla, vastasi ovenvartija ystävällisesti. — Tuolla alakäytävällä seisoo näet serbialainen lähetystö, joka haluaa puhua teidän kanssanne, keskustella kapteeni Stefan Naumovitschin kanssa ja tämän lähetystön johtaja on nimenomaan uskonut minulle, että herra kapteeni on nähtävästi Hôtellin kirjaan merkinnyt nimensä Anton Naumanniksi.

- Mitä, serbialainen lähetystö tahtoo puhua minun kanssani ja kuka on sen johtaja?

- Se olen minä, kuului korkea ääni etempää ovelta.

Stefanilta pääsi hämmästyksen huudahdus, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hänen ystävänsä översti Maschin, joka nyt tuli hänen luoksensa.

- Maschin, sinäkö Buda-Pestissä! Rakkaani, mitä tämä merkitsee? Ja minkä näköinen olet! Sinulla on taas sotilaspuku — ja rinnassasi — tämä tähti! Sitä en ole sinulla koskaan ennen nähnyt! Taitaa olla se uusi Dragan ritarimerkki?

- Niin, kallis ystäväni, sanoi Maschin sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä ja vetäen häntä vasten rintaansa — ajat muuttuvat, näetkös, ja samalla muuttuu, kuten tietty, myöskin ihmisten ulkomuoto. Mutta lyhyesti sanoen, jatkoi översti ovenvartijan poistuttua, — seison tässä lähetystön etunenässä ja olemme tulleet onnittelemaan sinua siihen tehtävään, jonka kuningas on sinulle uskonut.

- Tiedätkö siis sinäkin, mitä tämä tehtävä tarkoittaa? Sano minulle, Maschin, mitä on Belgradissa tapahtunut minun lähdettyäni? Kaikki on minulle selittämätön arvoitus.

- Johon minä kuitenkin heti annan sinulle selityksen, vastasi översti Maschin, vetäen Stefanin vierelleen sohvaan. — Kuningashan on antanut sinulle toimeksi kutsua Milan takasin isänmaahansa.