Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan

Part 42

Chapter 423,256 wordsPublic domain

Löytyy eräs laji epätoivoa, joka ei enää kysy päämaalia eikä keinoja ja tämän nuoren tytön kurjuus oli joutunut sille asteelle, että se meni epätoivonkin rajan yli. Minuutin ajan tuijotti hän Nicodemiin voimatta lausua sanaakaan. Merkillistä, hän oli pitänyt Nicodemia niin kauniina, oli rakastanut häntä kaikesta sydämestänsä. Ja kuitenkin — kuitenkin näyttivät hänen kasvonsa nyt Sylvan mielestä inhottavilta ja vääristyneiltä! Hän ei voinut itsekään käsittää, kuinka oli voinut rakastaa tätä miestä. Eikä hän kuitenkaan poistunut, yhä seisoi hän kuin kiinni kasvaneena samalla paikalla. Tällä hetkellä muisti hän ensi kerran erään pyhän velvollisuuden, jonka luonto oli hänelle antanut. Hän ajatteli sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla, sitä pientä ihmisolentoa, jota hän ei vielä ollut nähnyt, jonka hän vaan tunsi ja jota niin äärettömästi rakasti.

Nicodem ei vielä tiennyt siitä taivaallisesta siteestä, joka oli kierretty heidän molempain välille ja joka ainakin Sylvalle näytti olevan mahdoton katkaista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista tämä salaisuus Nicodemille, huomauttaa hänelle, kuinka lujasti hän oli yhdistetty Sylvaan ja silloin hän varmaan näkisi hänet taas jalkainsa juuressa ja kuulisi hänen katuvaisen rukouksensa.

- Sinä et siis enää minua rakasta, Nicodem! huudahti Sylva. — Ei, ei, minä tiedän sen, sinä et rakasta minua, sinä olet itse äsken sanonut minulle kylmin, sydämettömin sanoin. Mutta etkö sitte rakasta lastasikaan?

Sylva laski varmasti, että kysymys tekisi hänet aivan tolkuttomaksi, että tämä ilmoitus tekisi tyhjäksi kaikki, mitä heidän välillään oli tapahtunut, mutta hän erehtyi, hän ei ollut vielä laskenut Nicodemin ilkeyden syvyyttä.

- Lastani! huudahti hän. — Ovatko asiat sillä tavoin? Sinä olet — sinä luulet — oh, rakkaani, ethän suinkaan luule, että minä otan todesta tämän sinun ilmoituksesi.

Sylva alkoi itkeä kovasti.

- Tuhat tulimaista, elä nyt edes itke noin kovasti! Tahdotko välttämättömästi, että muidenkin ihmisten pitää kuulla? Siivot ihmiset sopivat sellaiset asiat keskenään. Näetkös lapseni, jos olet järkevä, niin olen minä aina sinun hyvä ystäväsi, joka ei hylkää sinua. Katsos, ota tämä rahakukkaro! Ei siinä tosin ole niin kovin paljoa, sillä minulla on ollut pari päivää kirotun huono onni pelissä, mutta rahat riittävät ainakin vuodeksi suojelemaan sinua hädästä. Kun olet synnyttänyt lapsen, niin ilmoita minulle siitä! Minä en aijo jättää sinua, vaan annan apua. Näin sanoen pudotti hän kukkaron Sylvan polvelle. Onneton nuori nainen hyppäsi tämän kuullessaan ylös ja viskasi luotaan ruskean, seteleillä täytetyn kukkaron, kuin olisi se ollut inhottava, likainen tai myrkyllinen eläin ja huusi, tehden rajun liikkeen:

"Jo riittää, jo on tarpeeksi häpeää, häväistystä ja valhetta! Ole kirottu, kurja olento, kirottu kuolemaan saakka! Minä en rakasta sinua enää, ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua, vihaan sinua enemmän kuin kukaan nainen ennen minua. Me näemme vielä toisemme, Nicodem Lunjevica, me näemme toisemme sellaisella hetkellä, jolloin sinä saat minulle tehdä tiliä siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle! Sen, että sinä nyt työnnät minut pois luotasi, häpäiset minua, sen annan sinulle vielä anteeksi, mutta että olet teeskennellyt rakkautta minua kohtaan, että olet kietonut kätesi ympärilleni ja vetänyt minua sydämellesi, sitä en anna sinulle anteeksi, sentähden aion kerran astua sinun eteesi, kun koston hetki on lyönyt! Minä menen, Nicodem Lunjevica, jatkoi Sylva vihasta vapisevalla äänellä, samalla kun hänen hento vartalonsa kohosi vielä korkeammalle ja jännitetyt silmänsä loistivat kamalasti, — minä menen, mutta minä tulen vielä kerran luoksesi — ja jos en sitä tekisi, jos kuolema tulisi sillä hetkellä, jolloin minä synnytän lapseni — sinun lapsesi maailmaan, niin ole varma, että kostaja ei jää tulematta, kostaja sellainen, joka rankaisee kamalan rikoksesi silloin kun vähimmän odotat ja aavistat. Hyvästi, sinä sydämetön mies, rakkaudeton mies, mies, joka kylmäverisesti olet leikkinyt pyhimpäin tunteiden kanssa, joita ihmissydämessä asuu. Hyvästi, ja vaikka Jumala antaisikin sinulle anteeksi sen, mitä minulle olet tehnyt, niin en minä, vietelty, onneton Sylva, anna koskaan sinulle anteeksi."

Nämä sanat lausuttuaan hyökkäsi Sylva ulos huoneesta. Hän ei katsonut ympärilleen, riensi vaan kiireesti alas himmeästi valaistuja portaita. Hänestä tuntui, kuin olisivat talon muurit syösseet hänen päällensä. Pois — kauas pois! se oli ainoa ajatus, joka täytti hänen mielensä. Hän joutui kadulle, kulki pitkän matkaa, harhaillen ympäriinsä keskellä yötä ilman päämaalia, ilman mitään tarkoitusta. Ne, jotka tulivat häntä vastaan, luulivat kai, että hän oli mielipuoli, joka oli karannut hullujen huoneesta, kun hän horjui eteenpäin silmät kyyneleitä vuotaen, kuolon kalpeus kauniilla kasvoillaan. Muutamat herrat koettivat pidättää häntä, tahtoivat häntä puhutella, mutta Sylva repi itsensä irti heistä, syöksyi eteenpäin ja katosi ensimäisessä kadunkulmassa.

Minne — minne aiot sinä mennä, onneton raukka! Kuinka olisi Sylva voinut vastata tähän kysymykseen. Eihän hän tiennyt itsekään, minne hän nyt pakenisi häpeäänsä pakoon. Hän hiipi kuin otus vieraassa, tuntemattomassa metsässä, jolla ei ole koloakaan, mihin piilottautua ja joka pelkää, että metsästäjä seisoo joka puun takana. Hänellä ei ollut enää kotia, ei missään löytynyt hänelle paikkaa, jossa olisi voinut pysähtyä ja levähtää.

NELJÄSKUUDELTA LUKU.

Kilpa-ajo hengen edestä.

Reki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli postireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.

Mutta kuinka oli hän joutunut sinne?

Hypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin maanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä iltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona Buda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti mukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen joksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä — heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä, läiskyttäen piiskaansa hevosille.

Oli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan kuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi hiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla, joka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle satumaisen valaistuksen.

Postireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen kauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään ääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle, näki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen nurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa nurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan, sillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.

Geniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei hän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka matkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni kuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian hävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi. Talviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun hän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa huoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin levottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä arolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden tunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin suonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.

Onnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen luonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka tähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä? Oi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus tuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen puhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi istua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten kauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin onnea!

Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli, eihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka naamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.

Tämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka piti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen kuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan. Genia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin istui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua. Melkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä. Toisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.

Iloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas hyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan maahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon entisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi siunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne valtasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?

Surullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa. Missä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut sydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi mielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka ihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi hurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin vastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi, jos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt hänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön hienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen pienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset juosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi todellakin onnea!

Mutta vihdoin vaipui Stefan Naumovitsch uneen. Luonto ei antanut pahottaa itseään, se vaati osansa ja uni laskeutui hänen ylitsensä. Ihmeellistä, unessa yhtyi hänen henkisten silmäinsä edessä kaksi henkilöä yhdeksi — Genia ja nuori postiljooni, jonka kasvot hän oli pimeässä vilahdukselta nähnyt. Se oli kai tuo ihmeellinen yhtäläisyys nuoren postiljoonin ja Genian välillä, joka synnytti tämän unen.

Kuinka kauvan hän tällä tavoin makasi ei hän itsekään tiennyt, mutta äkkiä herätti hänet huuto, aivan hänen korvansa vieressä, joka repäisi hänet unestaan. Samalla kuuli hän särkyneen lasin helinän ja näki, että lasiruutu lähinnä kuskilautaa oli lyöty rikki ulkoapäin.

Stefan Naumovitschin ensi ajatus oli, että joku onnettomuus oli tapahtunut, sitte ajatteli hän ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään harvinaisia Unkarin arolla ja tarttui nahkalippaaseen, joka hänellä oli takin alla vasemmalla sivulla ja jossa oli komea revolveri. Mutta heti sai hän tietää, että häntä häntä uhkasi vielä vakavampi vaara, sillä postiljooni huusi hänelle:

- Jumalan tähden, mitä me teemme? Sudet ovat aivan kintereillämme!

- Sudet!

Stefan Naumovitsch ei olisi ollut serbialainen, varsinkin kun oli tehnyt pitkiä matkoja Serbian ja Unkarin läpi, jollei hän olisi tiennyt, että tämä ilmoitus sisälsi suuren vaaran. Kesän aikana eivät sudet paljoa merkitse Unkarin arolla, sillä silloin on kaikkialla runsaasti ravintoa. Korkeintaan tekevät ne silloin tällöin hyökkäyksen lammaslaumaan, eivätkä paimen ja hänen koiransa kykene estämään niitä kantamasta pois ja syömästä paria lihavata lammasta. Mutta ihmisiin eivät ne silloin uskalla kajota, siihen ovat ne liian arkoja ja ryhmysauvalla varustettu poikanen voi kesän aikana ajaa ne pakoon.

Mutta toista on talvella. Lumi peittää lakeudet, ja tuon äärettömän kääriliinan alla on kaikki haudattuna. Sudella on nälkä, se ei löydä mitään syötävää. Silloin käy tämä aron pelottava ryöväri tuhat kertaa hirmuisemmaksi, kuten ihminen, jonka epätoivo pakottaa murhaajaksi. Suurissa laumoissa kiitävät ne silloin yli aron, päästäen lyhyitä huudahduksia, jotka jo kaukaa varoittavat ja pelottavat matkustajaa. Voi sitä ihmistä, jonka susi silloin saavuttaa, hän on ehdottomasti hukassa, sillä pedot panemat liikkeelle kaikki voimansa, ettei saalis pääsisi heidän käsistään. Ne osoittavat takaa ajaessaan sellaista tarmoa, joka on todellakin pelottava. Joka vuosi joutuu arolla joukko ihmisiä susien uhriksi, eikä heistä sitte muuta löydetä, kuin jyrsittyjä luita. Niin, meneepä susien verenhimo niinkin pitkälle, että ne usein uskaltavat ihmisasunnoillekin ja monen köyhän majatalon isäntä ja vieraat ovat joutuneet susilauman uhriksi.

Genia oli hyvään aikaan älynnyt takaa-ajajat. Ainoastaan se seikka, että oli pysynyt valveilla, teki hänelle mahdolliseksi ilmoittaa matkustajille vaarasta ja itse ryhtyä valmistaviin toimiin. Hänkin oli ensin kuullut niiden käheän huudon, mutta kun ei hän niin tarkkaan tuntenut pustaa, oli hän luullut, että jossain läheisyydessä oli ihmisasunto ja että uskollinen talonkoira oli säikähtänyt hevosten kulkusia ja alkanut haukkua. Sitte oli hän nähnyt ensin tumman ruumiin liikkuvan valkoisella lumipeitteellä, ruumiin, joka äärettömällä nopeudella riensi eteenpäin rekeä kohti. Taas oli hän luullut, että se oli koira ja oli tarttunut ruoskan varteen. Mutta äkkiä oli hän huomannut, että kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä samallaista pitkää, laihaa, harmaanruskeaa ruumista tuli näkyviin reen takana. Niin monta koiraa ei mitenkään voinut löytyä talon läheisyydessä. Sitte tunsi hän tuulen mukana petoeläimen hajun ja nyt tiesi Genia kyllä hyvin, mitä hänellä oli pelättävänä. Tuskassaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin herättää kauppamatkustaja reessä. Tämä oli mies ja kykeni auttamaan häntä taistelussa susia vastaan, sillä Genia oli varma siitä, että hänen oli varustautuminen taisteluun. Vielä oli hän kappaleen matkaa susia edellä, mutta nämä tulivat äärettömällä nopeudella yhä lähemmä ja lähemmä. Ne riensivät kuin varjot yli valkoisen lumipeitteen, niillä näytti kerrassaan olevan siivet, niin hirmuisella vauhdilla lyheni matka reen ja ahnaiden petojen välillä. Nyt alkoivat hevosetkin käydä levottomiksi. Nämä jalot eläimet tunsivat verivihollisen olevan lähellä. Hevonen tietää, että sen on vaikea välttää susia, jos ne kerran sitä hätyyttävät. Löytyy vain yksi keino, jolla eläinparka voi pelastua, nimittäin se, että se juoksee nopeammin kuin aron hyeena. Ja se on mahdollista ainoastaan silloin, kun on tekemisissä ainoastaan muutamain susien kanssa.

- Sudet ajavat meitä! huusi Genia vielä kerran, kun Stefan Naumovitsch ei heti vastannut. — Mitä me teemme pelastaaksemme itsemme?

Nyt käsitti Stefan kaikki tyynni ja nopealla liikkeellä veti hän revolverin kotelosta.

- Meidän täytyy puolustaa itseämme, vastasi hän pienestä särkyneestä ikkunasta. — Kuinka monta sutta siellä on?

- Minä en voi sitä niin varmaan sanoa, mutta luulen, että niitä on noin kolmekymmentä.

- Kolmekymmentä sutta! Se on paljo! Mutta ei saa menettää rohkeutta. Onko siellä sijaa teidän rinnallanne kuskilaudalla?

- Kyllä, vastasi Genia. — Minä väistyn hiukan, jotta tulee paremmin tilaa.

- Sitte tulen minä heti luoksenne, sanoi Stefan. — Reen sisästä en voisi ampua niin varmasti. Pysäyttäkää hetkeksi, jotta voin hypätä ylös!

- Mutta tämä pysähdys voi tulla vaaralliseksi meille, vastusti Genia. — Jos menetämme puoli minuuttia niin se merkitsee samaa kuin menettää kolmas osa siitä välimatkasta, joka on meidän ja susien välillä.

- Sitä ei voi auttaa, vastasi Stefan. — Pysäyttäkää, minä en menetä turhaan sekuntiakaan.

Tällöin näytti nunna heränneen. Hän katsoi pelokkaasti huntunsa takaa ja huusi vapisevalla äänellä:

- Mistä on kysymys, miksi pysähdyimme? Laupias Jumala, ei suinkaan täällä ole ryöväreitä!

- Paljon pahempaa, hurskas sisar, vastasi Stefan — täällä on aron susia.

- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä ollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen kotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta minut, pelasta minut, minä en saa kuolla!

- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me teemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan tyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin pitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.

Näin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes minuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.

Vaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian pelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien välillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän, sillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului riemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.

Merkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa toistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli äärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut, eivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset, jotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he vihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien, jotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta vaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas johtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden minuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä. Stefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi hän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman tuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.

Kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan, näki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia, jotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle omituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee viimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.

Kuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti ne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja näyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi, joka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä hetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.

- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. — Kaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko, että hevoset voivat kestää?

Genia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista sinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan rouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä. Sentähden vastasi hän:

- Minä luulen kyllä, etteivät hevosemme niinkään pian väsy.

- Niin, ja onhan meillä neljä hevosta reen edessä, jatkoi Stefan miettiväisenä. — Ne juoksevat kyllä niin kauan, että sudet lopulta väsyvät. Tosin ovat aron sudet tunnetut siitä, etteivät väsy niin pian, eivätkä ne tahdo millään ehdolla luopua saaliistaan. Mutta meillä ei ole muuta tehtävää kuin toivoa. Sanokaahan minulle, postiljooni, emmeköhän voisi päästä johonkin majataloon? Löytyy kai joku paikka, johon voimme pelastua?

Tämä kysymys pani Genian hämilleen. Hän ei ollenkaan tuntenut pustaa, eikä ollut koskaan sen läpi matkustanut. Mutta hän muisteli kerran kuulleensa talonpojan kertovan, että hänen täytyi ajaa koko yö ennenkuin vihdoin tuli majataloon, jossa hän tavallisesti antoi hevosten ja matkustajain hiukan levähtää, ja itse nautti aamiaisen.

- Majataloon, sanoi Genia epävarmalla äänellä — kyllä kai se tahtoo sanoa, me tulemme ensimäiseen taloon päivän koittaessa.

- Päivän koittaessa! Siihen on vielä kauan! huudahti Stefan kauhistuneena. Sitte otti hän kellonsa, heitti siihen nopean silmäyksen ja huomasi, että kello oli kolme aamulla.

Mutta aamu oli ainoastaan ajanlaskun mukaan. Todellisuudessa oli siihen vielä kauan aikaa. Tällä hetkellä oli vielä täysikuu taivaalla ja kaikki tähdet loistivat.

Vasta auringon noustessa vetäytyvät nämä sudet luoliinsa eikä vielä voinut sitä ajatellakaan.

- Kello on kolme, mutisi Stefan, huokasi ja pani kellon liivin taskuun. — Luulen, ettemme voi toivoa auringon nousevan ennenkuin kuuden tienossa. Siihen olisi siis vielä kolme tuntia. Mutta niin kauan voivat hevosemme tuskin kestää.

Oletteko joskus ennen olleet tällaisessa seikkailussa? kysyi Stefan sitte, katsoen syrjästä päin naapuriinsa.

- En koskaan, vastasi Genia. Minä en ole koskaan ennen ollut tekemisissä susien kanssa.

- Mutta olettehan postimestarin poika, vai kuinka? Olette kai useinkin kulettanut postia Buda-Pestiin?

Jos ei juuri tällä hetkellä olisi pilvi kulkenut kuun ohi, joten tuli jokseenkin pimeä, olisi Stefan nähnyt tumman punan, joka nousi postiljoonin poskille. Sillä Genia punastui ajatellessaan, että hänen nyt täytyi valehdella. Mutta mitä voi hän muuta tehdä? Hänen täytyi jatkaa näyttelemistään, ja postimestarin rouvan tähdenkin täytyi hänen tehdä se. Muuten olisi hän saattanut tälle paljon ikävyyttä.

- Niin, minä olen postimestarin poika. Nimeni on Ferencz.

- Ja minun nimeni on Anton Naumann, vastasi nuori upseeri. — Kas niin, nyt tunnemme toisemme. Tämä on hyvin omituinen esittely, kun on melkein kuolema silmäin edessä.

Genia ei voinut pidättää huudahdusta.

- Kuolema silmäin edessä? Niin vaaralliseksi katsoi siis matkustaja heidän asemansa.

Stefan oli säpsähtänyt kuullessaan sen huudon, joka pääsi Genian huulilta. Hän muisti äkkiä, että hän kerran ennenkin oli kuullut samallaisen huudon. Se oli silloin kun hän oli Genian kanssa "Zum Bojaren" ravintolahuoneessa ja poliisi löi ovelle tahtoen päästä sisälle. Merkillistä! Ei ainoastaan tämän nuoren postinkulettajan kasvot vaan äänen sointukin muistutti hänen armaasta, kadonneesta Geniastaan.

Stefan ei saanut ajatella loppuun tätä ajatusta, sillä samassa löi Genia hevosia ja huudahti säikähtyneenä.

- Susi — herra, näettekö, että tuo jättiläissusi oli vähällä hypätä hevosen päälle. Ja samassa antoi hän ruoskan suhista hevosen kohdalla, josta syystä eläin, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, lähti vielä raivokkaammin juoksemaan ja veti toverinsa mukanaan.

Se oli matkustajain onneksi, sillä sen kautta pääsivät he taas hiukan edelle.

- Onko teillä aseita? kysyi Stefan äkkiä.

- Kyllä, minulla on kaksinkertainen pistooli. Tässä se on!

- Hyvin vanhanaikainen ase, sanoi Stefan heitettyään siihen silmäyksen. — Sillä ette paljo saa aikaan. Mutta minä olen paremmin varustettu.

Näin sanoen veti hän esille ameriikkalaisen Colt-revolverin, jossa oli viisi panosta.

- Näettekö, sanoi hän — tällä voin ampua viisi laukausta aivan perätysten. Ladatkaa kuitenkin aseenne sillä minä luulen, että meidän täytyy valmistautua taisteluun.

Taistelu susien kanssa näytti nyt olevankin välttämätön, sillä jo muutamain sekuntien kuluttua ilmestyivät eläimet hevosten rinnalle. Sudet näyttivät olevan äärimäisyyteen asti raivostuneet, kun eivät päässeet hevosiin käsiksi. Mutta hevoset vapisivat niin pian kun sudet tulivat niiden läheisyyteen. Heidät valtasi samallainen kauhu, jonka joka eläin tuntee, kun voimakkaampi vihollinen on lähellä.

- Minä luulen, sanoi Genia, että tekisimme parhaiten, jos ampuisimme tuon suuren suden. Ainakin pääsisimme siitä vapaaksi.

- Ei, sanoi Stefan, minä en ammu, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Sillä jos kerran olemme alkaneet ampua, niin saamme olla varmat, että petojen raivo tulee kymmenkertaiseksi ja niiden nopeus puolta suuremmaksi. Siten pääsisimme tosin hiukan edelle siksi aikaa kun sudet repisivät ja söisivät kaatuneen toverinsa. Mutta se ei paljoa auttaisi. Ei, minä olen yhä sitä mieltä, että hevosten nopeudessa on meidän pelastuksemme.