Part 41

- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta? Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut puheessaan jurylle?

"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille, ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."

Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos Nicodem —

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä. Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.

- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua — ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen hänen sydämelleen?

Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se ei hänelle onnistunut.

Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea. Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.

Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt, katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois melkein raa'asti.

- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!

- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —

- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä, sitten minun täytyy — mennä pois.

- Pois — minne?

- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen. Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.

Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty. Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän päätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla ei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan yksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa selville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän talon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen luona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta siitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia. Kohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva Mülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut pitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva Mülfinger varmaan estänyt häntä siitä.

Hän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle syötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät jäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei heidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi tyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:

- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää pahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on viimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin aamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin sekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos kadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä Nicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen yritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen valo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun kasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt. Eikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä ja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään kiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa. Sylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin rattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja puhelivat keskenään kovalla äänellä.

- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä suusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta riensivät kaikki paikoilleen.

- Minä ajan teidän kanssanne, sanoi hän, osoittaen lähimpänä seisovaa.

- Jockeyklubiin?

- Niin, Jockeyklubiin! kuuli Sylva Nicodemin vastaavan. Sitte näki hän, kuinka Nicodem nousi rattaille ja heittäytyi huolimattomasti taaksepäin. Ajuri veti kiireesti peiton hevoselta, tarttui ohjaksiin ja ajoi tiehensä.

Sylva seisoi kuin kivettyneenä paikoillaan.

- Jockeyklubiin? toisti hän kuiskaten. — Onko se hänen ystävänsä nimi? — Jockeyklubb, mitä se merkitsee — mikä on klubi? Sanan Jockey oli hän kyllä kuullut ennen. Hänen isänä oli kertonut hänelle, kuinka suuremmissa kaupungeissa pidettiin kilpa-ajoja ja että jockeyt istuivat hevosten selässä ja syöksivät esiin rajulla vauhdilla. Mutta klubb-sanan yhteyteen ei hän ollut koskaan kuullut kenenkään panevan sanaa "jockey". Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen päätöksensä tehty. Hän läksi nurkalta, meni erään ajurin luo ja sanoi hänelle:

- Viekää minut Jockeyklubiin — mutta niin pian kuin mahdollista.

- Tehkää hyvin, armollinen rouva, ja nouskaa vaan vaunuihin! sanoi ajuri. — Te tahdotte siis mennä Jockeyklubiin — vai niin — sinne ajoi äsken eräs herra.

Sylva ei vastannut, nousi vaan vaunuihin. Mutta ajuri heitti sivulta epäilevän katseen häneen, raapi korvallistaan ja sanoi hänelle:

- Se maksaa kolme guldenia, armollinen rouva!

- Tässä on! vastasi Sylva, ottaen kukkarostaan vaaditun summan. — Ajakaa vaan, kuuletteko, elkää vitkastelko!

Kun ajuri kiipesi ylös istumaan mutisi hän itsekseen:

- Sen täytyy olla sokea, joka ei huomaisi, kuinka tämä asia oikein on. Hän tahtoo tietysti kurkistaa vähän sen hienon herran kortteihin, joka ajoi äsken tästä. Ahaa, pieni näytelmä rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta näytellään nyt Jockeyklubissa! Ehkä siitä saadaan lukea huomispäivän lehdissä. No, minulle se on se ja sama. Silloinhan tulee minunkin nimeni sanomalehteen, ehkäpä valokuvanikin.

Minuuttia myöhemmin vierivät rattaat, joihin Sylva oli noussut, nopeasti pitkin kivitettyä katua. Ennenkuin Sylva oli vielä ehtinyt tehdä varmaa päätöstä, kuinka hän käyttäytyisi, pysähtyivät vaunut hiljaa erään komean talon edustalle Albrechtplatsilla.

Koko talo oli valaistu. Silkkiuutimien välistä tunkeutuivat monen sadan sähkölampun säteet alas lumiselle kadulle. Vähä väliä näki Sylva, joka oli mennyt vastaiselle puolelle katua, olennoita menevän ikkunoiden ohi.

Tämä oli siis Jockeyklubi, tämä talo — tämä hieno talo, ja täällä seurusteli Nicodem, vaikka oli vakuuttanut hänelle olevansa vaan yksinkertainen metsästäjä ja aina oli varoittanut häntä olemaan säästäväinen. Hän seisoi siinä ainakin neljännestunnin ajan eikä voinut päättää, mitä tekisi. Mutta sitte rohkaisi hän äkkiä mielensä, meni päättäväisesti porttia kohti ja soitti.

KOLMASKUUDETTA LUKU.

Wienin jockeyklubissa.

Heti avattiin portti ja komeasti puettu ovenvartija tuli häntä vastaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, että nainen oli hänen edessään. Vähän huolettomasti nosti hän kullalla kirjailtua lakkiaan ja kysyi:

- Millä voin palvella teidän armoanne?

- Minä haluaisin puhella mieheni kanssa, vastasi Sylva.

- Onko teidän puolisonne klubissa? — uskallanko kysyä hänen nimeänsä?

- Luna on mieheni nimi, sanoi Sylva. — Hän aikoi täällä tavata ystäviään.

- Luna — Luna, kertasi ovenvartija ja pudisti päätään. — Minä en tosin tunne niin tarkkaan kaikkien niiden herrain nimiä, jotka täällä seurustelevat, mutta Luna, — ei, minä olen varma ett'en koskaan ennen ole kuullut sitä nimeä. Mutta ehkä herra on pelisalissa. Siinä tapauksessa saisi armollinen rouva nousta silmänräpäykseksi ylös parvelle katsomaan, jos hän olisi vieraiden joukossa salissa.

- Niin, sen minä teen, sanoi Sylva.

Ovenvartija huusi palvelijan ja käski hänen viedä armollinen rouva pelisalin parvelle.

Ei koskaan elämässään ollut Sylva nähnyt sellaista komeutta, joka nyt aukeni hänen eteensä. Jo eteinen palmuryhmineen, seinämaalauksineen, huoneet silkkipäällyksisine kaluineen, mitkä kaikki ilmaisivat mitä suurinta ylellisyyttä, herätti hänen ihmettelyään.

Mutta kun palvelija nousi ylös himmeästi valaistuja portaita, avasi pienen oven ja antoi hänen nousta parvelle, ja kun hän nyt katsoi alas suureen saliin, joka oli yhtenä valomerenä ja jossa istui ylhäisiä herroja vihreiden pöytäin ääressä, silloin seisoi Sylva hetken liikkumattomana. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että hänen puolisonsa, hänen Nicodeminsa, metsästäjä Serbiasta, saattoi löytyä tässä hienossa seurassa. Oliko hänellä niin ylhäisiä ystäviä? Mutta ainoastaan hetken aikaa vaivasivat häntä sellaiset ajatukset. Sitte kumartui hän kaiteen yli ja katsoi tutkien alas saliin. Hän etsi, — etsi koko sydämensä kaiholla, hän tahtoi löytää rakkaansa ja pian olikin hän hänet löytänyt.

Niin, tuolla — tuolla alhaalla keskellä salia istui Nicodem. — Mutta ei, hän erehtyi kai — ei suinkaan se ollut hän. Ne olivat hänen kasvonsa, jotka hän näki siellä alhaalla, hänen kasvonsa punertavine viiksineen ja hänen hoikka vartalonsa, mutta — laupias Jumala! — tuolla herrallahan ei ollut sitä yksinkertaista, mustaa pukua, joka Nicodemilla oli ollut lähtiessään hänen luotaan! Tämä oli kuitenkin niin Nicodemin näköinen, että tämän nimi oli jo Sylvan huulilla, mutta tuo herrahan oli puettu loistavaan kullalla kirjailtuun pukuun ja hänen rinnassaan komeili useita tähtiä, jotka olivat hohtokivillä koristetut.

Nicodem — Nicodem Luna!? Oliko se hän? Eikö se ollut hän? Yhä vaan tuijotti nuori nainen alas saliin ja katseli sen nuoren miehen kasvoja, joka oli niin innostunut peliin tuolla viheriäisen pöydän ääressä. Hän tiesi, että hän oli lukemattomia kertoja peittänyt suuteloillaan nämä kasvot, mutta katsoessaan tuota kullalla kirjailtua pukua, sanoi hän itsekseen, ett'ei se voinut olla mahdollista, että tämä mies, tämä upseeri oli hänen oma Nicodeminsa, hänen puolisonsa, joka oli Serbiassa ollut vaan yksinkertainen metsästäjä, joka kulki metsissä Tonavan varrella ja siellä oli tullut tuntemaan hänet. Hän tuli lähemmä aivan parvekkeen reunaan, kunnes oli niin lähellä Nicodemia kuin mahdollista.

Varmuutta! kaikui Sylvan sydämessä — Varmuutta mistä hinnasta tahansa! —

Nicodem istui yhdessä kolmen muun herran kanssa ja oli syventynyt kortteihinsa. Onni ei näyttänyt olevan hänelle suosiollinen, sillä Sylva huomasi, kuinka muut pyyhkäsivät puolelleen ne rahat, jotka äsken olivat olleet hänen edessään, ja nyt — nyt otti hän vapisevin käsin lompakkonsa, heitti nimikortin pöydälle, kirjoitti siihen muutamia riviä ja heitti sen eräälle pelaajalle.

- Minä luulen, että tämä on riittävä vakuutus, kuuli Sylva upseerin sanovan. — Minun nimeni on kai riittävänä takauksena summasta, vai mitä — ja kolmen päivän perästä maksan minä velkani!

Tämä ääni — Sylva tarttui suonenvedontapaisesti molemmin käsin parvekkeen reunaan, painaen läähättävää rintaansa sen päällä olevaa pehmeää samettityynyä vasten. Tämä ääni — hän ei ollut erehtynyt, se oli Nicodem. Joskin kasvonpiirteet olisivat voineet panna hänet epäilemään siitä, oliko se Nicodem, kun yhtäläisyyttä eri henkilöiden kesken on niin paljon olemassa, joka helposti voi toisen eksyttää, niin ääni oli kumminkin sama, joka niin usein oli laulanut hänelle rakkauden suloisia lauluja, ei, tätä ääntä ei voinut olla kellään muulla — se oli hänen! Ja nyt nousi epäilys nuoren naisen sielussa. Nicodem ei siis ollutkaan mikään köyhä metsästäjä, kuten oli sanonut hänelle, hän oli upseeri! Hän seurusteli ylhäisten ja rikkaiden kanssa, jotka rahan sijasta tyytyivät hänen sanaansa, kun hänen oli heille maksaminen velkansa! Mutta sittehän ei Nicodem ollut puhunut hänelle totta, hän oli valehdellut ja pettänyt hänet! Ja miksi? Mitä oli hän tarkoittanut tällä häpeällisellä petoksella? Eikö Sylva olisi rakastanut häntä yhtä paljon jos hän olisi ollut korkea-arvoinen mies?

Sylva ei ollut koskaan kysynyt häneltä: "Kuka sinä olet?" — Hän oli vaan rakastanut häntä.

Ei, Sylva ei voinut enää kestää. Kaikki ne tuskat, jotka täyttivät hänen sielunsa, kaikki se arkaileva pelko, joka oli vallannut hänet, koko se kauhu, joka hiipi hänen jäseniinsä — puhkesi nyt huutoon.

- Nicodem — oma Nicodemini! huusi hän, kumartuen kaiteen yli. — Nicodem — kuule minua! Minä se olen, vaimosi!

Huuto kaikui salin läpi. Herrat hyppäsivät ylös pelipöydästä ja kortit heitettiin syrjään. Kaikkien katseet kohosivat ylöspäin ja hakivat sitä, joka oli päästänyt tämän pelottavan huudon. Ehkä se oli juuri Nicodem, joka ensiksi hänet huomasi. Sillä Sylva näki, kuinka Nicodemin katse kiintyi häneen ja kuinka kalpeaksi hän tuli, kalpeaksi kuin ruumis.

Rajun mielenliikutuksen vallassa oli hän heittänyt taaksepäin hunnun ja hänen kauniit kasvonsa näyttivät miellyttävän muita herroja.

- Nicodem! huusi Sylva vielä kerran, ojentaen epätoivoisesti käsiään nuorta upseeria kohti. — Nicodem, tule luokseni, minun täytyy puhua kanssasi!

Silloin näki Sylva, kuinka vihainen katse välähti Nicodemin silmissä. Kreivi Svelary meni Nicodemin luo, siveli viiksiään ja sanoi ystävälleen:

- Sehän on viehättävä tyttö Matias Sperberin talosta! Sinähän olet tehnyt hänet aivan hassuksi! Juokseeko hän nyt perässäsi tännekin! Laita vaan niin, että tyttö, tulee mukanasi täältä, jos tahdot säilyttää tuota pikku lintua. Muuten se pian sinulta siepataan.

Nicodem hyökkäsi ulos salista. Minuutti sen jälkeen ilmestyi palvelija parvelle ja sanoi Sylvalle:

- Seuratkaa minua, rouva! Herra, jota kutsuitte, haluaa puhella kanssanne.

- No miksi ei hän tule itse noutamaan minua? huudahti Sylva, jonka ylpeyttä suuresti loukkasi se, että Nicodem pani palvelijan häntä kutsumaan.

Minä tulen! Missä hän on! Viekää minut hänen luoksensa!

Palvelija kulki hänen edellänsä ja vei hänet muutamien huoneiden läpi pieneen kamariin. Täällä seisoi Nicodem Lunjevica loistavassa puvussaan. Mutta Sylva tuskin tunsi häntä enää. Hänen kasvoissaan ei ollut enää jälkeäkään rakkaudesta eikä siitä hellyydestä, jolla Nicodem oli ennen häntä kohdellut. Hänen kasvonsa olivat kuin jäätyneet. Silmät vaan säkenöivät, mutta ne eivät suinkaan ennustaneet hyvää.

- Sulje ovi! sanoi Nicodem käheällä äänellä Sylvalle, kun tämä oli tullut sisälle ja aikoi rientää häntä kohti. Sylva kääntyi hitaasti, sulki oven ja jäi seisomaan kynnyksen sisäpuolelle.

- Sinäkö se siis olet! sanoi hän hampaittensa välistä. Ja sinä olet todellakin ollut kylliksi julkea ja seurannut minua! Vakoilijanko minä siis kuletinkin talooni! Ja minä kun luulin saavani palvelijan! Ha, haa, olenpa oikea narri, kun pistin käteni sellaisiin nokkosiin! Sinä olet tehnyt, minut naurunalaiseksi ystävieni silmissä, olet syvästi loukannut minua. Mutta minähän saarnaan kuuroille korville! Olenhan jo kauan huomannut, kuinka hauska sinä olet. Tavoista ja hienotunteisuudesta ei sinulla ole aavistustakaan. Muutoin et olisi ottanut tätä askelta, askelta, joka ijäksi meidät eroittaa!

Sylva kohotti epätoivoisesti kätensä häntä kohti - ja katsoi häneen rakkauden ja kaihon silmillä.

- Nicodem, kuiskasi hän nyyhkyttäen, sillä hän ei voinut enää vastustaa häntä. — Nicodem, minä en voinut kestää kauempaa. Minun täytyi saada varmuutta. Minua vaivasi se ajatus, ett'et sinä enää rakastanut minua, että sinä ehkä lepäsit toisen sylissä ollessasi poissa minun luotani. Jos olisin tiennyt, että sinä todellakin olit ystävien luona, en olisi koskaan tullut tänne! Anna anteeksi Nicodem! Minä lupaan, että tästälähin tottelen sinua, lupaan, että teen kaikki, kaikki, mitä ikinä haluat.

- Liian myöhään! kuului säälimätön vastaus vaalean miehen huulilta. — Aivan liian myöhään! Nyt olet tehnyt tyhmyyden ja itse saat kantaa sen seuraukset!

Nicodem oli itse asiassa erittäin iloinen, että ero oli tullut tällä tavoin. Jonakuna päivänä olisi hänen kumminkin pitänyt antaa Sylvalle eropassi. Sillä hänen täytyi lähteä takasin Serbiaan eikä hänellä ollut vähääkään halua ottaa Sylvaa takasin kotimaahansa. Silloin olisi eron hetkellä tullut vastenmielisiä selityksiä. Joka tapauksessa olisi oikeus jäänyt Sylvan puolelle, joka nyt hänen käsityksensä mukaan oli itse menettänyt oikeutensa. Nicodem meni siis suoraan asiaan. Hän tahtoi kerta kaikkiaan tehdä lopun kaikesta yhteydestä tämän tytön kanssa. Eikä tämä juttu maksaisi hänelle enempää kuin pienen summan rahaa ja hän tiesi hyvin, ett'eivät Sylvan vaatimukset olleet suuret.

Sylva seisoi vielä ja katsoi hänen loistavaa univormuaan ja niitä koreita tähtiä, jotka komeilivat hänen rinnallaan. Juuri tämä komeus pelotti häntä ja pani hänet salassa vapisemaan.

- Nicodem, sanoi hän hiljaa — minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, selitä minulle —

- Mitä?

Kuinka terävältä kuului tuo sana "mitä"!

- Selitä minulle, kuinka se on mahdollista, että sinä, yksinkertainen metsästäjä Serbiasta, voit olla niin ylhäisten herrojen seurassa? Tämä talohan on niin hienosti ja kallisarvoisesti sisustettu, ja minä luulen, että ainoastaan rikkaat ja aateliset herrat saavat tulla tänne sisälle.

- Siinä olet oikeassa. Näetkös, typykkäni, juuri siitä syystä olenkin täällä!

- Sinä — sinä Nicodem Luna? Laupias Jumala, kuka sinä sitten olet? Miksi olet salannut minulta oikean nimesi? Miksi et ole sanonut minulle, että olet ylhäinen mies?

- Siitä syystä, että sinun rinnallasi voin minä elää ainoastaan inkognito? vastasi Nicodem halveksien.

- Inkognito? Mitä se on? Minä en tunne sitä sanaa.

- Ha, haa, en muistanut, että olet syntynyt sivistymättömistä vanhemmista ja ettet sitte ole saanut mitään oppia. Joo, näetkös, inkognito kutsutaan sitä, kun joku syystä tai toisesta on pakoitettu salaamaan oikea nimensä ja ottaa toisen. Mutta jos välttämättömästi tahdot tietää, kuka minä olen — no niin, saathan sinä sen kuitenkin tietää tässä talossa, ett'ei nimeni ole Nicodem Luna ja ett'en ole yksinkertainen metsästäjä, kuten sinulle vakuutin, vaan olen minä Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli ja Serbian kuninkaan Aleksanterin lanko.

Nicodem oli pelännyt, että siitä syntyisi hirmuinen raivon kohtaus, kun Sylva saisi tämän tietää, sillä silloinhan hänelle selvenisi, kuinka syvälle Nicodem oli hänet alentanut. Mutta — hän oli erehtynyt! Sylva meni häntä vielä lähemmä, katsoi häneen suloisilla silmillään, jotka uivat kyynelissä. Mutta hymy leikki hänen huulillaan ja hän sanoi äänellä, jossa ilmeni totuus ja rehellisyys:

- Oi, kuinka iloinen olen, että sinä olet niin korkealla! Olen niin onnellinen, että sallimus on vienyt sinut niin loistavalle paikalle! Nyt, Nicodem, olen vielä ylpeämpi sinun rakkaudestasi, vaikk'en valitettavasti voi rakastaa sinua enempää kuin ennen. Sillä minä olen ensi hetkestä asti rakastanut sinua enemmän kuin kukaan nainen voi tehdä.

Hän ei siis vieläkään aavistanut, minkä kuilun partaalla hän kulki! Hän ei tahtonut vielä uskoa, että tämä mies oli ottanut hänet leikkikalukseen ja että hän oli aikeessa heittää pois tämä leikkikalu, kun oli väsynyt siihen.

Mutta Nicodem tahtoi tehdä asiasta lopun. Hän halusi päästä niin pian kuin mahdollista takasin peliin, sillä, peijakas vieköön, tänäänkin oli hänellä ollut huono onni, ja nyt tahtoi hän vihdoinkin voittaa takasin panoksensa, jotka hän edellisenä yönä säännöllisesti oli menettänyt.

- Kun sinä nyt siis tiedät, kuka minä olen, alkoi hän uudestaan, ottaen askeleen taapäin — niin voit itse nähdä, Sylva, ett'emme enää voi elää yhdessä.

- Miksi? kysyi Sylva. — Eikö sinulla siis kuningatar Dragan veljenä ole toimintavapautta? Etkö voi valita puolisoasi oman sydämesi mukaan? Vie minut sisaresi luo, ja minä koetan kaikin tavoin ansaita hänen rakkautensa ja kunnioituksensa. Minä lupaan sinulle, että teen kaikki, mitä hänen silmistään voin lukea hänen haluavan. Ja minä toivon, että hän sitte on tyytyväinen sinun vaaliisi. Ja hän pitää sinua onnellisena, kun olet löytänyt vaimon, joka rakastaa sinua niin rajattomasti.

Pilkkanauru pääsi nuoren upseerin huulilta.

- Sinä kuvittelet todellakin tuon kaiken hirmuisen yksinkertaiseksi, sanoi hän huolettomasti — mutta minä voin vakuuttaa sinulle, ett'en saisi olla minuuttiakaan enää upseerina ja että sisareni kerrassaan kääntäisi minulle selkänsä, jos pyytäisin häntä tervehtimään sinua kälynään.

- Olenko minä sitte tehnyt jotain pahaa? Voitko todistaa, että olen tehnyt jonkun rikoksen? Enkö ole aivan tahtomattani tullut tuohon viheliäiseen paikkaan? Ei, varmaankaan ei sisaresi suutu sinuun siitä, että sinä minua rakastat.

- Hänen on peijakkaan vaikea käsittää asioita! sanoi Nicodem itsekseen. — Minun täytyy hyökätä vahvemmilla aseilla.

Mutta nyt ei olekaan kysymys ainoastaan tästä, jatkoi Nicodem, joka nyt päätti ryhtyä kaikista arkaluontoisimpaan keinoon — vaikka sinä olisit aatelissukuakin, pikku Sylva, niin en voi salata sinulta, että rakkauteni sinuun on loppunut. Meidän välimme täytyy katketa. Nyt se on ohi!

- Ohi! toisti Sylva vapisevin huulin, tuijottaen Nicodemiin, kuin olisi hänet herätetty unesta, eikä olisi vielä oikein valveilla.

- Niin, se on ohi! Minä palaan näinä päivinä Serbiaan, jatkoi Nicodem, joka oli erittäin iloinen, että Sylva näennäisesti niin tyynenä oli kuunnellut hänen viimeiset selityksensä. — Ja mitä sinuun tulee, niin voit jäädä tänne eli mennä tiehesi, miten vaan haluat. Kuitenkin neuvoisin sinua jäämään Wieniin, sillä täällä on sinulla aina tilaisuus viettää erittäin mukavaa, hauskaa elämää. Tiedätkös mitä, ehkä voin tehdä vielä jotakin hyväksesi. Minä esittelen sinut eräälle ystävälleni.

Sylva ei väräyttänyt kulmiaankaan. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos, sillä ennen olivat ne olleet kuin kivettyneet. Mutta nyt käsitti hän sen, mitä ei vielä vähää ennen ollut voinut ymmärtää. Hän käsitti täydellisesti kaiken sen, mikä oli ollut oikeutettua sen nuoren rouvan teossa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.

Jos Sylva olisi noudattanut ensimäistä sisällistä kehoitusta, niin olisi hän kohta juossut tiehensä sanomatta sanaakaan tuolle kurjalle, olisi juossut niin pian kuin jalat kannattivat. Mutta minne? Se olisi ollut yhdentekevä.