Part 37

- Mitä sinä sanot? kysyi hän väsyneesti. — Ettäkö minä en vetäisi murhaajaa oikeuden eteen? Ei, rakas Dragani, sehän olisi hulluinta, mitä voin tehdä. Ratscho Knetzewitsch on aatelismies, tiemmä. Hänellä on sukulaisia, ja vaikk'eivät he tähän asti olisi mitään välittäneet hänestä, niin kyllä kai he nyt näyttäytyisivät, nostaisivat melun ja tahtoisivat tietää, mitä hänestä on tullut. Täytyy heti sähköttää Belgradiin, että tuomarit kokoontuvat tänne Tapschideriin. Täällä langetetaan tuomio. Ole huoletta, rakas lapsi, minä tunnen nämä tuomarit, eivät he ole muuta kuin lahjoja ottavia roistoja, jotka taipuvat minun tahtoni alle. He eivät langeta Knetzewitschille muuta tuomiota kuin sen, minkä lukevat minun silmistäni.

- Hiljaa, tuossa hän jo on! kuiskasi kuningatar puolisolleen.

Aleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli papereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut. Kahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui Knetzewitsch Nicodemin seuraamana.

Kuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi seisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.

Ratscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa olivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin raittiilla silmillä.

Tuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar. Hyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät, ettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden vapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.

Aleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho Knetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:

- Sinä olet siis se raukka, joka uskalsit ampua minun isääni?

- Niin, teidän majesteettinne — minä se olin.

- Tiesitkö sinä, että se oli kuningas Milan, jota sinä aioit murhata?

- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei tuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka talon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee Tapschidermetsässä.

- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta salainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja vasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen kysymykseen.

- Onko kuningas Milan tehnyt sinulle joskus pahaa? Voitko väittää, että hän olisi kohdellut sinua väärin tai julmasti?

Minun suojelushenkeni, pyhä Nikarius, on todistajani, vakuutti Ratscho rehellisesti, ettei minulla koskaan ennen koko elämässäni ole ollut mitään tekemistä kuningas Milanin kanssa. Oi minä, — oliko hän ehkä jonkun kerran Zaporassa — ainoastaan siellä voi hän tavata minua. Mutta jos hän olisi tullut sinne, olisin tarjonnut hänelle pullon hyvää viiniä.

- Tuo mies on, joko hullu, huudahti Draga, — tai häpeämättömin lurjus, mikä milloinkaan on seisonut tuomarin edessä!

Sitte meni hän aivan lähelle Knetzewitschiä ja katsoi häneen terävästi säkenöivillä silmillään.

Tämän katseen edessä loi Knetzewitsch ehdottomasti silmänsä alas. Tämä valtaavan kaunis nainen teki häneen syvän vaikutuksen.

- Ratscho Knetzewitsch, huudahti kuningatar terävällä äänellä — tunnusta nyt totuus — miksi tahdoit sinä murhata kuningas Milanin? Mutta puhu totta, ihminen, sillä ajattele, että sinä seisot tämän maan korkeimman tuomarin edessä, joka pitää sinun elämääsi kädessään!

Ratscho nauroi tyhmästi itsekseen.

- Miksikö minä tahdoin tappaa kuningas Milanin? kertasi hän. Pyydän anteeksi, teidän majesteettiinne, mutta minä tahtoisin itse hyvin mielelläni tietää, miksi minun oikeastaan piti tappaa hänet. Mutta sen saan minä tietää ainoastaan teiltä ja hänen majesteetiltansa kuninkaalta. Sillä te — te molemmat olitte juuri ne, jotka käskitte asiamiehenne sanoa minulle: "Ratscho Knetzewitsch, tapa Milan!" ja minä latasin kiväärini ja läksin ulos ampumaan häntä.

- Hävytön valehtelija, huudahti Draga kimakalla äänellä — nyt näen sinut läpi! Kuninkaan viholliset ovat ostaneet sinut lausumaan tämän valheen. Mutta kuninkaani, todista sinä kaikelle kansalle, että sinä olet paljon korkeammalla näitä epäluuloja! Sinäkö olisit palkannut hänet murhaamaan oman isäsi! Oi, kuinka alas ihminen voi vaipua halpamaisuudessa ja kurjuudessa! Löytyy vaan yksi lohdutus kaikessa tässä, ja se on, ettei yksikään serbialainen ole uskova tätä ihmistä, joka on uskaltanut ampua Obrenowitschiä.

Aleksanteri nousi ylös ja sanoi ankaralla äänellä:

- Tämä hirmuinen syytös pitää tutkittaman, minä teen sen tyhjäksi yhdellä ainoalla sanalla. Ne tuomarit, jotka minä itse olen asettanut, koko minun kansani saa tietää, mistä tämä kurja on minua syyttänyt. Sitten täytyy heidän tuomita minun ja hänen välillä. Nicodem, lähetä heti sähkösanoma, että korkeimman tuomioistuimen jäsenet tulevat tänne! Poistukaa nyt, santarmit, sillä minä tahdon tehdä pari kysymystä tälle miehelle erikseen. Minä koetan saada tätä paatunutta rikoksentekijää vielä totuuden tielle, ennenkuin tuomioistuimen jäsenet saapuvat.

Santarmit poistuivat heti.

Dragan viittauksesta poistui Nicodemkin lähettääkseen sähkösanoman Belgradiin. Draga tutki, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut. Vasta sitte, kun oli saanut varmuutta siitä, meni hän takasin Ratscho Knetzewitschin luo, laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi hänelle:

- Sinä olet tosin toimittanut asiasi huonosti, Ratscho Knetzewitsch, mutta sinä olet kaikissa tapauksissa osoittanut hyvää tahtoa.

- Ha, haa, enkös tiennyt, että teidän majesteettinne tulisi olemaan tyytyväinen minuun! sanoi juomari mielettömästi nauraen. — Eikös niin, Ratscho Knetzewitsch on mies, joka pitää sanansa! Mutta niiden sadan tuhannen laita taitaa olla hyvin huonosti. Niitä en taida saadakaan? Mutta eihän se ollut minun syyni, etten osannut paremmin. Silloin oli niin pimeä, että tuskin eteensä näki. Mutta olisin minä sittenkin tehnyt tehtäväni, jos ei santarmit olisi tulleet.

- Mitä niihin sataan tuhanteen tulee, vastasi Draga — niin ette te niitä menetä. Teidät asetetaan nyt tuomioistuimen eteen ja silloin täytyy teidän käyttäytyä viisaasti, kuuletteko, hyvin viisaasti. Teidän täytyy ottaa päällenne kaikki tyyni. Katuvaisena — ymmärtäkää minua oikein, näennäisesti katuvaisena — täytyy teidän tunnustaa, että olette vihannut kuningas Milania, kun hän kerran on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.

- Ha, haa, tuo vanha isoisän juttuko minun pitää taas lämmittää ja tarjota heille! huudahti aatelismies. — No niin, kernaasti minun puolestani. Minun isäni ei tosin koskaan kärsinyt vääryyttä, hän oli aika roisto, joka teki lopun perheen omaisuudesta, mutta jos minä voin sillä jotakin hyödyttää, niin puhun suuresta rakkaudestani isoisääni kohtaan ja sanon, ettei sieluni olisi ennen saanut rauhaa, ennenkuin olisin rangaissut Milania siitä pahasta, jota hän ukolle teki.

- Niin, se on hyvä! huudahti Aleksanteri. — Tunnustakaa tuomioistuimelle peittelemättä ja juhlallisesti, että minun viholliseni — eihän teidän tarvitse sanoa, ketä ne olivat — olivat viekoitelleet teitä tekemään väärän ilmiannon ja syyttämään minua, mutta että teidän kuitenkin lopulta täytyy pysyä totuudessa ja sitte tuotte esille sen, mitä kuningatar on teille sanonut, kuuletteko, sana sanalta!

- Sana sanalta, vastasi Knetzewitsch. — Minun on tosin aina ollut vaikea oppia mitään, mutta kyllä minä ymmärrän lausua sanani oikein.

Ja sitte — tuomitaan minut kai kovaan rangaistukseen, jollei kerrassaan kuolemaan. Ja minä voin kai luottaa siihen, että minut jo ensi yönä päästetään ulos jostain takaovesta?

- Vankilan ovi avataan teille, elkää sitä peljätkö, sanoi Draga. — Ja kun kerran olette päässyt vankeudesta, ei teidän tarvitse enää huolehtia koko elämässänne.

Näistä sanoista tuli Ratscho niin liikutetuksi, että hän kumartui suutelemaan kuningattaren käsiä.

- Tuhansia kiitoksia, teidän majesteettinne! mutisi hän liikutettuna. — Tiesinhän minä, ettette liian kovin tuomitseisi minua tuon tyhmyyden takia. Tahto oli hyvä ja sehän on aina pääasia. Niin, äitivainajani — Jumala siunatkoon hänen luunsa ja antakoon hänen kuolemattoman sielunsa olla autuaitten asunnoissa — sanoi aina minulle, että minun pitäisi aina seurustella vaan hienojen ihmisten kanssa. Kuta korkeammalla he ovat, sitä parempi sinulle! Siis ei mitään huolia enää, kun olen päässyt ulos vankeudesta! Oh, siitä tulee hauskaa elämää ja sitte saan minä kaikkea, mitä tarvitsen.

- Kaikkea, vakuutti Draga ivallisella katseella, jonka jälkeen hän äkkiä kääntyi ympäri, sillä hän voi tuskin pidättää nauruansa.

Kuningas soitti hopeakelloa, joka oli kirjoituspöydällä. Hän käski sisäänastuvan santarmin viedä Knetzewitsch vankeuteen ja siellä vartioida häntä tarkasti.

- Sitä ei tarvita! huudahti Knetzewitsch iloisella äänellä. — Minä en todellakaan yritäkään paeta. Silloinhan minä olisin mitä suurin tyhmeliini, eikä meidän perheessämme ole koskaan löytynyt tyhmeliinejä.

Hymy huulilla antoi tuo tökerö viedä itsensä pois, sillä hän luotti niihin sanoihin, joita kuningatar oli sanonut ajattelematta, että niillä oli kaksinainen tarkoitus.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Salaperäinen asianajaja.

Kuninkaallinen huvilinna Tapschider on aivan uudenaikainen rakennus, eikä sitä rakennettaessa suinkaan ajateltu, että sinne laitettaisiin vankila. Mutta jälkeenpäin oli huomattu välttämättömäksi, että siellä tulisi olla ainakin yksi vankila. Silloin oli tätä tarkoitusta varten laitettu kuntoon eräs kellari. Siellä oli useita koppeja, joissa vallitsi täydellinen pimeys ja joissa kukaan ei voinut asua pitempää aikaa. Mutta ei oltu myöskään laskettu, että näitä arestihuoneita saattoi käyttää säilytyshuoneiksi vaarallisimmille rikoksentekijöille. Alkuaan olivat ne olleet aiotut vaan pari päivää säilyttämään jotakin huolimatonta tai uppiniskaista vahtisotamiestä eli hovilakeijaa.

Mutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät kuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat vartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.

Toisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi päätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.

Mutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä eräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä runsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän surullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se seikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli tuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt, että hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin epäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli hänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen. Genia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia. Mutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että vielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti hänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan kurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt. Jokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian sielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun Dragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen rikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne riittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.

Tuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa tahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas kaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta siihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen polvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän muutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se hänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se kosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa verkkoansa.

Äkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän selvästi sanat:

- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat heti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä olisin päässyt takasin Zaporaan.

Genia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch oli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä. Genia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa päästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä ajatteli kohtalostaan.

Mutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että hänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssansa.

Vihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:

- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua hetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.

- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen Genia von Sandorf.

- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika hämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin olette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta! Oletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein itkemään liikutuksesta.

- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch, vastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja inhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän rikokseenne.

- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka sitä on sanonut?

- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti meidät molemmat metsässä.

- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori upseeri oli siis kuningatar Dragan veli?

- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan uskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.

- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää ajatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin kauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.

- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan tyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee käymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen eteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.

- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin mahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään vankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von Knetzewitsch.

- Päinvastoin! Minusta on ajatus aivan erinomainen, vakuutti aatelismies. — Murhayrityksestä saadaan Serbiassa toisinaan aina kaksikymmentä vuotta rangaistustyötä. Mutta jos onni on oikea, niin tuomitaan minut heti kuolemaan.

- Hän on varmaan menettänyt järkensä! huokasi Genia.

Mutta aatelismies, joka oli kuullut tämän huokauksen, räjähti nauramaan.

- Jos Serbiassa löytyisi monta ihmistä, joilla olisi ymmärrys niin tallella kuin minulla, niin saisi kuningas olla ylpeä alamaisistaan. Niin, rakas Genia, minut tuomitaan kuolemaan. Määrätäänpä vielä toimituspäiväkin. Mutta minä annan teille kunniasanani, että minä siitä huolimatta muutamien päivien kuluttua istun taas levossa ja rauhassa rakkaassa Zaporassani ja menen vierailemaan rakkaaseen viinikellariini. Niin, ainoa, mistä voin valittaa täällä, on se, että antavat minun nähdä täällä janoa niin kauheasti. Tuonne ovat panneet vesiruukun minua varten. Suuri Jumala, niin vähän tuntevat ihmiset toisten tarpeita.

Vettä! Olisipa se edes jotain laimeata viiniä, niin voisin ainakin sammuttaa janoani sillä. Mutta vettä!

- Kuulkaa nyt minua tarkasti, herra von Knetzewitsch! kuului Genian kopista. — Minä huomaan, että te riiputte kiinni lohdutuksesta, joka on kaikkea muuta kuin oikeutettua. Te näytte luulevan, että tämä kaikki on vaan ilveilyä, että teidät tuomitaan vaan muodon vuoksi. Oi, elkää uskoko sitä! Teille löytyy vaan yksi pelastus, yksi ainoa, ja jos te sen hylkäätte, niin olette kuoleva, ehkä jo ennenkuin aurinko menee mailleen.

- Rakas aurinko, niin, vastasi aatelismies — minä pidin aina niin paljon siitä, kun se minua lämmitti istuessani Zaporan linnan portailla. Päivällisen aikaan minä aina mieluimmin otin ruokaleponi. Mutta mitä minun tuomiooni tulee, niin voitte olla siitä huoletta, Genia. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan kolme kertaa, niin elän minä sittenkin vielä kolme-neljäkymmentä vuotta, jollei Jumalalla ole mitään sitä vastaan ja hän lähetä minulle jotain vaarallista tautia. Enkä muuten pelkääkään sellaista, sillä meillä Knetzewitscheillä on oivallinen ruumiinrakennus, me olemme oikeita karhuja.

- Te päätätte päivänne hirsipuussa, herra Ratscho! huudahti Genia itkien. — Te pelastatte itsenne ainoastaan sen kautta, että tuomioistuimen edessä teette täydellisen tunnustuksen ja kerrotte kaikki, mitä tiedätte.

- Jos minä tuomioistuimen edessä kertoisin kaikki, mitä tiedän, niin ei oikeudenkäynti koskaan loppuisi, vakuutti Knetzewitsch. — Sillä minä tiedän hyvin paljon, pikku Genia.

- Tunnustakaa oikeuden edessä, että teille on maksettu murhan toimeenpanosta.

Knetzewitsch nauroi ääneensä.

- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja minä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään puhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan naisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt on pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle niinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään puuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan rikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte tahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon teille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan kiellä teiltä mitään ja aina —

- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella äänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin ajatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on lausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että minä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne niin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän rikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä pelastamista.

Tämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas nyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon, johon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen. Mutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän piti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut hänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan ja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen rikoksen toimeenpanossa.

Ratscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian kanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä voinut enää pelastaa.

Iltapuolella alkoi kuulua liikettä Ratschon kopissa.

- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko Belgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä parempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli Genia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin koputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut. Hän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia odotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että hän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään voisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä salaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki Zaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki, saadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli ollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.

Mutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä sellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa oli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin vaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto. Mutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla peitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla syytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä, niin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä ja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän tyytyväisesti päätään ja mutisi:

- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko minä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia, jotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin aika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat hirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa, niin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä hyvä!

Kuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä tuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan ristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan itseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies väitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja siksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli saanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän katsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.

- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho hyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte otin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja löysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte, hyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei olekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä jotain eläintä.

Tuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan kuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.

- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti nyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista ilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen majesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen, että hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.

- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään. — Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko humalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan ja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että hän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan johtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä rakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten juhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja että läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle. Kysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että minä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein vähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti, kuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.

- Genia von Sandorf? kysyi presidentti. — Oliko hän teidän talossanne?

- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän makasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas parani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin lihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta se oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani. Mutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.

- Täällä? Tarkoitatteko, että hän on nykyään salissa? kysyi presidentti.