Part 36

- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia, joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.

Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.

- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas, kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri, joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä ja jonka minä nyt —

Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla. Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät häntä.

Mutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.

Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin. Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. — Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!

Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä heikosti pyörtymystä vastaan.

Silloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka iltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että Milan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin ääni, kun hän puhui Milanille:

- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu! Minä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi suojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan rajalle.

Milan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt väärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista kohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat suunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka sopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken oli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella frangilla murhaamaan Milan.

- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän teidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille kunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa hevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen Belgradiin.

- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän majesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa. Oi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se on hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä teidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.

- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani, kuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys tänä yönä ja tällä tunnilla!

- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica. — Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden tehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti tiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että te oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas Aleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne onnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista henkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin etunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään. Me olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä täällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä juuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän majesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne juuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli seuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.

Kuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän epäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:

- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen majesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt joukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta tänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa verityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen, että hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille sotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.

Nicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen santarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.

Minuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi vasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän puristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa. Myöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä rakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka yksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa juuressa — murhaajan luodin ampumana.

Ajatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi kannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes sitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä, Genian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain esiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.

- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. — Sanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen tule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen isänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on palkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän kuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea murhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi silmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan kasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.

Ennenkuin Nicodem ehti vastata tähän, oli Milan kadonnut puiden taa.

- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä — sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa antaessaan minulle tämän tehtävän.

"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte kerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem", sanoi hän minulle, "vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne heidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan vahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee antamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin sellaista on kohdeltava!" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet kavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle, joka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen ampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma luodistaan.

Lunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan päätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.

- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni hevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan, sillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen kuulustelun hänen kanssansa.

Sillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän makasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan humalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli hänelle verrattoman kauhun tila.

- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan, voimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut minut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit esiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan pahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun asti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy vielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on tapahtunut!

Ratscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai ainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon upseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja tulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi hevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä "teidän majesteettinne", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi ilman muuta luvan poistua.

Tämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch. — Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä ymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan Tapschideriin!

Hän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi kiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui toisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli aikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja huusi hätäisellä äänellä:

- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua kanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.

Nicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan edessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen tunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä esiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin konakissa.

- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti kumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea teidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!

Nyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta tunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen kalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt murhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku Milanan jyrkänteeltä alas kuiluun.

Jos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä nuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia itseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut hänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia seuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.

- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut — ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte minut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että tämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta, joka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka ei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän ilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri merkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla, jonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut murhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen, joka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen Ratscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa myönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta frangia.

- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily väreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja meni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne kiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä pyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa kuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman tutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.

Genia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi ajatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.

- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt huomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa, kuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin neitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.

- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden ainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen häneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että hän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli kohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle? Minut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki tämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin vielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon luottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta? Ei, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin pettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —

Huudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan, että tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui häneen kiinni.

- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän — niin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä se, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän tai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla tutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen rikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.

Genia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo santarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia ehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.

Toisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän ohjaksia.

- Eteenpäin takasin linnaan! huusi hän ja pyyhkäsi tiehensä.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Oikeuden ilveily.

- Elääkö hän?

- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.

- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston kiinni?

- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.

Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa. Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä lausuessaan nämä sanat.

Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä, murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.

Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.

- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?

- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan, mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä Akilleen kantapäänsä.

- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.

- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että minun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa on kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään hänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän päivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella tavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin kysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä suurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin elefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien luona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne, rakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin heikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän kyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä, mitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En koskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen miehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja sittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.

- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta rangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?

- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä arvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun hänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.

- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein tehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin rikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista. Kenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.

- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän sinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää saada osani asiasta.

Draga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin. Mitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.

Samassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti siltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun hän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä elämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.

- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren huoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen päältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.

Draga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä hänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi aavistustakaan, että kuningas tiesi asian.

Nicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen näköisiksi ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille. Tapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja lienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa. Teidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä maassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle tuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi, että löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on kuninkaan isä.

Kärsimättömänä ja suuttuneena polki Aleksanteri jalkaa.

- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla äänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän oikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä — minä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä minulta ryöstää!

- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem Lunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä Serbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä kuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi vapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.

- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa muuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä pettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö hän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?

- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä syleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki ennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita kiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa, että sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.

- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä hetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. — Ha, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka itse olen palkannut!

Draga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka näytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia henkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.

- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan edessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri ennakolta tiesi murhayrityksestä — näethän sinä, että kuningas on sairas — hänellä on kuume ja hän hourailee, tänne täytyy tuoda lääkäreitä!

Mutta Aleksanteri ojentihe suoraksi koko voimallaan ja kuiskasi kumealla äänellä!

- Minä — tiedän kaikki — mutta minä en saa siitä mitään tietää — olet oikeassa, oma Dragani. Täytyy soittaa kaikilla kirkkojen kelloilla koko Serbiassa. Kansan täytyy langeta polvilleen ja kiittää ja ylistää Jumalaa, että hän on varjellut kuninkaan isää. Kaikissa tapauksessa täytyy näytellä kansan edessä. Ehkä olisi myös hyvä panna toimeen juhlia — ja murhaaja — niin, missä on murhaaja — hän saa kovasti tuntea minun vihaani. Kuinka — minun oman isänikö hän tahtoi ampua, se koira. Minä hakkautan hänet kappaleiksi — minä, kuningas, maan ensimäinen tuomari!

Nicodem Lunjevica meni pois toimittamaan kuninkaan käskyä. Kulkiessaan sisarensa ohi sanoi hän tälle:

- Elä huoli puhua mitään siitä toisesta vangista, joka oli mukanani! Se on asia, jonka me selvitämme keskenämme.

Tuskin oli ovi sulkeutunut kuningattaren veljen jälkeen, ennenkuin Draga riensi Aleksanterin luo, ojensi rukoillen kätensä häntä kohti ja huudahti:

- Aleksanteri, tahdotko syöstä meidät molemmat turmioon? Hillitsehän toki itseäsi, ei kukaan saa tietää, että sinä olet edeltäpäin tiennyt murhasta. Oi Jumalani, sehän olisi sinun valtasi loppu! Milan on vielä niin rakastettu Serbiassa, että omat alamaisesi nousisivat kapinaan sinua vastaan.

- Nousisivat kapinaan! huudahti Aleksanteri, hänen silmänsä pyörivät rajusti ja valkeat huulensa vapisivat. — Kuka uskaltaa nousta kapinaan kuningastansa vastaan? He kuolkoot, he kuolkoot kaikki, kaikki tyyni! Oh, minä näytän heille, että minulla on vielä valta. Minä tiedän olevani kapinoitsijain ympäröimänä —

- Laupias Jumala, aiotko tulla ihan hulluksi! huudahti Draga. — Olenhan minä luonasi, etkö tunne minua? Minä se olen, Draga, vaimosi. — Eikö niin, luotathan sinä minuun, uskothan minua? Jos sen teet, niin vannon sinulle, ettei löydy ainoatakaan, joka ajatteleisi ryöstää kruunua sinulta. Toimita pois tuo murhaaja, elä vedä häntä oikeuden eteen, vältä julkista oikeudenkäyntiä. Sinä et saa antaa mennä niin pitkälle, että Knetzewitsch alkaa puhua. Sinähän olet kuningas ja voit tuomita. Muutamissa minuuteissa voi kaikki olla toimitettu.

Dragan kosketus teki erinomaisen vaikutuksen kuninkaaseen. Oli, kuin olisi Aleksanterin kuume äkkiä mennyt tiehensä. Hän pyyhkäsi kädellään silmiään, kuin olisi hän tahtonut ajaa pois ilkeän unen.