Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani
Part 6
Heti sen jälkeen laskeutui palmikoidun suopungin silmukka holviin ylhäältä. Pablo tarttui siihen nopeasti ja kiipesi sitä myöten ylös. Hän pääsi katolle, ja nyt vasta hän huomasi aukon, josta suopunki oli laskettu alas; se oli kyllin suuri, jotta hänen solakka ruumiinsa mahtui tunkeutumaan sen lävitse. Hän nousi yhä ylemmäksi ja joutui savupiipun kaltaiseen muurattuun torveen; ylhäältä käsin kajasti valoa heikosti, tuskin huomattavasti. Torvi johti ylöspäin tehden mutkan. Vetäen itseään rivakasti käsillään ja ponnistaen jaloillaan muurista Pablo pääsi yhä ylemmäksi. Valo kävi kirkkaammaksi. Hän näki edessään ihmisolennon, ja kohta sen jälkeen hän joutui torvesta tiheään zeiba-pensaikkoon, jonka yli jättiläispuu levitti oksiaan. Hänen edessään seisoi intiaaninuorukainen, joka tervehti häntä hymyillen, mutta samalla nosti sormen suulleen varoituksen merkiksi... Nopeasti pelastaja veti sitten suopungin ylös ja laski varovasti litteän kiven aukon suulle, josta Pablo oli tullut, kuitenkaan sulkematta sitä kokonaan.
"Ollos tervehditty, Jungunan poika", sanoi nuorukainen sitten kuiskaten, "minä olen Tenenga, Azualin poika, ja minut on lähetetty auttamaan sinua vihollistesi käsistä".
Pablo loi silmäyksen nuorukaiseen, joka seisoi hänen edessään harmaassa hämärässä. Tenenga oli pitkä ja solakka ja vain joitakin vuosia vanhempi pelastamaansa nuorukaista. Hänellä oli yllään vihreä metsästysmaita, sääriä peittivät korkeat nahkasäärystimet; hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja katse, jonka hän loi Pabloon, oli samalla ystävällinen ja ihaileva.
"Näkymättömille olkoon kiitos, minä saavuin oikeaan aikaan, kuninkaan poika."
"Kuinka saatoit tuntea vankilani, ystäväni?"
"Tunsin sen isäni ansiosta, joka oli kaikkien Chamulpon salaisuuksien perillä. Näkymättömät johtivat askeleni tänne."
"Mutta tuntevatko neekeri ja yksisilmäinenkin tämän salaisuuden?"
"En usko -- hiljaa!"
Hän painoi korvansa torven kapealle suulle ja viittasi Pabloa tekemään samoin.
Selvästi kuulivat nuorukaiset seuraavat espanjankieliset sanat: "Sinä olet päästänyt hänet pakoon, sinä intiaanikonna; kazike revittää sinut kappaleiksi siitä hyvästä."
"Älä hulluttele, don Abrahan, mitä minä pojasta välittäisin?"
"Chamulpo ruoskittaa meidät kuoliaiksi. Missä hän on? Missä hän on? Keksi neuvo, Chimal, henkemme on kysymyksessä."
Pablo kurkisti pimeään aukkoon ja huomasi alhaalla valoa; noilla molemmilla oli varmaankin soihdut tai lyhdyt käsissään.
"Heillä on valoa", kuiskasi hän Tenangan korvaan.
Tämä nyökkäsi hymyillen ja vastasi samoin hiljaa: "Siitä ei heillä ole mitään hyötyä."
Aukkoa oli tosiaan mahdoton nähdä, se kun oli samanvärinen kuin holvin muuraus.
"Tässä on köysi, jolla hän oli sidottu -- missä on ihminen?"
"Henget ovat vieneet hänet."
Silmänräpäyksen vallitsi hiljaisuus, sitten sanoi neekeri, huomattavan vapisevalla äänellä: "Tule, Chimal, päästäkäämme verikoirat irti, ne eivät pelkää henkiä."
Nämä sanat kuuli Tenangakin. Pablo katsahti häneen kysyvästi.
"Älä pelkää minä olen sirotellut niiden kuonolle hienoksi jauhettua pippuria, ne eivät koko päivänä kykene vainuamaan; sitäpaitsi ympäröivät nämä orjantappurat meitä läpipääsemättömänä muurina."
Molemmat nuoret intiaanit kuuntelivat taas äänettöminä.
Hetkisen kuluttua kuului neekerin toruva ääni, tällä kertaan maan päältä, ja koirien ulvontaa.
"Ne ovat hulluja, nuo pedot; katso, Chimal, kuinka ne ovat vimmoissaan ja lakaisevat kuonoillaan maata."
"Sulje ne takaisin koppiinsa; näkymättömät ovat temmanneet pojan ilmojen kautta."
"Oi", ähki neekeri, "olen kuoleman oma. Mene, don Chimal, nouda Huntoh, zapoteki; hän palasi eilen kotiin, hänen täytyy auttaa meitä."
Tenangan silmät leimahtivat, kun Huntohin nimeä mainittiin, ja hänen kätensä tarttui lujemmin pyssyyn.
"Tunnetko zapotekin?"
"Tunnen hänet", kuului synkkä vastaus.
"Onko hän vaarallinen?"
"On. Hän on taitava metsästäjä, mainio jälkienhakija ja verraton ampuja. Jos hän pääsee jäljillemme, uhkaa meitä tosiaankin vaara, mutta vain siihen asti", jatkoi hän hitaasti ja pontevasti, "kunnes hän seisoo pyssyn kantaman päässä minusta. Azualin poika osaa myöskin ampua."
Neekerin ja yksisilmäisen äänet olivat häipyneet; ei hiiskahdustakaan kuulunut tiheään pensaikkoon, jossa molemmat nuorukaiset piileskelivät.
Pablo katsahti seuralaisensa synkkiin kasvoihin. "Onko hän vihollisesi, Tenanga?"
"Minun käteni on surmaava hänet, ja hän tietää sen."
Hetkisen kuluttua Pablo kysyi: "Mitä nyt teemme?"
"Meidän täytyy lähteä vuorille, Jungunan poika, mutta sitä ennen täytyy sinun saada toiset vaatteet ja pyssy. Osaatko ampua?"
Leimuavin silmin vastasi Pablo: "Minun aseeni antaa varman kuoleman. Mutta tähän asti en ole sitä laukaissut muita kuin metsänpetoja vastaan."
"Se on hyvä. Me tarvitsemme kyllä vielä tuliaseita."
"Mistä saamme minulle pyssyn?"
"Odota. Minä olen Chamulpon metsästäjä, kuten isänikin oli; Chamulpo lainaa sinulle aseita ja vaatteita."
Pablo katsahti häneen epäluuloisesti.
Tenanga huomasi sen ja sanoi: "Älä pelkää, kuninkaitten jälkeläinen, minut on lähetetty pelastamaan sinut vihollistesi käsistä, ja näkymättömät auttavat minua. Ainoastaan Huntoh huolestuttaa minua. Jos hän tulee tänne ja huomaa, että koirat ovat saaneet pippuria, hän arvaa heti minun olevan näillä mailla."
"Eikö meidän olisi paras lähteä nyt heti? Emmekö voi hankkia hevosia itsellemme?"
"Meidän täytyy mennä metsään. Se yksin voi suoda meille turvan. Mutta sitä ennen täytyy sinun saada toiset vaatteet."
"Eikö zapoteki tunne kellarin salaisuutta?"
"Ei. Sitä ei tunne kukaan muu kuin Chamulpo ja minä; mutta kazike ei tiedä, että isäni on ilmaissut salaisuuden minulle."
"Minä seuraan sinua sokeasti, pelastajani, taivas meitä suojelkoon."
"Meidän täytyy odottaa tässä, kunnes tulee pimeä; olisi vaarallista lähteä liikkeelle, niin kauan kuin aurinko vielä on taivaalla."
Samassa he kuulivat ratsujoukon kavioiden kapsetta.
Hetkisen kuluttua kuului karkea ääni. "Hei, Abrahan, vanha neekeri, missä piileksit? Missä on musta kuvatus? Abrahan!"
"Tässä, señor", vastasi neekerin käheä ääni.
"Missä on kazike?"
"Hän ratsasti itäänpäin, señor."
"Sehän sattui pahasti, olisin mielelläni häntä tavannut. Aurinko laskee, meidän täytyy jäädä tänne, miehet. Hanki meille lihaa, Abrahan, ja hevosille heiniä."
Nuorukaiset kuulivat kaiken aivan selvästi, he kun olivat aika lähellä Chamulpon asuntoa.
"Haittaako ratsumiesten tulo meitä, Tenanga?"
"Ei, se on hyväksi. Se antaa ajattelemista neekerille, joka voisi muuten meitä vahingoittaa, ja sekoittaa jälkemme. Olen levoton kuultuani zapotekin uskaltaneen saapua taas näille seuduin; minun täytyy vastata hengestäsi, Jungunan poika."
"Kenelle?"
"Isäni hengelle", vastasi nuori maya vakavasti. "Sinä saat vielä tietää kaikki", hän lisäsi.
Yö läheni, tähdet loistivat tummalla taivaalla, yölepakoita ja kiiltomatoja liikkui pimeässä, ja tuuli suhisi puitten latvoissa. Nuorukaiset kuulivat nuotion ympärillä majailevien ratsumiesten naurua ja pilapuheita. Viimein sanoi Tenanga: "Nyt peitämme jälkemme takaa ajajiltamme; sinun jälkesi tuntee tuhansien seasta."
Hän leikkasi puukollaan koko joukon köynnöskasvien varsia ja kääri ne tiukasti Pablon ratsusaappaitten ympäri. Samoin hän teki itselleen.
"Nyt Huntohin on vaikea tuntea jälkiämme. Seuraa nyt minua, mutta varo orjantappuroita, niistä voi saada pahoja haavoja."
"Minä tunnen metsän. Mutta miten pääsemme tämän orjantappuraseinän läpi?"
"Saatpa nähdä."
Tenanga heittäytyi pitkälleen maahan ja ryömi varovasti eteenpäin. Heti hänen jäljessään tuli Pablo hitaasti ryömien. Kun he saapuivat vaaralliselle orjantappuraseinälle, jonka kovat, neulanterävät okaat olivat kahden, kolmen tuuman pituiset, Tenanga pysähtyi. Hänen varovasti hapuileva kätensä tarttui orjantappuroihin ja veti pois taitavasti toisten joukkoon sovitetun irrallisen orjantappurakimpun. Hän nosti sen paikaltaan, ja silloin avautui piikkimuuriin aukko. Hän käski Pablon kulkea polvillaan aukon läpi varovasti, ettei haavoittuisi.
Pablo oli siksi kokenut metsämies, että hyvin osasi varoa hirvittäviä orjantappuroita, joiden repimät haavat paranivat varsin hitaasti. Mutta hänen vaatteensa vahingoittuivat aika tavalla. Kun he saapuivat sananjalikkoon, joka kohosi orjantappurapensaiden takana, sulki Tenanga taas orjantappurakimpulla, jota hän oli raahannut mukanaan, ainoan aukon vaarallisessa muurissa. Vanha taikausko, jota Chamulpo hartaasti kannatti, esti orjantappurapensasten hävittämistä. Intiaanit uskoivat näet henkien asustavan siinä ja niiden karkoittamisen tuottavan turmiota.
Tenanga ja Pablo hiipivät sitten korkeiden sanajalkojen ja laakeripensasten välitse. Tenanga liukui edellä kuin varjo läheistä korkearunkoista metsää kohti. Sinne päästyään he oksien välistä tarkkasivat nuotion ympärillä makailevia ratsumiehiä. Sitten Tenanga viittasi Pabloa kulkemaan eteenpäin. Hänen terävä silmänsä ei nähnyt neekeriä, ei yksisilmäistä eikä zapotekia. Varovasti he kahlasivat viidakkojen lävitse. Viimein Tenanga tunkeutui sanajalkojen ja nuorten palmujen muodostamaan tiheikköön ja pysähtyi matalan kallion eteen.
"Meidän täytyy mennä maan alle, Jungunan poika."
"Minä menen minne sinäkin, ystäväni!"
"Älä pelkää."
"En pelkää mitään; mene!"
"Ojenna minulle kätesi, tässä on portaat." Molemmat astuivat pimeään aukkoon ja laskeutuivat kiemurtelevaa tietä alas noin viisikymmentä porrasta. Sitten Tenanga pysähtyi.
Vallitsi hiljaisuus ja synkkä pimeys. Ei hiiskahdustakaan yläilmoista tunkeutunut tänne.
Nuori maya sytytti tulitikulla tervaksisen männynsäleen, jonka kolkko loimu valaisi vain lähimmän ympäristön.
Pablo näki luonnon muodostaman kallioluolan. Hänen jalkainsa juuressa oli vesilätäkkö, jonka ääressä oli muutamia saviastioita. Pimeä käytävä johti toisiin maanalaisiin kammioihin.
"Sano minulle, pelastajani ja ystäväni, missä olemme?" kysyi Pablo hiljaa.
"Syvyyden lähteellä. Täältä noutivat vuosisatoja sitten kansalaisemme vettä; katso, tuossa on vielä heidän ruukkujansa. Ei kukaan ole sen koommin niihin koskenut."
"Ihmeellistä", sanoi Pablo kummastelevalla äänellä.
"He kävivät täällä luultavasti vain hädän hetkellä, kun viholliset väijyivät ulkopuolella; tällaisia lähteitä on useissa paikoin maatamme."
"Ja sen jälkeen kuin kansani kukistettiin, ei näitä maanalaisia lähteitä ole käytetty. Ihmiset eivät enää uskalla lähestyä luolaa, he luulevat pahojen henkien täällä majailevan. Paitsi kazikea olemme ainoastaan isäni ja minä käyneet tässä luolassa. Vain harvat tuntevat sisäänkäytävän, ja hekin kammoavat ja pakenevat sitä."
"Mitä kazike täällä tekee?"
"Tämä on hänen salainen piilopaikkansa. Isästä poikaan on aina periytynyt ikivanhan kellarin salaisuus, jonka sinäkin nyt olet oppinut tuntemaan. Minun isäni sai sen tietää Chamulpolta ja minä häneltä. Tule, kuninkaitten jälkeläinen, tule katsomaan."
Hän kulki palava tervaslastu kädessään viereiseen luolaan.
Hämmästyksekseen Pablo huomasi, että se oli sisustettu asuttavaksi. Oli kaappeja, arkkuja, vuode. Seinillä riippui vaatteita, satuloita, suitsia, suopunkeja; kaikkialla oli aseita: pyssyjä, peitsiä, miekkoja.
"Näet", sanoi Tenanga, "että kazike on laittanut itselleen asunnon tänne. Sinun pitää nyt lainata häneltä pyssy ja metsästyspuku; hänellä on mainioita aseita, joita hän on saanut amerikkalaisilta."
Pablo valitsi kaksipiippuisen luodikon, tarkasti sitä ja painoi sen poskelleen. Se oli hyvää tekoa ja sopi hänelle mainiosti.
"Varusta itsesi ampumatarpeilla, Jungunan poika; tuolla on luoteja, ruutia, sytyttimiä", puhui Tenanga osoittaen erästä arkkua. "Minä haen sinulle vaatteita." Sillä aikaa kuin Pablo haki itselleen ampumatarpeita, otti Tenanga hänelle seinältä metsästyspaidan ja valitsi kevyet nahkakengät ja pehmeästä lehmännahasta tehdyt korkeat säärystimet. "Vaihda vaatteita, valtias, ja laskeudu levolle. Huomenna tarvitset voimia."
"Jäämmekö tänne yöksi?"
"Kunnes tähdet alkavat kalveta; meidän täytyy odottaa päivää voidaksemme liikkua metsässä."
Pablo pukeutui upo uuteen, kauniiseen ja intiaanitapaan koristeltuun metsästyspaitaan. Tenanga riisui häneltä saappaat, sitoi toimeliaasti hänen jalkoihinsa paulakengät ja sääriin pitkät säärystimet. Vyö, pieni lakki ja metsästyslaukku täydensivät puvun.
"Laskeudu nyt levolle, valtias, Tenanga valvoo vieressäsi."
Pablo oli todellakin sanomattoman väsynyt. Hän heittäytyi vuoteelle ja vaipui pian uneen. Tenanga istui hänen pääpohjissaan hyräillen kansansa ikivanhoja lauluja.
* * * * *
Kun loistavat tähdet alkoivat vaaleta, herätti nuori maya kuninkaitten jälkeläisen.
Pablo heräsi voimistuneena syvästä unestaan.
Hän katseli omituista, vain tervaspäreen valaisemaa ympäristöä ikäänkuin unelmaa, ja hänen mieleensä kuvastui kaukainen koti, hiljainen maakartano meren rannalla, don Antonio, lempeä señora, suloinen Mariquita; mutta samalla hän tunsi uudelleen rautakäden, joka oli tarttunut hänen nuoreen elämäänsä ja heittänyt hänet kuolemanvaaroihin. Pyhimykset olivat häntä auttaneet, ja hän kiitti heitä kaikesta sydämestään. Mutta kaikkia muita ajatuksia kirkkaampana kajasti tietoisuus, että hän polveutui suvusta, joka muinoin oli hallinnut maata ja jonka muistoa jälkipolvet yhä vielä pitivät pyhänä.
Joskin pahat voimat koettivat tuhota häntä, kuninkaitten jälkeläistä, tunsi hän vierellään kulkevan hyvän enkelin, joka suojellen levitti siipensä hänen ylitseen. Sillä aikaa kuin Pablo nukkui, oli Tenanga hävittänyt kaikki jäljet, joista olisi voinut päättää vieraitten majailleen tässä Chamulpon piilopaikassa. Nyt hän ojensi Pablolle suklaalevyn, jonka oli löytänyt Chamulpon varastosta, sekä maissileipää omasta metsästyslaukustaan; vedellä he sammuttivat janonsa. Tenanga täytti vielä ruutisarven ja luotipussin, otti palavan päreen ja virkkoi: "Jos suvaitset, valtias, niin lähdemme."
Pablo, joka näytti hyvin sotaiselta metsästyspuvussaan, kaksipiippuinen luodikko olallaan, mutta jonka luontaista soreutta ei karkea pukukaan voinut peittää, taivutti päätään suostumuksen merkiksi.
Tenanga astui portaita ylös ja sammutti päreen.
Oli vielä yö; pimeys ympäröi heitä heidän seisoessaan jättiläiskokoisten setri-, chicazamote- ja mahonkipuitten alla.
He astuivat raikkaaseen aamuilmaan. Tenanga oli vaihtanut omat jalkineensa Chamulpolta lainaamiinsa; hän oli kerrassaan mestari keksimään keinoja jälkienhakijain pettämiseksi, olihan hän itsekin taitava rastreador [= jälkienhakija] ja tiesi, kuinka oli meneteltävä, jotta ei Huntoh-urkkija saisi heistä selkoa.
Hän kulki edellä pensaikkojen lävitse, jotka olivat miltei läpipääsemättömät; mutta kokeneena metsänkävijänä hän ei käyttänyt tietä raivatakseen terävää veistään, hyvin tietäen, että se olisi herättänyt epäluuloja.
Päivä koitti, ja luonto heräsi unestaan. Papukaijat kirkuivat, pitkähäntäiset apinat hyppelivät oksatta oksalle, aamun suloiset laulajat kajahduttivat iloisia liverryksiään. Jättiläispuiden latvoja punasi aamuauringon kultainen hohde, mutta niiden juurella vallitsi hämärä, joka ei keskipäivälläkään väistynyt.
Tenanga astui eteenpäin rivakasti ja tottuneesti kuten ainakin metsäneläjä, noudattaen koko ajan suurta valppautta; hänen kintereillään seurasi notkein askelin Pablo, joka myöskin hyvin tunsi aarniometsän salaisuudet.
Kauas kaikista ihmisasunnoista johti heidän tiensä. Lintujen laulu oli jo kauan sitten vaiennut. Hämärän metsän syvää hiljaisuutta häiritsi vain silloin tällöin jokin ohitse kiitävä iguana [= iso, syötävä sisilisko] tai puuhun kiipeävä tlamototlis [= pieni orava].
Nuorukaiset, jotka kumpikin olivat poikkeuksellisen jänteviä ja harjaantuneita, astuivat yhtä mittaa, kunnes helle kävi rasittavaksi; silloin he istuivat lepäämään erään lähteen reunalle. Tenanga ei ollut matkalla jättänyt käyttämättä mitään mahdollista varokeinoa vaikeuttaakseen takaa ajoa, niin suuresti hän pelkäsi zapotekia.
* * * * *
Sillä aikaa kuin nuorukaiset vielä olivat matkalla, saapui Chamulpo vastoin palvelijainsa odotusta takaisin laaksoon; häntä seurasi ratsastajaparvi, joka oli hänelle henkeen ja vereen uskollinen.
Abrahan-neekeri astui häntä vastaan ovelle matelevan nöyränä, yksisilmäinen intiaani sitävastoin näytti vakavalta.
"Hei, musta lurjus", lausui kazike Abrahanille hyväntuulisena, "kuinka holhokkisi jaksaa?"
"Pahat henget ovat liikkeellä, herra valtias, me emme voineet niille mitään."
Silmänräpäyksessä muuttuivat maya-päällikön kasvot synkeiksi kuin yö.
"Mitä tarkoitat? Jos olet laiminlyönyt velvollisuutesi, niin saat pelätä pahinta."
"Ei mitään ole laiminlyöty, valtias, ei mitään, tunnethan Abrahanin."
"Mitä on tapahtunut? Missä on hän, jonka uskoin huomaasi?"
Änkyttäen neekeri vastasi: "Pahat henget ovat hänet vieneet. Hän on poissa."
Kazike päästi raivoisan kiljahduksen.
"Kurja orja, sinä olet päästänyt hänet pakoon."
Pitkä murhapuukko välähti vimmastuneen miehen kädessä.
Neekeri vapisi hallitsijansa raivoa, mutta seisoi hievahtamatta, alistuvana.
Se pelasti hänen henkensä.
Kotvasen kuluttua Chamulpo käänsi raskaasti hengittäen tiikerinsilmänsä intiaaniin ja lausui: "Puhu sinä, Chimal."
"Näkymättömät ovat hänet vieneet, kazike, me olemme vain ihmisiä."
Kazike hillitsi kammonsekaisen vihansa ja sanoi levollisemmin: "Puhu!"
"Minä vein hänet alas ja suljin hänet kiviholviin, joka on syvällä maan alla; telkesin hänet sinne, hän ei voinut paeta; rangaiskoot minua näkymättömät, ellen puhu totta. Kun menimme sinne, Abrahan ja minä, tehdäksemme hänestä lopun, oli häkki tyhjä, hän oli poissa."
"Entä mitä sitten teitte?" kysyi Chamulpo töin tuskin hilliten itseään.
"Etsimme kellarin ristiin rastiin; muuri oli luja, kuten vuosisatoja on ollut, ovi tarkasti suljettu."
Vaikka kazike tunsikin ikivanhan holvin salaisuuden, värisi hänen ruumiinsa kuitenkin taikauskoisesta kauhusta. Paitsi häntä ei kukaan muu kuin hänen entinen uskottunsa Azual tuntenut rakennusmestarin älykästä keksintöä, niin taitavasti oli salainen uloskäytävä sommiteltu. Mutta vaikkapa vanki, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, olisi tuntenut tämän salatien, kuinka olisi hän ilman apua päässyt siitä kulkemaan? Voimakasta miestä puistatti kylmä väristys. Olivatko ne sittenkin oikeassa, jotka uskoivat suojelushenkiin?
Kolmannen kerran oli Jungunan poika, vanhan hallitsijasuvun viimeinen vesa, päässyt kuoleman kourista!
Oliko tämä suojelushenki niin voimakas? Hän tiesi voivansa täydellisesti luottaa kätyreihinsä, neekeriin ja intiaaniin, eikä epäillyt heidän kertomustaan. Millä tavalla oli siis hänen uhrinsa päässyt pujahtamaan?
Hän ajatteli silmänräpäyksen Tenangaa, uskottunsa Azualin poikaa. Mutta jos tämä mahdollisesti olisikin tuntenut salatien, kuinka hän saattoi tietää Pablon olevan maanalaisessa holvissa ja mitä syytä hänellä olisi ollut auttaa tätä pakenemaan? Ei, sekin otaksuma oli mahdoton.
Salaperäinen, selittämätön oli vangin katoaminen.
Mutta vaikka kazike olikin taikauskoinen kuten koko kansansa, oli ahkera seurustelu valkoisten kanssa opettanut häntä kuitenkin ajattelemaan järkevämmin kuin muut, alhaisella sivistystasolla olevat heimolaisensa.
"Poika oli sidottu, Chimal? Vai kuinka?"
"Kädet olivat sidotut, kun jätin hänet kellariin; mutta hän on hangannut köyden poikki kivensyrjää vasten; me löysimme sen."
Tämä aivan luonnollinen selitys Pablon siteistään vapautumiseen palautti kaziken todellisuuteen.
"Tulkaa mukaani kellariin", hän sanoi lyhyesti, "valoa, Abrahan!"
Hetkisen kuluttua seisoivat nuo kolme miestä ison lyhdyn valossa omituisesti rakennetussa holvissa. Chamulpo tutki lukon ja oven ja huomasi molemmat ehjiksi.
Hänen katseensa mitteli koko huonetta, mutta hän ei keksinyt mitään epäilyttävää. Hän loi silmänsä ylös, missä tiesi savupiippumaisen torven alkavan; mahdotonta oli nähdä mitään, josta olisi voinut päättää, että sitä kautta oli kuljettu.
Kiven vieressä oli vielä katkaistu köysi.
Kazike tiesi, että sen, joka oli kulkenut holvista ulos salatietä, täytyi myöskin tuntea orjantappurapensaston salaisuus voidakseen päästä edelleen.
Ihmeellistä!
"Ehkä olet kuitenkin unohtanut sulkea oven, Chimal? Tunnusta se minulle, en tahdo soimata sinua."
"Mitä minusta luulet, kazike, kun otaksut minua niin tyhmäksi, etten sulkisi vangittua pantterikissaa telkien taakse? Ei, ovi oli tarkoin suljettu, usko minua."
Kazike uskoi.
Kellarista poistuessaan hän kysyi: "Ettekö muuten ole tehneet mitään saadaksenne selkoa nuorukaisen salaperäisestä paosta?"
"Olen lähettänyt sanan Huntohille, zapotekille; hän on maan paras jälkiennuuskija."
"Hyvä, lähetä hänet minun luokseni, kun hän saapuu."
Chamulpo viittasi kätyrinsä poistumaan ja lähti tutkimaan orjantappurapensastoa, joka kätki torven ulkosuun.
Hän ei huomannut mitään epäilyttävää. Huntoh oli tosin hänelle uskollinen ja valmis mihin rikokseen tahansa sekä sitäpaitsi erinomainen rastreador; mutta Chamulpo ei halunnut uskoa hänelle salaisuuttaan, vaan tahtoi yksin säilyttää tiedon kätköpaikoistaan, jotka joskus ehkä saattoivat olla tarpeen hädän hetkenä.
Hänen vielä miettiessään, kuinka saattaisi käyttää hyväkseen zapotekin palvelusta ilmaisematta hänelle salaisuuttaan, astui metsästyspukuinen intiaani hänen luokseen.
Tulija, jonka ihonväri oli tummempi kuin intiaanien tavallisesti, oli harteva ja vahvalihaksinen. Kasvoissa kavala ilme, joka teki ne vastenmielisiksi; muuten hän oli älykkään näköinen.
"Sinä halusit minua puhutella, kazike Chamulpo?" hän kysyi espanjankielellä, koska ei osannut mayojen kieltä.
"Niin, minulla on sinulle tehtävä, josta saat hyvän palkan."
"Olen käytettävissäsi, señor."
"Abrahan-hölmö on päästänyt sangen vaarallisen vangin pakenemaan; sinun pitää löytää hänet ja tuoda hänet elävänä tai kuolleena."
"Anna minulle jäljen alku, don Chamulpo", vastasi synkkä mies, "lopun hankin kyllä itse".
"Onko sinulla käytettävänäsi tarmokasta, luotettavaa väkeä?"
"On."
"Tule mukaani, minä selitän sinulle tehtäväsi."
He astuivat yhdessä pieneen huoneeseen, josta zapoteki hetken kuluttua astui yksin ulos ja lähti metsään päin. Suuri parvi ratsastajia nelisti pian sen jälkeen eri tahoille seutua.
* * * * *
Sitten kun Pablo ja Tenanga olivat syöneet, sanoi ensinmainittu: "Minne aiot minut viedä, pelastajani?"
"Ensiksi, oi valtias, tahdon viedä sinut pois Chamulpon vallasta. Näissä laaksoissa asuu ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan, he ovat ketchien heimoa, ja Chamulpo on heidän kazikensa; mutta sitäpaitsi he luulevat, että hänen suonissaan virtaa kuninkaallista verta."
"Hyvä, entä sitten?"
"Sitten aion viedä sinut kenraali Aranan, isäsi ystävän luo."
"Onko Arana intiaani?"
"Sinä sen sanoit. Hän on Meksikon tasavallan kenraali, mutta siitä huolimatta hän kahdesti on voittanut meksikolaiset mayojen johtajana ja siten pelastanut kansamme itsenäisyyden Yucatanissa."
"Hänenkö luokseen aiot siis minut viedä?"
"Niin, hän ei ole ainoastaan isäsi ystävä, vaan myöskin mahtava mies, ja hän saapui noutamaan sinua del Rocasta, vaikka valitettavasti liian myöhään."
"Minuako?"
Tenanga kertoi nyt kenraalin käynnistä del Rocassa ja hänen keskustelustaan don Antonion ja naisten kanssa.
Pablo kuunteli äänetönnä. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Sinä olet Chamulpon väkeä; sanopas minulle, _amigo_, miksi tahdot minut pelastaa hänen käsistään?"