Part 5

Zambo [= neekerin ja intiaanin jälkeläinen] Sarmienton hallitusta vastaan nostama kapina oli jo levinnyt laajalle silloin, kun del Rocassa saatiin siitä tietää. Tämä johtui siitä, että kulkuyhteydet maassa ylimalkaan olivat huonolla kannalla; sadeaikoina saattoivat äyräittensä yli paisuneet vuoripurot päiväkausiksi ehkäistä kaiken liikenteen.

Kuten del Rocassa oli otaksuttu, kutsui hallitus sotajoukon johtajaksi vanhan kenraali Lerman, ainoan miehen, joka menestyksellisesti saattoi vastustaa kapinallisia. Velvollisuudentunnosta hän lähti hiljaisesta maapaikastaan pääkaupunkiin asettuakseen hallituksen sotajoukon johtoon. Kenraali oli hyvin suosittu sekä kaupunkien porvarien että maalaisväestön keskuudessa; rosvo- ja murhaajajoukko, joka parhaillaan koetti tuhota heikkoa valtiota, sitävastoin pelkäsi häntä.

Kenraali de Lerma, joka kuului maan vanhimpiin ja ylhäisimpiin sukuihin, oli kieltäytynyt espanjalaisen grandin arvosta ja kreivin arvonimestä; hän eleli Guatemalassa, jossa oli syntynytkin, tavallisena yksinkertaisena kansalaisena. Tästä huolimatta häntä kuitenkin yleisesti sanottiin kreiviksi.

Vanha herra istui ilmavassa puutarhahuoneessa, joka oli torille päin, ja kirjoitti. Etuhuoneessa odottivat upseerit ja ulkona käskyläiset hänen määräyksiään.

Muuan adjutantti astui sisään.

"Mikä on?" kysyi kreivi.

"Señor Callego käskee kysymään, suvaitseeko teidän armonne --?"

"Kuka?" kysyi vanha herra ja loi silmänsä papereistaan.

"Señor Callego", toisti upseeri.

"Oh, mikä yllätys! Tulkoon sisään."

Ja huoneeseen astui vanha herra, jonka ryhti oli vielä suora.

"Oi, ei, _caro amigo mio_, sydämellisesti tervetullut! Tällainen ilo -- oi don Fernando, sinä olet niin tervetullut!" Hän syleili tulijaa hellästi.

"Niin toivon, ukkoseni", sanoi vieras, joka vastasi tervehdykseen yhtä sydämellisesti. "Tässä minut nyt saat, ja jos minua vielä voit johonkin käyttää, olen valmis. Niin kauan kuin jäseneni vielä pysyvät koossa, tahdon palvella isänmaatani."

"Oi, sinä tulet erittäin sopivaan aikaan. Minä tarvitsen järjestyskykyäsi ja vielä tänä päivänä aion presidentille ehdottaa sinua yleisesikunnan päälliköksi."

"Aseta minut vain, minne tahdot, voimani ja elämäni kuuluvat isänmaalle."

"Mistä tulet nyt, Fernando?"

"Suoraa päätä Meksikosta. Kun kuulin kapinasta, lähdin heti matkaan tarjoutuakseni Guatemalan palvelukseen. Saavuin myöhemmin, kuin olin aikonut; minun täytyi näet matkustaa maitse, koska ajoissa sain tietää kapinallisten pitävän satamaa hallussaan."

"Valitettavasti."

"Me valloitamme sen takaisin, Carlos."

"Sitä toivon."

"Me olemme niin usein taistelleet rinnatusten ja yhdessä karkoittaneet tasavallan viholliset, ettei voitto tälläkään kertaa voi olla lippuamme seuraamatta."

"Suokoot sen pyhimykset."

"Miten ovat asiat?"

"Huonosti, ystävä, meillä ei ole aseita eikä rahoja. Ennen poljimme armeijoja maasta, Fernando; voimmekohan nyt vielä vanhuksinakin sen tehdä? Minä olen velvollisuutta totellen jättänyt yksinäisyyteni, seurannut presidentin käskyä ja ottanut ylijohdon. Mutta mitä voi päällikkö ilman sotaväkeä?"

"Entä Sarmiento?"

"Hänen puolellaan ovat kaikki tyytymättömät, kaikki maantierosvot ja värilliset. Hän elää murhista ja rosvoamisesta, ja hänen valtansa lisääntyy lisääntymistään. Viimeisten sanomain mukaan hän on jo saapunut Rio de la Pasionille ja varustautuu marssimaan pääkaupunkia kohti. Olen lähettänyt koko sotavoiman häntä vastaan ehkäistäkseni hänen kulkuaan. Mutta ellen saa lisäjoukkoja eteläisistä maakunnista, ellei San Salvador tue meitä rahalla ja aseilla ja mikäli mahdollista väellä, näkee hän ennen pitkää tuomiokirkkomme tornit, ja meidän on pakko vetäytyä vuorille."

"Meidän asemamme ei siis ole kehuttava."

"Valitettavasti ei."

"Entä millä kannalla ovat mayat?"

"Meikäläiset mayat ovat tätä nykyä suuressa määrin kavalan Chamulpon vaikutuksen alaisia -- sinähän muistat hänet vielä? -- ja hän odottaa mielihyvin, mihin suuntaan kansalaissota kääntyy, yhtyäkseen lopuksi siihen puolueeseen, joka tuon intiaaniveijarin mielestä tuottaa suurimmat edut."

"Olisi hyvä voittaa hänet puolelleen."

"Hänen kanssaan on ryhdytty neuvotteluihin. Miehellä on suuri vaikutusvalta heimolaisiinsa, ja hän voi hyvin helposti antaa meille kolmetuhatta urhoollista soturia; mutta hän asettaa ehtoja, joihin emme voi suostua järkähdyttämättä valtion perustuksia."

"Ja millä kannalla ovat mayat Yucatanissa?"

"Toistaiseksi ei ole mitään merkkejä siitä, että he ryhtyisivät taisteluun; mutta epäilemättä koettaa Chamulpo parhaansa saadakseen apua tältä sotaiselta heimolta, joka niin pontevasti julisti olevansa riippumaton Meksikosta. Jos Chamulpolla on käskettävinään parikin tuhatta näitä uljaita ja harjaantuneita sotureita, on hän määrääjänä Guatemalassa. Ja silloin on pelättävissä, että menetämme kaikki, mitä voitimme karkoittaessamme espanjalaiset."

"Tunnetko Aranan, kenraalin?"

"Vain kuulopuheelta."

"Minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, hän on älykäs ja kelpo mies. Matkallani tapasin hänet, ja me keskustelimme maan oloista. Hän vihaa ja halveksii Chamulpoa, mutta tuntee miehen vaikutusvoiman heimolaisiinsa ja pelkää sitä. Olen muuten saanut Yucatanissa oleskellessani paljon selvemmän käsityksen maya-kansojen oloista, kuin mitä minulle ennen oli mahdollista. Yucatanissa on heillä sananvalta, ja Meksikon hallituksella on tuskin minkäänlaista vaikutusvoimaa heihin. Chamulpolla, sanoi Arana, joka jyrkästi vastustaa yucatanilaisten sekaantumista meidän asioihimme, on suuri vaikutus sukuperänsä kautta mayoihin, jotka yhä vielä hartaan kunnioittavasti muistelevat menneisyyttään. Niinpä he sitkeän uskollisina kunnioittavat muinaisen hallitsijasukunsa jälkeläisiä. Tämä suku on suoraan alenevassa polvessa kuollut muutamia vuosia sitten; mutta Chamulpo kerskuu, en tiedä, syylläkö vai syyttä, olevansa kuningashuoneen sukua, ja tämä suo hänelle tyhmän, taikauskoisen kansan silmissä arvoa ja valtaa. Tuo ruskea veijari on kavala ja häikäilemätön ja suunnattoman kunnianhimoinen. Arana vakuutti tekevänsä kaikki, mitä suinkin voi, estääkseen Yucatanin mayoja yhtymästä taisteluun, joka hänen mielestään tuottaisi vain turhaa verenvuodatusta hänen heimolaisilleen; mutta hän ei kykene vastustamaan Chamulpon vaikutusvaltaa."

"Tuo Chamulpo on oikea päälurjus, tunnen hänet kyllä. Lahjakas ja rohkea hän kyllä on; mutta voi maata ja ennen kaikkea valkoihoisia, jos hän pääsee valtaan! Hän tulee vuodattamaan verta virtoinaan. Oli hauska kuulla, mitä Aranasta kerroit; tekisipä mieleni kirjoittaa hänelle neuvotellakseni maan tilasta."

"Tee se, Carlos, hän on kunnioitettava mies ja on varmaankin hyvillään saadessaan jonkin omakätisen rivin kreiviltä, Doloresin ja Chinajan taistelujen voittajalta. Kirje tapaa hänet maatilallaan pohjoisessa."

"Minä kirjoitan. Mutta jättäkäämme nyt täksi päivää valtiolliset asiat. En voi sanoa, Fernando, kuinka iloinen olen tavatessani sinut taas pitkän eron jälkeen. Sinä olet ulkomuodoltasi varsin vähän muuttunut; sydämesi on yhä sama, sen tiedän kyllä. Hyvä, että saavuit nyt, kun maa on hädässä."

"Mehän olimme ystäviä nuoruuden ajoilta asti, Carlos, ja olemme vieläkin."

"Olemme vieläkin", toisti Lerma ojentaen kätensä ystävälle.

"Sinä olet kai elänyt hiljaisuudessa maatilallasi kaikki nämä vuodet?"

"Mitäpä muutakaan! Minä kukistin vallankumouksen, järjestin olot silloin, kun viisitoista vuotta sitten tuo kurja mestitsi tarttui aseisiin, ja palasin sitten yksinäisyyteen. Mitä oli minulla, onnettomalla, tekemistä ihmisten joukossa?"

"Olen surrut kanssasi, Carlos, mutta aika parantaa kaikki haavat."

"Ei näitä", sanoi kreivi surumielisesti. "Mercedestyttäreni oli kaikkeni, hän oli ainoa lapseni, elämänkumppanini kuva, jonka niin varhain kadotin, hän oli ylin onneni maailmassa. Oi kuinka iloisia olimme, Mercedes ja minä, kun hän sai pienen tyttären! Sitten puhkesi kapina. Diego pakeni rakkaineen ja saapui onnellisesti Meksikoon. Kun olot olivat järjestetyt ja kapinalliset kukistetut, kutsuin hänet takaisin. Silloin täytyi hänen lähteä tuolle onnettomalle Englanninmatkalleen, ja sitten -- sinähän tiedät kauhean lopun, Fernando. Tuon kuolinsanoman jälkeen on elämänonneni lopussa; päiväni ovat kuluneet hiljaisessa murheessa, kunnes isänmaa jälleen tarvitsi minua."

Callego katsoi häneen kummastuneena. "Mitä Englannin-matkaa sinä tarkoitat?"

"Lasteni viimeistä matkaa!"

"Englantiin --?"

"Niin, Diego aikoi siellä ryhtyä neuvotteluihin meidän puolestamme ja ostaa meille aseita. Mutta laivasta ei koskaan sen jälkeen ole kuultu mitään."

"Donna Mercedes ja don Diego astuivat Acapulcossa ranskalaiseen sotaprikiin purjehtiakseen San Joséhen."

"Mitä sanotkaan?" huudahti kreivi hämmästyneenä.

"Don Diego aikoi kyllä Englantiin, sen tiedän; mutta viime hetkellä hän luopui aikeestaan ja lähti San Joséhen päästäkseen nopeammin taistelutanterelle."

"Mitä puhut, Fernando? Kuinka sen tiedät?"

"Minä saatoin hänet ja hänen perheensä laivaan ja heitin heille siellä hyvästi. Näen yhä vielä suloisen Mercedes-tyttäresi ja hänen viehättävän pikku tyttönsä edessäni. Hän oli niin iloinen saadessaan palata luoksesi. Vasta pari vuotta myöhemmin sain kuulla, ettei laiva milloinkaan ollut saapunut San Josén satamaan."

Lerma oli kalvennut kuullessaan ystävänsä puhuvan tyttärestä, joka oli ollut hänelle niin sanomattoman rakas.

"Astunut Acapulcossa laivaan?"

"Suo anteeksi, Carlos, että kosketin sydämesi vielä avoimeen haavaan; mutta asia on, kuten olen sanonut."

"Ja sinä olet viimeinen elossa olevista, joka olet tyttäreni nähnyt?"

"Poistuin laivasta vasta sitten, kun ankkuri jo oli nostettu."

Kotvasen kuluttua vanha kenraali sanoi liikuttuneena: "Niin on siis Tyyni valtameri tullut heidän haudakseen; rauha heidän sieluilleen. Minä en tietänyt siitä mitään. Jos Diego onkin minulle kirjoittanut matka-aikeensa muutoksesta, ei kirje ole koskaan minulle saapunut."

"Mikä ei ollut kummallista niinä aikoina."

"Mercedes-tyttäreni, Mariquitani!"

Don Fernando katkaisi hiljaisuuden vasta hetkisen kuluttua.

"Perheesi on suuri, Carlos."

"Niin, siihen kuuluvat kaikki guatemalalaiset."

"Sitä en tarkoittanut."

"Tiedän sen, mutta rakkaat sukulaiseni ovat kiittämättömiä ja vaanivat omaisuuttani."

"Ystävä raukka -- sisaresi poika?"

"On kuollut."

"Mutta eikö hänellä ollut toiveita herättävä poika? Muistan hänet vielä hämärästi."

"Niin, toiveita herättävä; minullakin oli hänestä suuria toiveita, kunnes huomasin, että hän oli tunnoton veitikka, joka kykeni mihin tekoihin tahansa. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa hän asettuisi kapinallisten puolelle, jos hän vain luulee sillä jotakin voittavansa. Epäilemättä hän laskee kärsimättömästi päiviä, jotka minulle vielä ovat suodut, ja lyhentäisi niitä mielellään, jos vain voisi. Mutta hänen pettymyksensä kuolemani jälkeen on oleva suuri. Ei enää hänestä."

Molemmat vanhat ystävät juttelivat vielä kauan niitä näitä, keskustelivat maassa vallitsevasta tilasta ja armeijasta. Señor de Callego oli juuri poistumaisillaan, kun adjutantti astui sisään ilmoittaen Señor de Mendezin. Kuullessaan tämän nimen Lerma ponnahti pystyyn, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hetkisen aikaa hän viivytteli vastaustaan, mutta sanoi sitten: "Tulkoon sisään." Upseeri meni.

"Jää, Fernando, niin saat nähdä sukulaiseni."

Señor de Callego vetäytyi huoneen perälle, kun Luis de Mendez astui sisään. Nuori mies tervehti liioitellun kohteliaasti.

Kenraalin kasvoille levisi vastenmielisyyden sekainen vakavuus, ja silmäys, jonka hän loi sisarensa pojanpoikaan, ei ollut erittäin suopea.

"Mikä suo minulle tämän aivan arvaamattoman kunnian, don Luis?"

"Ensi sijassa halu saada osoittaa kunnioitustani kalliille isosedälleni ja toiseksi isänmaata uhkaava vaara. Saatuani kuulla, että olit asettunut sotajoukon johtoon, riensin heti tarjoamaan sinulle käsivarttani."

"Varsin ylevästi tehty, rakas sukulaiseni; toivottavasti tuot myöskin hädänalaiselle valtiolle jonkin verran rahaa ja joukon täysin varustettuja sotureita."

Liukkaan kohteliaasti vastasi Mendez: "Tiedäthän, rakas isosetäni, kuinka harvinaista raha nykyjään maassa on; omaisuuteni on kuitenkin kokonaan valtion käytettävissä. Sotamiehiä en myöskään voinut valitettavasti tuoda, sillä vaqueroihini en voi luottaa, ja intiaanit ovat mahdottomia."

"Joten sinä siis tuot vain arvoisan itsesi isänmaan käytettäväksi."

"Enempää en toistaiseksi voi tarjota."

"Ilmoittaudu siis eversti Lopezille ja astu lancerorykmentin riveihin, joka juuri on muodostettu."

"Annat kai minulle oman eskadroonan?"

"Upseereiksi voin nimittää vain kokeneita sotureita; hanki itsellesi tämä arvo uskollisella, uhrautuvalla palveluksella."

Tuokion välähti nuorukaisen silmissä vihan liekki, mutta sitten hän heti loi katseensa maahan ja lausui hyvin teeskentelevän surullisesti: "Luis de Mendezin täytyy siis taistella halpana rivimiehenä?"

"Niin tekee moni muu jalosukuinen nuorukainen. Sinusta itsestäsi riippuu, miten pian saavutat kapteenin arvon. Päälliköiksi tarvitsen kokeneita sotureita."

"Oi rakas isosetä, sinä et kohtele minua leppeästi."

"Siksikö, etten heti paikalla koroita sinua everstiksi? Opi ensin, osoita mihin kelpaat, silloin olet kyllä ylenevä. Minua ilahduttaisi, jos saisin kuulla sinun kunnostautuvan taistelussa. Eversti Lopezin tapaat Antiguassa."

Kreivi nyökkäsi jäähyväisiksi kevyesti päätään. Mendez, jonka katse ei voinut peittää kiihkeätä suuttumusta, kumarsi ja poistui.

Kulmat kurtussa istui kenraali paikallaan.

Silloin sanoi Callego: "Etköhän ollut vähän liian ankara sisaresi pojanpoikaa kohtaan, Carlos?"

"Toivoisinpa melkein sinun olevan oikeassa", vastasi Lerma. "Vanhempain kuoltua otin orpopojan luokseni kasvattaakseni tulevan perijäni oman mieleni mukaan. Suureksi surukseni huomasin hänessä koko joukon huonoja ominaisuuksia. Minä koetin kehittää häntä jaloksi mieheksi ja hillitä hänen huonoja taipumuksiaan; hän oppi teeskentelemään. Poika oli epärehellinen, rahanhimoinen, julma ja pelkuri. Hän kiusasi väkeäni, tuhlasi vastaisen perintönsä tiliin suunnattomia summia, jotka minun täytyi maksaa. Sen ohessa tuo sydämetön lurjus, kuten omin korvin kuulin, pilkkasi syvää suruani. Vielä enemmän kuin tämä hänen tunnottomuutensa loukkasi minua hänen käytöksensä kerran eräällä metsästysretkellä. Muuan haavoittunut jaguaari syöksyi raivokkaana kimppuuni ja heitti minut maahan. Poika seisoi vieressäni -- näen vieläkin pirullisen ilon hänen silmissään -- eikä kohottanut sormeaankaan minua auttaakseen. Ellei vanha Pepeni samassa olisi hyökännyt avukseni surmaten pedon puukollaan, olisin heittänyt henkeni jaguaarin kynsissä. Kelpo sukulaiseni väitti sitten jäljestäpäin olleensa niin kauhuissaan tähteni, että oli aivan kangistunut. Mutta minä tiesin kylliksi. Koska hän odottamatta oli perinyt maatilan rannikolla, muutti hän sinne, ennenkuin minä ennätin ajaa hänet talostani pois. Sellainen on tämä nuorukainen."

"Vahinko, vahinko. Hänen ulkomuotonsa ei ole vastenmielinen."

"Niin, myrkkykäärmeellä on välkkyvä nahka. Hän käyttää nyt tilaisuutta hyväkseen ja lähentelee minua saadakseen nähdä, kuinka paljon lähemmäksi hautaa olen joutunut, ja näytelläkseen isänmaanystävän osaa; valitettavasti tunnen hänet liian hyvin."

"Surullista, että sinulla on niin ikäviä kokemuksia ihmisen suhteen, joka kuitenkin on läheinen sukulaisesi."

"Niin on. Mutta kyllin tästä, Fernando, onhan meillä muutakin ajattelemista."

Sillä aikaa kuin molemmat vanhukset näin puhelivat, seisoi Luis de Mendez vihan vääristämin kasvoin pimeässä eteisessä.

"Silläkö lailla minut vastaanotat, sinä vanha äijärähjä! Sitä saat katua! Onneksi ei tuo hellä isosetäni kuitenkaan voi estää minua perimästä omaisuuttaan."

Hän astui ulos, huusi peoniaan ja ratsasti hänen seurassaan pois, ei kuitenkaan Antiguaan.

Hetkisen kuluttua saapui näännyksiin ajetun hevosen selässä muuan lancero kenraalin asunnolle.

Hänet opastettiin huoneeseen, jossa Callegokin vielä oli.

"Mikä on?"

Sotamies ojensi paperilipun.

"Eilen Fleaguran luona hyökkäsi suuri ylivoima kimppuumme, ja taisteltuamme kolme tuntia kiivaasti täytyi meidän peräytyä. Tappiot ovat suuret. Minä koetan puolustaa Colinon solia, mutta tarvitsen välttämättä apuväkeä.

Minas."

Ääneti ojensi Lerma onnettomuuden sanoman ystävälleen.

"Olitko mukana taistelussa, mies?" kysyi hän sotamieheltä.

"Palveluksessanne, teidän armonne."

"Mistä johtuu, että juoksitte pakoon noita kapinallisia lurjuksia?"

"Me emme juosseet pakoon, kenraali", vastasi sotamies tuimasti, "me taistelimme uljaasti, kunnes kapinalliset saartoivat heidät kolmelta puolelta. Silloin me hitaasti peräydyimme, ja eversti Minas lähetti minut tuomaan sanaa teidän armollenne."

"Hyvä, poikani", sanoi kenraali suopeasti, "ota tämä kultaraha", hän ojensi miehelle puolen unssinkolikon, jonka arpinen soturi myhäillen pisti taskuunsa, "ja levähdä nyt, olet arvattavasti ratsastanut kiivaasti".

"Tuhannet kiitokset, teidän armonne", vastasi mies ja poistui huoneesta kunniaa tehden.

"Tuho lähenee", sanoi kenraali synkkänä. "Minas on rautainen soturi, ja vaikeata on saada häntä perääntymään. Tule illalla taas luokseni, Fernando, minä jakelen muutamia käskyjä ja lähden sitten presidentin luo. Näkemiin, Fernando."

Señor Callegon lähdettyä astuivat huoneeseen päivystävät adjutantit, joille kenraali antoi käskynsä. Nopeat lähetit lähtivät viemään niitä määräpaikkoihinsa.

KUUDES LUKU

Pako.

Yksisilmäinen intiaani kuljetti Pablon ensin portaita alas ja sitten jonkin matkaa pitkin himmeästi valaistua käytävää. Viimein intiaani seisahtui raskaan puuoven eteen ja tuijotti ainoalla silmällään Pabloon, joka levollisesti kesti hänen katseensa.

Sitten intiaani nyökkäsi aivan kuin osoittaakseen, että hänen tutkiva katseensa oli löytänyt, mitä etsi, ja sanoi matalalla äänellä: "Rukoile näkymättömiä, minä en voi mitään tehdä."

Hän avasi oven, antoi Pablon astua sisään ja sulki sen jälleen. Pablo tunsi joutuneensa mahtavan, häikäilemättömän ja julman miehen käsiin, joka hankki hänelle pahaa. Sekä neekerin että yksisilmäisen intiaanin käytös ennusti pahaa: viimeksimainitun sanat olivat tosin hyvässä tarkoituksessa lausutut, mutta ne kajahtivat Pablon korvissa kuin kuolinkellot. Kuitenkaan ei hänen sydämensä tuntenut pelkoa. Uhmaten ja tyynenä hän odotti kohtalonsa ratkaisua.

Sitten liukui koko hänen lyhyt elämänsä kuin unennäkö hänen sielunsa silmäin editse. Jo varhain oli kova kohtalo temmannut hänet tieltä, jota hän oli määrätty kulkemaan, ja nyt taaskin vuosien kuluttua oli sen armoton käsi tarttunut hänen nuoren elämänsä ohjaksiin.

Mitä hän oli tehnyt joutuakseen näin verenhimoisen kohtalonoikun uhriksi?

Oliko hänen rinnassaan oleva merkki ja hänen kuninkaallinen sukuperänsä, josta hän nyt vasta muutamia päiviä sitten oli saanut tietää, syynä siihen, että häntä nyt kuolema uhkasi? Muuta syytä ei voinut olla.

Vähän hän tiesi kansastansa, mayojen kansasta, vain sen hiukkasen, mitä tigrero hänelle oli kertonut ja kirjat ilmoittaneet; yksinäisessä kartanossa hän ei ollut oppinut tuntemaan maansa oloja; mutta nuoren varoittajan kysymys: "Oletko Nezualpillin jälkeläinen?" oli herättänyt myrskyn hänen rinnassaan. Hän tunsi tämän viimeisen sankarillisen maya-kuninkaan nimen, hänen, joka espanjalaisten miekkoihin oli henkensä heittänyt. Hänellä oli salaperäinen merkki, hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen, ja hän oli valmis kuolemaan, kuten kuninkaan arvolle sopi.

Tamay, jota hän oli uskonut, ainoa hänen kansastaan, joka häntä oli lähestynyt, oli hänet pettänyt. Miksi?

Raaka, julma kazike, jonka edessä hän juuri äsken oli seisonut ja jonka käskystä hänet oli kavalasti ryöstetty kodistaan, pelkäsi häntä, kuninkaan poikaa. Hän oli sen äsken selvästi tuntenut. Mutta mistä syystä? Saattoiko hallitsijain jälkeläisillä enää olla mitään vaikutusvaltaa maassa, joka jo vuosisatoja oli ollut Espanjan ja jossa punanahat olivat vain orjia?

Kuinka kohtalo oli hänelle kova.

Valkoihoisten halveksimana ja tästä halveksimisesta syvästi kärsien hän oli elänyt elämäänsä, kunnes äkkiä salaman tavoin hänelle näyttäytyi häikäisevä tulevaisuus kuin unikuva, joka heti taas haihtui syvään pimeyteen.

Hän oli varma siitä, että neekeri ja yksisilmäinen intiaani aikoivat suorittaa pyövelintyön, joka kuilun reunalla äskettäin oli epäonnistunut. Mutta jos Jumala kerran oli häntä auttanut, miksi Hän nyt hänet hylkäisi?

Hänen ylpeyteensä ja mielenlujuuteensa yhtyi vilpitön, lapsellinen usko maailman Vapahtajaan. Hän oli harras kristitty.

Tamayn kuiskaukset vanhoista jumalista, jotka vielä edelleen elivät, eivät olleet häneen mitään vaikuttaneet enempää kuin kuvaukset, jotka hän oli lukenut isäinsä jumalanpalveluksesta.

Isä Bernardo oli kasvattanut hänet totiseen jumalanpelkoon.

Nuorukaisen hurja uhma suli hiljaiseksi alistumiseksi Jumalan tahtoon.

Hänen elämänsä loistava tähti Mariquita säteili nytkin pimeässä yössä, ja hän ajatteli tyttöä hiljaisesti kaivaten ja rakkaudella.

Viimein hänen täytyi väkivalloin riistäytyä mietteistään ja kiinnittää ajatuksensa kaameaan todellisuuteen.

Hänen silmänsä olivat jo vähitellen tottuneet kellarin pimeyteen. Hän oli holvissa, jonka muuratuissa seinissä oli siellä täällä komeromaisia syvennyksiä.

Holvin kalustona oli penkki ja muutamia nelikulmaisia kiviä.

Yksi ainoa ovi, sama, josta hän oli tullut, johti tähän maanalaiseen kellarimaiseen huoneeseen. Hänen kätensä olivat sidotut; mutta veitsi, jota hän maansa tavan mukaan kantoi vyössä selässään, oli yhä vielä paikoillaan. Hänen ryöstäjänsä eivät olleet huomanneet ottaa sitä herrastapaan pukeutuneelta nuorukaiselta.

Vaikka Pablo järkkymättömän rauhallisena odottikin kohtalonsa ratkaisua ja oli valmis vaikeroimatta kestämään pahimmankin, ei itsesuojeluvaisto suinkaan silti ollut kuollut tässä henkisesti ja ruumiillisesti voimakkaassa nuorukaisessa. Jos vielä oli pieninkin mahdollisuus taistella, niin hän aikoi taistella viimeiseen hetkeen.

Hänen siteensä vaivasivat häntä nyt, kun ajatusten pyörre hetkeksi oli asettunut.

Hänen katseensa osui kiveen, joka oli maassa. Hän astui sen luo, koetti sitä ja huomasi, että sillä oli terävät reunat. Heti paikalla hän alkoi kihnata ranteitaan sitovaa nuoraa kiven särmää vasten, tuokio vain, ja hän oli vapaa. Hän hieroi puutuneita ranteitaan ja tarttui, kun ne olivat saaneet entisen jäntevyytensä, melkein hurjan riemukkaasti puukkoonsa.

"En siis ainakaan kuole aseetonna", sanoi hän sitten. Hän seisoi pää pystyssä leimuavin silmin kuulostaen pienintäkin ääntä.

Hiljaisuus, kuolonhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään; hän kuuli oman hengityksensä, oli kuulevinaan sydämensäkin sykkivän.

Äkkiä hän hätkähti: hänen korvansa erottivat hiljaista sihinää.

Käärmekö se oli?

Ääni uudistui, ja nyt hän oli varma siitä, että se lähti ihmisen suusta ja että sen tarkoituksena oli herättää huomiota. Hän vastasi siihen sihisten hiljaa, mutta terävästi.

Nyt hän erotti sanoja, mutta ei voinut niitä ymmärtää, epäselvinä ja heikkoina ne tunkeutuivat hänen korvaansa. Mistä ne tulivat? Ei ainakaan ovesta. Mistä?

Taaskin kuului ääni, puhuttiin.

Hän kulki seiniä hapuillen tarkoin kuunnellen; silloin -- nyt kuului selvästi: "Kuuletko minua?" kysyttiin mayankielellä; ääni tuli ylhäältä, tunki holvikaton läpi.

"Minä kuulen sinua", vastasi Pablo hiljaa, "kuka olet?"

"Sama, joka sinua varoitti, kuninkaitten jälkeläinen, kun vihollisesi saapuivat."

Pablon sydän sykki rajusti toivosta. "Oi puhu!"

"Minun täytyy tietää, puhuttelenko Hualpaa, Jungunan poikaa; onko sinulla kuninkaan merkki rinnassasi?"

"On."

"Varo pettämästä minua, se koituisi kuolemaksesi; vain kuninkaitten jälkeläisen tahdon pelastaa."

"Minä en sinua petä."

"Hyvä. Ovatko kätesi vapaat?"

"Ovat."

"Minä lasken sinulle suopungin, kiipeä sen avulla ylös."