Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani
Part 7
"Oi Hualpa, kuningas, minä kerron sen sinulle; älä kuitenkaan heitä kivellä isäni varjoa. -- Azual, isäni, oli Chamulpon soturi ja tigrero ja totteli häntä sokeasti. Kun isäsi Junguna oli kohonnut aurinkoon, ryösti Azual sinut Chamulpon käskystä. Mutta hän ei tahtonut tappaa sinua, vaan heitti sinut puuman eteen. Puuma on suojelusenkelisi, jo syntymästäsi sinulle määrätty. Chamulpo ja Azual luulivat sinun kuolleen, ja isäni kärsi kauheasti ajatellessaan rikostaan. Vuodet vierivät. Isäni oli jo kovin sairas ja valmistautui lähtemään tästä maailmasta. Silloin lähetti Tamay sanan Chamulpolle, että poika, jonka rinnassa oli kuninkaanmerkki, eli del Rocan kartanossa; meri oli heittänyt hänet rannikolle. Kun kazike kertoi sen isälleni, pelästyi tämä sielunsa syvyyteen asti. Hän oli vain ulkonaisesti kristitty, hänen sydämensä kuului vanhoille jumalille. Kuultuaan nyt, että puuma oli sinut pelastanut miltei varmasta kuolemasta, valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän pelkäsi, ettei hänen sielunsa kuoleman jälkeen kohoaisikaan aurinkoa kohti, autuaitten asuntoon, koska hän oli tehnyt rikoksen kuninkaitten jälkeläistä kohtaan, vaan vaipuisi ikuiseen yöhön näkymättömäin kiroamana. Silloin hän käski minun rientää kenraali Aranan luo ja kertoa hänelle, että sinä olit elossa sekä missä oleskelit. Minun täytyi vannoa hänelle tekeväni kaikki pelastaakseni sinut verivihollisesi käsistä. Siksi olen nyt palvelijasi, valtias. Minun täytyy sovittaa, mitä isäni on rikkonut, jotta Azualin henki ei vaipuisi yön pimeyteen. Minä annan vaikka henkeni, jotta hän saisi asua auringon majoissa."
Intiaanin uskonnolliset käsitteet olivat vieraat hurskaan papin kasvattamalle Pablolle, mutta hän saattoi hyvin verrata sielujen asuntoa auringossa taivaaseen ja ikuista yötä kadotukseen. Hän antoi isän rikoksen empimättä anteeksi pojan tähden, joka oli hänet pelastanut varmasta kuolemasta, ja sovittaen puheensa Tenangan käsityskannan mukaan hän sanoi: "Asukoon isäsi sielu ikuisessa valossa, sinun tähtesi annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni."
"Valtias, valtias, kuninkaittemme jälkeläinen", huudahti nuori maya syvästi liikuttuneena, "minulla on vain yksi elämä antaa sinun puolestasi; mutta vaikka minulla olisi niitä kymmenen, uhraisin ne kaikki mielelläni sinun tähtesi. -- Kohoa aurinkoon, isäni henki, kuningas on antanut sinulle anteeksi."
Tätä sanoessaan hän taivutti päänsä itää kohti.
Pablo oli liikuttunut nähdessään nuorukaisen kiihkeän tunteenpurkauksen.
Vasta jonkin ajan kuluttua hän katkaisi hiljaisuuden kysyen: "Sano, Tenanga, minkä vuoksi Tamay, tigrero, joka muuten oli minulle ystävällinen, joka minulle opetti kansani kielen ja kertoi sen menneisyydestä niin paljon, kavalsi minut Chamulpolle?"
"Tamay on kansansa kavaltaja; hän meni meksikolaisten puolelle kullan tähden, kun mayat taistelivat heitä vastaan, ja silloin hänet syöstiin pois kansansa yhteydestä ja julistettiin henkipatoksi. Nähtyään kuninkaanmerkkisi hän kavalsi sinut Chamulpolle siinä toivossa, että siten saisi takaisin kadotetun kunniansa ja tunnustettaisiin taas mayaksi."
"Olen pahoillani tämän kuullessani; hän oli minulle ystävällinen. Tiesikö Tamay, mikä kohtalo minua Chamulpon käsissä kohtaisi, kavaltaessaan minut?"
"Epäilemättä, sillä hän tuntee Chamulpon ja tietää, kuinka suuresti tämä pelkää sinun kauttasi kadottavansa vaikutusvaltansa maya-kansaan."
Pablo vaipui mietteisiin. Hetken kuluttua hän kysyi: "Eivätkö zapotekit ole mayojen vihamiehiä? Tamay sanoi niin. Meren rannalla, missä minä asuin, ei ollut lainkaan zapotekeja, ainoastaan orjamaisia xinkoja."
"Totta puhuit, zapotekit ovat mayojen verivihollisia. He ovat voimakkaat Chiapassa ja Oaxacassa, ja täällä Guatemalassa he ovat tunkeutuneet keskellemme vahingoksemme. Me olemme monta kertaa taistelleet heitä vastaan ja voittaneet heidät; sitä raivokkaammin he sen vuoksi meitä vihaavat."
"Mutta zapoteki, jota sinä pelkäät, palvelee Chamulpoa?"
"Niin. Chamulpo, ketchien kazike, on vaitelias mies, josta ei kukaan pääse selville. Sen jälkeen kuin maassa on syttynyt sota, hän on entistään vaiteliaampi."
"Onko maassa sota?"
"Etkö sitä tiedä?"
"Me emme etelässä saaneet tietää mitään siitä, mitä maassa tapahtui."
"Sarmiento on tehnyt kapinan kaupunkeja vastaan, hän on koonnut suuren armeijan ja tunkeutuu voitokkaana eteenpäin."
Pablo kuunteli hämmästyneenä.
Ensi kerran hänen muistinsa aikana raivosi maassa kansalaissota. Hän oli kyllä kuullut don Antonion kertovan entisistä kapinoista ja tiesi tämä taistelleen hallituksen puolesta.
"Onko Chamulpo kapinallisten puolella?"
"Sitä ei tiedetä. Hän kokoaa väkensä sanoakseen sanansa aikanaan. Hän on myöskin hieronut sovintoa zapotekien kanssa, ja nämä tulevat luultavasti toimimaan yhdessä hänen kanssaan. Huntoh on sitäpaitsi valmis palvelemaan ketä tahansa kullasta; luulenpa, että hän voisi myydä oman kansansakin."
Silmänräpäyksen tunsi Pablo halua rientää del Rocaan ollakseen Marian suojelijana, jos sota leviäisi rannikolle asti, mutta hän karkoitti halunsa päättävästi.
Tenanga keskeytti hänen mietteensä sanoen: "Meidän täytyy asiain näin ollen toimia hyvin varovasti; vasta Yucatanissa sinä olet täydelleen turvassa. Onneksi Chamulpo oli poissa, kun sinut vapautin; molemmat ukot luulevat varmaan sinun lentäneen ilmaan."
"Kuinka sinun onnistui seurata jälkiäni?"
"Kun vaquerot, jotka don Antonio oli lähettänyt sinua etsimään, kertoivat maya-joukon jakautuneen kolmeen osaan, joista yksi kulki pohjoista kohti, arvasin heti, että heidän aikomuksensa oli kuljettaa sinut kuilujen kautta syöstäkseen sinut muka tapaturmaisesti syvyyteen. Olin kyllä kuiskannut salaa monelle sukuperäsi, muuta en voinut tehdä, ja he siis tiesivät sen. Mutta aina on sellaisiakin, jotka eivät häikäile vuodattaa kuninkaallistakaan verta. Otaksuin, että jos sinä vielä olit elävien ilmoilla, tapaisin sinut Chamulpon pienessä talossa, jonne hän oli vetäytynyt voidakseen seurata taistelun kulkua laaksossa. Sain don Antonion parhaan hevosen ja riensin jälkeesi lyhyintä tietä; onneksi saavuin oikeaan aikaan, näkymättömille olkoon kiitos."
Pablon mieli oli kovin kiihtynyt, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin aivan tyyneltä. Vielä pari päivää sitten hän oli vain mitätön poika, jota töin tuskin oli siedetty don Antonion talossa; muutamassa hetkessä hänestä oli tullut vaikutusvaltainen henkilö, muutenhan Chamulpo ei niin kiihkeästi olisi halunnut hänen henkeään. Eikä kenraali Arana olisi niin osaaottavasti hänen kohtalostaan huolehtinut.
"Hyvä, Tenanga", hän sanoi, "vie minut isäni ystävän kenraali Aranan luo, pyhimykset olkoot kanssamme!"
He ottivat pyssynsä ja jatkoivat matkaa. Vaikeata oli päästä eteenpäin tiheässä metsässä. Tenanga uskalsi kuitenkin jo raivata tietä heille katkoen puukollaan köynnöskasveja. Illansuussa he saapuivat alastoman kallioryhmän luo ja päättivät yöpyä pieneen luolaan, johon he valmistivat itselleen vuoteen kuivista ruohoista. Onneksi oli Tenangan metsästyslaukussa vielä maissileipää ja suklaalevyjä, niin että he saivat niukan illallisen.
Pablo nukkui kauan ja sikeästi.
Kun lintujen suloiset äänet ilmoittivat aamun tulon, hän heräsi.
Tenangaa ei näkynyt. Kun hän astui luolasta kultaiseen päivänpaisteeseen, hän hämmästyi kauneutta, joka hänen silmiänsä kohtasi. Hän näki ihanan seudun: kukoistavia laaksoja, viheriäisiä metsiä, korkeita, jylhiä vuoria, joiden omituisesti muodostuneita huippuja auringon kultaiset säteet punasivat. Etäällä näkyi sumun keskeltä savuavien tulivuorten huippuja.
Liikuttuneena nuorukainen katseli isänmaansa ihanaa luontoa.
"Kuinka suurenmoista, ihanaa", hän kuiskasi. "Tämä on mayojen maa, jossa esi-isäni kantoivat valtikkaa, ennenkuin valkoiset tulivat, tämä on kotimaani!"
Ihailuun vaipuneena hän seisoi kauan ääneti katsellen kaukaisuuteen. Kepeät askelet herättivät hänet unelmistaan. Nopeasti astui Tenanga hänen luokseen ja tervehti häntä.
"Mitä mietit, Jungunan poika?"
"Uneksijan lailla katselen isäini maata, en ollut tietänyt sitä näin kauniiksi."
"Totta puhut; mutta minä olen katsellut niin usein näitä seutuja, etten enää joudu ihastuksiin niitä nähdessäni. Kas tässä on ruokaa, syö." Hän otti metsästyslaukustaan munia, maissileipää ja paistetun kanan.
Pablon kysyvään silmäykseen hän vastasi: "Lähistöllä on kyliä, seutu on minulle tuttua, ja kävin ostamassa meille ruokaa. Virkistä itseäsi, valtias, meillä on vielä pitkä matka."
Pablo, jonka katse yhä vielä oli kiinnittynyt maisemaan, totteli häntä.
"Lähtekäämme, valtias", kehoitti Tenanga viimein. Pablo loi vielä silmäyksen viehättävään kuvaan ja seurasi sitten mayaa kallioiden välitse.
He kulkivat kukoistavien laaksojen läpi, joissa kaikenväriset kukat kilpailivat keskenään kauneudesta. Viimein he saapuivat tiheään, troopilliseen metsään. Äkkiä Tenanga, joka metsästäjän ja rastreadorin tottuneella silmällä oli tutkinut maata, säpsähti ja tuijotti silmät kankeina eteensä.
"Mikä hätänä?"
"Tule!" Mayan silmät tähystivät leimuten lähintä ympäristöä, sitten hän kuiskasi: "St! Tule!"
Hän hiipi kyyrysillään kuin petoeläin pensaisiin, ja Pablo seurasi häntä kummastellen hänen omituista käytöstään. Erään paksun zeiba-puun taakse Tenanga pysähtyi yhä levotonna tarkastaen ympäristöä.
"Mikä hätänä?"
"Zapoteki on täällä."
"Mistä sen tiedät?"
"Tuossa ovat hänen jälkensä."
"Ja sinä tunnet ne?"
Itsetietoisesti Tenanga selitti: "Minä tunnen hevosenjäljen, jonka vuosikausia sitten olen nähnyt."
"Silloin olet paljon tarkkavaistoisempi kuin kaikki meikäläiset vaquerot."
"Minut on lapsuudesta asti kasvatettu rastreadoriksi; maa merkkeineen on ainoa kirja, jota osaan lukea."
"Eikö zapoteki olisi voinut joutua tänne vain sattumalta?"
"Ei. Hänet on lähetetty jälkeemme, pahat henget ovat liikkeellä. Kyyristy tuonne sanajalkojen väliin, kuninkaitten jälkeläinen, lataa pyssysi ja kuuntele silmin ja korvin; ei kuguaarikaan [= puuma] ole zapotekia kavalampi ja viekkaampi. Minä tutkin jälkiä."
Sillä aikaa kuin Pablo totellen nuoren mayan neuvoa istuutui sanajalikkoon molemmat pyssynpiiput ladattuina, ryömi Tenanga varovasti kuin saalista väijyvä petoeläin pois.
Pablo jäi yksin valppaasti kuunnellen.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Tenanga palasi.
Hiljainen sihinä ilmaisi hänen tulonsa, jotta Pablo ei luulisi häntä viholliseksi.
Hän kyyristyi alas Pablon viereen.
"No, _amigo_?"
"Zapoteki on siellä", kuiskasi maya, "viisi, kuusi tai useampia kumppaneita mukanaan. Ne ovat hajautuneet metsään jälkiämme hakemaan, ne luulevat olevansa meidän kintereillämme."
"Minä en voi sitä uskoa; kuinka he olisivat niin nopeasti päässeet meidän jäljillemme?"
"Usko minua, se on totisesti totta. En tiedä, mitä Chamulpon asunnossa lienee tapahtunut; mutta zapoteki -- näkymättömät häneen iskekööt -- on takanamme."
"Ja mikä meillä on nyt neuvona?"
"Meidän on etsittävä vesi, se ei jätä mitään jälkeä."
"Onko lähettyvillä mitään virtaa?"
"Ei, mutta Tepaneca-järvi."
"Sano, mitä minun on tehtävä."
"Kulje minun takanani, mutta astu hiljaa ja ääneti. Jos minä sihisen kuin käärme, niin heittäydy maahan. Jos kohtaamme jonkun noista rosvoista, saamme käyttää vain machetea [= tikaria], ei pyssyä. Jos kadotat minut näkyvistäsi, juokse keskipäivää kohti, ja saavut järvelle, siellä kohtaat minutkin jälleen. Oletko ymmärtänyt, Jungunan poika?"
"Olen ymmärtänyt."
"Sitten kaikki hyvin!"
Tenanga kuunteli henkeä pidättäen ja kohottautui sitten varovasti. Empimättä hän painautui kulkemaan sivulle päin, ja aivan hänen jäljissään astui Pablo, terävä, turkkilaisen jataganin näköinen ase machete kädessään.
Mahdollisimman varovaisesti Tenanga pujottelihen metsässä nuoren viidakon läpi. Ja aivan hänen jäljissään seurasi Pablo askelen risahtamatta. Tuon tuostakin Tenanga kohotti kätensä ja jäi seisomaan; silloin pysähtyi myös Pablo. Vasta saatuaan varmuuden, ettei mikään vaara uhannut, maya lähti edelleen. Aarniometsän hämärässä, ylt'ympäri vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa, heidän äänettömästi tunkeutuessaan pensasten ja köynnöskasvien läpi tiheikköön, josta minä hetkenä tahansa saattoi ilmestyä verivihollisen kasvot, oli jotakin kammottavaa.
Erehtymättömän varmasti maya-metsästäjä kulki edelleen.
Yht'äkkiä kuului hiljainen sihinä, kuin säikytetyn käärmeen, Tenanga heittäytyi maahan, Pablo hänen jälkeensä. Hän näki mayan makaavan edessään kuin hämärän varjon. Hitaasti tämä kohotti päätään, tähysti kiihkeästi ja viittasi sitten Pablon luokseen. Varovasti hän ryömi sinne. Tenanga osoitti sormellaan, ja pienestä pensaikon aukosta Pablo näki intiaanin, joka pyssy kädessä verkalleen liikkui edelleen maaperää tarkastellen.
"Zapoteki", kuiskasi metsästäjä. -- "Jos hän kulkee pitemmältä tuohon suuntaan, hän tapaa meidän jälkemme. Jää tähän, kuningasten jälkeläinen. Jollen palaa, niin mene järvelle ja yhä edelleen länteen päin, ja näkymättömät olkoot kanssasi."
"Mitä aiot tehdä?"
"Minun täytyy hävittää jälkemme."
Tenanga jätti pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja oli samassa kadonnut.
Pablo, luodikko vieressään, machete kädessä, makasi liikahtamatta, silmät suunnattuina zapotekiin, joka verkalleen, katse maahan luotuna, astui eteenpäin. Tenanga oli oikeassa: jos mies, joka metsänjyleikössä ikäänkuin varjo liikkui edelleen, pysyi ottamassaan suunnassa, täytyi hänen kulkea heidän jälkiensä poikki.
Tenangasta ei näkynyt merkkiäkään. Pablon mielenjännitys yhä kiihtyi.
Yhä vielä mies käveli hitaasti edelleen.
Nyt hän pysähtyi ja näytti kuuntelevan.
Puuman tavoin harppasi Tenanga zeiba-puun takaa, machete välähti hänen kädessään, ja zapoteki vaipui maahan äännähtämättä, kuin salaman lyömänä. Tämä tapahtui niin nopeasti, niin varjomaisesti, niin äänettömästi Pablon silmien edessä; niin äkisti hävisi tuolla ihmiselämä. Nuorukaista kammotti.
Heti sen jälkeen Tenanga ilmestyi hänen rinnalleen pensaikosta ja sanoi kasvoillaan hurja voitonriemu: "Hän ei enää kohtaa meidän jälkiämme, kuningasten jälkeläinen. Tule, meillä on kiire. Jos nuo muut eivät jo ole päässeet jäljillemme, niin ne sen pian tekevät. Huntoh on suuri rastreador, mutta Tenanga on Azualin poika. Tule!"
Kiireesti, varoen vähemmän kuin ennen, hän riensi yhä edelleen entiseen suuntaan.
Heidän tarvottuaan raskaasti ponnistellen tuntikauden hän pysähtyi kaislikkoreunaisen puron rantaan.
"Järvi on lähellä. Jos Huntoh tietää minun olevan sinun oppaanasi, ja minä pelkään hänen sen tietävän, niin hän tietää myös, että minä valitsen jäljettömän veden. Jos hän juuri on rannalla, niin sieltä uhkaa vaara. Lähettäkööt näkymättömät meille kanootin. Osaatko käyttää airoa?"
"Osaan", vastasi Pablo, "airoa ja purjetta, minä olen kasvanut meren rannalla".
"Hyvä."
"Jää tähän, minä menen etsimään kanoottia. Kalastajat kätkevät veneensä usein kaislikkoon. Ole varuillasi."
Niin sanoen hän astui matalaksi kuivuneeseen, mutta jotenkin leveään puroon.
Pablo jäi seisomaan kaisla- ja bamburunkojen väliin, jotka hiljaisessa tuulessa huojuivat sinne tänne.
Huolimatta kaislikon kahinasta sattui hänen korvaansa hiljainen ääni, joka tuli ylempää. Hän oli kuullut airon loiskahtavan veteen. Hän kyyristyi ja tähysti kaislojen lomitse siihen suuntaan, mistä ääni tuli; lujasti hän tarttui pyssyynsä ja nosti sen eteensä valmiina laukaisemaan.
Nyt hän erotti epäselvästi veneen, jossa istui kaksi miestä.
Olivatko he huomanneet hänet? Eikö hän ollut kyllin hyvin kätkeytynyt? Miehet tarttuivat pyssyihinsä ja katsoivat sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi.
Matala huuto kantautui hänen luokseen, mutta hän ei ymmärtänyt zapotekinkielisiä sanoja. Miehet kohottivat aseensa; varmaan hänet oli huomattu.
Pitäisikö hänen juosta takaisin ja turvautua pakoon?
Vielä kerran kulkeutui hiljainen huuto hänen korviinsa.
Salamannopeasti hän kyykistihe alas, kaksi laukausta pamahti, ja luodit vingahtivat hänen ylitseen kaislojen ja bambujen lävitse.
Mutta peloton, päättäväinen nuorukainen nosti, pystyyn ponnahtaen, kaksipiippuisen luodikkonsa poskelleen; vielä kahdesti herätti laukausten ukkonen metsien kaiun, ja molemmat miehet kaatuivat. Toinen vaipui takaisin veneeseen, toinen suistui sen laidan yli veteen.
Pablo oli siksi harjaantunut ja kokenut metsästäjä, että hän kiireesti latasi pyssynsä, ennenkuin uskaltautui eteenpäin. Sitten hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista.
Rohkeasti hän astui nyt veteen. Hitaasti lipui vene häntä vastaan. Hän meni sitä kohti pyssy vireessä.
Veneessä virui intiaani kasvoillaan hengittäen vaikeasti. Pablo käänsi hänet ympäri. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa, mutta hän eli vielä; myöskään ei luodinreiän suunta näyttänyt nuorukaisesta ehdottomasti kuolettavalta. Mies katsoi häneen ja näytti odottavan kuoliniskua.
"Nouse pois veneestä", sanoi Pablo espanjaksi hänelle, "en tahdo henkeäsi, mene".
Mies nousi vaivalloisesti, pusertaen oikealla kädellään rintaansa läheltä olkapäätä. Pablo auttoi hänet yli veneenlaidan, ja hän hoippuroi veden poikki ja katosi kaislikkoon. Pablo katsahti virralle päin; toisesta ei näkynyt merkkiäkään. "Taivaalle kiitos", hän mutisi, laski pyssyn veneeseen, tarttui airoon ja kiidätti kanoottia voimakkaasti ja taitavasti puroa alas.
Muutamia satoja metrejä vinhasti viileteltyään hän kohtasi Tenangan, jonka synkkä hahmo iloisesti kirkastui, kun hän tunsi Pablon.
"Oi kuningasten jälkeläinen, oletko taistellut?"
"Nouse veneeseen, ne ovat jäljessämme."
Nopeasti metsästäjä nousi veneeseen, tarttui toiseen airoon, ja molemmat jouduttivat nyt veneen kulkua.
"Sinä ammuit kahdesti", sanoi Tenanga, jonka kasvot säteilivät uljasta ylpeyttä.
"Meillä on kahta vihollista vähemmän."
"Jungunan poika on näkevä ne kaikki jalkojensa juuressa, näkymättömät ovat hänen kanssaan."
Kun Pablo sitten mainitsi laskeneensa haavoitetun menemään, sanoi Tenanga: "Oi, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, myrkkykäärme täytyy tappaa."
"Minä en tapa haavoittuneita."
Korkeain kaislikkojen ja bamburuokojen välitse liukuen he lähestyivät puron suuta.
"Onko meidän järvelle tullessa varottava hyökkäystä?"
"En luule; maa on rannalla suoperäistä, ja Huntohin miehet ovat hajallaan. Vaaraksi voi meille olla vain nopea kanootti, mutta meillä on pyssymme, ja sinä osaat niitä käyttää, herra."
Kaislikkoseinän läpi, joka ulottui poikki virransuun, he tulivat päivänpaisteessa välkkyvälle vedenpinnalle, jota tummat metsät ympäröivät. Tyynenä ja juhlallisena lepäsi järvi heidän edessään, niin yksinäisenä ja koskemattomana, kuin se juuri ikään olisi Luojan kädestä lähtenyt.
Mitään elollista ei ollut näkyvissä, paitsi muutamia uiskentelevia vesilintuja.
"Me soudamme ulommaksi selälle, pois pyssyn kantamalta, ja sitten meidän täytyy kääntyä länteen; siellä on järven laskujoki."
Molemmat nuorukaiset olivat osoittautuneet tottuneiksi soutajiksi ja käsittelivät taitavasti kevyttä, tuohesta tehtyä alustaan.
Mitään epäilyttävää ei näkynyt rannalla, josta he etenivät.
Kun Tenanga arveli kanootin olevan kyllin kaukana maasta, poissa kauas kantavan pyssyn ulottuvilta, hän käänsi sen kokan länttä kohti.
He laskivat aironsa maltillisemmin veteen.
Heidän soudettuaan kauan ohi tiheiden, synkkien metsien näytti heistä kaunis, kimalteleva vedenkalvo sitä viehättävämmältä.
Pablolle, jolle oli ominaista ylhäisen intiaanin koko ylpeys, yhtä tinkimätön kuin minkä kastilialaisen hidalgon [= alempi esp. aatelismies] tahansa, joka oli rohkea ja päättäväinen, oli myös ominaista tuo luonteen kovuus, joka kuuluu hänen rodulleen samoinkuin intiaanille luonteenomainen itsehillintä.
Ensi kerran hän oli laukaissut kuolettavan aseen ihmistä kohti, tosin vain henkensä pelastamiseksi; mutta sellaisessakaan tilassa ei ihmisen surmaaminen ole pikkuseikka.
Mutta mitään voimatonta suvustaan heikentymistä ei maya-kuningasten jälkeläisessä ollut. Se, että hän oli päästänyt haavoittuneen menemään antamatta tälle surmaniskua, johtui hänen kasvatuksestaan ritarillisesti tuntevien valkoihoisten parissa ja kristinopin vaikutuksesta hänen nuoreen sieluunsa.
Hänen ylpeässä ja kiivaassa luonteessaan oli vain yksi ainoa hellä kohta: sydämellinen, veljellinen rakkaus vienoon kasvinsisareen. Säästääkseen Mariquitalta pienimmänkin tuskan hän olisi empimättä antanut henkensä.
Siten ei hänellä verisestä yhteentörmäyksestään murhanhimoisten vihollisten kanssa ollut sitä kiihottavaa jälkivaikutusta, mikä sillä olisi ollut eurooppalaisen sieluun.
Uhkamielin hän katsoi tulevaa kohtaloa silmiin, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Tenanga, jonka ajatukset olivat toista laatua, joka tunsi sen viekkaan ja tarmokkaan vihollisen, mikä oli usutettu heidän jäljilleen tuhoamaan kuningassuvun viimeistä vesaa, ja joka varhaisesta nuoruudesta oli tottunut erämaan vaaroihin ja sodankäyntiin metsässä, vakoili lakkaamatta terävin katsein sivulla olevaa rannikkoa.
"Emmekö voi soutaa suoraan järven poikki, ystäväni?" kysyi Pablo, joka huomasi saattajansa huolehtimisen.
"Siellä pohjastuisimme kyliin, joiden asukkaat ovat kokonaan Chamulpon puolella. Ne vangitsisivat meidät ja jättäisivät kaziken käsiin. Ei, meidän täytyy päästä virralle, se vie meidät nopeasti alas, ja sitten sellaisessa paikassa, missä voimme salata jälkemme, painua metsiin. Jos zapoteki ei löydä mitään kanoottia, täytyy hänen tehdä pitkä kierros järven ympäri päästäkseen joelle."
"Ja jos hän löytää?"
"Silloin saamme soutaa henkemme edestä ja viime hetkessä antaa pyssyjen puhua."
Rasittamatta voimiaan he viilsivät solakalla aluksellaan hiljaa karehtivaa vedenkalvoa. Toiselta siinä olleista zapotekeista oli siihen jäänyt äsken laukaistu piilukkopyssy; suuri poncho [= hihaton päällysvaippa] oli kokassa.
Tenanga latasi piilukon ja asetti sen omien aseittensa viereen. Tuuli voimistui hiukan ja liikutteli vilkkaammin vettä.
"Oi, katso, tuolla ne tulevat!"
Niemekkeen takaa ilmestyi vene, joka kuuden miehen soutamana nopeasti kiiti heitä kohti. Kaksi miestä, pyssyt kädessä, istui kokassa, ja yksi oli ohjaajana perässä.
"Soutakaamme, henkemme tähden!"
"Ei", sanoi Pablo käskevästi, "he saavuttavat meidät puolessa tunnissa. Miksi uuvuttaisimme itsemme ja sitten ampuisimme epävarmasti? Meillä on surmanviesti joka pyssynpiipussa; tulkoot, me tahdomme taistella."
Ihaillen katsoi Tenanga kuningasten jälkeläisen kauniisiin, päättäväisiin kasvoihin.
"Olet oikeassa, Jungunan poika, me tahdomme taistella."
Aallonkäynti oli kiihtynyt, sillä tuuli puhalsi kovemmin.
Uhkamielin nuorukaiset odottivat vihollista.
Tyynellä päättäväisyydellään näyttivät takaa ajetut, jotka vast'ikään olivat antaneet todisteita ampumataidostaan, herättävän pelkoa tavoittajissaan, sillä veneen vauhti hidastui, ja se pysähtyi ulkopuolelle pyssyn kantaman.
Tuuli yhä koveni, ja aallot heittelivät kevyttä kanoottia sinne tänne.
"Me saamme koht'siltään vettä veneeseen", sanoi Tenanga. "Tällaisessa aallokossa me olemme hukassa, herra; emme voi ampua tarkkaan keikkuvasta veneestä, ja muutamassa minuutissa nuo saavuttavat meidät, jos mielimme paeta näin kovassa aallokossa."
Vene heittelehti niinikään edestakaisin, mutta ei läheskään niin kovasti kuin nuorukaisten kanootti.
"Ojenna minulle tuo poncho kokasta, Tenanga."
"Mitä aiot tehdä?"
"Me käymme purjehtimaan."
Pablo kiinnitti ison, nelikulmaisen päällysvaipan kulman aironsa kärkeen ja pystytti airon kanootissa olevaa istuinlautaa vasten. Siten oli saatu aikaan hätävarainen masto ja purje.
"Istu kokkaan, Tenanga, anna minulle airosi ja ota pyssy."
Tenanga teki niin ja istui kokkaan valmiina ampumaan.
Pablo veti vasemmalla kädellään ponchon tiukalle pitäen perää oikealla.
Tuuli, joka puhalsi juuri heidän matkansa suuntaan, paisutti ponchon ja ajoi, niin pieni kuin purjepinta olikin, kanoottia kovaa vauhtia yhä edemmäksi yli veden.
Nyt rupesivat veneessä olijatkin liikehtimään. Tenanga oli tuntenut erään kokassa istujista zapoteki Huntohiksi; kun hän arveli olevansa pyssyn kantamalla, hän kohotti pyssynsä ja laukaisi tätä kohti; mutta kanootin liikahtaessa hän osuikin peränpitäjään, joka hypähti korkealle ja syöksyi suin päin veteen. Tämä sai veneen pysähtymään.